Veera Nieminen; Ei muisteta pahalla

Tammi 2018, 202s.

Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla?



Ensin tuli kirpeänkepeänkaunis Avioliittosimulaattori, nyt Ei muisteta pahalla. Olen hulluna kirjailija Veera Niemisen tyyliin lähestyä vakavia aiheita tavalla, joka sekä hymyilyttää, että saa ajattelemaan. Peilaamaan itseään tekstiä vasten.

Ei muisteta pahalla ei ole mikään perinteinen erokirja. Tässä nainen ei jää kotiin itkemään elämänsä merkityksellisimmän ihmissuhteen päättymistä. Ei, Piipe päättää ryhtyä vain "aavistuksen" maanisissa olotiloissa kostamaan Jurille, sillä lupasihan hän jo suhteen alkuvaiheissa räjäyttää miehen postilaatikon, mikäli ero tulee. Ja Juri pettää lupauksensa pysyä siinä, pysyä vierellä vaikka mikä olisi, kyllästyy jatkuviin riitoihin, kyllästyy Piipen "hulluuteen" ja lähtee. Siinä kohdin saa räiskähtää myös miehen postilaatikko. Mutta räjähdys ei riitä. Tarvitaan lisää. Sillä eivätkö miehet yksinkertaisesti tajua, että se mitä luvataan, myös pidetään?


Mikä on normaali? Kuka on normaali? Miksi ihmistä ei voi vain kohdata erilaisena, miksi kaikki "poikkeava" on tulkittava hulluudeksi? Koska hullulle ei tarvitse vastata omasta käyttäytymisestään. Hullu on aina syyllinen. Kyseenalaistaessaan jatkuvasti minun mielenterveyttäni onko Juri Sakarille tullut ollenkaan mieleen kyseenalaistaa omaansa?



Yleensä (ellei aina) miehet lähtevät syystä, että nainen on jotenkin mielipuolinen. Helppohan se on hullu jättää. Toki Piipellä on omat erikoisuutensa, esimerkiksi näkymätön kissa, joka aina välillä ilmaantuu paikalle. Kissametafori jäi minulle vähän kysymysmerkiksi, onko se jonkinlainen tunteiden haamumainen konkretisoituminen?


Piipen lisäksi pääsemme kurkistamaan myös toisen osapuolen näkökulmaa. Ei Jurikaan helpolla pääse. Aina vain erikoisemmiksi käyvien kostotoimenpiteiden lisäksi hän joutuu kohtaamaan oman kipunsa. Uskokaa tai älkää, rakkaat sisaret, ero satuttaa myös miestä.


- Mikäs nyt? Teemu kysyy.
En saa sanottua mitään. Kukaan normaali suomalainen heteromies ei ota eroa niin raskaasti että ajautuu psykoosin partaalle. Ei ainakaan, jos on itse lähtenyt suhteesta.



Hihkuin riemusta huomattuani Veera Niemisen uusimman Tammen kirjakatalogissa. Vihdoin saamme lisää tätä kertaheitolla rakkaaksi tullutta kirjailijaa ja Ei muisteta pahalla todella lunastaa ne odotukset, jotka esikoisromaani ilmoille heitti. Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta. Eronneillehan tämä on aivan täsmäluettavaa, mutta silti, jälleen kerran, suosittelisin teosta ihan jokaiselle.



Huomaan hymyileväni. Tänään on hyvä päivä. Ei, tänään on ihan paska päivä, mutta tuskan seassa ilonpilkahduksia. Välillä, kun hengitän sisään, tuntuu kuin todella saisin ilmaa. En vielä menisi sanomaan, että selviän tästä erosta, mutta tiedän selviäväni tästä päivästä.

Antti Tuomainen; Mies joka kuoli

Like 2016, 300s.

- Olen pahoillani, lääkäri sanoo.


Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit tietää eläväsi päiviä, ehkä viikkoja? Jos loppu ei häämöttäisikään epämääräisenä uhkana jossain tulevaisuudessa, mahdollisesti vuosikymmenten päässä, vaan kantaisit sitä omassa kehossasi. Kuin aina räjähdysvalmiudessa tikittävää aikapommia. Myrkytystä. Ja vaikka aurinko paistaisi leppoisasti, munkkipossun sokeri ritisisi hampaissa, kaikki tuntuisi yhtäkkiä kuin kulissilta. Joku veteleekin naruista, on myrkyttänyt sinut, odottaa varmaa kuolemaasi.

Jaakko Kaunismaan tavanomaista rajummalta vaikuttava flunssa ei ole sitä laisinkaan. Haminalainen sieniyrittäjä saa kuulla olevansa käytännössä jo kuollut; on vain ajan kysymys milloin elimistö pettää lopullisesti. Mutta kuka hänet myrkytti? Juuri aloitteleva, kilpaileva yritys? Joku työtovereista? Oma vaimo?


Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai olisi pitänyt.


Suurimman uhan edessä Jaakko huomaa olevansa kuollakseen elossa. Koskaan aiemmin hän ei ole elänyt näin täydellä liekillä. Hänellä on tehtävä, viimeinen missio - selvittää murhaajan henkilöllisyys ja pelastaa oma yritys. Käynnistyvä tapahtumavyöry sekä naurattaa, että liikuttaa.


Antti Tuomaisen riemulla odotettu uutuus, Mies joka kuoli, vaikutti piristysruiskeen tavoin nuutuneeseen lukuelämääni. On aina ihanaa antaa tarinan voiman imaista valtaansa, päihdyttää tragikoomisella, mutta syvällisellä tavalla. Uudenlaista, silti aina elähdyttävän lämpöistä Tuomaista. Olen myyty.


Kummallista miten kauan olen elänyt kuin en koskaan kuolisi, kuin minulle olisi yhden kesän mentyä luvassa toinen, jostain syystä parempi. Ja kuitenkin: tarjolla on vain silmänräpäys: hetki auringonpaistetta, kirkkaus, jota ei ymmärrä, aika, joka vain katoaa.

Leena Parkkinen; Säädyllinen ainesosa

Teos 2016, 334s.

Miten hyväksi äiti oli hänet kaikessa sellaisessa kasvattanut. Saara tiesi aina miten kuului käyttäytyä, miten ristiä nilkat, minkälainen hattu pukea, kaiken sellaisen äiti oli hänelle opettanut. Mutta surua ja sen kantamista, mustaa kuin pellon yli kulkeva viemäri, siitä kaikesta äiti ei ollut sanonut sanaakaan. Ei sanaakaan ikävästä, ei suudelmista, ei pisamoista rintojen välissä. Ei siitä, millaista on kun aivan nuori ihminen kuolee.


Haluaisin kertoa teille Saarasta. Vaaleasta, haaleasta, ujosta. Saarasta joka on vielä nuori, mutta aviovaimo ja pienen Eliaksen äiti. Saarasta, joka näkee elämänsä kuin utuisen lasin lävitse, jo jollain tapaa elettynä. Sillä Saara ei istu vuoden 1956 mukaiseen kotiäitimuottiin. Yritystä hänellä on, siitä ei voi kukaan Saaraa syyttää, mutta kun pieni perhe muuttaa sota-ajan jälkeiseen Helsinkiin, alkaa lasi säröillä.


Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisen keskustelukumppanin mukaan, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma mitä itse ajatteli tai tunsi.

Syy tähän löytyy uuden kotitalon yläkerrasta, jossa asuu boheemi Elisabeth. Elisabethiin ihastuvat niin miehet kuin naisetkin, kuitenkin hän on valinnut itsenäisen naisen tien. Upeassa asunnossa tuoksuvat eksoottisen mausteet, siellä kokoontuu sekalainen seurakunta drinkkeineen, siellä Elisabeth lukee valtavaa kirjavalikoimaansa piippua poltellen. Elisabeth herättää Saaran henkiin. Hän myös ajaa tämän vaaraan. Monellakin tapaa.


Älä sure Saara, et sinä minua tarvitse, sinä tarvitset jonkun josta imeä läheisyyden verta. Sinä halusit niin kovasti uskoa suureen parantavaan rakkauteen, että et edes huomannut kuka minä olin. Älä sure, Saara. Muistot ovat kuin heijastuksia lammessa, jotain mikä muuttuu sitä mukaa kuin sitä muistelee.


Leena Parkkisen uusin romaani, Säädyllinen ainesosa on kaikkea muuta kuin säädyllinen kirja. Se suorastaan tulvii aistillisia himoja pehmeää ihoa kohtaan... Mutta ennen kaikkea se on tarina ruoasta. Ruuan niin monista merkityksistä. Kaikesta siitä vaarallisesta, mitä voi kätkeytyä keittokirjan sivujen väliin.

Minä, joka en voi mainostaa olevani suuri historiallisten romaanien ystävä, ihastuin täysillä Parkkisen kuvaamaan 50-luvun Helsinkiin, näihin kahteen, mystisyyden verhoamaan sankarittareen. Saaran normaaliuden tavoittelu ja hiljainen uhma tekivät hänestä sielunsiskoni.


Kukaan ei rakasta sellaisella raivolla ja omistautumisella ja loukkaannu verisemmin kuin teini-ikäinen tyttö. Pystyn vieläkin muistamaan sen voimakkaan naiseuden vimman tuoksun, joka leijui makuusalissa paksuna kuin ohrapuuro. Ja minä, minä olin suurimman osanaikaa niin ujo. Saatoin haaveksia vaaleanpunaisista huulista, kaulan kaaresta, tuntea sylin täyttyvän lämmöstä, mutta tuskin uskalsin puhua.

***

Muita arvosteluita kirjasta (näitä on, syystäkin, paljon!)

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012, suom. Anna- Maija Viitanen ja Tammi 2014, 809s.

- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksistasi yksi ainoa, niin mikä se olisi?
- Esitän saman kysymyksen sinulle.
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä pudotusta. On osattava kaatua.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on teos, joka sai heti julkaisun jälkeen valtavat määrät blogisavuja. Moni kollega tähän maailmanlaajuista suosiota nauttineeseen ns. superteokseen onkin tykästynyt, osalle kirja taas on ollut pettymys. Minä ajattelin jättää suosiolla väliin näin paksun romaanin, mutta sitten ystäväni Krista onnistui kuin onnistuikin kiinnostukseni herättämään. Ja mitä mitä, reilut 800 sivua humpsahti kuin hujauksessa. Teosta aloitellessani mietin jo, että onko tässä vuoden 2014 The Kirja. Tarinan edetessä muutama seikka alkoi valitettavasti hiertää, mutta käydään aluksi läpi kirjan parhaat puolet.

- Hurjasta sivumäärästä huolimatta romaani on todella nopealukuinen ja mitä koukuttavin. Tempo ei hellitä hetkeksikään, ote ei herpaannu vaan tarina kantaa.

- Kiehtova, skandaalinkäryinen juoni.

- Yllätyksellisyys.

Teoshan kertoo nuoresta kirjailijalahjakkuudesta, jonka huippusuosittu esikoisromaani sinkautti kuuluisuuteen. Päähenkilömme Marcuksen olisi nyt aika ryhtyä kirjoittamaan toista kirjaansa olosuhteissa, jossa lukijoiden odotukset hipovat pilviä. Marcus huomaa, ettei uusi romaani ota syntyäkseen. Paniikki! Kirjailijantauti! Mies on jo epätoivon partaalla, kunnes mieleen nousee vanha opettaja, ystävä Harry Quebert. Ei muuta kuin hänen luokseen matkustamaan, pieneen Aurora-nimiseen kaupunkiin. Siellä Marcusta odottaakin melkoinen yllätys. Harryn pihalta löydetään 33 vuotta vanha ruumis. Ruumis kuuluu 15-vuotiaana kadonneelle Nolalle. N-O-L-A-lle, jonka kanssa Harrylla oli, näin mies viimein tunnustaa, yhden kesän kestävä suhde. Harry pidätetään epäiltynä murhasta, ja siinäpä sitten Marcukselle löytyykin yllättävää puuhaa: selvittää mitä vuosikymmenet sitten oikein tapahtui. Mikä on lopullinen  totuus Harry Quebertin ja Nola Kellerganin tapauksesta? Mitä tapahtui kesällä 1975?

Huonoihin puoliin lukisin

- Karrikoidut henkilöt jotka ensin hymyilyttävät, mutta alkavat jossain vaiheessa kyllästyttämään. Varsinkin Marcuksen äiti on verrattavissa myötähäpeää aiheuttavaan sketsihahmoon. Itkeskelevän Harryn, itse "pääjehun" koin vastenmielisen epämiehekkäänä. Mies rakastui rapiat kolmikymppisenä 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan, joka kesän loputtua katosi. Nolaan, jonka ihanuutta alleviivataan raivostuttavissa määrin.

Siis. Harry ja Nola viettävät yhdessä yhden ainoan kesän. Nola katoaa ja Harry jää odottamaan Nolaa. Hän odottaa 33 vuotta Elämänsä Ainoaa Rakkautta (kunnes käy ilmi, että tyttöparka on maannut murhattuna haudassa koko ajan). Oikeasti? Uskottavaa?

- Kirjailijan on kovin helppo suistua epätasapainoon, koska tunneperäinen ahdistus vaanii häntä kahdella tasolla eli kaksin verroin enemmän kuin muita: on lemmensuruja ja kirjasuruja. Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.

Ranskalaisen Joël Dickerin romaani on sekoitus murhamysteeriä, rakkaustarinaa ja perinteistä lukuromaania. Se on kertomus pikkukaupungin asukkaista ja heidän lukuisista salaisuuksistaan. Kirjoittamisen olemuksesta ja vaikeudesta. Se on koukuttava, jännittävä, hauska. Valitettavasti paikoin myös äärimmäisen ärsyttävä. Kuitenkin voin sanoa teoksesta pitäneeni. Viihtyneeni nyt ainakin.


- Marcus, avain on kirjoissa. Sinun silmiesi edessä. Katso tarkkaan, tarkkaan! Näetkö missä olemme?
- Motellin parkkipaikalla.
- Ei, ei, Marcus! Me olemme pahan juurilla! Ja tätä hetkeä olen pelännyt kolmekymmentä vuotta.

Riikka Pulkkinen; Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava 2014, 174s.

- Mistä voi tietää mitä todella haluaa? Tämä ei ole kenraaliharjoitus, tämä on elämä.

Taisitte vähän yllättyä pyllättyä tästä hyvin epäannikamaisesta kirjavalinnasta. Niin teoksen kannet, nimi kuin genrekään eivät ole ihan sitä, mihin lukijani ovat blogissani tottuneet törmäämään. Mutta joskus täytyy heittäytyä hulluksi! Irroitella vähän! Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun törmää tutun ja hyväksi havaitun kirjailijan uutuusteokseen bestseller-hyllyillä. Riikka Pulkkinen on tehnyt uuden aluevaltauksen vakavista ihmissuhderomaaneistaan chick-lit osastolle. Täydellä tyylillä!

Joskus vähän kevyempi matsku maistuu. Pienoisromaani on köykäisempi kädessä, kun sitä lukee sängyssä. Se on köykäisempi mielessä, kun ei tarvitse pingoittaa älyääkö kaiken, mitä jää huomaamatta, täytyykö tästä ja tästä seikasta ahdistua. Ja ennen kaikkea Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilahduttava, sympaattinen hyvänmielenromaani. Räväkkä, suklainen, hauska.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Iiris Lempivaarasta, ja se on ilmestynyt aiemmin jatkokertomuksen muodossa Kauneus & Terveys lehdessä. Ihanaa, että Iiris on nyt saanut oman romaaninsa, minä kun en juuri lehtiä lue.

Iiriksen elämä mullistuu, kun pitkäaikainen miesystävä Aleksi ei odotusten mukaisesti suinkaan kosi. Ei, eräänä aamuna hän ilmoitta, ettei rakastakaan Iiristä. Siitä seuraa itkua, suklaata, itkua ja vielä enemmän suklaata, sekä jokunen uusi mekko ja korkeakorkoinen kenkäpari. Iiris on kuitenkin selviytyjä. Jokusen epäonnistuneen treffin jälkeen hän päättää koulupsykologin ammattiinsa nojaten kehittää oman self-help ohjelman, jonka avulla pääsee taas jaloilleen. Ja sellainen tästä teoksesta muodostuukin. Suloinen, hellyyttävä romaani naiseuden ytimessä liikkuvista aihepiireistä. Ongelmista, joita vain tosi nainen kokee ja joista vain tosi nainen selviää. Vaikka sitten Kauniita ja Rohkeita apuna käyttäen (sieltähän se elämän viisaus löytyy, mikäli naapurin Marja-Liisaa on uskominen).

- Tarkoitankin elämässä. Ylipäänsä. Jos minä joskus saan jakaa sunnuntain sanomalehden jonkun kanssa, keittää vielä toisen pannun kahvia asunnossa, jonka seinät pitävät paikkansa, kaipaamatta minnekään, pestä lapsen piirrustuksia lattiasta, minä olen onnellinen. Minä olen perillä.

Ihanaa, ylinaisellista hömppää, joka sai tämän synkkyyten taipuvaisen lukijan monesti hymyilemään. Miltei riehaantumaan, Ehkä pitäisi lukea enemmän chick-litiä? Toisaalta näin sokeripitoisen romaanin jälkeen iski ruishimo kunnon dekkarin parissa. Ei auta kuin odottaa, että muutama makoisa trilleriuutuus ilmestyy.


He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat haluneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme.

***

Toisaalla teoksesta on blogannut mm.

Elina

jonka bloggauksesta löytyy kattava listaus muista kirjaan tutustuneista

Hanna-Riikka Kuisma; Käärmeenpesä

WSOY 2007, 166s.

Olen kaikki nämä vuodet kantanut sinua sisälläni kuin pientä lasta. Miltä tuntuu olla osa jotain ihmistä jota tuskin edes ajattelet?
Pahinta on, että se olisi voinut olla totta. Se voisi olla, eikä kuitenkaan. Ei milloinkaan.

Käärmeenpesä on rujo kuin ihmissydän. Se kuhisee pahuutta, sairautta, vitsauksia. Se repii, leikkaa, pelkää. Ennen muuta se pelkää. Ennen muuta se kammoaa naiseutta.

Käärmeenpesä on loistavan Hanna-Riikka Kuisman rosoisen raju psykologinen trilleri ihmismielen, ihmissuhteiden kaameuksista. Se on Juliuksen tarina. Juliuksen, jota "avovaimo" Veera pahoinpitelee niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juliuksen, jolla on oma salaisuutensa, glitteriä poskipäillä, kauniita kuvakulmia. Myös Veera valokuvaa itseään. Narkkari Veera, omaan hulluuteensa eksynyt. Veera samanaikaisesti häpeää ja palvoo naiseuttaan. Hänessä asuu sekä narsismi, että itseviha.

Omaa lukuaan kirjassa kantaa Veeran Se Ainoa Oikea, mies nimeltä Miro. Siinä missä muut henkilöt hoippuroivat normaaliuden ja hulluuden rajamailla, on Miro jo sukeltanut pää edellä harhoihinsa. Toisaalta hän on henkilöistä myös se sympaattisin kaikessa nuuskamuikkusmaisuudessaan.

Mitä tapahtuu, kun neljänseinän sisällä viihtyvän Veeran elämään ilmestyy yhtäkkiä kadotettu rakkaus? Entä minkä osan tässä draamassa saa rapussa asu vanha poika?

Olen viihtynyt mainiosti kirjailijan parissa aiemminkin, ja myös Käärmeenpesä keräsi lukuelämyksenä täydet pisteet. Sen vimmaisuus vei mennessään. Haavoitti ja ripotteli päälle suolaa. Ennen Käärmeenpesän julkaisua Kuismalta on ilmestynyt vielä lukuvuoroa odottava novellikokoelma Elinkautinen. Mielestäni hänen uudemmat teoksensa, Valkoinen valo ja Sydänvarjo osoittavat kirjailijan sekä kasvaneen että kehittyneen tästä romaanista, vaikka toisaalta juuri tietty keskeneräisyys Käärmeenpesässä viehätti. Aitoa kamaa!


Kipua, joka riipii sisälmyksiä niin, että jokainen hengenveto on kuin joku repisi rosoisella, ruostuneella terällä ihoa hitaasti rikki. Hetki hetkeltä syvemmälle, mutta niin salakavalasti, ettei ehdi huomata kun terä puhkaisee sydämen, aortan, arimman salaisen paikan. Paljastaa siellä piileskelevän otuksen ja kaikki näkevät miten alaston, pieni ja likainen sitä todella on. Yksinäinen, epämuodostunut rykelmä sikiölimaa.


Kirjan on lukenut mm. ystäväni  Krista

Haruki Murakami; Värittömän miehen vaellusvuodet

Shikisai o Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, 330s.

Hänessä itsessään täytyi olla pohjimmiltaan jotakin, joka sai ihmiset pettymään. Väritön Tsukuro Tazaki, hän sanoi ääneen. Loppujen lopuksi minulla ei kai ole mitään annettavaa muille. Ei, ehkäpä minulla ei ole annettavaa edes itselleni.


Haruki Murakamin tuore suomennos, Värittömän miehen vaellusvuodet, kertoo tarinan Tsukuro Tazakista. Hän on hyvin toimeentuleva, vaatimatonta elämää viettävä poikamies, nyt jo 36 vuoden ikään ehtinyt. Ja viimein tämä hyvin hailakan persoonan omaava mies on löytänyt naisen, josta voisi oikeasti kiinnostua. Johon, ensimmäisen kerran elämässään rakastua. Sara on kuitenkin fiksu nainen, ja hän aistii Tsukurosta huokuvan poissaolon, eräänlaisen tunnevamman. Mistä on kyse?

Saran kannustamana Tsukuro ryhtyy ruotimaan nuoruuttaan, jolloin tapahtui jotain traumaattista. Nuori mies kuului viiden henkilön muodostamaan tiiviiseen ystävärinkiin, joka oli heille kaikille kaikki kaikessa. Aivan ilman varoitusta ystävät kuitenkin katkaisivat tylysti välit Tsukuroon. Heittivät hänet ikään kuin yli laidan selviytymään yksin aavalla merellä. Tazaki meni tästä niinkin suureen sokkiin, että halusi pitkään vain kuolla ottamatta selvää, miksi hylkääminen lopulta tapahtui.

Saran mielestä nyt on aika purkaa muurit tämän päivän ja menneen välillä. Selvittää perinpohjin, mitä tapahtui ja miksi ystävät hylkäsivät miehen niin armottomalla tavalla. Niin kivuliaalla, että vielä aikuisiälläkin tapahtuman aiheuttama haava tihkuu verta.

Murakamin uusin on aina kirjaelämässäni The Tapaus. Suurella innolla teokseen tartuin mutta voih, jo alusta asti jokin hiersi. Pahasti. Pääsin kyllä sisälle juoneen, ja kirjailijan älykkään sympaattisesta tyylistä nautin, mutta minusta tarina osoittautui melko pliisuksi. Kirjailija on vähän liiankin uskollinen tyylilleen, rankenteelle, jolla teokset ovat koottu. Jälleen aikuinen päähenkilö alkaa miettiä haperoa nuoruuttaan. Jälleen mukana on eräänlaista kolmiodraamaa. Jälleen läsnä henkii toinen todellisuus, minän jakaantuminen, josta toki on aina kiintoisaa lukea, mutta jossain vaiheessa toisto alkaa tukahduttaa.

Kuitenkaan Värittömän miehen vaelluvuodet ei ole huono teos. Se on itsessään erittäin lohdullinen, ilahduttavakin. Liian suuret odotukset taisivat lukuelämystäni latistaa. 1Q84 tai Kafka rannalla tasoa on turha odottaa, mutta itsessään mukava tarina. Ja käydäänhän kirjassa Suomessakin!

Loppuun minä sitaattihullu poimin aina niin viisaan kirjailijan toteamuksia seuraavista aiheista:

Mustasukkaisuus: Tsukuru oli ymmärtänyt unessaan mustasukkaisuuden olevan maailman epätoivoisin vankila, koska vanki sulkeutui tyrmään itse. Kukaan ei väkisin työntänyt häntä sinne; hän meni sisään omin päin, lukitsi oven sisäpuolelta ja heitti avaimen ulos kaltereiden välistä.

Lahjakkuus: Mitä merkitystä on sellaisella lahjakkuudella kun elämästä ei voi tietää hetkeäkään pidemmälle, ja on pakko luottaa huteraan perustaan, jota ei ole?

Rakkaus: Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä.

Suomi: Talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja.

Anna-Leena Härkönen; Kaikki oikein

Otava 2014,  317s.

Ja mitäpä hän Hannan rahoilla enää tekisi. Tai ylipäätään millään. Ei Eevi tarvinnut Vuittonin käsilaukkua tai Chanelin jakkua. Hän tarvitsi sitä, ettei hänelle enää koskaan naurettaisi.

Ihanan Anna-Leena Härkösen uusin romaani kertoo tarinan Eevistä ja Karista. He ovat keskiluokkainen, tuikitavallinen pariskunta. Jo sukunimikin sen kertoo: Puttonen. Puttonen ei pidä sisällään sen kummemmin eksotiikkaa kuin glamouriakaan. Ja juuri niistä Eevi haaveilee. Kosmetologi Eevi, joka on lapsuudesta saakka ollut heikkona kauniisiin tavaroihin - toisin kuin pihit vanhempansa. Toisaalta naispäähenkilömme unelmaan kuuluu riippumattomuus, se että lopultakin voisi elää pystypäin koulukiusaamistaustastaan huolimatta. Kari puolestaan edustaa perinteistä suomalaista mieskantaa; viinan kanssa törttöillään koko rahalla.

Kuitenkin, arjen harmaudesta huolimatta Eevi ja Kari ovat minusta onnellisia. Omalla, vähän muotopuolella tavallaan. Kunnes Eevi voittaa pääpotin lotossa.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, joka tarjoaa lukijalle hulvattoman ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kurkistamaan lottovoittajapariskunnan elämään. Shoppailemaan raivokkaasti. Matkustelemaan luksusluokassa. Miettimään mitä itse tekisi samassa tilanteessa.

Miettimään myös, tuoko raha lopulta onnea.

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut jälleen loistavan romaanin, jonka parissa on mahdotonta olla viihtymättä. Teos nauratti ja itketti ja ennen kaikkea ihastutti yhä syvemmin kirjailijan suorasanaiseen tyyliin. Härkönen yksinkertaisesti osaa kuvata naiseneloa tarkemmin kuin kukaan muu, olipa nainen sitten missä tilanteessa tahansa. Oikeasti. Ylipäätään hänen elämänkatsomuksensa on ihailtavan rohkeaa. En malttanut olla poimimatta romaanista itselleni mieleisiä sitaatteja:


- Niin. Miten mä tän selittäisin? Sitä iloa, jonka sai lapsena vappupallosta, ei saa enää koskaan. Ja sen saman pallon perässä sitä silti yrittää ravata.

- Musta tuntuu välillä, että mä oon kattonu läpi sormien koko elämää.
- Sehän on ainoa selviytymiskeino.

- Ei kannata luottaa mieheen joka soittaa jotain soitinta, äiti jatkoi.
- Ei kannata luottaa mieheen joka on ylipäätään olemassa, Eevi vastasi.

- Mitenkähän tässä elämässä käy? Isä kysyi.
- Tässä käy hyvin, Eevi naurahti. - Päästään kaikki pois täältä.


Kaikki oikein teoksessa on kaikki oikein. Kyllä te härkösfanit tiedätte. Ja kaikki muutkin - piristäkää syysiltojanne kirjalla.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ilona
Susa
Krista
Maija

Niina Hakalahti: Sydänystävä

Karisto 2014, 224s.

Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Nythän on niin, että olen lukenut useimmat Niina Hakalahden teokset. Hän kirjoittaa ihanan vaivattomasti, arkisen kiehtovasti aiheista, joihin suomalaisen naisen on mahdotonta olla samaistumatta. Ilahdutti siis törmätä kirjailijan uutuusteokseen.

Sydänystävässä pureudumme, kuten nimi lupaa, ystävyyden ytimeen.

On Minna ja on Kaisa, on ystävyys, jota on jatkunut läpi naisten koko elämän. Molemmat toimivat opettajina, molemmilla on kaksi lasta, nyt jo teinipoikia, jotka tuovat mukanaan omat haasteensa.

              Muistin äkkiä, miten outoa oli ennen Leeviä, kun naiset puhuivat, että olivat olleet puistossa.
Vasta kun Leevi oli vuoden, ymmärsin, että puisto-elämä tuli äitiydessä kaupan päälle, ei sitä kysytty.
              Ja näytti tulevan muutakin.

Mutta haastavinta Minnan elämässä ei ole Leevi, työpaikka, ei edes urheiluhullu, ihan hivenen nössykkä mies. Haastavimmiksi kaikista osoittautuu ystävyys, joka saa aina vain kierompia käänteitä.

Onko Kaisa ollut aina noin hallitseva? Onko Minna ollut aina noin sokea? Kuin hallitsija, mielivaltaisesti Kaisa tekee siirtoja ystävänsä elämässä. Mikä häntä oikein vaivaa? Tapahtumat lähtevät liikkeelle onnettomuudesta, joka tapahtuu perheiden yhteisellä laskettelulomalla. Vaikka hälytyskellot kilkattavat Minnan mielessä, hän suostuu vielä onnettomuuden jälkeenkin Kaisan unelmalta kuulostavaan ehdotukseen: ostetaan yhdessä paritalo!

Ja sen perheet tekevät, kohtalokkain seurauksin, tietysti.

Sydänystävässä riittää arjen komiikkaa, mutta sivujen lisääntyessä kirja saa yhä trillerimäisempiä piirteitä. Lukija huokailee Minnan selkärangattomuudelle ja näkee punaista Kaisan kohdalla. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä tarttua oman elämänsä ohjaksiin.

Kuten sanottu, Hakalahden teksti on vaivatonta. Vaikka Sydänystävä ehkä edustaakin minulle osastoa välipala, se on sellaisenaan ravitseva ja lukunälän täydellisesti tyydyttävä.


Tunsin olevani kuin uunissa kypsyvä ruoka. Ruokaa tunnusteltiin haarukalla: ei vielä ihan kypsää. Mutta ehkä jo seuraava haarukan pistos, ja kaikki olisi täysin kypsää, valmista otettavaksi uunistaja heitettäväksi polttavana iholle.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Krista
Ulla

Sarah Waters; Yövartio

The Night Watch 2006, suom. Helene Bützow ja Tammi 2007, 509s.

Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää ja itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eilö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?


Luettuani Sarah Watersin Vieras kartanossa, pistin tämän englantilaisen, nostalgisen vanhanaikaisesti ja silti tuoreesti kirjoittavan kirjailijan nimen tiiviisti muistiin. Ehti kuitenkin vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin Yövartion sain luettua. Vielä odottaa yksi kirjailijan suomennos, Silmänkääntäjä lukuvuoroaan. Jee.

Vaikka moni onkin nihkeillyt Vierailijan kanssa, minä pidin, tavoistani poiketen pelkäsinkin. Goottilaisessa kauhussa ja kummitustaloissa vain on jotain... hyytävää. Sama vanhahtava tyyli, Waltersin omintakeinen ja kaunis ääni kuultaa tästäkin teoksesta. Yövartiosta on kirjoitettu paljon. Moni on kanssani samaa mieltä sen uneliaan, mutta silti skarpin mustavalkoisesta tunnelmasta. Sota-aika puutteineen tuodaan lähelle pienen ihmisen näkökulmasta. Juuri sellaisella tyylillä tämä lukija on helppo kietoa sormenympärille.

Teos kertoo rosoisista persoonista aivan upealla rytmillä. Ensin liikutaan vuodessa 1947, sitten lukija pudotetaan vuoteen 1944, keskelle sodan mellestystä ja viimein pääsemme vuoteen 1941, jolloin "kaikki alkoi".

Kirjamme henkilöt eivät ole sankareita. Ei. Kay on levoton sielu, sodanaikainen ambulanssikuski, joka etsii itselleen palvottavaa vaimoa. Helen taas kamppailee hurjan omistushalun ja mustasukkaisuuden kourissa suhteessaan Juliaan, joka selkeästi yrittää kerran niin kiihkeästä suhteesta irrottautua.


Kärsisin vaikka enemmän kipuja, hän ajatteli samalla, jos vain voisin olla varma Juliasta! Hän ajatteli kaikkea mistä olisi valmis luopumaan ilomielin - sormenpäästä, varpaasta, päivästä elämän loppupäästä. Hän ajatteli, että pitäisi olla olemassa järjestelmä - jonkinlainen keskiaikainen järjestelmä - jossa ihmiset voisivat antautua ruoskittaviksi, korvennettaviksi ja viilleltäviksi ja ansaita siten sen mitä kiihkeimmin halusivat.


Kaunis Viv puolestaan löysi sota-aikana varatun mutta komean sotilaan, jonka kanssa yrittää pitää yllä jo kuoleman kielissä riutuvaa suhdetta. Koska kaikkea ei voi antaa anteeksi? Vai voiko? Vivin veli Duncan taas joutui 1944 vankilaan hyvin dramaattisesta syystä. Nyt hän yrittää koota elämänsä sirpaleista jälleen ymmärrettävää kokonaisuutta.

Mutta sota jättää jälkensä, heihin kaikkiin. Kuolemanpelko, taivaalta räiskyvät pommit, joiden loimotuksen jättää varjoonsa vain intohimo.

Ja sitä tästä romaanista löytyy. Homoseksuualista rakkautta, katkeruutta, kaunoja, liittoja, jotka olisi parempi ollut jättää solmimatta.

Ennen Silmänkääntäjän lukemista en varmaksi osaa sanoa, mutta luultavasti yhdyn monen kanssabloggaajan arvioon siitä, että Yövartio taitaa olla kirjailijan kirkkain helmi. Se on ravisuttava, raa'alla tavalla hienostunut lukuromaani, joka koukutti minut totaalisesti. Ellet ole teosta vielä lukenut, pystypäin voin suositella!


Helen tajusi yhtäkkiä äärimmäisen selvästi minuuttien kulun, hän käsitti niiden todellisen luonteen - ne ovat hänen elämänsä, hänen nuoruutensa sirusia, jotka virtasivat pois kuin vesipisarat eivätkä tulisi koskaan takaisin.

***

Teoksen on blogannut moni. Katsokaapa Googlesta!

Haruki Murakami; Sputnik- rakastettuni

Supuutoniku no kiobito 1999, suom. Ilkka Malinen (Sputnik Sweetheart 2001) ja Tammi 2011, 252s.

Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole. Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista. (S)

K, Sumire, Miu. Kolmiodraama, jossa K rakastaa Sumirea, Sumire puolestaan pitää K:ta pelkkänä ystävänä, koska on itse lääpällään Miuhun. Miu taas on niin salaperäinen, ettei hänestä ota mitään tolkkua. Traumatisoitunut, eikä ihme. Sen verran kummallisen kokemuksen nainen on joutunut läpikäymään.

Siinäpä tarina purkissa. Jos käymme hiukan tarkemmin tätä pientä suloista pokkaria ruotimaan, voisin esitellä teille, jotka ette teosta vielä ole lukeneet, hiukan tarkemmin päähenkilöitä. Tiedostan kyllä, että Sputnik- rakastettuni on nauttinut jo valmiiksi runsasta blogihuomiota. Eikä ihme, onhan se itsensä Haruki Murakamin, filosofisen kirjailijagurun tuotantoa. Minunkin oli kirja toki luettava, jälkijunassa tultiin mutta lujaa tultiinkin.

K on tokiolainen opettaja, eksynyt sielu, harhailija. Yksinäinen älykkö, joka viihtyy (iik) kirjojen parissa. Ja tietysti Sumiren. Peikkomaisen ulkomuodon omaava, kirjalijan urasta haaveileva Sumire tuo K:n elämään iloa ja kipinää, mutta hän ei vastaa miehen romanttisiin tunteisiin. Miu sen sijaan on näitä kahta hiukan vanhempi, naimisissa oleva nainen, joka kantaa huolitellut ulkokuorensa sisällä raskasta taakkaa. Niin hirmuista, että se sai hänen tummat hiukset muuttumaan yhdessä yössä valkoisiksi.

Oli vaikea alistua siihen, että hän tunsi tuskin mitään minua kohtaan miehenä. Joskus tämä sattui niin pahasti, että tuntui kuin joku olisi kaivanut veitsellä sisikuntaani. Silti aika jonka vietin hänen kanssaan oli kallisarvoisempaa kuin mikään muu. Hän auttoi minua unohtamaan elämäni yksinäisen pohjavireen. Hän laajensi maailmani rajoja, auttoi minua vetämään henkeä syvään, lohdullisesti. (K)

Teoksen pointti on niin syvällinen, etten ole varma tajusinko ihan kaikkea. Ja toisaalta hyvinkin maanläheinen. Että se Murakami osaakin! Hän on kirjailijana - hämmentävä. Sputnik-rakastettuni on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään runsas. Se käsittelee syvällisesti sitä, kuinka pitkä matka on, kuinka järjettömän pitkä se on ihmisen luota toisen luokse. Kuinka ketään ei voi lopulta tuntea. Kahlita. Omistaa. Ja kuinka kipeää tämä tosiasia, ja rakkauden tuulien tuoma muutos voikaan tuntea.

Järisyttävä, surumielinen lukuelämys. Goodreadsissa mainitsin teoksen olevan kuin 1Q84:n pikkusisko. Sama mysteerin painoinen tunnelma, haarautuva todellisuus on mukana tälläkin kertaa. Mainio teos, josta, kuten jo mainitsin, on blogattu valtavasti. Google kertoo kyllä.


Kumpikaan meistä ei tiennyt mitään, millä oli todella merkitystä, eikä meillä ollut kykyä korjata asiaa. Meillä ei ollut vankkaa perustaa johon tukeutua. Olimme lähes täysiä nolliam pelkkiä säälittäviä olentoja, jotka ajelehtivat yhdestä unohduksesta toiseen. (K)

Susanne Staun; Punainen merkki

Doderummet 2010, suom. Kari Koski ja WSOY, 308s.

Hänhän oli yrittänyt omalla tavallaan vain vähän kaunistautua. Kuin Emilien nuoren tytön kokeilut, varpaankynsien lakkaaminen punaisiksi. Se oli elämänmerkki, merkki ylimääräisestä enerigiasta, ja minulle lävistys ja kynsilakka merkitsivät samaa kuin musiikki, joka jatkoi soimistaan senkin jälkeen kun auto oli ajanut päin puuta ja kuljettaja kuollut. Kaikki se jatkui edelleen tuottamatta hyötyä kenellekään, jäi leijumaan ihmisen haurauden ylle.

Susanne Staunin suomennosta on odoteltu kieli vyön alla jo vuosikaudet. Ei siis voi sanoa, että reaktioni olisi ollut kovin pliisu, kun tämä eräänä päivänä postilaatikosta löytyi. Minä sitten lukemaan. Ja hmm, alkuun meinasi kyllä mennä lukemisen oheistuote, kahvi, väärään kurkkuun. Teos alkaa nimittäin hyvinkin laiskasti. Kirja ei noudata, minusta, juuri mitään jännärikliseitä, kaavoja, vaan paahtaa menemään omalla tyylillään. Great. Kierrokset kun nousevat sivumäärän myötä, ja pian huomasin pohdiskelevani, liekkö Staunia voisi verrata jopa Karin Slaughteriin? Aivan samalle tasolle Punainen merkki ei yllä, mutta sen verran erikoista on meininki, etten voinut olla hihkumatta ilosta.


Nkem oli koko maailmassa ainoa ihminen, joka ehkä saisi ruuvit päässäni pysymään paikoillaan, vaikka niitä ei selvästikään ollut ruuvattu kunnolla kiinni kun synnyin.

Näin kuvailee itseään tarinan päähenkilö, ihan "hivenen" omituinen oikeuslääkäri Maria Krause. Kirja keskittyy tiiviisti Krausen hämmennystä herättävän persoonan ympärille. Harvoin tulee vastaan edes jännitysgenressä näin traumatisoitunutta henkilöä. Nkem, Marian paras ystävä on ainoa, jonka räväkkä, pahennusta aiheuttava tohtori lähelleen päästää. Ja nyt naiset ovat vaihtaneet yhdessä työpaikkaa. Tämä osoittautuu monistakin syistä virheeksi, eikä aikaakaan, kun Maria saa tutkittavakseen teinitytön raa'asti murhatun ruumiin.

Ruumiista löytyy merkki, punainen kuin painajainen.

Huh huh. Mistä näitä rempseitä, rajoja rikkovia naiskirjailijoita oikein löytyy? Staunin itseironinen tyyli tempaa mukaansa ja saa lukijan omintakeisiin sfääreihin. Voisin kuvitella, ettei provosoiva tyyli

(esimerkiksi tällainen:

Mutta naiset itkevät ja miehet masturboivat, niin tehtävät oli Dresden Dollsin mukaan jaettu heti siitä lähtien, kun ensimmäinen alkueläin kömpi kuivalle maalleKalifornian rannikolla.)

ole kaikkien mieleen, mutta minulta teos saa rosoisuuden puolesta täydet pinnat. Mielenkiinnolla jään odottamaan kanssabloggaajien arvioita...

Pekka Hiltunen; Vilpittömästi sinun

Gummerus 2012, 424s. (pokkariversio)

Toinen kotini. Kummallinen koti, jossa minusta tulee voimakkaampi kuin missään muualla.
Kun hissin ovi yläkerroksessa avautui, hän tajusi toisenkin asian. Häntä ei pelottanut. Kun vaara oli ohi, hän oudolla tavalla piti siitä, miltä hänestä tuntui.
Minun ei pitäisi tuntea näin. Olen ollut hengenvaarassa. Mutta tunnen itseni vahvaksi ja kaikin puolin vähän helvetin hyväksi.

Toinen koti Lialle, tarinamme toiselle päähenkilölle, tulee olemaan salaperäinen Studio. Studio, jonka toimintamalleja Lia alkuun epäilee, kunnes huomaa olevansa jo syvällä jossain uudessa. Jännittävässä. Vaarallisessa.

Mutta miten kaikki oikein alkaa? Alkusivuilla joudumme todistamaan järkyttäviä tapahtumia. Lontoon ytimestä löytyy auto, jonka takapaksissa on jotain sanoinkuvaamatonta. Kyseessä on niin perusteellisesti runnottu ruumis, että sitä epäillään ensin teurasjätteeksi. Lia todistaa kammotusta bussin ikkunasta, eikä saa tapausta mielestään siinäkään vaiheessa, kun poliisi jo lopettaa epätoivoiset tutkimukset. Murhaajaa ei löydetä. Ruumista, joka paljastuu kuitenkin naiseksi, ei tunnisteta.

Sitten, erään kostean syntymäpäiväillan kruunuksi suomalainen Lia tutustuu ilokseen toiseen suomalaiseen naiseen, Mariin. Naiset ystävystyvät, vaikkei Lialle käy vielä pitkään aikaan selväksi, mitä salaperäisyyteen taipuvainen Mari oikein työksee tekee... Kun naisten välinen luottamus lisääntyy, Lia saa graafikon töiden lisäksi muuta puuhaa. Hän ryhtyy auttamaan Maria ja koko Studion mukavan persoonallista väkeä heidän tavoitteissaan.

Tällaistako tämä on? Me ravaamme tutkimassa asioita, selaamassa arkistoja. Teemme vaarallisia asioita. Mutta sillä kaikella ei voikaan tehdä hyvää.
"Eikö heitä voi auttaa täältä jonnekin muualle?" Lia kysyi.
"Totta kai voi. Mutta mihin auttamisen raja laitetaan?" (Mari)

Tavoitteena Studiolla on muokata maailmasta hiukan parempi paikka. Keinot eivät ole aivan laillisia, mutta mitä siitä, kun hätä on kyseessä ja oikeuden täytyy voittaa. Hinnalla millä hyvänsä.

Siinä missä naiset setvivät päällisin puolin muovisen oloisen politiikon vaarallisia tarkoitusperiä, he ottavat työkseen myös autotapauksen. Selviää, että kyse on ihmiskaupasta sen julmimmassa muodossa.

Enempää en uskalla juonesta paljastaa ja rakkaat blogikollegani ovatkin taineet suurimmaksi osaksi tähän ihanaan romaaniin jo tutustua. Tulin hiukan jälkijunassa. Sarjan toinen osa Sysipimeä on ehkä vieläkin parempaa Hiltusta, mutta tämä ensimmäinen osakin tempaisi minut tiukkaan syleilyynsä ja suunnilleen väänsin itkua, kun teos viimein loppui...

Älä asetu suomalaisten naisten tielle, kuuluttaa takakansi. Amen! Kirjan naisissa on potkua ja asennetta siinä määrin, että moni mies saisi ottaa heistä opikseen.


Ihana Pekka, ihana teos! Studiolle luvassa pian jatkoa?

"Nämä suomalaiset naiset ovat kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä."
He nauroivat molemmat.
"Meille maailma on kylmä, hämärä ja tuulinen, mutta me seistään paikallamme eikä hievahdeta", Mari jatkoi. "Meillä on ankara asenne itseemme ja maailmaan. Me ollaan kovempia. Yksinäisempiä ja voimakkaampia."

***

Muita arvioita

Vilkaiskaa myös Hiltusen Iso ♥

Marko Hautala; Torajyvät

Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  

Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 189s.

Kävelen pihan poikki. Ilma tuoksuu puhtaalta ja maa huuhdellulta. Pimeällä taivaalla naurulokki kirkuu mekaanisesti. Ajattelen masentavan ajatuksen: Ellen ole rakastunut, en ole kukaan.

Riku Korhonen - Muotokuva

Minulla on hankala suhde novelleihin. Periaatteessa antaudun mielelläni tarinan kuin tarinan vietäväksi, mutta novelleissa vain on se, että juuri kun alan lämmetä, ollaankin jo viimeisellä sivulla. Jää keskeneräisyyden tuntu, joka toisaalta, lopulta onkin kaiken ydin. Koko idea. Että otetaankin vain se kohta juonesta, se kaikkein tärkein, johon keskitytään sitten täydellä teholla. (Muutama vuosikymmen hitaalta bloggajaparalta meni tämän kaavan purkamiseen...)


Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Kirje Lethelle

Koska sain tämän kiehtovan kokoelmapaketin lahjaksi, kiitos, ystävä, en voinut enää työntää pikku päätäni pensaaseen sen varjolla että ei, novellit eivät ole mun juttuni. Aihekin tässä Riku Korhosen, Tiina Raevaaran, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Tuija Välipakan, Asko Sahlbergin, Leena Parkkisen, Tommi Liimattan ja Tiina Lymin taiteilemassa teoksessa hullaannutti. Varsinkin kun takakansi lupaili salaperäisesti hymyillen, että pettämistä lähestytään nyt hiukan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hyvä, hyvä.

Nuorella miehellä oli ongelma: alituinen vieraus, itsestään sivuun sysityksi tulemisen tunne ja voittamaton kyvyttömyys sietää sitä, elää sen kanssa toisten ihmisten joukossa.

Asko Sahlberg - Keltainen sade

Jokainen tarina kirjassa on kuin omanlaisensa helmi, joista muodostuu viehättävän kaunis kaulanauha. Ehjä kokonaisuus tämä on, sellainen, jolla sanansa sanottavanaan. Toisaalta totuus on aina myös ruma, ruhjotulla tavalla. Tarinat eivät varsinaisesti keskity siihen ilmeisimpään: siihen, että parisuhteeseen ilmestyisi kolmas osapuoli. Joissain on näinkin. Nämä novellit kertovat kuitenkin pääasiassa siitä, kuinka pettää voi niin monin eri tavoin. Jopa itseään.



Tavattoman noloa seota tällä tavalla yllättäen, miten tämän selittäisi töissä, asiakkaille jotka odottivat hänen hellivän salkkuaan kuin omaa lastaan, luotsaavan sen turvallisesti ohi pörssikarikoiden, tyynenä ja luotettavana, asiansa osaavana. Miten taivaan nimessä senioripankkiirilla voisi olla yksisarviseen henkilökohtainen kontakti? Perkele, tuntuu enemmän pössypäisen runoilijan kuin pankkiirin visiolta.

Tiina Lymi - Pankkiirin hevonen

Aiemmin minulle tuttuja kirjailijoita ovat Pasi Ilmari Jääskeläisen lisäksi mukavan mustalla huumorilla kirjoittava Tiina Lymi, Tuija Välipakka, jonka Härkätanssijasta lumouduin, sekä Leena Parkkinen kirjallaan Sinun jälkeesi, Max. Ehkäpä nyt, kirjan kannustamana päädyin tutustumaan tarkemmin näihin muihinkin.

Hieno kokoelma, ja erittäin suositeltava myös kaltaisilleni novellipelkoisille!


Kirjan ovat lukeneet ainakin Susa, Maria Jori, Jenni S. Linnea

***

Olen väsynyt tähän, ja niin syyllinen, että pelkä kenkien riisuminen saa minut anomaan: säästäkää minut intohimolta, ainakin intohimolta joka tulee ja menee.

Hanne-Vibeke Holst; Mitä he toisilleen tekevät

Undskyldningen 2011, suom. Virpi Vainikainen ja WSOY 2013, 441s. (kirjastosta)


Sitten on juhlapuheen aika. Se kestää 26 minuuttia ja siinä luetellaan pitkä litania esimerkkejä "Helena Tholstrupin harvinaislaatuisesta rohkeudesta ja ammattillisesta integriteetistä". Puheen pääteema kysyy, mitä on todellinen demokratia, ja mitä enemmen Sophie kuuntelee äitinsä erinomaisuudesta taitelijana ja kansalaisena, sitä lähempänä hän on relapsia, retkahdusta, sitä enemmän hänen tekee mieli viiltää itseään. Hänellä on laukussa kynsiviila, jota voisi tarpeen tullen käyttää.

Haavoittuneita naisia. Naisia, jotka kantavat tulehtuneen kipunsa huolella kiilloitetun julkisivun panssarissa. Petos, joka on niin pieni ja arkinen, mutta silti niin ehdottoman väärin, ettei se voi olla jakamatta myrkkyään sukupolvelta toiselle. Laatikko, jonka salaisuudet kuiskivat kuin käärmeet.

Helenalla menee hyvin. Hän on Berliinin ooperan taiteellinen johtaja, ja nyt lähestymässä uransa huippuhetkeä. Helenalle lahjoitetaan palkinto ooperaesityksestä, joka rikkoo niin uskonnollisia, kuin kulttuurisia rajoja. Rohkea Helena, joka ei pelkää esityksessä nostaa pöydälle edes islamia, vaikka New Yorkin kaksoistorni-iskun 10-vuotismuistopäivä on käsillä.

Huipulle Helena ei kuitenkaan ole ilmaiseksi päässyt. Hän on raivannut uralleen tilaa oman perheensä kustannuksella, ja tästä on tietysti eniten haavoittunut tytär Sophie. Anarkistinen ja omia latujaan kulkeva tytär, mielenterveysongelmistakin kärsivä. Nyt Sophie on kuitenkin, äitinsä iloiseksi yllätykseksi, saapumassa juhlistamaan Helenan saamaa palkintoa. Mutta auts, Sophiellapa on mukanaan vävyehdokas, joka ei suinkaan sovi Helenan suunnitelmiin. Khalil on arabi!

Vuodessa 2011 seuraamme Helenan ja Sophien tarinaa, joka kääntyy pian panttivankidraamaksi. Helena laitetaan viimein selkä seinää vasten. Kuolema ei tunne virastoaikaa, ja nyt pelko oman hengen menettämisestä asettaa arvojärjestyksen viimein kohdilleen.

Mutta mikä äidin ja tyttären välejä oikein hiertää? Toisaalta he ovat omien valintojensa satimessa, toisaalta menneisyyden salaisuudet eivät voineet olla näihin valintoihin vaikuttamatta. Kun tarina Helenan suvun vaiheista pikkuhiljaa aukeaa, lukija saa monet ahaa-elämykset. Kiukun ja silmien pyörittelyn tilalle hiipii ymmärrys.

Alkoiko kaikki vuodesta 1940? Tästä: Gerda oli menettänyt asemansa Thorvaldin elämässä, hänestä oli tullut toisarvoinen, kodin irtaimistoa. Tämä oivallus kirvelin kuin haava, mutta eniten kipeää teki miettiä, oliko Thorvald koskaan ollutkaan todella kiinnostunut hänestä.

Gerdan ja Thorvaldin kaksospojat Leo ja Leif pelasivat armotonta ihmissuhderulettia, joka nyrjäytti sijoiltaan monen ihmisen elämät. Jo vanhempien välit hiersivät, ja näin ollen pienet pojat joutuivat ikävään välikäteen. Muodostui kuva parisuhteesta, jossa ei kaikki ollutkaan niin kuin olla pitäisi.

Näistä keitoksista Tanskan tunnetuimpiin aikalaiskirjailijoihin kuuluva Hanne-Vibeke Holst punoo varsin mehevän tarinan. On romantiikkaa, salaisuuksia, sisäistä kipua. Kirjassa on juuri sitä psykologista ulottuvuutta, jota aina kirjoissa peräänkuulutan. Senpä tähden viihdyin kauniskantisen teoksen parissa paremmin kuin hyvin, vaikken kaikkia juonenkäänteitä lukiessa innolla vastaanottanutkaan. Vasta loppuratkaisu (jota uskalsin etukäteen aavistellakin) tarjosi sen viimeisen silauksen.

Upea teos, joka on luettu ainakin Leena Lumilla ja Annamilla

Vera Vala; Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala ja Gummerus 2013, 351s. (arvostelukappale)

Totuus, se tuli aina julki. Kaikkien teot punnittiin. Ajatus vallasta sai Marcon hymyilemään. Kaikki sujuisi niin kuin hän oli suunnitellut. Elämä oli peliä, mutta tällä kertaa pelinjohtaja olisi hän itse. Ja kun kapteeni käskee, toisten on paras totella.

Kuolema sypressin varjossa tutustutti meidät viehkoon yksityisetsivään nimeltä Arianna de Bellis, sekä hänen sympaattiseen, mutta aavistuksen kliseiseen homoystäväänsä, Angeloon. Sypressi tuoksui, maisemat huikaisivat, tunnelma oli kesäisen kiihkeä. Sarjan toinen osa, Kosto ikuisessa kaupungissa johdattaa lukijan jälleen Ariannan tutkimusten pariin, tällä kertaa tapahtumapaikkana itse ikuinen kaupunki, Rooma. Mutta siinä missä auringon säteet hurmaavat turkoosina loiskivan veden, paljastaa kaupunki öiseen aikaan todelliset kasvonsa. Pimeydessä vaanii vaara, hengittää oikeastaan jo olkapääsi takana...

Kaikki alkaa siitä, kun parlamentaarikko Anna Lucarelli palkkaa Ariannan varjostamaan sisartaan Lauraa, assyriologian professoria. Anna uskoo jonkun tuntemattoman uhkaavan sisartaan, joka vastikään joutui pahoinpitelyn kohteeksi. Kohtalokkain seurauksin. Mutta ennen kuin Ariannan tutkimukset pääsevät kunnolla edes alkuun, Laura murhataan. Syyllisyyttä poteva yksityisetsivä on jo päässyt epämääräisen pimeyden kintereille, eikä hän luota paikallisten, hiukan korruptoituneiden poliisien ammattitaitoon. Arianna päättää ottaa itse Lauran murhaajan kiinni, selvittää sekavan vyyhdin, joka naisen takaa suorastaan pursuilee. Oikeastaan hänellä alkaa olla kiire, ehkä uhreja on tulossa lisää.

Pian käy ilmi Lauran kytkökset paikallisiin anarkisteihin, huumekauppiaisiin, varkauksiin. Minkä jäljille Laura oikein pääsi? Mikä oli niin vaarallista, että ystävällisen ja iloisen naisen oli maksettava siitä hengellään?

Lauran kuolema oli välttämätön. Hänessä asui pahuus. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Haluaisin kertoa muille, miltä olen heidät vapauttanut. Heidän olisi syytä olla kiitollisia. Kuinka paljon olenkaan joutunut sietämään.

Entäs sitten Ariannan on menneisyys, hänen kadonneet vuotensa, joista nainen muistaa vain ahdistavia väläyksiä? Painajaisissa epämääräiset muistot hyökyvät päälle, el Lobo ei olekaan jättänyt häntä rauhaan, vaan vaanii yhä varjoissa –

Kauniin Vera Valan aiempi romaani viitoitti tietä eräänlaiselle chick lit -jännitykselle, jolle myös toinen osa on uskollinen. Jälleen tunteet käyvät kuumina, maisemat häikäisevät ja mukana on kiva ripaus paikallista historiaa. Juoni leikittelee lukijan kanssa kissaa ja hiirtä, vihjailee mutta eipäs paljastakaan. Kovin pelottavaksi teos ei äidy, ja siksi povaan sen olevan monelle kesälomalaiselle mieleistä rantaseuraa.

Viime kerralla muuten arvasin murhaajan etukäteen – nyt niin ei käynyt, päinvastoin. Teoksen lopusta löytyy useampikin yllätys!

Ariannan kanssa ovat seikkailleet ainakin Kirsi, Annami, Jonna,  Maria


Ps. Täysin kirjaan liittymätön kommentti. Viime aikoina kirjabloggaajia on kritisoitu vähän joka tuutissa, ja nyt postausta laatiessani huomasin sen väijyvän jatkuvasti takaraivossa. Mitä uskallan kirjasta kirjoittaa? En ole kirjallisuuden ammattilainen missään mielessä (paitsi ehkä siinä, että olen lukenut viisivuotiaasta saakka - paljon), pidän blogia täysin harrastusmielessä, ja kyllä, saan niitä pahamaineisia arvostelukappaleita. Tämäkin on itse asiassa sellainen. Bloggaamista en kuitenkaan aio lopettaa, vaikka suurella vaivalla hiljennetty itsekritiikki uhkaa taas huhuilullaan viedä harrastuksesta hohtoa...

Camilla Läckberg; Enkelintekijä

Änglamakerskan 2011, suom. Outi Menna ja Gummerus 2013, 487s. (omasta hyllystä)

"Minut ja kollegani Henry Lund määrättiin selvittämään, mistä oli kyse. Me saavuimme paikalle noin puoli tuntia myöhemmin ja törmäsimme hämmentävään näkyyn. Pääsiäisateria oli pöydässä puoliksi syötynä, mutta talossa asuvasta perheestä ei näkynyt jälkeäkään. Jäljellä oli vain yksivuotias pikkutyttö Ebba, joka taaperteli talossa yksinään. Muu perhe näytti haihtuneen savuna ilmaan. Aivan kuin he olisivat nousseet pöydästä kesken pääsiäisaterian ja yksinkertaisesti kadonneet." (Gösta)

Hiphei, kesäinen dekkarikausi on korkattu tällä Camilla Läckbergin uusimmalla, joka on aina Odotettu Tapaus. Kyllähän te jo tiedätte, että olen lukenut sarjan kaikki osat, joista edellinen, Majakanvartija löytyy täältä . Sarjaan tiukasti koukuttuneena, ja päähenkilöt jo ystäviksi kokevana minun oli tietysti helpompi Enkelintekijään tarttua, kuin lukijan, jolle sarja ei ole entuudestaan tuttu. Kuitenkin uskoisin, että romaanit toimivat myös erillisinä tarinoina. Lajityypilleen uskollisena jokainen kirja kantaa omaa juontaan, joskin poliisien elämät etenevät taustalla melkoisin kääntein.

Enkelintekijässä on Camillalle tyyppillisen hätkähdyttävä aihe. Tällä kertaa, tässä kahdeksannessa osassa matkaamme jälleen Fjällbackan pikkukylään, ja sieltä Valön saarelle, vanhaan sisäoppilaitokseen. Maali tuoksuu ja työkalut laulavat kilpaa meren äänien kanssa. Taloa remontoivat Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten, tarkoituksena elvyttää karua menneisyyttä kantava kartano, Ebban lapsuuden koti. Pariskunta on murheesta sairaita, he yrittävät parhaillaan toipua lapsen menetyksestä. Avioliitto karisee kilpaa vanhan maalipinnan kanssa, mutta toisaalta remontti tuo helpotusta sisällä kaihertavaan kipuun.

Juuri Ebba on se pieni tyttö, joka jäi jäljelle muun perheen haihduttua teille tietämättömille. Mutta kuten yleensä, tässäkin tarinassa menneisyys ei ole vain mennyttä, vaan vuonna 1974 tapahtunut mysteeri herää uudelleen henkiin. Gösta oli selvittämässä katoamista aikoinaan, nyt hän pääsee jälleen henkilökohtaista kipua aiheuttavan tutkinnan pariin. Perheen omituinen katoaminen ei olekaan jättänyt Ebbaa rauhaan, hän on edelleen hengenvaarassa...

Ainoina johtolankoinaan tutuilla poliiseilla, ja Patrikin kirjailijavaimolla Ericalla (joka tietysti tunkeutuu taas mukaan tutkintaan) on sisäoppilaitoksessa katoamisvuonna opiskelleet pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet. Vuonna 1974 nämä pojat palasivat kalastamasta hiukan katoamisen jälkeen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa että jotain hämärää pojissa oli, on edelleen. Pimeys oli liittänyt heidät yhteen, he pysyisivät veljinä ikuisesti. Hän käänsi katseensa takaisin piirustuksiin. Pimeyden pystyi voittamaan valolla.

Mutta mitä lopulta tapahtui? Mikä vielä uhkaa kovia kokenutta Ebbaa? Takakansi lupaa Aftonbladetin sanoin: "Enkelintekijä on vähän niin kuin kindermuna - suklaan ja yllätyksen saa samassa paketissa". Oikein! Camilla on melkoinen velho harhauttamisessa, ja häneltä voi odottaa aina kunnon yllätystä. Näin tälläkin kertaa, kun aihe on rankka, jopa ahdistava. Kuitenkin poliisien arki, varsinkin lapsiperheen varsin tutun oloiset hössötykset tuovat romaaniin tasapainoa.

Korkealle kiipineet odotukseni ovat jälleen täyttyneet - hieno romaani Läckbergiltä! Kiitos!

Hetken päästä ääniä ei enää kuulunut. Hiljaisuus kaikui pyykkituvan seinistä, ja hän istuutui lattialle ja painoi päänsä polvien väliin. Talo piti häntä niin tiukassa otteessa, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään, ja vangittuna olemisen tunne voimistui päivä päivältä. He olivat matkalla kohti tuhoa, eikä hän voinut tehdä mitään sen estämiseksi, ei yhtään mitään.

Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi

****



(Uskomatonta, että sain arvion naputeltua. Mietin alkuun ettei tästä tule mitään, aivot on pelkkää tahmaa ja käsistä vuotaa näppikselle litra hikeä... Puuh tätä hellettä!

Kiinteistöhaaste pääsi muuten taas etiäpäin, sen verran kiinteästi puistattava vanha sisäoppilaitos tarinaan kuului)

Virpi Pöyhönen; Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen ja WSOY 2013, 190s.

En minä ole odottanut, odottanut kuuta päivää, sataaneljääkymmentäneljää tuntia, kahdeksaatuhattakuuttasataaneljääkymmentä minuuttia, tarkistanut jatkuvasti sähköpostia, miettinyt miten Harri viettää iltaa perheensä kanssa. En ole soittanut Terhille vain saadakseni ajatukseni hetkeksi pois Harrista, tarkistanut jälleen tekstiviestejä, ajatellut että juuri nyt hän kirjoittaa minulle viestiä, pian se tulee, aivan kohta.
Ei, en minä ole odottanut, aika vain on kulunut.

Kaksi naista, kaksi tarinaa, joilla ei ole muuta yhteistä kuin että ne pakahduttavat. Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingin vuoden jälkeen, ympyröihin, joista on kerran riuhtaissut itsensä aivan toisenlaiseen maailmaan. Siellä kaukana, hevosten ja cowboyden maassa Kiira koki omalaatuisen suhteen, joka vei hänet hämmennyksen linkoon. Oli Sheena, oli Jon, molempiin tyttöihin rakastunut. Jonkin aikaa kolmikko onnistui pitämään ystävyyttään yllä, mutta sitten Sheenalle tapahtui jotakin. Vuosi kului loppuun, Kiira palasi Turkuun, mutta itsensä perin pohjin kadottaneena.

Krista taas on menestyvä ja kaunis nainen. Häneltä puuttuu vain se mitä hän eniten kaipaa - perhettä. Kristan sydämen on vienyt varattu Harri, ja Harrista Krista elää. Laskee sekunteja lyhyisiin tapaamisiin. Odottaa tekstiviestiä, sähköpostia, edes jotain... Kärsii. Kunnes elämä kulminoituu vain ja ainoastaan Harriin.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa, ei saa vaatia.

Hän rakastaa minua on niin kiihkeällä temmolla rytmitetty tarina, että siinä on jotain lähes sekopäistä. Kristan pakkomielteinen rakkaus, joka muistuttaa neuroottisuutta, tuodaan lukijaa tuskaisen lähelle. Tai sanoisinko, onnistuneen lähelle! Aiemmin lukemassani Annamari Marttisen kolmiodraamassa oli hyvin paljon samaa trillerin tuntua, mutta siinä missä Lilja lähinnä ärsytti, Kristasta ei voinut olla pitämättä. Hänelle toivoi järjenvastaisesti parasta, vaikka kaikki merkit osoittivat kohti varmaa syöksykierrettä.

Kiiran tarina on myös traaginen. Hän elää muistoissa, uppoaa niihin ja siinä samalla syvälle masennukseen. Eräänä päivänä Kiira löytää jonkun hukkaaman punaisen käsilaukun, ja tuijottaa laukusta löytämäänsä kuvaa. Passikuvan kauniita kasvoja - Kristan.

Hän rakastaa minua kiinnitti huomioni jo kannellaan. Kansi on aivan nappivalinta tähän teokseen, jossa on hätäisyyden tuntua, epätoivoista rytmiä, joka jää kaikumaan mieleen kansien sulkemisenkin jälkeen. Hienoa, että Suomesta löytyy näitä Virpi Pöyhösiä, jotka uskavat sanoa ääneen, aivan omalla keksimällään äänellä. Kuten liepeistä on luettavissa, kirjailija tekee Turun yliopistossa psykologian väitöskirjaa koulukiusaamisesta. Psykologisen pätevyyden kyllä huomaa tekstin ja henkilöiden syvyydestä. Hieno kirja mutta pientä miinusta tarinan lyhyydestä, olisi tästä löytynyt ainekset täyspitkäänkin romaaniin!

Kurkkaa myös Sannan ja Main arviot kirjasta.

Tua Harno; Ne jotka jäävät

Otava 2013, kansi Timo Numminen, 269s.

Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Fridan sukua hallitsevat vahvat miehet. Miesten vahvuus ei ole heissä itsessään, vaan siinä, miten läheiset nämä kokevat. Nämä lähtijät. Nämä niin monin tavoin lähtevät. "Jotkut menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun." (takakansi) Pohtii kirjan päähenkilö Frida, Frida joka on juuttunut ikuisesti pyörivään spiraaliin. Lähteäkö vai jäädä. Sillä Fridalla on vaaleatukkainen Emil, Emil jolla ei ole kovin hyvä maine, mutta joka on nyt sitoutunut Fridaan. Emil, joka tahtoisi jo omia lapsia. Mutta mitä tahtoo Frida? Onko hänestä sekä puolisoksi, että äidiksi? Eikö ihminen mene kahtia tällaisessa paineessa. Miten voi olla samaan aikaan kaksi? Sillä rikkonaisuuteen Fridan perheessä on todella totuttu. Ja sitä rikkonaisuutta nuori nainen pyrkii kaikin tavoin välttämään.

Emil, kumpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia.

Palataanpa hetkeksi suvun miehiin. Vaikka Ne jotka jäävät on Fridan tarina, se on myös luihin ja ytimiin saakka Fridan isän, Raimon, sekä Raimon isän, Pojun tarina. Kaikki alkaa oikeastaan Pojun äidistä, Siristä. Siri oli siinä mielessä surkuteltavassa asemassa, että hän sälytti omat unelmansa poikansa päälle. Pojun oli oltava sekä lapsi, että tietyssä mielessä myös Sirin mies. Ja Poju lähtee. Ja kun hän kerran lähtee, ei hän osaa enää lähtemistä lopettaa. Pojulla on ainakin neljä avioliittoa, ensimmäinen suomalaisen ja Suomeen jäävän Hilkan kanssa. Hilkka on Raimon äiti, Raimon, jonka on totuttava isänsä poissaoloon. Pojun unelmat ovat "luvatussa maassa", Amerikassa. Sinne on päästävä ja sieltä löytyykin pian aviovaimo numero kakkonen. Mutta ruoho ei olekaan niin vihreää aidan toisella puolin, kuin voisi kuvitella. Ja Poju lähtee taas ja taas.

Raimo sen sijaan on päättänyt jäädä. Raimo, joka muistuttaa ulkonäöltään Leonard Cohenia. Raimo kantaa harteillaan Pojun taakkaa eikä tahdo toistaa isänsä virheitä, tahtoo olla lapsilleen läsnä. Cohenin musiikki on se väylä, jota pitkin Raimo elää, ja jonka sanoituksien poluilta hän on myöhemmin löydettävissä. Jos vain kuuntelee tarkkasti, ajan kanssa.

Ja näin Frida on päättänyt tehdä. Nyt kun isäkin on kuollut. Ennen niin komea isä, jonka osana oli kadota syvälle itseensä.


Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.


Tua Harnon Ne jotka jäväät on, jälleen, puhtaasti osastoa "blogiystäviltä bongattua". Vaikka kirjalla on kiehtova nimi ja persoonalliset kannet, en ehkä olisi tullut tähän tarttuneeksi ilman blogisuitsutusta. Nuori kirjailija on oikeustieteen maisteri sekä Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija, aivan kuten päähenkilönsä Frida. Harno on myös voittanut Pentti Saarikoski -kilpailun, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Harnon kerronta on hämmästyttävän kypsää ja niin suloisen kaunista, että sitä voisi luonnehtia miltei sokeriseksi. Kirja on täynnä kerronan harmoniaa, kiehtovia kohtaloita sekä herkullisia henkilöitä. Vaikka aihe on pakahduttavan surullinen, varsinkin heille, joiden osana teoksessa on jäädä, ei romaani kuitenkaan ole synkkä. Imeläkään se ei ole, vaan kaikki ainekset tuntuvat olevan tasapainossa.

Erityisesti minua kiehtoi matka Raimon sisimpään. Miltä tuntui olla mies, jota ahdisti tuntematon uhka jostain sisältäpäin. Miltä tuntui olla salaisella tavalla "valittu". Mielisairas. Raimon rapistumista muotopuoleen toppatakkiin pukeutuneeksi ihmisraunioksi, jonka muistilapputornit vain kasvoivat, oli riistävää lukea.

Suosittelen ihanaa, ihanaa Harnoa jokaiselle! Nämä blogiarviot saivat minut teoksesta vakuuttumaan;  Katja/Lumiomena , Hanna , Sara , Minna


On pelottavaa rakastaa, jos on rakastettava myös sitä, mikä on pimeää. Mutta voiko sanoa, että rakastan vain valoisia puoliasi? Rakastan vain sitä, mitä voi päivänvalossa näyttää?