|
Siltala 2015, 368s. |
"Sä et ymmärrä", Heli jatkoi. "Mä haluaisin että mies haluaisi mua.
Kävisi päälle ja ottaisi siinä paikassa. Mä haluaisin tehdä jonkun
sekopääksi. Olla sillä tavalla nainen."
Alussa on unelma. Unelma valmistua lääkäriksi, luoda uraa. Sitten kuvioihin astuu mies. Seuraa se tavallinen - tullaan raskaaksi, tullaan raskaaksi uudelleen. On aika kirjoittaa käsikirjoitus uusiksi. Luoda uusi haave. Komea omakotitalo arvostetulta seudulta. Laitetaan kaikki viimeisen päälle. Ryhdytään leikkimään kotia.
Ja tämähän on täysin normaalia, näin tämä naisen elämä pyörii. Mies käy töissä, tuo leivän pöytään sillä välin kun vaimo hoitaa kodin ja lapset. Mutta vaimo, tässä tarinassa nimeltään Heli, väsyy. Yhtäkkiä Justus ei enää katso, kosketa, edes puhuteltaessa vastaa. Justus vetäytyy täysin omiin maailmoihinsa, eikä siinä maailmassa ole sijaa muulle kuin työlle.
Heli kärsii. Heli sairastuu vakavaan masennukseen ja kokee olevansa ansassa, josta ei ole ulospääsyä. Erota ei voi, yhteisen lainan ja talon vuoksi. Entä lapset? Menettäisikö Heli talon myötä myös poikansa ja tyttärensä. Yhdessä pysyminen käy aina vain painajaismaisemmaksi siinä vaiheessa kun myös lapset, luonnollisesti, alkavat reagoida vanhempiensa kriiseilyyn. Ja ainoa asia, mitä Heli tahtoisi, olisi olla nainen. Haluttava. Rakastamisen arvoinen.
Tilanne kärjistyy entisestään. Mikään ei auta. Puhuminen, huutaminen, raivoaminen. Sillä vastassa on vain Justuksen äänettömyys. Käännetty selkä.
Mikä tuota miestä oikein vaivaa? Millä hemmetin oikeudella hän käyttäytyy noin kylmästi? Kirjaa lukiessa suorastaan vapisin raivosta. Herää mies! Tai vaimosi vielä tappaa sinut!
Perheväkivallalla tarkoitetaan etupäässä fyysistä väkivaltaa, mutta usko
minua, musta silmä on pikku juttu murskatun itsetunnon rinnalla. Eikä
murskatuille itsetunnoille ole turvakoteja.
Taini Haatin teos on puhutteleva mutta raskas. Tarina rönsyää mielestäni liikaakin, kun jo Helin ahdistuksessa olisi ollut kyllin. Oman puheenvuoronsa saa Justus ja tarinaan kuin väkisin mukaan työnnetty naapurin Aira. Aira muuten onkin, murinoistani huolimatta, tarinan sympaattisin henkilö. Vanhuudenvaivoista kärsivä, lapsensa aikoinaan menettänyt mummo, joka kuitenkin on onnistunut säilyttämään elämänilonsa. Noh, ainakin huumorintajunsa.
Muuten kirjassa ei paljoa naureskella. Se on enemmänkin sysi musta, ahdistava, niin joka päiväinen, ettei lukiessa voi olla miettimättä, kuinka moni suomalainen kituukaan samassa ansassa. Avioliittohelvetissä, josta ei uskalla/voi irtautua, vaikka suhteeseen jääminen tarkoittaa hidasta itsemurhaa.
Selän kääntäminen, ohipuhuminen ja katseettomuus kulkeutuivat
sukupolvelta toiselle muuttuen vähitellen geneettiseksi. Puolet
avioliitoista päättyi eroon ja lopuissakin se oli etupäässä rahakysymys.
Maata asutti sosiaalisesti vajavainen kansa: ei osattu ottaa huomioon,
ei pitää yllä keskinäistä kiinnostusta, rakentaa rakkautta, koska kukaan
ei ollut koskaan opettanut miten se tehdään.
Mariaanien hauta ei ole missään nimessä helppo romaani. Hiukan saivarteleva tyyli, jossa käydään samat asiat läpi moneen otteeseen, oli uuvuttaa minut. Toisaalta kirja on hirvittävän tärkeä. On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko. On upeaa lukea, kuinka syvälle Helin sisimpään hän onnistuu kaivautumaan.
Kun intohimo kuoli, ihmiset päätyivät kohtelemaan toisiaan kuin eläimiä.
***
Romaanista ovat postanneet myös
Hemuli ja
Mari A.