Gillian Anderson; Liekkien näkijät

A vision ofi Fire 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2015, 330s. (ennakkokappale)

Onkohan elämän perimmäinen paradoksi, hän aprikoi, se että maailmankaikkeus muuttuu iän myötä sumeammaksi?


Salattujen Kansioiden Gillian Andersonin esikoiskirjan löytäminen Liken kuvastosta aiheutti kieltämättä sydämentykytyksiä. X-Files on hieno sarja, joka tietojeni mukaan on saamassa jatkoa. Jee. Andersonin ja Jeff Rovinin yhteistyöllä toteutettu romaani huokuu samaa, uhkaavan mystistä henkeä, johon tv-sarja meidät totutti. Toiset suhtautuvat Gillianin kirjallisiin kykyihin skeptisesti, mutta alkukankeuden jälkeen Liekkien näkijät kietoi ainakin minut pauloihinsa,

Teoksen juoni on täyttä rautaa. Kirjan päähenkilö, lastenpsykiatri Caitlin O'Hara ryhtyy tutkimaan traumatisoituneita nuoria, jotka käyttäytyvät saman, kammottavan kaavan mukaisesti. Nuoret kärsivät kohtauksista, joissa joku ikään kuin astuu heidät ruumiiseensa. Kuka? Tai paremminkin mikä? Haparoivat jäljet johtavat muinaishistorialliseen kansaan, tapahtumaan, jossa sielut jäivät vangeiksi tulen ja veden valtaan.

Ja samanaikaisesti maailmalla kuohuu. Ydinsodan uhka lepää yliluonnollisten tapahtumien yllä, levittäen pelkoa... Kuten myös jotain muuta. Totuus on tuolla jossain.


Miten, miten, miten, Caitlin mietti, miten kukaan voi katsoa näitä ja tuntea silti houkutusta toistaa historiaa? Ne eivät olleet ainoastaan kuvia ydinpommeista. Ne olivat kuvia kaikkien sotien kaikkina aikoina aiheuttamasta käsittämättömästä, loputtomasta kärsimyksestä ja kauhusta. Ne tuntuivat vihjaavan, että seuraava suuri maailmanpalo olisi moninkertaisesti pahempi. Silti me olemme jälleen syöksymässä kohti uutta tuhoa.

Että semmoinen paketti. Mieluusti laittaisin teidät tirkistelemään tarkemmin sivujen väliin, mutta en voi paljastaa liikaa. En oikeastaan tämän enempää. Jostain käsittämättömästä syystä Liekkien näkijät hiipi alitajuntaani, sai minut näkemään jopa unia kertomuksesta. Ennenkuulumatonta.

Jos siis lievä kielellinen kömpelyys ei häiritse lukunautintoasi, suosittelen hyppäämään Gillianin kyytiin. Tarinalle on tulossa ilmeisesti myös jatkoa. 

Toisaalla teoksesta on postannut ainakin Sivumerkintöjä.

Harlan Coben; Saalistaja

Missing you 2014, suom. Salla-Maria Mölsä ja Minerva 2015, 489s.

Tuntui hyvältä antaa asian olla. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan. 

Amerikkalainen, suursuosiota nauttiva Harlan Coben on minulle vaikeasti määriteltävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aivan loistavia teoksia. Olen lukenut jotain keskinkertaista. Yhden romaanin jätin kesken, koska se vaikutti niin huonolta. Tämä uusin, netissä rakkautta etsiviä uhreja järkyttävästi kohteleva Saalistaja sijoittuu ensiksi mainittuun ryhmään. Onneksi. Vaikka pyörittelin silmiäni stereotypisille henkilöhahmoille, ja toisinaan Cobenin huumorikin haukotutti, pidin tästä kirjasta. Tarinasta. Aivan erityisesti loppuratkaisusta.

Nettideitit ovat nykypäivää, arkea, ainakin kun katselee sinkkuystävien elämänmenoa (tai muistelee omaa menneisyyttään). Jännäreissäkin vastaavaa toimintaa on havaittavissa kasvavassa määrin, mutta vielä aihe ei ole loppuun kaluttu. Coben astuu askeleen vielä pidemmälle, luo nettipedon taakse järjestäytyneen rikollisuuden, jossa varomattomat ihmisparat joutuvat mm. elävältä haudatuiksi.

Kirja astuttaa meidät Kat-nimisen rikosetsivän kenkiin. Kat päätyy deittisivustolle, jolta löytää vuosikaudet sitten kadonneen kihlattunsa valokuvan. Jeffkin on netissä, etsimässä uutta rakkautta, mutta miksi hän ei näytä tunnistavan eksäänsä? Juontavatko jäljet Katin murhattuun isään, joka luonnollisesti, oli poliisi hänkin?

Homma menee vielä mutkikkaammaksi, kun 19-vuotias teinipoika tulee Katia tapaamaan suuressa hädässä; pojan äiti on kadonnut tuntemattoman nettideitin matkaan. Salaperäisen miekkosen kuvasta katsovat kasvot kuuluvat Katin eksälle. Onko Jeffistä tullut kaappari vai jotain vieläkin pahempaa?

Minusta tarina olisi kantanut vallan mainiosti ilman ns. sivujuonta Katin isän murhasta. Näin kirjasta olisi raivaantunut sivutilaa sille kiinnostavammalle osiolle; ihmisille, jotka etsivät rakkautta. Ja jotka tästä täysin normaalista tarpeestaan saavat maksaa karmean hinnan.

Saalistaja lukeutuu ehdottomasti Cobenin parhaimmistoon, ja on hyvällä tavalla sukupuoleton; tätä voi suositella sekä mies-, että naislukijoille,


Profiileilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Sen sijaan, että ne olisivat kuvailleet henkilöä sellaisena kuin tämä oikeasti oli, ne kertoivat siitä, mitä henkilö luuli olevansa tai mitä hän halusi potentiaalisten kumppaneiden ajattelevan hänestä - tai todennäköisemmin (paikka oli selkeästi psykiatrien aarreaitta) profiilit kuvasivat vain sitä, mitä kirjoittaja toivoi olevansa.


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla

Caitlin Moran; Näin minusta tuli tyttö

How to Build a Girl 2014, suom. Sari Luhtanen ja Schildts & Ströms 2015, 360s. (ennakkokappale)

"Hän ei koskaan kysy minulta minun elämästäni. Hän voi olla siinä luulossa, että minä olen onnellinen. Hah! Haha! Hänellä ei ole harmainta aavistusta siitä, millaista urheutta ja jaloutta vaatii esittää näin tasaisen iloista ihmistä maailmalle."

Caitlin Morania suitsutetaan suorastaan räjähdysmäisesti kirjan kansissa. Teos kuulemma rakastuttaa kirjailijaan, herättää sisäisen, joko uinuvan tai äänekkään feministin, naurattaa, itkettää, ihan kaikkea. Olin jo ennakkoon sillä mielellä, että Caitlin on minun naiseni, tämä teos on minun sielukirjani. Porttini nuoruuteen, naiseuteen, sen haparoivaan kokoamiseen kerta toisensa jälkeen. Apulantaa siteeraten: "jos tärkeintä on lähteä, sitä ainakin on tehty..."

Ja ennakko-odotukset saivat täyttymyksensä! Olen rakastunut, olen myös äärettömän kiitollinen Moranille hänen rohkeudestaan. Hänen tyylistään ja kyvystään sanoittaa jotain sellaista, joka velloo meidän jokaisen naisen sisällä harmaana vyöhykkeenä. Moran vie sinne missä sattuu, potkien alas kaikki raja-aidat rikkinäisten sukkahousujen verhoamilla jaloillaan, likaisilla maihareilla.

Jokainen on oman itsensä kätilö, ja jokainen synnyttää itsensä uudestaan ja uudestaan, yksin, pimeässä huoneessa.

Näin minusta tuli tyttö on toki hyvä suomennos kirjalle, mutta alkuperäinen nimi osuu täysin ytimeen. Kirjassa on rakennushikeä ämpäri kaupalla, sillä ei ole helppoa koota itsestään naista. Huomioon on otettava miltä näyttää, mitä mieltä muut ovat, unohtaen kokonaan mitä itse haluaa.

Teos liikkuu ihanan nostalgisesti 90-luvulla, ja se tutustuttaa meidät Morriganin köyhään, suureen perheeseen, erityisesti neljätoistavuotiaaseen Johannaan. Johanna pääsee osallistumaan paikalliseen tv-ohjelmaan, ja nolaa sekä itsensä, että perheensä sen verran rajusti, ettei Johannassa olemisessa ole enää mieltä. Johannan on kuoltava, Dolly Wilden synnyttävä!

Dolly on toki edelleen Johanna, mutta aivan eri kuosissa. Ulkoisesti, ja henkisesti. Dolly saa unelmien työpaikan musiikkikriitikkona, ja pääsee sitä kautta piireihin. Neitsyys menee, menee myös alkoholia ja tupakkaa. Ujosta, yksinäisestä tytöstä kuoriutuu jotain aivan toista. Hyvää vai pahaa? Se selviää tarinan edetessä.

Pahansuopa prinsessa. Kuulostaa hyvältä. Se päihittää entisen - "plösähtänyt hylkiö".

Nyt kun olen tutustunut tähän iki-ihanaan feministiseen brittijulkkikseen, on minun ehdottomasti saatava käsiini naisen aiempi teos, Naisena olemisen taito. Pian. Nyt heti!

Suosittelen teille, rakkaat naiset!


Sinulla ei enää koskaan saa olla näin paha olo. Älä enää koskaan palaa tähän paikkaan, missä vain veitsi auttaa. Ole elämässäsi lempeä ja ystävällinen.

Teoksen ovat lukeneet ainakin Krista, bleue, MarikaOksa

Anu Holopainen; Ihon alaiset

Karisto 2015, 202s.

- Muovia se vaan on, ja muovia on maailma täynnä. Useimmat ihmisetkin, nykyään.

Missä: Helsingissä, ja vähän muuallakin.

Miksi: Koska dystopia & suositukset. Alan pikku hiljaa väsähtämään näihin omatekoisiin kaavoihin, ja kaipaan blogini entistä huolettomuutta (/sekavuutta?). Olkoon tämä viimeinen tämmöinen postaus.

Stoori: Mahtava! Kyseessä siis nuoremmalle väestölle tarkoitettu dystopia, jossa kauneus ei ole katsojan silmässä. Ei. Siinä maailmassa, jonne romaani meidät vie, on ulkonäön muokkaus pitkälle kehittynyttä, jopa pakollista, mikäli aikoo saada työpaikan, puoliston, arvostuksen. Kauneudesta on tullut itseisarvo. Kasvoista ja kropasta voi kehitellä millaisen hyvänsä, vain mielikuvitus on rajana, ja tietysti raha. Auts.

Sillä juuri rahattomuus piinaa teoksemme Jaraa sekä Plastikprincessia, jotka voisivat vaikka kuolla kehon muokkauksen vuoksi. Jälkimmäinen, bloggaaja hänkin, on kehittänyt vanhan ja vaarallisen tavan tienata. Jara taas odottaa täysikäistymistään, koska mokomat vanhemmat eivät pojalleen lupia muokkaukseen anna. Kirja kertoo tarinaa myös Matiaksesta, joka lukeutuu muokkauksia vastustavaan vähemmistöön, Inka puolestaan ei tiedä oikein itsekään ollako puolella vai vastaan.

Näistä keitoksista muodostuu jotain pelottavan maukasta, erittäin napakkaa ja nopeatempoista.

Kenelle: Nuorille. Myös me vanhemmat voimme ilotella kirjan kyydissä, mutta myös saada sen lisäksi vakavampaa pohdittavaa. Tähänkö tämä maailma on menossa? Vai joko alamme olla tässä pisteessä?

Tunnelma: Kiivas, häiritsevä, herättelevä.

Plussat: Kirjan rakenne koostuu niin blogikirjoituksista, haastatteluista, kuin nettikeskusteluistakin, mukana myös perinteistä kerrontaa. Ja pakettihan toimii! Se ei mene kovinkaan syvälle, mutta juuri tällaisena, pinnallisena pinnallisesta aiheesta, Anu Holopainen on punonut kammottavan kokonaisuuden.

Miinukset: Niin, kuten tiedätte, en hirveästi fanita lyhyitä kirjoja. Pidempänä tämä olisi voinut mennä pidemmälle, mutta toisaalta silloin rytmi olisi rikkoutunut aivan toiseksi.

Yleistä: Kaiken kaikkiaan Ihon alaiset jää mieleen surullisena, mutta myös harvinaisen realistisena dystopiana. Hieno teos, pidin ja suosittelen!

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa ei aivan vakuuttunut, Krista puolestaan suosittelee kuumasti.


- Jos sä kysyisit mun systeriltä, se sanoisi että on parempi olla kuollut kuin ruma, Matias hymähtää. Hän heittää sen vitsinä. mutta tarkemmin ajatellen Johannan arvomaailma on niin sairas, ettei Matias oikeastaan hämmästyisi vaikka sisko päästäisi jotain juuri niin aivotonta nyrpistellen, täyteaineella pullistettujen huuliensa välistä.

Jojo Moyes; Kerro minulle jotain hyvää

Me Before You 2012, suom. Heli Naski ja Gummerus 2015, 475s.

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä ei edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan. 

Missä: Englantilaisessa pikkukaupungissa, jota hallitsee turistien rakastama linna.

Miksi: Menee jo toistoksi, mutta ihan vain siksi, että kirjaa on niin runsaasti kehuttu. Olen itsekin toiminut henkilökohtaisena avustajana, joskin täysin toisenlaisissa, epäromanttisissa merkeissä, joten aihe vaikutti sympaattiselta. Kiintoisalta. Jotenkin tuoreelta.

Stoori: "Kerro minulle jotain hyvää", pyytää ennen superaktiivista elämää viettänyt, rikas poikamies, joka sittemmin neliraajahalvautui, omalta henkilökohtaiselta avustajaltaan Louisalta. Ja Louisahan kertoo, tekee kaikkensa piristääkseen kivuliasta ja masentunutta hoidettavaansa, äreää ja naljailuun taipuvaista Williä.

Louisa, joka joutuu tarinan alkaessa työttömäksi, Louisa, joka on jumittunut pikkukaupunkielämään, omaan elämäänsä. Ja nyt räväkkäsuiselle Louisalle tarjoutuu mahdollisuus näyttää taitonsa - henkilökohtaisena avustajana. Ei mikään unelmien työpaikka. Varsinkin kun Will on mitä on. Ylimielinen, raivostuttava, ihana.

Aikansa totuteltuaan Louisa ottaa elämäntehtäväkseen Willin elämänhalun herättämisen. Tietysti kuvioihin astuu myös rakkaus, mutta enemmän teos nojaa näiden kahden väliseen ystävyyteen. Kirja on myös eräänlainen kasvutarina.

Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tunnelma: Leikkisän vakava, hymyilyttävän surullinen, tummasävyisen romanttinen.

Plussat: Jojo Moyesin teos on huikean koukuttava aivan alusta alkaen. Se viettelee mukaansa, rakastuttaa päähenkilöihin, hurmaa itse tarinalla. Takakannen mukaan kyseessä on "aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina". Totta. Kehuin Mutta minä rakastan sinua -romaania johtuen sen epätäydellisistä henkilöhahmoista, mutta Moyes pistää vielä paremmaksi. Kuinka rakastaa neliraajahalvautunutta miestä. Kuinka rakastaa naista, kun voi liikuttaa vain hiukan toista kättään.

Miinukset: Miinusta tulee eräästä asiasta, jota en voi mitenkään tässä spoilaamatta paljastaa. Sori! Mainittakoon myös tarinan rakkaussuhteen varovaisuus, olisin kaivannut Jojolta vähän enemmän potkua ja rohkeutta itse asiaan.

Toisaalla: Kirjasta on blogattu kiitettävissä määrin heti sen ilmestymisen jälkeen.

Yleistä: Mutta hei, minä rakastan tätä teosta!

Uskon oikeaan ja väärään, vaikka se näkemys ei olekaan muodissa.

Kamila Shamsie; Jumala joka kivessä

A God in Every Stone 2014, suom. Raimo Salminen ja Gummerus 2015, 384s.

"Miehellä on arpia niin kuin naisella rannerenkaita."

Missä: Pääasiassa Peshawarissa, vähän myös Lontoossa.

Miksi: Koska Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä teki aikoinaan väkevän vaikutuksen.

Stoori: Vivian Rose Spencer on tarinan alkaessa vielä nuori ja hieman naiivi englantilaisnainen. Hänen intohimonsa kohdistuvat niin arkeologiaan, kuin isänsä turkkilaiseen ystäväänkin. Mutta sitten alkaa ensimmäinen maailmansota, joka pakottaa Vivin Aasiasta takaisin Lontooseen sodan runtelemia sotilaita hoivaamaan. Mutta Viv palaa vielä, harteillaan kaipuu ja petoksista suurin.

Qayyum Gul puolestaan on Britannian puolesta sotiva pataani, joka menettää sodassa niin toisen silmänsä, kuin rakkaansakin. Näitä kahta yhdistää Qayyumin pikkuveli Najib, jonka Viv saa kiinnostumaan maan loisteliaasta mutta verisestä historiasta. Najibia kiehtoo englantilaisnaisen kertomukset, mutta brittiläisethän ovat vihollisia - näin hänelle on opetettu.

Lopulta, vuosien päästä koittaa taistelu Intian vapaudesta, ja silloin jokaisen on viimeistään valittava puolensa.

Kenelle: Vahvojen romaanien ystäville, heille, joita pienen ihmisen kohtalo historiallisten tapahtumien pyörteissä kiinnostaa.

Tunnelma: Yhtä mahtipontinen kuin kirjan nimi. Samalla hienostuneen elokuvamainen, rosoinen, paikoin miltei aggressiivinen.

Marmoria, hiekanjyviä ja maku, joka sai hänet sävähtämään tyrmistyksestä: Zeuksen pyhäkön luut olivat makeita kuin viikunat.

Plussat: Karachissa kasvaneen Kamila Shamsien kyky kirjailijana vetää hiljaiseksi. Hänellä on maaginen taito näpeissään, lahja tehdä jopa kivistä eläviä. Ja koristeellisesti nainen tarinaansa viekin. Esittelee henkilönsä vailla kiirettä, keskittyy yksityiskohtiin, jättää lukijansa ihastelemaan maisemia...

Miinukset:... ehkä liiankin pitkiksi ajoiksi. Lukiessa olin vähällä kadottaa kirjan punaisen langan. Sivuhenkilöistä tehtiin olennaisella tavalla juoneen liittyviä, kuten eräskin vihreäsilmäinen nainen sai loppuratkaisussa osan arvaamattoman. Minua jäi häiritsemään jonkinlainen sekavuuden vaikutelma, kaivattua lukuflowta en saavuttanut.

Toisaalla: Kirjasta lumoutui Mai Laakso, Kirjavinkeissä taas häiriinnyttiin liian pitkistä lauseista.


Tahsin Bey oli kauan sitten lakannut olemasta haava hänen lihassaan ja sen sijaan tunkeutunut syvemmälle, kaikkien katselijoiden näkymättömiin, muuttuakseen hauraudeksi hänen luissaan, ikuiseksi yksinäisyydeksi hänen sydämessään.