Deon Meyer: Metsästäjän sydän

Proteus 2002, suom. Marja Luoma ja Gummerus 2014, 486s.

Maa oli likomärkä verestä. Afrikka. Ei se mikään musta maanosa ollut. Afrikka oli punainen maanosa. Äiti. Joka loi runsasmuotoisen elämän.


Luettuani Deon Meyerin, eteläafrikkalaisen jännityskirjailijan esikoisteoksen, päällimmäiseksi tunteeksi jäi riemu. Riemu siitä, kuinka taidokkaan lennokkaasti kirjailija tarinaa kuljetti. Siitä, kuinka toiminnallisen juonen pohjavireenä lepäsi jotain syvällistä. Näin tälläkin kertaa. Kyse ei ole pelkästään upeisiin maisemiin sijoittuvasta kissahiirileikistä, ei, taas kirjailija herättelee lukijaa käyttämään omia aivojaan. Pohdiskelemaan klassisia, mutta aina ihmismieltä kiinnostaneita aiheita.

Kykenemmekö todella muuttamaan luontoamme? Mikä on se voima, joka repii meitä toisaalta hyvään, toisaalta pahaan? Entä onko oma sydän kesytettävissä?

"En usko, että ihminen pystyy muuttamaan myötäsyntyistä luontoaan. Emme pysty enempään kuin tunnistamaan hyvän ja pahan välisen tasapainon itsessämme. Ja hyväksymään sen. Koska paha on meissä. Meissä on ainakin mahdollisuus pahaan. Elämme maailmassa, jossa palvotaan hyvää ja ymmärretään paha väärin. Voit muuttaa vain näkökulmaasi asiaan. Luontoa et voi muuttaa." Näin edellisestä osasta tuttu van Heerden, jolla jalansija tässäkin tarinassa.

Päähenkilöksi hän ei kuitenkaan nyt yllä, vaan saa kunnian toimia Tobela "Tiny" Mpayiphelin parhaana ystävänä. Tobelalla on värikäs ja väkivaltainen historia, omaahan hän itse leijonan sydämen. Tappajan sielun. Vai onko kuitenkaan näin? Nyt tuo pitkä, rauhallinen mies on aloittanut uuden elämän. Hän työskentelee autokorjaamossa, on lyönyt hynttyyt yhteen yksinhuoltajanaisen kanssa, ja rakastaa tyyntä arkea, johon kuuluu myös naisen poika. Pikku perheen idylli katkeaa, kun vanhan ystävän tytär ilmestyy hädissään oven taakse. Isä on sekaantunut johonkin hänelle kuulumattomaan varastettuaan kyseenalaista materiaalia sisältävän kovalevyn. Kyse on koko maan turvallisuudesta. Tobelan olisi lähdettävä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kiire on kova, ja matka täynnä vastuksia aina presidentin turvallisuusjoukoista alkaen.

Takakansi vaikutti minusta aavistuksen turhankin globaalilta. ANC, KGB, Stasi? Päätin kuitenkin turvautua Meyerin loistavaan tyyliin, ja saman tien tämä seikkailu mukaansa imaisikin. Kirjailija kuvaa maataan uskomattoman rehellisesti, värikkäästi ja suorastaan hellästi. Samalla otteella hän käsittelee henkilöitään. Saa heidät elämään ja hengittämään.

Metsästäjän sydän on hurja, koukuttava mutta ennen kaikkea inhimillinen teos. Jännäreiden aatelia, ehdottomasti.

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Flaskepost fra P 2009, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2014, 551s.

Tässä pullopostissa ei kuitenkaan ollut kysymys siitä. Tämä oli totista totta. Ei poikien kolttosia, ei partiolaista, joka oli ollut jännittävällä retkellä, ei harmoniaa eikä sinistä taivasta. Tämä kirje oli selvästi se, miltä se näyttikin.
Epätoivoinen avunhuuto.

Osasto Q on täällä taas! Äksy mörökölli Carl yhdessä teoksen huumoripilkun, yhä salaperäisemmäksi käyvän Assadin kanssa. Omituista apulaista Rosea unohtamatta. Selvittämättömiä rikoksia vuosien takaa. Pullopostia.

Carlia kumppaneineen työllistää tällä kertaa varsin kummallinen ja vaikea tehtävä. Vuosikausiksi poliisilaitokselle unohtunut pullo pitääkin sisällään viestin. Avunpyynnön. Hätähuudon, joka on kirjoitettu verellä. Meren sylissä keinunut pullo on haalistanut osan tekstistä, aika tehnyt tehtävänsä, eikä viestistä tahdo saada mitään tolkkua. Onko kyse vain pikkulasten pilasta, vai onko kirjeen kirjoitta todella ollut hengenvaarassa. Mitä hänelle on tapahtunut? Voisiko vastaavia tapauksia löytyä lisää?

Pikku hiljaa, siinä sivussa kun kaksikko ratkoo eräiden tuhopolttojen mysteeriä, myös pullopostin arvoitus alkaa aueta. Selviää, että kirje on peräisin 1990-luvulta, ja kadonneet lapset (niin lapset, auts!), kuuluivat jehovantodistajaperheeseen.

Lukija tietää koko ajan hyvinkin paljon enemmän kuin poliisit, mutta siitä huolimatta teos pitää sisällään yllätyksiä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta, alkaa olla niin kiire, että ainakin minun kynnet olivat vaarassa tulla kalutuiksi lukemisen oheella. Kello käy, vaarassa on useampikin ihminen. Erityisesti eräs pienen lapsen äiti, jonka aviomies ei olekaan aivan sitä, mitä aikoinaan ymmärtää antoi.

Lahkoja, kilpajuoksua, draamaa, tragedioita, hengästyttäviä tunnelmia. Niistä on tämä huippu-upea romaani tehty. Unohtamatta tietenkään kipeää huumoria, josta olemme saaneet nauttia sarjan aiemmissakin osissa:

"Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä sasiviat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.

Voi Assad! Mutta kuten jo viime osassa vihjailtiin, tämä hellyyttävä mies kantaa sisällään salaisuuksia.

Jussi Adler-Olsen uusin on aina The Kirja. Odotettu, kaivattu. Pullopostia yltää kirkkaasti aiemmalle, varsin korkealle tasolle, ellei lyö laudalta jopa seuraajiaan. Tältä kirjailijalta voi odottaa ihan mitä vain. Ja minä, todellakin, jään odottamaan!


Sitä mukaa kuin tunnit kuluivat, voimat hiipuivat.

Kristina Ohlsson; Paratiisiuhrit

Paradisoffer 2012, suom. Pekka Marjamäki ja WSOY 2014, 438s.

Ruotsalaiset eivät tienneet, mitä todellinen pelko tarkoitti. He luulivat, että pelko on se, mitä ihminen tunsi silloin kun matkatavarat sattuivat saapumaan lomakohteeseen kolme tuntia myöhässä tai kun sähkön hinta nousi parilla prosentilla.

Tuota tuota. Nythän on näin, että olen lukenut kaikki Kristina Ohlssonin aiemmat suomennokset. Tykästynyt, ensin varovasti ja sitten yhä tulisemmin. Kirjojen aiheet ovat olleet vaihtelevia, mutta joka tapauksessa kaikki yhtä vetäviä. Kun sitten luin tämän uutuuden takakannen, jouduin pariin otteeseen nieleskelemään... Että lentokonekaappaus? Että terroristeja? Nämä ovat henkilökohtaisia kompastuskiviä minulle, eivät niin kovin... kiinnostavia.

Fredrikan vatsaa nipisteli hermostuksesta. Yli neljäsataa ihmistä oli loukussa lentokoneessa, jolta oli evätty laskeutumislupa. Pahimmassa tapauksessa kone syöksyisi maahan tai tuhoutuisi, kun ruumaan salakuljetettu pommi räjähtäisi.

Alkujärkytyksen jälkeen huomasin, että juoni imaisi kuin imaisikin minut tiiviisti mukaansa. Olihan tässä jännitystä. Kaapattu kone, Arlandasta New Yorkiin suuntaava lento, jonka kyydissä neljäsataa matkustajaa. Koneesta löytyy viesti, jonka mukaan matkalle mukaan on ujutettu pommi. Koko jumbojet räjähtää kirjaimellisesti taivaan tuuliin, mikäli kirjeen ohjeita ei noudateta. Bensaa riittää 13 tunniksi, Yhdysvallat eivät anna lupaa laskeutua ja aikataulu kiristyy reiluun kymmeneen tuntiin, jonka aikana tilanne olisi selvitettävä.

Tällä kertaa päähenkilöksi nousee raivokkaan kova mutta asiantunteva Eden Lundell. Aiemmista osista tutut Fredrika Bergman ja Alex Recht joutuvat auttamaan terroristijahdissa. Keitä uhkauksen takana oikein on? Tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta. Tunnit vierivät, paniikki kasvaa niin maan päällä kuin koneessakin.

- Me olemme sorkkineet vähän sitä sun tätä. Yritämme seurata kymmeniin eri suuntiin johtavia jälkiä, mutta emme etene yhtään mihinkään. Koko touhu on kuin suoraan jostain koomisesta dekkarisarjasta.

Ruotsista tulee valtavasti hyviä jännärikirjailijoita, mutta Ohlsson poikkeaa massasta älykkyytensä takia. Kirjat ovat suorastaan pelottavan täydellisiä, fiksuja, ajatuksiaherättäviä. Maanläheisyyttä näistä on turha etsiä, tästä globaalista katastrofipaketista vielä vähemmän kuin aiemmista kirjoista. Teos on hyvä. Se on suorastaan loistava, sitä ei käy kieltäminen. Tämä ei vain ollut ihan minua, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se voisi iskeä hyvinkin voimallisesti johonkin toiseen lukijaan.


Oli jotain vieläkin pahempaa kuin se, että joku tiesi totuuden ja päätti vaieta siitä. Ja se oli se, ettei totuutta tiennyt kukaan.

Lena Andersson; Omavaltaista menettelyä

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013, suom. Sanna Manninen, Siltala 2014, 214s.

Mikään ei ole niin autio kuin asunto, josta rakastaja on juuri poistunut. Kolkkous iski vasten Esterin kasvoja.
Se ei ole sen arvoista, hän tunsi.
Se on aina sen arvoista, hän ajatteli.
Oli miten oli, en voi olla ilman, hän ajatteli ja tunsi.

Lena Anderssonin August-palkinnolla muistettu teos, Omavaltaista menettelyä ei ole missään nimessä helppo kirja. Se on hieno, se on riipiviä, raivostuttava, ravisteleva. Romaanissa käsitellään, kuten takateksti lupaa: "banaalian yksinkertaista julmuutta sekä suurenmoisen täydellistä antautumista" eräässä ihmissuhteessa. Valtaa, ja sitä, kuinka helppo vallalla on pieni ihminen nujertaa. Toivoa, joka pyrkii rakentamaan sillan sinne missä ei lopulta ole mitään.

"Kaikkea hyvää", hän ajatteli, siinäpä fraasi jolla oli kaikki murha-aseen ominaisuudet.

On Ester Nilsson, runoilija, joka ammentaa elämänvoimansa sanoista. On Hugo Rask, taitelija, josta Ester ryhtyy laatimaan esseetä. Jo miehen teokset aiheuttavat väristyksiä muutoin niin asiallisessa Esterissä. Ja kun nämä kaksi tapaavat, on piru irti. Ester rakastuu päättömästi, sairaalloisesti, epätoivoisesti. Hugo sen sijaan käyttää Esterin antautumista pienenä arjen piristyksenä. Vetää lähelleen ja saman tien pakenee paikalta. Tyypillinen mies siis tämä Hugo? Ei, harva mies toimii sentään näin vastenmielisellä tavalla. Kun Ester riutuu rakkaudesta, yrittää piinallisesti siitä irrottautua, heittää Hugo taas uusia koukkuja, joihin naisparka takertuu. Irti ei saa päästää, lähelle ei saa tulla.

Oli hiljaista. Meni viikko. Hätäännys ja itsesyytökset saivat Esterin melkein oksentamaan.

Esterin ja Hugon tarina on vaikuttavan fiksusti kuvattu, lyhyehkö romaani rakastamisen vaikeudesta. Julmuudesta, jolla toista ihmistä voi mielensä mukaan pyöritellä. Hermostuin Hugoon, koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota.

Omavaltaista menettelyä on hämmentävällä tavalla hyvä kirja. Koin sen paikoin puskevan yli hilseen, mikä ei ole miellyttävä tunne lukiessa. Toisaalta romaani sai minut rakastumaan omaan, kilttiin mieheeni. Kenellekään en Esterin kohtaloa toivoisi. En edes pahimmalle vihamiehelleni.

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa.

***

Teos on saanut heti julkaisun jälkeen runsaasti blogihuomiota. Linkitän teidät Katrille, josta pääsette lukemaan myös kanssabloggaajien mietteitä teoksesta.

Anna-Leena Härkönen; Ei kiitos

Otava 2008, 351s.

- Miehet! Kun ne on jotenkin niin keskeneräisiä! Ne ei osaa loppupeleissä rakastaa. Kuorii kermat päältä ja alkaa heti sen jälkeen vittuilemaan.


Anna-Leena Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani, koska vain hän osaa kuvailla tunteitani, ajatuksiani niin tarkkanäköisen napakasti, etten osaa kuin aamenta hokea. Kuitenkin olin missata tämän, jo elokuvanakin ilmestyneen teoksen. Onneksi leffa, jota en ole nähnyt, palautti mieleeni ja lukulistalleni punaisen unelman. Ja kirjan luettuani olen jälleen niin täytetty, niin nainen, että haluaisin kiljua riemusta.

Ei kiitos kertoo tavallisesta keski-ikääntyvästä avioparista, saksankielen opettaja Helistä ja hänen miehestään Matista. Heli on edelleen rakastunut komeaan mieheensä, vaikka Matti eristäytyy raukkamaisesti tietokonepeliensä maailmoihin. Aikuinen mies! Jotain tapahtui, kun pariskunnan nyt jo esipuberteetti-ikäinen tytär Sissi syntyi. Matti lopetti haluamisen. Hänestä tuli nysväävä nallekarhu, toinen vauva Helin hoidettavaksi.

Miksi mies ei enää anna seksiä, vaikka Heli ahdistuu ainaiseen aloitteen tekemiseen, torjutuksi tulemiseen? Nyt ei ole hyvä aika. Mitä tapahtui rakkaudelle, intohimolle? Ja onko kadotettua enää mahdollista saada takaisin?

- Parisuhteen tekee vaikeeksi ennen kaikkea se et niillä ei oo juurikaan tunteita, miehillä siis, Manna kuittaa.
- Tuo nyt on klisee. Totta kai niilläkin on tunteita.
- Ei ole. Niillä on vaan selkärangan hermoratojen tuottamia nytkähdyksiä sillon tällön, esimerkiksi oman lapsen syntymän kohdalla saattaa pikkusen nytkähtää.

Totta kai Heli päätyy lopulta pettämään miestään huomattavasti nuoremman oppilaansa kanssa. Niinhän siinä vääjäämättä käy, kun kotoa ei huomiota tipu. Mutta onko ruoho sen vihrempää aidan toisella puolella?

Ei kiitos on ensinnäkin aivan huipputeos. Härkönen osaa kuvata naisena olemista, naiseutta (kuten myös äitiyttä), miehen ja naisen välisiä eroja riemastuttavalla tavalla. Teos on niin hauska, että tyrskin lukiessa jatkuvasti. Toisaalta se on myös surullinen, huolestuttavakin, mutta ei missään nimessä toivoton. Mahtava lukuelämys, joskaan en tiedä uskallanko katsoa elokuvaversiota. Pelkään että se vesittää tämän. Sillä juuri näin minä tahdon tarinan muistaa, näin tämän pitää.


Rakkaus on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä.

***

Toisaalla

Minna Lindgren; Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 334s.

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin.

Näillä sanoilla käynnistyy ihastuttavan, vihastuttavan, raikkaalla tavalla omaäänisen Kuolema Ehtoolehdossa -teoksen kakkososa. Ja heti hymyilyttää. Kuten teki läpi koko sydämellisen inhimillisen romaanin, vaikka välillä näiden vanhusparkojen kohtelua sai taas kauhistella

Hehän olivat ihan tavallisia... ihmisiä.
"Se on liikaa vaadittu!" Anna-Liisa naurahti. "Että vielä ihmisiä. Ongelmajätettä me olemme."

Palataanpa vielä kirjan alkuun. Mikä on se metakka, joka saa ihanan Siirin epäilemään rajan taakse, sinne ikävälle puolelle siirtymistä? Palvelutalo Ehtoolehto on kiedottu muoviin, sitä miehittää varsin kirjava miesjoukko ja hämmentyneet asukkaat epäilevät Neuvostoliiton hyökänneen Helsinkiin. Kyse on kuitenkin putkiremontista, joka tekee palvelutalon muutoinkin epäilyttävistä olosuhteista katastrofaaliset. Talo on kertakaikkiaan asumiskelvoton, mutta siellä vanhusparkojen pitäisi silti sinnitellä.

Kunnes neuvokas Siiri saa raitiovaunuajelullaan idean vittua ahkerasti hokevalta tyttöseltä; he voisivat vuokrata kimppakämpän. Ensimmäisestä osasta tutut Siiri, räiskyvä Irma, vastanaimisiin mennyt Anna-Liisa sulhasensa kanssa päätyvät miehen omistamaan asuntoon. Jo alussa käy ilmi, ettei kyse ole aivan tavallisesta keskustan huoneistosta. Tiloja on aiemmin käytetty vähintäänkin hämäriin tarkoituksiin.

Siitä huolimatta nämä ihanat mammat jaksavat! (Tiedostan hokevani jatkuvasti sanaa ihana. Se nyt vain kuuluu tähän teokseen) Ystävyys on voimaa, Helsingin ydinkeskustasta löytyy kauneutta, vaikka koettelemuksiakin riittää.

Aluksi oli ollut haikeaa, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa, yksi kerrallaan tehden kodin yhä autiommaksi. Sitten Siiri oli muuttanut miehensä kanssa hyvään kolmioon Meilahteen, ja kun hänen miehensä oli kuollut, oli ajatus yksin elämisestä ollut kuristava ja mahdoton, mutta vähitellen hän oli oppinut nauttimaan siitä, että sai ensimmäisen kerran elämässään tehdä mitä halusi, milloin tahansa, välittämättä muista.

Minna Lindgren on kirjoittanut jälleen suloisen lämminhenkisen kertomuksen pilke silmäkulmassaan. Veijaritarinan taustalla on hyvinkin vakavat aiheet. Vanhusten kohtelu, suoranainen heitteillejättö kauhistuttaa. Miltä näiden faktojen valossa, joista jatkuvasti uutisoidaan, tulee oma vanhuus näyttämään? Itselleni toivoisin samankaltaista riemastuttavaa ystävyyttä, joka vallitsee päähenkilöiden välillä.

Ja jälleen sylintäydeltä suosituksia tälle ihanalle kirjalle!

Vain kuolema voi meidät pelastaa. Döden, döden, döden."

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista

Jan Salminen; Äidinmaa

Tammi 2012, 392s.

"Kyseenalaista kaikki. Älä anna heidän päättää, mihin uskot. Jokainen valehtelee, ja valheita voi kertoa myös tietämättään."

Liityin tässä jokin aika sitten, viimein, Goodreads -palveluun. Kätevä paikka jossa jakaa lukuelämyksiä, blogistanian ohella tietysti, ja Äidinmaa on ensimmäinen löytöni sivustolta. Olen toki teoksesta kuullut aiemminkin, mutta jotenkin... Kuvittelin kannen ja kansitekstin perusteella tämän pitävän sisällään melko toiminnallista materiaalia. (Mistä näitä ennakkoluuloja oikein nouseekaan?) Olin väärässä. Teos osoittautui suorastaan häkellyttävän syvälliseksi. Runollisella tyylillään Jan Salminen pohdiskelee olisiko maailma sittenkään parempi paikka, mikäli naiset maata hallitsisivat. Vai asuuko meissä jokaisessa, sukupuoleen katsomatta väkivalta, murhanhimo, pahuus:

Hämmästyin tätä reaktiota, melkein säikähdin sitä. Se ei ollut seksuaalista himoa vaan himoa purkaa, repiä juuri koottu palapeli, kunnes soma maisemakuva olisi silvottu kaaokseksi. Se oli pyromaanin kivuliasta halua, vandaalin ja itsensäpaljastajan pimeää pakkoa.

Teos kuvaa entisen Suomen, nykyisen Äidinmaan tilannetta käänteisesti kuin loistava Auringon ydin. Tällä kertaa miehet ovat alistettuja koiraita, naiset vallassa yhteisössä, jossa jaetaan kaikki. Rakkautta kahden henkilön välillä ei suvaita, se kuuluu halveksitulle vähemmistölle nimeltä pariseksuaalit. Jotkut naiset kuitenkin heittäytyvät jopa niin villeiksi, että sekaantuvat välillä koiraisiin, rangaistuksen uhalla tietenkin.

En enää kutsunut pelkoani peloksi. Olin ehtinyt tottua siihen, enkä osannut kuvitella, millaista olisi elää ilman sitä. Pelkäsin kylämme rajoja, jotka eivät pitäneet kaaosta ulkopuolella, vaan meidät sisällä.

Tarinassa vuorotellaan vanhentuneen koiraan Benjaminin, ja koiraanvahti Anna-Liisan kerronnoilla. Benjamin muistelee aikaa, jolloin naiset vasta pääsivät käsiksi vallankahvaan. Lapsuuttaan, kaivaten omaa poikaa. Haikeus, kadotettu miehisyys puhuttelevat lukijaa kyyneliin asti. Samalla Anna-Liisa tappelee omien kipujensa kanssa, jotka eivät lopulta niin erilaisia olekaan suhteessa työläiskoiraaseen. Anna-Liisakin kaipaa. Kauan poisotettua lastaan, hän kaipaa Belindaa, jota salaa vastoin kieltoja rakastaa. Belinda asuttaa samaa taloutta, mutta hänetkin on jaettava muiden perheenjäsenten kanssa. Sitten koko utopia repeää; tapahtuu ensimmäinen murha...

Äidinmaa on hämmentävä teos. Myönnän, että olin välillä pitkästyä hivenen jaarittelevaan kerrontaan, mutta tarina itsessään on tärkeä. Se on jollain tavalla rohkea, ja samalla piittaamattoman herkkä. Voisiko sanoa, että suomalaista dystopiaa parhaimmillaan?

Etukäteen ei voi aavistaa tulevia kipujaan. Jos voisi, kuka kestäisi jokapäiväistä elämäänsä särkymättä? Tuska on todellista vain nykyisyydessä, vaikka sen juuret yltäisivät menneisyyteen. On olemassa näkymättömiä kipuja, aina raaempia kuin jo koetut. Ne odottavat ajassa, joka ei ole vielä saapunut.

***

Toisaalla

Sami Lopakka; Marras

Like 2014, 345s.

Elämä on tuomio, elinkautinen. Sinä olet syytön, sillä rikoksen ovat tehneet vanhempasi. Mutta sinä sen sovitat. Jo heti alussa sinua nukutetaan puisten kaltereiden takana. Sinut koulutetaan tavoille. Älä, älä. Tulee pamppua. Säännöt istutetaan päähäsi. Herätys, ulos, hiljaa rivissä. Pakkotyö, ruokailu. Valot pois, kädet pois munista.

Voi apua! Tästä teoksestako pitäisi blogata? Tästäkö, joka sai minut sen verran sekavaan mielentilaan, etten lukiessa tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Tein molempia vuorotellen, samaan aikaan, pitkään vielä teoksesta irtauduttuanikin. Jos nyt irtautumisesta voi puhua. Kiinni minä Marraksessa vielä olen ja tulen varmaan olemaankin.

Kyse on siis kirjasta, joka on saanut haltioituneen vastaanoton blogistaniassa. Vähän jokainen tuntuu romaaniin rakastuneen. Eikä ihme. Teos on täysin passeli kaltaiselleni metallimusiikkifanille, joka tahtoo kurkistaa kiertue-elämän saloihin. Teos luotaa samalla syvälle suomalaisen miehen mieleen, mieheyteen. Ja se tulee lähelle ahdistunutta sielua, joka saa kirjasta vertaistukea, jopa ystävyyttä. En ole tunteineni yksin.

- Jos joku haluaa kuolla, niin mun mielestä sitä pittää kunnioittaa. Melekeen hattua nostaa, Korpisuo sanoi. - Vittuako se kellekää kuuluu. Jos ei jaksa niin ei jaksa.

Kuolema on vahvasti läsnä koko tragikoomisen keikkakiertueen, jolla päähenkilömme Hautamaa (osuva nimi!) lukijansa kuljettaa. Pääsemme viinan huuruiselle reissulle ympäri Eurooppaa, matkalle, joka on yhtä kaukana glamourista kuin yö päivästä. Tutustumme niin kaupunkeihin, kuin mitä moninaisimpiin persooniin. Kaikkein läheisimmäksi toki muodostuu itse bändi, Hautamaa (kohtalo)tovereineen. Jännitys, ahdistus, pelot hökivät jakuvasti niskaan. Itsemurha on kirkkaana mielessä, olipa sitten vastoinkäyminen mikä hyvänsä. Ja niitähän riittää. Bändinjäseniä riivaavat riidat, ja Hautamaata painaa huoli kotona odottavasta vaimosta, jonka synnytys meinaa käynnistyä etuajassa. Ikävä on kova, toisaalta kotiinpaluu uuteen tilanteeseen pelottaa.

Sami Lopakka, Sentenced-yhtyeen kitaristi ja sanoittaja tietää mistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä on järkyttävän hauskaa ja jäkyttävän surullista. Sujuvaa, rujoa, rumaa, kaunista. Kirjan parissa tein ennätysmäärän muistiinpanoja tärkeistä sitaateista, joita jouduin kovalla kädellä karsimaan (nyyh). Nämä tahtoisin kanssanne jakaa. Ja tietysti koko kirjan. Jos tämä on vielä lukematta, minulla on vain kaksi sanaa sinulle. Lue Marras!

Ahdistus tunki sisään, mutta ryin sen alas viemäriin. Oli vain toivottava, oli uskottava. Oli mentävä eteenpäin. Luotettava, että kaikki huoli olisi lopulta turhaa. Oli pysyteltävä poissa varjoista. Uhkakuvat oli karkoitettava.
Toivo. On yhtä kuin pelko.


- Kyllä täällä juopon selekärankaa koetellaan, Korpisuo sanoi.
- No? kysyin.
- Haahulin tuossa aamulla summassa johonkin suuntaan. Siellä tuli semmonen aukio vastaan ku Place Kossuth. Eikö se tarkoita että siinä ois ollu Kossun paikka?


Elämä on suoranainen ihme, mutta se häilyy ohi sumussa. Ahdistuksessa, jonoissa, huolissa, riidellessä, sairaana, tappiossa, epätoivossa. Vitutuksessa, josta on tullut olotiloista se tutuin.


Ja sokerina pohjalla

Jos Linnunradan voisi asettaa kämmenelleen, seuraava galaksi olisi kuukausien kävelymatkan päässä. Galakseja on universumissa ainakin sata miljardia.
Mitä tässä mittakaavassa ovat yhden ihmisen huolet, surut, ahdistus? Ne ovat kaikki, jos sinä olet se ihminen.

***
Muita arvioita mm. täältä

Villasukka
Lukutoukka
Morre
Kirsi

J. K. Johansson; Noora (555. postaus)

Tammi 2014, 270s.

- Ja sä taas yrität rakentaa kaikenlaisia salaliittoja. Kaikki liittyy kaikkeen, ja miten ollakaan just sun perhe on tapahtumien keskipisteessä. Aika klassinen perspektiiviharha. Oikein etsimällä etsit syitä roikkua menneessä.
- Mä vaan haluan tietää totuuden, enkä suostu hyväksymään puolivillaisia teorioita vain sen takia, että elämä olisi helpompaa.

Ensin oli Laura ja sitten ilmestyi Noora, Palokaski -sarjan toinen osa, joka on jos mahdollista, vielä edeltäjäänsäkin viihdyttävämpi. Kirjojen tenho nojaa nimenomaan siihen, että ne tempaavat irti arjesta, tuudittavat syleilyynsä ja tuottavat irtokarkkien nauttimisen kaltaista mielihyvää ilman jälkietovaa oloa. Moni kanssabloggaaja kritisoi viime vuonna sarjaa kovallakin kädellä, mutta tämän ilmestyttyä minä oikaisin jalat sohvalle, iskin lukulasit päähän ja matkustin syvälle Palokaskeen. Laura toimi ja Noora toimii.

Edellinen osahan jäi varsin jännittäviin tunnelmiin, ja luonnollisesti Noora alkaa siitä, mihin Laura loppui. Mysteeri elää ja hengittää, eikä lopullisia vastauksia saada tässäkään kirjassa. Jotkut asiat sentään selviävät, hyvä niin, muuten lukukokemus voisi jäädä liian irralliseksi. Mutta toisaalta soppa saa siinä määrin uusia mausteita, että koukkuun jäänyt lukijaparka jää viimeisen sivun jälkeen nälkäiseksi.

Tapaamme taas edellisestä osasta tutut henkilöt; rikoskomisario Korhosen, nettiriippuvaisen erityisopettaja Miian, hänen koulupsykologiveljensä Nikken sekä joukon uusia mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Jossain taustalla häärii aggressiivista verkostomarkkinointia harjoittava Tiina, jonka päälle langetetaan entistä suurempia kysymysmerkkejä. Päähenkilö tarinassa on tietysti teinityttö Noora, joka kipuilee asioiden kanssa, joiden kanssa teinit nyt kipuilevat. Huomion- ja suosionhalu piinaavat Nooraa. Halu olla kuin uusi, entistäkin suositumpi Laura.

Teos ei tarjoa elämää suurempaa lukukokemusta eikä herätä lukijassa halua ryhtyä pohdiskelemaan syvällisiä. Sen sijaan se sisältää takuuvarmaa kevytjännää viihdettä, mansikoiden makuista kesälukemista. Kuten edeltäjänsä, tämäkin on loistavaa seuraa rannalle, mökille tai terassille.


I wan't more!

- Miltä susta Noora tuntuu nyt, mistä sä haluaisit puhua?
- Mä pelkään, että mut tapetaan seuraavaksi.

***

Katso myös Kirjavinkkien arvio