Heidi Köngäs; Sandra

Otava 2017, 285s.

Sitten miehet menivät, ovi kolahti kiinni ja minä jäin viiden lapsen kanssa keskelle tupaa ihmettelemään, mikä oli sitä parempaa, jonka takia hän lähti. Luulin, että me olimme toisillemme hyviä.


Mutta Sandran tarina ei ala tästä. Tästä alkaa hänen taistelunsa, hänen omakohtainen sotansa nälkää, kylmyyttä ja pelkoa vastaan. Eikä verenvuodatukseltakaan voida välttyä. On oma tupa, vieläpä mukavan kokoinen sellainen, mutta talvi on kylmä ja ikkunoissa kukkoi jääriitettä. Viiden lapsen suut vaativat ruokaa, mistä sitä, jotakin pitäisi itsekin saada alas, jos ei muuten niin edes sitä sydämen alla kasvavaa kuudetta varten.

Heidi Köngäksen maanläheinen, pienen ihmisen näkökulmasta liian suuria asioita tarkasteleva uutuusteos alkaa Sandran lapsuudesta. Huutolaiseksi joutuu pieni tyttö isänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin huoli tulevasta istutetaan lapsen sydämeen. Myöhemmin elämä silittää lempeällä kädellä; aikuiseksi kasvanut Sandra löytää Jannensa, jonka kanssa laitetaan oma talo ja perhe. Onnen vuodet päättyvät äkisti keskellä kylmintä talvea, kun punakaarti vie mennessään talon isännän. Eletään sisällissotaa, työläisnaisen silmin katsottuna järjetöntä väkivallan aikaa. Jollaista se tietysti olikin.


Pitkä viiva ja kaistale jotain muuta, oli äitiä ikävä, oli sellaista jäätävä ikävä joka kantaa, oli avannossa viruttamisen tunne, oli se tunne kun kahlaa reisiä myöten lumihangessa ja jäätyneen pakkaslumen reuna hiertää paljaan ihon rikki ja pienille verinaarmuille, mutta nämä naarmut eivät olleet pieniä.


Romaani on myös Jannen vilkasluonteisen Lyyti sisaren tarina, hänen, jolla on äitinsä kiihkeä luonne, mutta vain nimeksi harkintakykyä. Silti Lyyti uskaltaa rakastaa, säätyrajoista välittämättä...


Luulin, että kiusalla sanovat, että kadehtivat oikeaa rakkautta, joka on kuin kristallimaljaan kaadettua sokeria, kirkasta ja hyvää.
Sen piti olla niin.
Niin sen piti olla.
Mutta yhdellä käden pyyhkäisyllä malja lensi lattialle, ja sokerit pitkin permantoa. Niitä ei saanut enää kasaan, ei sokeria eikä astiaa. Sormet verillä minä yritin kerätä lasinsirpaleita ja vedellä kämmensyrjällä sokeria keoksi.


Mennyt löytää tiensä nykyisyyteen Sandran muistiinpanojen välityksellä, niillä, jotka päätyvät tyttärentyttären käsiin. Millaisia vuosia rakastettu mummo joutuikaan elämään! Millaisissa oloissa, millaista hätää kärsien.


Heidi Köngäs teki sen taas! Rakastettu kirjailija palasi aavistuksen verran vaikean Hertta -romaanin jälkeen pienen ihmisen puristaviin kenkiin. Parhaimmillaan Köngäs on kuvatessaan järisyttävän kauniilla kielellä historiaa sellaisena, kuin se valtaosaa väestöstä kosketti; yli ymmärryksen käyvänä avuttomuutena. Silti sinnikkyydellä sitkuteltiin päivästä toiseen. Se jos jokin vaati rohkeutta. Siitä löytyi aitoa sankaruutta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Kirja vieköön!

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20

Sets 2013 (2. painos), 159s.

Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.

Ingrid Hedström; Ihmiskoe

Bortfall 2014, suom. Salla Korpela ja Minerva 2015, 364s.

Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä. Myöhemmin, kaikkien pitkien öiden jälkeen, jotka hän valvoo miettimässä, mitä pojalle tapahtui, milloin se tapahtui ja miksei hän mennyt itse hakemaan niitä onnettomia puita, hän tulee ajatelleeksi, että kenties oli liian myöhäistä jo hänen ottaessaan uunista pellillisen täydellisesti onnistuneita sahramipullia mitään aavistamattomana onnensa viimeisellä hetkellä.


Helsingin Kirjamessutunnelmista pikkuhiljaa palautuneena, tai no, sehän on suhteellinen käsite koska nappasin messutuomisena kirjojen lisäksi flunssan, on aika palata arkeen. Ihmiskoe on toinen tämän syksyn odotetuista jännäreistä Minervalta, upean Alexin lisäksi. Alexhan vei minua mennen tullen, kiitos raadollisen tarinan ja tumman humoristisen kerronnan.

Ihmiskoe kertoo Astrid Sammilsista, sairauslomalle jääneestä diplomaatista, joka on juuri muuttanut enoltansa perimään taloon Taalainmaalle. Astrid, joka yllätti miehensä panohommista Ruotsin kuuluisimman naisen kanssa, tekee jälleen yllättävän löydön; enon tavaroiden joukossa on kudottu pipo. Eikä mikä tahansa päähine, vaan vanhoista etsintäkuulutuskuvista kuuluisaksi tullut sellainen, Mikaelhan käytti juuri tuota samaa pipoa, Mikael, joka katosi kolmekymmentä vuotta sitten. Mysteeri pojasta jäi selvittämättä, se jäi elämään pelottavan legendan tavalla kyläläisten joukossa. Miten kolmetoistavuotias voi hävitä niinkin lyhyellä reissulla, kuin kotitalosta pihavajaan?

Ja voisko Astridin kiltillä, vanhanpojan elämää viettäneellä edesmenneellä enolla olla jotain tekemistä asian kanssa?

Astrid ei ole tottunut pyörittelemään peukaloitaan, miksi siis ryhtyä sellaiseen nytkään, ja napakka nainen ryhtyy itsenäisiin tutkimuksiin selvittääkseen, mitä Mikaelille tapahtui.

Ihmiskoe on myös kirja Gabriela Dumitrusta, Bukarestissa asustavasta lääkäristä, joka on mukana tutkimassa lääketieteelliseen kokeeseen osallistuneita vapaaehtoisia. Naisen hälytyskellot kilkattavat siinä vaiheessa, kun tutkittavien määrä alkaa hälyyttävästi vähenemään. Pian nainen huomaa joutuneensa itsekin uhatuksi liiallisen uteliaisuutensa, omantunnon äänensä vuoksi.


- Sen olen elämässäni oppinut, että jos hurmaavan tohtori Krämerin kaltaiset ihmiset joskus sattuvat kiinnostumaan minun kaltaisistani ihmisistä, on syytä olla tarkkana, Carina sanoi tiukasti. - Kolmessa tapauksessa neljästä he haluavat käyttää potilasta tavalla tai toisella hyväkseen, ja siitä on ilmiselvästi kyse tässäkin. Sehän kävi helvetin kätevästi, kun nämä eivät valittaneet.
He katsoivat toisiaan taas.
- Jotain tapahtui, jotain hirveää. Niin hirveää, että laitos piti sulkea..., Astrid sanoi.


Ihmiskoe on kerronnaltaan mukaansatempaavan notkea, henkilöiltään miellyttävän erilainen, ja aiheeltaan viisaan ajankohtainen. Sen suurempia tunnemyrskyjä romaani ei minussa herättänyt, mutta nautin, voisiko sanoa, letkeästä kyydistä. Kirja on nimestään huolimatta, minusta, sellainen, että sitä uskaltaa suositella vähäveristen dekkareiden ystäville. Kyllähän tässäkin tapahtuu, tapahtuu pahoja asioita niille kaikkein heikoimmille, mutta hirveyksillä ei jäädä märehtimään.

Kokeilkaapa ihmeessä, vaikka välipalaksi!

Anna-Leena Härkönen; Kaikki oikein

Otava 2014,  317s.

Ja mitäpä hän Hannan rahoilla enää tekisi. Tai ylipäätään millään. Ei Eevi tarvinnut Vuittonin käsilaukkua tai Chanelin jakkua. Hän tarvitsi sitä, ettei hänelle enää koskaan naurettaisi.

Ihanan Anna-Leena Härkösen uusin romaani kertoo tarinan Eevistä ja Karista. He ovat keskiluokkainen, tuikitavallinen pariskunta. Jo sukunimikin sen kertoo: Puttonen. Puttonen ei pidä sisällään sen kummemmin eksotiikkaa kuin glamouriakaan. Ja juuri niistä Eevi haaveilee. Kosmetologi Eevi, joka on lapsuudesta saakka ollut heikkona kauniisiin tavaroihin - toisin kuin pihit vanhempansa. Toisaalta naispäähenkilömme unelmaan kuuluu riippumattomuus, se että lopultakin voisi elää pystypäin koulukiusaamistaustastaan huolimatta. Kari puolestaan edustaa perinteistä suomalaista mieskantaa; viinan kanssa törttöillään koko rahalla.

Kuitenkin, arjen harmaudesta huolimatta Eevi ja Kari ovat minusta onnellisia. Omalla, vähän muotopuolella tavallaan. Kunnes Eevi voittaa pääpotin lotossa.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, joka tarjoaa lukijalle hulvattoman ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kurkistamaan lottovoittajapariskunnan elämään. Shoppailemaan raivokkaasti. Matkustelemaan luksusluokassa. Miettimään mitä itse tekisi samassa tilanteessa.

Miettimään myös, tuoko raha lopulta onnea.

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut jälleen loistavan romaanin, jonka parissa on mahdotonta olla viihtymättä. Teos nauratti ja itketti ja ennen kaikkea ihastutti yhä syvemmin kirjailijan suorasanaiseen tyyliin. Härkönen yksinkertaisesti osaa kuvata naiseneloa tarkemmin kuin kukaan muu, olipa nainen sitten missä tilanteessa tahansa. Oikeasti. Ylipäätään hänen elämänkatsomuksensa on ihailtavan rohkeaa. En malttanut olla poimimatta romaanista itselleni mieleisiä sitaatteja:


- Niin. Miten mä tän selittäisin? Sitä iloa, jonka sai lapsena vappupallosta, ei saa enää koskaan. Ja sen saman pallon perässä sitä silti yrittää ravata.

- Musta tuntuu välillä, että mä oon kattonu läpi sormien koko elämää.
- Sehän on ainoa selviytymiskeino.

- Ei kannata luottaa mieheen joka soittaa jotain soitinta, äiti jatkoi.
- Ei kannata luottaa mieheen joka on ylipäätään olemassa, Eevi vastasi.

- Mitenkähän tässä elämässä käy? Isä kysyi.
- Tässä käy hyvin, Eevi naurahti. - Päästään kaikki pois täältä.


Kaikki oikein teoksessa on kaikki oikein. Kyllä te härkösfanit tiedätte. Ja kaikki muutkin - piristäkää syysiltojanne kirjalla.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ilona
Susa
Krista
Maija

Riikka Takala; Ole hyvä

Atena 2014, 152s.

Jokaisella heillä oli ruumiinsa ja he pelkäsivät sitä.

"Vittu", sanoi Viola, joka ei koskaan nähnyt itseään.

Heillä jokaisella oli ruumiinsa, ja se pelkäsi heitä.


Viola: Mitä siitä voisi sanoa? Että hän oli niitä tyttöjä, jotka puhuivat sujuvasti viittä kieltä, mutta oli sitä mitä kulloinkin suostuisi ottamaan vastaan. Kassaneiti. Kebab-myyjä. Kirjastovirkailija.* Gallup-kyselijä. Tai että hänellä oli aikaa meditoida ja odottaa jotain koulutusta vastaavampaa niin kuin nyt.

Elli: Elossa oleminen oli velvoittava tunne. Hän tiesi, että toisinkin saattoi olla ja antoi lantion kiertää, kiertää.

Aava: Aava oli viittä vaille valmis eikä koskaan tulisi tämän valmiimmaksi, tämän täydemmäksi, vaan jäisi aina puolitiehen ja kesken. Hän jäisi siihen tilaan, että jos ei voinut olla kaikkein pätevin, oli oltava laihin.

Riikka Takalan Ole hyvä on kantensa tavoin tekstiltäänkin värien kyllästämä, runollinen teos. Se on tarina kolmesta naisesta, joita yhdistää ystävyyden lisäksi jotakin mustaa: työttömyys. Hyvinkoulututettu Viola ja yh-äiti Elli tasapainoilevat vähien rahojensa varassa. Laskut jäävät maksamatta, tytölle ei ole varaa ostaa uutta barbia. Aavalla puolestaan on turvatumpi talous: rikas mies, mutta riittääkö sekään, koska aina löytyy toinen laihempi tyttö.

Naiset käyvät yhdessä tanssitunneilla, joka tuo elämään etnisyyttä, rajojen ylittämistä, voimaa. Ja toisaalta myös vastuuta. Aina vastuuta, vaikka omatkin asiat ovat hunningolla.

Tanssia, vauvahaaveita, hyväntekeväisyyttä, sairaita exiä, anoreksiaa, leipäjonoja, rannerenkaita. Niistä on tämä pienisuuriromaani tehty. Koska olen itsekin työtön, halusin ehdottomasti tämän kauniin kirjan kokoelmiini. Vertaistuen vuoksi ja ehkä myös tirkistelyn ilosta: miten muut samassa tilanteessa olevat pärjäävät. Olen hyvä -teoksen mukaan eivät kovinkaan hyvin. Ja toisaalta, ääriolosuhteissa meistä jokaisesta paljastuu rautanainen.

Lukukokemuksena ehdottoman positiivinen, joskin hiukan sekava. Pieneen tilaan oli puskettu mielestäni aivan liikaa tavaraa, kun jo pelkästään yksi aihepiiri olisi sivumäärään nähden riittänyt. Mutta toisaalta sitten tarina olisi ollut eri. Ei näin runsas, kaareva, pyörivä, huikea.


Miten valaistuvatkaan ne, jotka ovat yhtä tyhjän kanssa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ulla
Jaana
Katja
Maija

*) itse kyllä hyppisin ilosta, jos moista virkaa tarjottaisi...