keskiviikkona, syyskuuta 18, 2013

Päivi Storgård; Keinulaudalla

Päivi Storgård ja sets 2013, 266 (arvostelukappale)

En ole tavarasta maksetun hinnan arvoinen. Olen kulunut, vettynyt ja löysä reunoista. En toimi. Aaron on vihainen, mutta säälii minua. Se on pahinta.

Päivi Storgård jatkaa samalla linjalla kuin Ann Heberlein teemana masennus, jossa mennäänkin välillä ääripäästä toiseen. Mennään, hengästyttävällä vauhdilla. Siinä missä Ann kertoo tarinansa enemmänkin tietokirjamaisesti faktoja omalla persoonallisella tyylillään tarinoiden, Storgårdin teoksessa pääosaa näyttelee juoni. On tarina naisesta, nelikymppisestä ja tv:stäkin tutusta Outista. On tarina Aarosta, hänen hurmaavasta miehestään, jonka kanssa alku vaikuttaa todella lupaavalta.

Kunnes.

Kunnes Outi putoaa. Ja onko Aaronilla silloin käsivarsissaan voimaa jolla vaimoaan kannatella, miten Aaron itse jaksaa, kun omasta vaimosta tulee "pilaantunutta lihaa". Pariskunnalle syntyy esikoistytär Nelly, ja jo lapsen syntymä merkitsee Outille lopun alkua. Masennus jolla ei ole rajoja asettuu taloksi, ryömii ihon alle, lyö otsaan painavan leimansa.

Masennus ei ole oikea sana. Se ei ollut riittävän raaka ja arvaamaton. Juuri oikeaa sanaa ei voinut keksiä, ei johtaa mistään, sillä ei ollut etymologiaa. Teonsanana sillä ei olisi ollut futuuria. Sanakirjassa olisi tyhjä kohta.

Ja toisaalta taas, eräänä kesäisenä päivänä mökillä, kuvio pyörähtää ympäri. Yhtäkkiä kukkien kasvattamisesta tulee työ, johon Outi heittäytyy mukaan täydellä hulluudella. Kitkee ja kasvattaa sellaisella vauhdilla, että murtaa miltei nilkkansa. Vauhti ei ota hiipuakseen, mutta jokin sammuu Outissa. Jäljelle jää vain kuoret, vapiseva nainen, jolla on painava kertomus kerrottavanaan.

Minä olin odottanut sitä kotiin niin kuin karannutta kissaa, mutta miten päästää sisään sellainen joka ei voi asua missään, miten nimetä sellainen joka ei ole mikään eläin, mikään jokin, pelkkä kaiku vain
                jatkuvasti jauhavasta rikkinäisestä mekanismista.


On vierähtänyt jo reilu viikko siitä kun tämän teoksen luin. Jälkimaku säilyy edelleen vahvana. Pidin kirjailijan, toimittajan ja kaupunginvaltuutetun Storgårdin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä. Hän kertoo kikkailematta kuinka asiat ovat. Ja hän kertoo ne niin viiltävän tarkasti, ettei lukijaakaan päästetä helpolla. Lukija, joka uskaltautuu mukaan tarinaan, temmataan vauhdilla mukaan maailmaan, joka vyöryy ja velloo yhden naisen pään sisällä. Riipivä ja tärkeä teos

joka löytyy myös mm. näistä blogeista
Lukuneuvoja
Kirjasfääri


Omasta elämästäni sen verran, että muuttuneen elämäntilanteeni takia en pääse jatkossa samaan tahtiin blogia päivittämään. Kärsivällisyyttä pyydän, vaikka taukojakin tulisikin. Ette te minusta kuitenkaan aivan helpolla eroon pääse, ja (toivottavasti) kohta tahkoan täällä tekstiä entiseen malliin. Siihen asti, kiitos ja kumarrus

lauantaina, syyskuuta 07, 2013

Marisha Pessl; Yönäytös



Night Film 2013, suom. Laura Beck ja Otava 2013, 725s. (arvostelukappale)

Silloin opin että ihmismieli on pimeä, villiintynyt paikka. Yhteiskunta yrittää leikata nurmikon ja pitää kasvit kurissa, mutta me kaikki olemme vain muutaman päivän päässä viidakosta. Ja juuri se viidakko kiinnostaa minua.

Cordova


Siinä vaiheessa kun salaperäinen, musta, käsinkirjoitettu kirjekuori postiluukusta putosi, jo sen sisältämät Viimeiset arvoitukset löivät tämän bloggaajan polvilleen. Viesti oli vahva. Kuin kuiskaus tuonpuoleisesta: täältä ollaan tulossa sellaisella voimalla, sellaisella kirjalla, että se romahduttaa arkesi kulissit, työntää sinut niin mustaan kuiluun ettet sieltä entiselläsi palaa. Jos palaat ollenkaan.

Pelko on ensimmäinen askel

Kun katsot pimeään, se katsoo takaisin

Kuka oletkin, sinun ei pitäisi olla täällä


Ja kun kiihkeän odotuksen jälkeen salskea postinkantaja tiiliskiven nimeltä Yönäytös luokseni kiikutti, tuntui siltä kuin käsiini olisi laskettu dynamiittia. Pahoittelen ylitsevuotavaa hehkutusta, ottakaa allergialääkettä jos saatte tästä näppylöitä. Juttu vain on niin, että yhdysvaltalaisen Marisha Pesslin toinen romaani on minulle ehkä Vuoden Kirja. Ainakin jännityspuolelta.

Miten kaunis ja nuori nainen tuo Pessl muuten onkaan. Ja luoja mitä tekstiä! Hänen esikoisensa on takakannen mukaan ollut kansainvälinen menestys - kirja jota ei toistaiseksi ei ole vielä suomennettu.


"Kai te olette huomannut, miten ilma Cordovan ympärillä vääristää kaiken. Kun häntä pääsee lähemmäs, valon nopeus hidastuu, informaatio sekoittuu, rationaaliset ihmiset muuttuvat epäloogisiksi ja hysteerisiksi. Se on käyristynyttä avaruusaikaa, samalla tavoin kuin jättiläismäisen auringon massa taivuttaa aluetta ympärillään. Ihminen ojentaa kätensä koskeakseen jotakin aivan lähellä olevaa ja huomaa ettei se koskaan siinä ollutkaan."

Yönäytös on tarina Stanislas Cordovasta, elokuvaohjaajasta, josta tiedetään hämmästyttävän vähän. Cordova, tuo pelon ja kauneuden ruhtinas, jonka yllä leijuu mystisyyden sumuverho. Samoin kuin hänen elokuviensa, jotka ovat mitä syvintä kauhua. Kuka Cordova lopulta on? Onko kyse kuin paholaismaisesta papista, joka johtaa pimeydestä käsin fanaattista kannatusjoukkoaan? Cordova - sekopää vaiko kuitenkin nero?

Tarina alkaa kun teoksen päähenkilö veteraanitoimittaja Scott McGarth tapaa öisellä juoksulenkillään salaperäisen, miltei aavemaisen nuoren naisen. Tai tapaa ja tapaa, he vain ohittavat toisensa, mutta Scott ei voi unohtaa näkemäänsä. Pian käy ilmi, että kaunotar on Cordovan 24-vuotias tytär Ashley. Oli. Ashley tappoi itsensä samaisena yönä, tappoi vai tapettiinko? McGarthilla on jo valmiiksi kaunoja Cordovaa kohtaan, ja nyt hän alkaa tutkimaan tuota mystistä elokuvaohjaajaa uudelleen. Uudelta näkökantilta. Ashleyn silmin.

Scott saa puolihuolimattomuuttaan tutkimusavukseen kaksi nuorta: toinen on koditon, viaton, näyttelemisestä haaveileva Nora, toinen taas pelottavan komea Hopper, pikkurikollinen ja huumekauppias.

Näistä keitoksista lähdetään ja hyvänen aika kuinka syvälle päädytään:


"Siinä se on", Beckman oli sanonut. "Salaperäinen kynnys todellisuuden ja kuvitelman välillä. Sillä jokaisella meistä on oma laatikkomme, pimeä kammio, ja siellä asia joka lävisti sydämemme. Se on se asia jonka takia teemme mitä teemme, jonka takia ponnistelemme, jonka takia haavoitamme kaikkea ympärillämme. Ja jos laatikon avaisi, pääsisikö jotakin vapaaksi? Ei. Sillä se läpitunkematon vankila, jonka lukkoa on mahdoton avata, on omassa päässämme."


Fantastinen tarina yhdistettynä nerokkaaseen tarinankuljetukseen olisi jo pelkästään riittänyt, mutta ei, Pessl menee vielä pidemmälle. Kirjasta löytyy vastaavia kuvia, raportteja, muistiinpanoja niin runsaasti, ettei yli 700 sivua tunnu missään. Päinvastoin, kirjan viimeisen sivun jälkeen oli minulla tulla itku. Ei, älä lopu vielä, ei, lisää...



"Astrid opetti minulle joitakin sanoja. En ole koskaan unohtanut niitä. Yksi on terulya. Se tarkoitti syvälle viiltävää rakkautta, rakkautta joka kovertaa ihmisen ontoksi. Se on jotakin, mikä on koettava ennen kuin kuolee, jotta olisi edes elänyt."

Sanomattakin lienee selvää, ettei Yönäytöstä ole tarkoitettu kaikkein herkimmille lukijoista. Sen taianomaisuus piilee siinä, miten kirja alkaa tarinan edetessä lukemaan lukijaa, peilaamaan hänen ajatusmaailmaansa, herätelemään salaisia pelkoja. Vastapainoksi Pessl kirjoittaa välillä suorastaan hersyvän hauskasti. Scottin ironinen asenne hymyilytti, enkä ainakaan itse liikoja ahdistunut.

Sydän kyllä jyskytti ja aivoissa takoi: mahtavaa, käsittämätöntä, huikeaa.

Yönäytös on minulle Vuoden Jännäri. Lukekaa, jos uskallatte. Ja lukekaa vaikkette uskaltaisikaan. Vakuutan että se kannattaa.

***

Juuri kun uskoo päätyneensä pohjalle, tajuaakin että alla on vielä yksi lattialuukku.

Totuus siitä mitä meille tässä maailmassa tapahtuu on ikuisessa liikkeessä... se ei koskaan pysähdy.

torstaina, syyskuuta 05, 2013

Videoidut Sielut




Heitin blogimaailman salakäytäviin pienen teaserin tuossa taannoin. Nyt kun elämme jo syyskuuta, on aika tehdä asiasta julkista.

Niinkuin useimmat meistä bloggaajista tietävät, ja varmasti pian koko maailma, on Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestymässä lokakuussa kauan odotettu uutuusromaani Sielut kulkevat sateessa.

Siinä missä Lumikko ja yhdeksän muuta, sekä Harjukaupungin salakäytävät  nauttivat molemmat valtaisaa blogisuosiota, veikkaisin Sieluille vielä paljon enemmän. Kirjassa yhdistyvät tavallaan aiempien teosten elementit, mutta tällä kertaa Jääskeläinen vie tarinansa pidemmälle. Mielenkuiluille, pelon ytimeen, jossa oleminen on samaan aikaan sekä kaunista, että kauheaa. Avainsanana riipivä luopuminen.


Mikäli teos kiinnostaa, ja siinä sivussa koko kirjailijan tuotanto, kurkkaa tänne ja osallistu PIJ:n mainoskisaan.

Videot taas... Puhuvat omasta puolestaan. Tsekatkaa jos uskallatte.

Hautausmaa
Hautausmaa, taas






tiistaina, syyskuuta 03, 2013

Kesän Viisikot




Ihastuttava blogikollegani Leena Lumi haastoi minut suloisella kesämuistelohaasteella, jossa tarkoitus listata viisi positiivista ja viisi negatiivista asiaa liittyen juuri päättyneeseen vuodenaikaan. Haaste ei olisi voinut sattua parempaan saumaan. Kärsin postattavan materiaalin puutteesta syystä, että olen parhaillani tahkoamassa melkoista tiiliskiveä, joskin lukeminen ei ole lipsahtanut louhimisen puolelle vielä kertaakaan... Päinvastoin, täyttä ilotulitusta koko teos. Jonka fiksuimmat voivat bongata tuosta sivupalkista. :)

Näin syyskuun alussa tekee muutenkin hyvää palata menneeseen. Kuluva kesä vilahti ohi sellaisella vauhdilla, etten oikein ehtinyt huomata koko asiaa. No, välillä oli vähän kuuma. Remontin takia olemme joutuneet olemaan sisätiloissa keinovalojen varassa (laudat ikkunoissa), ja muutenkin elämä on vyöryttänyt ylle kaikennäköistä kuin pikakelauksella. Ei siinä ole ehtinyt paljon maisemia katsella. Mutta katsellaan nyt.

1. Kesän paras juttu meille oli tietysti uuden perheenjäsenen saapuminen. Hän on mopsityttö Wilma, joka ilahduttaa joka päivä reippaudellaan. Aivan mahtava luonne tytsyllä.



2. Eläinlinjalla jatketaan. Tänä kesänä herätin henkiin lapsuudesta tutun harrastuksen, ja kiipesin vuosien tauon jälkeen satulaan.


3. Kesän kohokohtiin kuuluivat monenlaiset lukuelämykset, tietysti. Tähänastisista luetuista kirjoista suurimman vaikutuksen on tehnyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu


4. Sarjassa unohtumattomia kokemuksia: tapasin elokuussa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelun merkeissä. Ihanan Pasin, jolta ilmestymässä lokakuussa uutuusteos Sielut kulkevat sateessa.



5. Koska itse olen enemmän osastoa kalpea vampyyri kuin varsinainen auringonpalvoja, minulle kesän ehdoton elementti on vesi. Rakastan uimista, veden tuntua, sen kepeyttä ja voimaa.



Ja sitten ne ikävät. Hmm. Tämä on nyt siis se osio, jossa saa ihan luvalla valittaa.

1. Kesään liittyy minulla aina tietty levottomuus. Sekoan liiasta valosta, en saa nukuttua, käyn ylikierroksilla jnejne. Enemmän avautumista asiasta täällä.

2. Lukemisesta johtuvat järisyttävät niskahartiayläselkäjomotukset. Kuulostaa pieneltä mutta ei ole. Olen vaivan vuoksi totaalisessa Burana-koukussa. Jumituksella kun on tapana laueta aina jossain vaiheessa päivää kunnon päänsäryksi.

3. Parvekeremontti. Koko kesä on tosiaan vierähtänyt lautojen suojissa.Välillä meluhaitat paisuneet sietokyvyn rajoille, jonne on vienyt myös puhallushiekka, jota kantautui, korjaan, kantautuu jatkuvasti kengissä sisälle.

4. Järkyttävä kiire. Aina ja koko ajan. Minne, minähän olen, toistaiseksi kotiäiti? Tätä voi vain kysyä itseltään, mutta se itseys ei anna vastauksia. Se on laittanut lapun luukulle.

5. Menetyksen jättämä suru.

Mutta ettei ihan synkistelyksi menisi, pääsen minäkin nyt vuorostani haastelemaan. Heitän vitosilla tällä kertaa Kristaa, Annamia  Ireneä , Saraa ja Villasukkaa. Go girls!!


Annika


sunnuntaina, syyskuuta 01, 2013

Milla Ollikainen; Veripailakat


Milla Ollikainen ja Like 2013, 221s. (kirjastosta)

"Me joudumme muistojen valtaan. Kun avaamme oven muistoille, emme voi valikoida niitä ja jättää osaa muistoista oven ulkopuolelle. Kutsuessamme varovaisesti muistoja ne tulevat kaikki, työntävät raotetun oven kokonaan auki ja asettuvat röyhkeästi taloksi. Jokainen niistä vaatii tulla muistetuksi sellaisenaan. Ne eivät tule koskaan yksin; niiden sylistä huoneeseen lehahtavat kaikki tunteet, joiden kiinni saamiseen ja ulos telkeämiseen oli muistelijalta kulunut niin kauan aikaa..."

Edellisen lukemani kirjan jälkeen tarvitsin jotain aivan muuta. Muunlaista. Mitä tahansa, jolla saisi mielentasapainoni jälleen edes jonkinlaiseen hallintaan. Tämä raikkaalla kannella varustettu Milla Ollikaisen esikoisdekkari Veripailakat on ehtinyt jo jonkin verran blogi huomiota niittää, ja vastaanotto on ollut lämmintä. Kuin vastapainona kirjan hyytäville pakkasille.

Lapin jylhiin maisemiin nimittäin johdattaa tämä jännäri. Juuri kun Krissen äiti on saanut elämässä ryvettyneen tyttärensä matkalle pohjoiseen, alkaa tapahtua. Turistirysän gondolihissistä löydetään nuoren pojan ruumis. Krissen toimittajaystävä Eerika matkustaa mehevän jutun perässä samoille kulmille selvittääkseen, mistä oikein on kysymys. Ja tietysti kuvioissa mukana myös ne perinteiset poliisit:

"Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olisipa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia."
"Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Veripailakat on jotenkin hersyvän nuorekas dekkari. Kerronta on vaivattoman nopealukuista notkealla tyylillä. Pidin erityisen paljon Krissen rosoisesta persoonasta, ja siitä, ettei henkilöhahmoista kukaan kovin fiiniltä vaikuttanut. Rosoa, rosoa. Ja sellainen saa minulta aina plussaa. Murresanojen viljely dialogeissa vauhditti menoa, eikä haitannut ollenkaan ainakaan tätä lukijaa.

Aika perinteisen genretyypillinen kaavahan Veripailakoissa kieltämättä on, mutta arvoituksellinen juoni yhdistettynä räväkkään kerrontaa toimii. Ei ihme, että teos on voittanut Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun vuonna 2012.


Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Hanna
Jarkko Perttula
Mariel