keskiviikkona, lokakuuta 28, 2015

Ingrid Hedström; Ihmiskoe

Bortfall 2014, suom. Salla Korpela ja Minerva 2015, 364s.

Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä. Myöhemmin, kaikkien pitkien öiden jälkeen, jotka hän valvoo miettimässä, mitä pojalle tapahtui, milloin se tapahtui ja miksei hän mennyt itse hakemaan niitä onnettomia puita, hän tulee ajatelleeksi, että kenties oli liian myöhäistä jo hänen ottaessaan uunista pellillisen täydellisesti onnistuneita sahramipullia mitään aavistamattomana onnensa viimeisellä hetkellä.


Helsingin Kirjamessutunnelmista pikkuhiljaa palautuneena, tai no, sehän on suhteellinen käsite koska nappasin messutuomisena kirjojen lisäksi flunssan, on aika palata arkeen. Ihmiskoe on toinen tämän syksyn odotetuista jännäreistä Minervalta, upean Alexin lisäksi. Alexhan vei minua mennen tullen, kiitos raadollisen tarinan ja tumman humoristisen kerronnan.

Ihmiskoe kertoo Astrid Sammilsista, sairauslomalle jääneestä diplomaatista, joka on juuri muuttanut enoltansa perimään taloon Taalainmaalle. Astrid, joka yllätti miehensä panohommista Ruotsin kuuluisimman naisen kanssa, tekee jälleen yllättävän löydön; enon tavaroiden joukossa on kudottu pipo. Eikä mikä tahansa päähine, vaan vanhoista etsintäkuulutuskuvista kuuluisaksi tullut sellainen, Mikaelhan käytti juuri tuota samaa pipoa, Mikael, joka katosi kolmekymmentä vuotta sitten. Mysteeri pojasta jäi selvittämättä, se jäi elämään pelottavan legendan tavalla kyläläisten joukossa. Miten kolmetoistavuotias voi hävitä niinkin lyhyellä reissulla, kuin kotitalosta pihavajaan?

Ja voisko Astridin kiltillä, vanhanpojan elämää viettäneellä edesmenneellä enolla olla jotain tekemistä asian kanssa?

Astrid ei ole tottunut pyörittelemään peukaloitaan, miksi siis ryhtyä sellaiseen nytkään, ja napakka nainen ryhtyy itsenäisiin tutkimuksiin selvittääkseen, mitä Mikaelille tapahtui.

Ihmiskoe on myös kirja Gabriela Dumitrusta, Bukarestissa asustavasta lääkäristä, joka on mukana tutkimassa lääketieteelliseen kokeeseen osallistuneita vapaaehtoisia. Naisen hälytyskellot kilkattavat siinä vaiheessa, kun tutkittavien määrä alkaa hälyyttävästi vähenemään. Pian nainen huomaa joutuneensa itsekin uhatuksi liiallisen uteliaisuutensa, omantunnon äänensä vuoksi.


- Sen olen elämässäni oppinut, että jos hurmaavan tohtori Krämerin kaltaiset ihmiset joskus sattuvat kiinnostumaan minun kaltaisistani ihmisistä, on syytä olla tarkkana, Carina sanoi tiukasti. - Kolmessa tapauksessa neljästä he haluavat käyttää potilasta tavalla tai toisella hyväkseen, ja siitä on ilmiselvästi kyse tässäkin. Sehän kävi helvetin kätevästi, kun nämä eivät valittaneet.
He katsoivat toisiaan taas.
- Jotain tapahtui, jotain hirveää. Niin hirveää, että laitos piti sulkea..., Astrid sanoi.


Ihmiskoe on kerronnaltaan mukaansatempaavan notkea, henkilöiltään miellyttävän erilainen, ja aiheeltaan viisaan ajankohtainen. Sen suurempia tunnemyrskyjä romaani ei minussa herättänyt, mutta nautin, voisiko sanoa, letkeästä kyydistä. Kirja on nimestään huolimatta, minusta, sellainen, että sitä uskaltaa suositella vähäveristen dekkareiden ystäville. Kyllähän tässäkin tapahtuu, tapahtuu pahoja asioita niille kaikkein heikoimmille, mutta hirveyksillä ei jäädä märehtimään.

Kokeilkaapa ihmeessä, vaikka välipalaksi!





maanantaina, lokakuuta 26, 2015

Helsingin Kirjamessut 2015

Messuilla tapasi tuttuja Muumilaaksosta


Hei! Kirjamessut ovat monelle niin kirjabloggaajalle, kuin ylipäätään lukevalle ihmiselle se Vuoden Kohokohta ehkä joulun jälkeen, jolloin lahjapaketeista (jos hyvin käy) löytyy runsaasti kirjoja. Kirjoja oli myynnissä myös messuilla. Koko tapahtumahan on idealtaan aivan ihana; kerrankin me kirjanörtit saimme mellastaa mielin määrin koko viikonlopun kaltaistemme parissa, kuunnella suosikkikirjailijoittemme haastatteluja, löytää aina vain lisää uutta luettavaa.

Minulle nämä olivat kolmannet kirjamessut. Päädyin Helsingin Pasilaan täpinöissäni, innoissani, kirjahyllyyn lisätilaa raivanneena juuri parahiksi Otavan järjestämään kirjabloggaajille suunnattuun tilaisuuteen, jossa saimme kuunnella Antti Tuomaista, Tua Harnoa ja Pasi Pekkolaa.


Antti, Tua, Pasi 


Iltapäivä osoittautui odotetusti varsin palkitsevaksi. Tilaisuus oli ihanan lämminhenkinen, kiitos näiden suloisen sydämellisten kirjailijoiden!

Minähän olen Tuomaiseni lukenut, viimeksi hänen uusimpansa, Kaivoksen, josta Antti oli nyt kertomassa. Erityisesti mieleeni jäi kirjailijan toteamus siitä, kuinka hänen kirjoissaan, oli aihe mikä hyvänsä, pääasia on ihminen. Hän kirjoittaa kirjoittamisen vuoksi. Hänen jokaisesta romaanistaan on löydettävissä rakkauden punainen lanka, eräänlainen lämpö ja toivo, joiden vuoksi allekirjoittanut itse myöntää rakastuneensa kirjailijan tyyliin. Aiheet voivat olla rankkoja, päähenkilöt eivät aina pelastu, mutta silti jää elämään toivo. Voiko lukija enempää pyytää?

Tua Harnolta olen lukenut hänen esikoisteoksensa, Ne jotka jäävät, ja nyt kuultuani ihastuttavan iloisen kaunottaren puhetta uusimmasta Oranssi maa -kirjastaan, en malta odottaa pääseväni käsiksi romaaniin. Teos on kuulemma mm. karuun kaivoskaupunkiin sijoittuva rakkaustarina, mutta myös paljon paljon muuta. Palaamme aiheeseen myöhemmin.

Niin ja sitten Pasi Pekkola, oih! Lohikäärmeen värit -teoksesta on pöhisty monissa eri blogeissa, mutta ehkä minulta olisi silti saattanut luiskahtaa tämä ohitse ilman perjantain tilaisuutta. Komeaa kirjailijaa kuultuani syöksähdin romaanin ostoon. Yksi syy teoksen syntyyn oli Pasin, uskaltaisinko sanoa, hätä Kiinaan syntyvien tyttölasten puolesta. Mitä tapahtuu miljoonille, miljoonille tyttövauvoille? Entä jos tyttö saakin jäädä henkiin, varttua naiseksi? Millainen tulee hänen elämästään? Lohikäärmeen värit starttaan toivottavasti jo tänä iltana!

Perjantaiksi en muuta virallista ohjelmaa ollut ottanut, vaan hengailin iki-ihanien ystävien seurassa höpötellen esimerkiksi...kirjoista.



Kuvassa haastateltavana lumoavan kaunis Katja Kettu


Toinen messupäivä polkaistiin rivakasti käyntiin jo klo 9, jolloin meitä bloggaajia hemmoteltiin WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan järjestämän brunssin merkeissä. Paikalle oli kutsuttu mielenkiintoisia haastateltavia, joista odotin eniten Simo Hiltusen (Lampaan vaatteissa, mahtava), Vuokko Sajaniemen (Pedot, koskettava) ja Kaisa Haataisen (Meikkipussin pohjalta, ihana) kuulemista. Huomasin, että moni ahkera kanssabloggaaja teki muistiinpanoja tilaisuudesta, katsokaapas vaikka googlesta mitä ystävät tästä kirjoittivat. Minä menin perstuntumalla, kuten koko viikonlopun, ja noina aamuyön tunteina mieleeni tarttui lähinnä hilpeän ystävällinen tunnelma. Kiinnostuin Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Inga Röningin Hippiäisestä. Lukulistalla molemmat, kiitos hurmaavien kirjailijoiden, sekä kustantamoiden antamien arvostelukappaleiden.



Sainpas samaan kuvaan kaksi ihanaa Hiltusta! Pressitiloissa kannattaa aina pyöriä.

Kahvitankkauksen jälkeen sitä jaksoi jo hiukan pirteämpänä jatkaa päivästä nauttimista. Pyörimme ympäri messuhallia kuunnellen mm. Arttu Tuomista ja Leena Lehtolaista, jotka puhuivat politiikan merkityksestä romaaneissaan, sekä Sofi Oksasta, jonka uusinta romaania Normaa mainostettiin isosti messuhallissa. Tähän loppuvat valitettavasti minun (järkyttävän laatuiset) valokuvani, muistikuvia onneksi löytyy. Olen nyt aivan täpinöissäni niin Normasta, kuin Sofin persoonasta! Kuulemma teos käsittelee hius- ja kohtukauppaa, eli vaikuttaa sopivan raflaavalta makuuni. Ja kirjailijan tyylillä on aina paikka sydämessäni.

Virallisten osuuksien jälkeen päivä sujui euforisessa mielentilassa tuttuja moikkaillen ja lukuvinkkejä vaihdellen. Messukävijät kulkivat (minä ainakin) viikonlopun ajan aivan omissa sfääreissään, oli niin hienoa nähdä kirjailijoita ja tuhanssittain, miljoonittain kirjoja! Sunnuntaina olin jo kotimatkalla - näin ollen missasin varmasti monta kiintoisaa haastattelua. Onneksi näitä tulee lisää, vieläpä joka vuosi.

Lähetän tämän tyngän fiilispohjaisen postaukseni myötä lämpimät terveiseni halauksilla maustaen kaikille, joita sain kuluneena viikonloppuna tavata! Kiitokseni teille, te teitte messuista ikimuistoiset!


Väsynyt mutta onnellinen




keskiviikkona, lokakuuta 21, 2015

David Vann; Kylmä saari

Caribou Island 2011, suom. Irmeli Ruuska ja WSOY 2014, 328s.


Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.
Äiti, tuo ei pidä paikkaansa.
Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.


Kylmä saari on teos, jota lukiessa tavoistani poiketen en merkinnyt muistiin sitaatteja. Olin ensinnäkin  niin keskittynyt itse tarinaan, etten edes muistanut moista. Toisaalta kirja on itsessään yhtä suurta sitaattia, erään melko tavanomaisen perheen jäätävää julistusta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pettämisen helppoudesta. Kuolettavasta katkeruudesta. Rakkaudesta, joka haalenee vuosi vuodelta, haihtuu ilmaan siinä missä vuodetkin. Oletin löytäväni bloggausta varten sopivia lausevaihtoehtoja sivulta kuin sivulta.

Niin hieno on tämä teos. Niin sisuskaluihin asti työntyvä. Niin terävän tarkkanäköinen, että vieläkin puistattaa.


Gary, Irene sanoi ja yritti kietoa kätensä Garyn ympärille, mutta mies lampsi metsikköön. Vaikea uskoa, että Gary oli viisikymmentäviisivuotias. Hän olisi voinut olla kahdenkymmenen tai kolmentoista tai kolmen vanha. Kiukutteli aivan kuin lapset, joita Irene oli opettanut kolmekymmentäkolme vuotta.

Ja sellaista minun elämäni tulee olemaan, Irene ajatteli hiljaa mielessään. Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.


Kyllä, huomaan nyt, että romaania on ylistetty monissa monissa blogeissa, mutta ensimmäisen kerran kirjasta kuulin Lukutuulialta, joka teosta minulle suositteli. Kiitos & kumarrus! Myöhemmin mm. Leena Lumi ja Krista vakuuttivat minut postauksillaan tarttumaan teokseen, jonka karu kansi ei varsinaisesti vietellyt. Mutta oikeassa te olitte, kyllä te minut tunnette, Kylmä saari on aivan minun(kin) kirjani! Tätä lukiessa muu maailma katoaa askeettisiin luontokuvauksiin, Alaskan liian aikaisin hiipivään talveen, jossa rakennetaan erästä mökkiä erään avioliiton eheyttämiseksi.

Vai onko idea itse suunnitellusta ja valmistetusta tönöstä, kuten Irene epäilee, hänen miehensä lopullinen irtiriuhtaisu avioliitosta, jossa mies elää vain puolittain. Puolella liekillä. Koskaan täysin antautumatta. Irene itse sairastuu romaanin alussa järkyttävään pääkipuun, joka ei ota hellittääkseen. Parin aikuiset lapset ovat molemmat mahtavia persoonia. Kalastaja Mark ruohoineen, ja varsinkin Rhoda. Kunnollinen eläinlääkäri, huolehtiva, huolestunut Rhoda.

Romaanissa kaikki henkilöt saavat vuorollaan kertoa oman mielipiteensä asioista. David Vannin kieli on yhtä pelkistettyä, kuin Alaskan maisemat, mutta toisin kuin Gary, joka haparoi kasaan mökin tapaista, Vann taatusti tietää mitä tekee. Ei ihme, että Kylmästä saaresta on lumouduttu. Kirjailijan aseistariisuva rehellisyys on rumuudessaan miltei kaunista.

Ihmeellinen romaani, kertakaikkiaan!


Hän tuijotti jäätelöannosta, puolikas banaani kummallakin puolella, vaikka hän ei ollutkaan tilannut Banana Splitiä, ja kolme erimakuista jäätelöä, joita oli ollut tarjolla jo viisikymmentä vuotta tai ylikin, neljä eri kastiketta ja kolme kirsikkaa päällä. Kolme kekoa, onnen resepti siinä missä mies, talo ja lapsetkin, ja niillä sitä piti itsensä täyttää, tai yrittää, vaikka oksettaisi.



sunnuntaina, lokakuuta 18, 2015

Heidi Köngäs; Hertta

Otava 2015, 285s.


Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä, joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.


Voi Hertta, Hertta, sinä rohkea, jääräpäinen nainen. Sinä, jonka veri palaa intohimoa puolueelle, miehelle. Sinä kesyttämätön, sinä joka et ikinä luovuta. Et, vaikka virut vuosikausia vankilassa. rakastamasi kommunistinen aate alkaa näyttämään paratiisin sijasta helvetiltä, miehesi muuttuu yhä etäisemmäksi - ja Juri! Niin, poikasi Juri, jonka aikoinaan jätit lastenkotiin Neuvostoliitossa. Aikeena taistella aatteen vuoksi, vain puoli vuotta, vain puoli vuotta erossa... Puolesta vuodesta muodostuukin odotettua pidempi aika. Ja lopulta, jääkö sinulle muuta kuin savukkeesi?


Hengitän vain toisella keuhkolla ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.


Olen sidoksissa Heidi Köngäkseen. Hänen aiemmat teoksensa, ne kaikki olen lukenut hämmästellen kirjailijan taitoa kuvailla sitä rajua himoa, joka elää jokaisen henkilöhahmon sisällä. Meissä jokaisessa. Köngäksen kieli on niin pakahduttavan kaunista, että monet lauseet on luettava useaan otteeseen. Niiden on annettava painua sisimpään, niihin on voitava upota. Eikä Hertta suinkaan tee tähän poikkeusta. Kielellisesti, rakkaustarinansa puolesta, jossa nainen rakastuu peruuttamattomasti vähän nihkeään Yrjö Leinoon, romaani on punainen timantti,

Kun taas nämä poliittiset kuviot tässä... No, suoraan sanottuna ahmaisivat minusta liian suuren osan tarinasta. Kirjassa käydään läpi parin karikkoisia vaiheita muutosten Suomessa. Talvisodan aikana piilotellaan likaisina ja nälkäkuoleman partaalla, rauhan aikana molemmat pääsevät urallaan pitkälle.

Mutta miten käy rakkaudelle? Hertalle, jonka vahvuutta voi vain ihailla, mutta joka kuitenkin toteaa; "Haluaisin olla turvassa, joskus pieni ja heikko, silti rakastettu."

Hertta ei ole minulle aiheensa puolesta parasta Köngästä. Kuitenkin nautin vahvoista luonnekuvauksista ja tottakai, kuten jo hehkutin, itse kielestä.


Meidän rakkautemme on kuin jähmettynyt Anna Ahmatovan runo:

"Oi kuinka hän nautti tietäessään
kiihkeästi, pingoittuneesti,
että hän ei tarvitse minulta mitään,
etten minä voi kieltää häneltä mitään."


***

Lumiomenan Katja tuntuu olevan kanssani pitkälti samoilla linjoilla, kun taas Ompun mielestä kirja on tämän vuoden paras kotimainen romaani.


torstaina, lokakuuta 15, 2015

Marie Hermanson; Hämäränmaa

Skymningslandet 2014, suom. Jaana Nikula ja Like, 299s.


"Ei se merkitse mitään. Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."


Marie Hemansonin Laakso lukeutui yhdeksi vuoden 2012 positiivisimmaksi yllättäjäksi, näin ollen täpinöissä Hämäränmaahan saavuttiin. Saavuttiin pystypäin ja ylväästi ympärille tähystellen, 40-luvulle päädyttiin, mutta ei oikeasti, oikeasti elettiin nykyaikaa mutta eräässä syrjäisessä kartanossa, eräiden nuorten keskuudessa pyöri eräänlainen fantasiamaailma. Sellainen, jossa aika on ikuisesti pysähdyksissä toisen maailmansodan paikkeille. Sellainen, jossa naisilla on leningit, miehillä puvut, kuin lämpimän kuparisen värisessä valokuvassa.


"Ettekö halua lähteä nyt meille?" Tessan kysyi pettyneenä.
"Missä se on?"
"40-luvulla. Siellä me asutaan. Back to the forties", Tessan huudahti ja kohensi keimailevasti kampaustaan.


Aurinko paistaa, kesä hyväilee lämmöllään, kun Martina saa tarpeekseen hotellipestistä, jota sieti vain kipulääkkeiden voimalla. Samana epäonnen päivänä hän kuulee joutuvansa muuttamaan suloisesta asunnostaan. Kuin kohtalon sormen säätämänä Martina tapaa vanhan ystävänsä Tessanin. Räiskähtelevän eloisan vanhan ystävänsä, jolla on uusi, salaperäinen työpaikka. Ja Martinahan lähtee Tessanin mukaan,

Päätyy ikivanhaan kartanoon. Päätyy Florencen, 1943 vuoteen juuttuneen vanhuksen palvelukseen. Hahmoksi hänen sisäisen maailmansa harhoihin. Tessan on sisäkkö sisäkön puvussa. Martinasta tehdään sihteeri kirjaamaan ylös "salaisia asiakirjoja". Nämä nuoret viihtyvät! Elämä, joka on aiemmin näyttänyt vain tylyimmät puolet itsestään, alkaakin vaikuttaa ihanalta. On kesä, luonto kukoistaa, työ hurmaa keveydellään. Mikäpä estäisi leikkimästä mennyttä aikaa, miksei ihminen voisi elää näinkin... neljäkymmentäluvulla?

Mutta kuten kaikkiin paratiiseihin, myös tänne luikertelee käärme. Satu alkaa saada ihmismäärän lisääntyessä ahdistavia juonenkäänteitä.

No niin. Hämäränmaa on luonnollisesti eri kuin Laakso. Hämäränmaa tarjoaa hienovireisempää psykologista jännitystä koreissa gootahtavissa kuoseissa. Tarinahan on aivan omaa luokkaansa! Harvoin tulee lukeneeksi mitään näin omalaatuista! Silti... Silti jäin kaipaan teokselta jotain vielä enemmän, kiitos Laakson, joka nosti odotuksen pilviin. Mikäli tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani romaani Hermansonilta, olisin taatusti aivan toisissa fiiliksissä. Suosikkeihin menee kuitenkin, heittämällä.


Sinä vuonna syyskuu oli epätavallisen lämmin. Vielä myöhään illalla saattoi mennä ulos hihattomassa leningissä. Vasta aamuvarhaisella tuli viileää. Koleus täytti ilman usvalla ja kasvillisuuden kasteella ja kun aamuaurinko nousi, viilliintynyt puutarha pisaroi ja huurusi kuin viidakko. Se oli ihmeellinen vuodenaika.


***

Lue myös Ullan hieno bloggaus teoksesta.


keskiviikkona, lokakuuta 07, 2015

Helena Waris ja Janne Nykänen; Entropia

Kustannus Aarni 2015, 228s.


- Suomessa on jotain ikävää meneillään, Marina myönsi. - Tai koko maailmassa...
- Älä! Ethän sinä olekaan umpisokea, Jon ilahtui.
- Mutta olisi kannattanut pitää laput silmillä, Marina sanoi ja haukkasi keksistä palan.


Kuultuani kirjaherkusta nimeltä Entropia, halusin sen välittömästi kuumiin näppeihini. Aikuisille suunnattua dystopiaa kun löytyy hävettävän vähän (korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä!), ja maailmanlopun Suomi-tarinat menevät aina heittämällä lukulistalle. No minähän ahmaisinkin Entropian yhdeltä istumalta (samoin kävi muuten miehelleni, joka yleensä on aavistuksen minua hitaampi lukija). Odotukset olivat pilvissä, kyllä, mutta kuitenkin romaani onnistui ilahduttamaan olemalla vielä parempi, tarjoamalla sivu sivulta yhä sähköisemmäksi käyvää tunnelmaa.

Vaikka tarinan Suomessa sähkö onkin kortilla. Sitä tarjoillaan, varsinkin tyhjenevillä maaseuduilla, harvoin ja niukkoina annoksina. Katastrofi juontaa juurensa Mustaan Tiistaihin, jonka jälkeen maailma ei ole enää palautunut entiselleen. Ja maaseudulle, sinne missä eletään kaikkein ahtaimmin, romaani meidät viekin.

Eräänä iltana keskellä ei-mitään asustava Jon saa odottamattoman vieraan. Sateen kastelema, viluissaan hytisevä Marina pyytää kyytiä Pääkaupunkiin. Mahdotonta. No, jos ainakin yösijan saisi aikana, jolloin inhimillisyys on yliarvostettua. Pitkin hampain yrmeä Jon suostuu.


- Sinäkö sen selvität? Marina kysyi.
- Minä. Ja sinä, Jon vastasi.
- Siksikö sinä hait minut bussipysäkiltä? Marina kysyi.
- Siksi, Marina. Siksi minä hain sinut. Minä tarvitsen sinut.


Tästä alkaa sutjakalla ja ihanan uskottavalla dialogilla varustettu dystopinen seikkailu, jossa salaisuudet saavat suut suppuun eikä yhteentörmäysiltä voida välttyä. Näitä tulee uhkaavilta tahoilta, Marina kun tuntuu olevan hengenvaarassa, sekä maatalon seinien sisältä; pääparin kemiat räjähtelevät ja paukkuvat. Kaupunkilaiselämään tottunut fiinihko toimittaja Marina ylenkatsoo alkuun juntahtavalta peräkammarin pojalta vaikuttavaa Jonia. Jon taas naurelee partaansa Marinan uusavuttomuudelle ja sinisilmäisyydelle maan todellisesta tilasta. Pikku hiljaa tutustutaan, nivoudutaan yhdessä maailmaa vastaan. Tuulen suunta on vaihtumassa jopa ihastumisen puolelle...

Ja nyt rakas aviopari, Helena Waris ja Janne Nykänen! Kiitän lämpimästi tähänastisesta, mutta jään odottamaan janoisena, malttamattomana tarinalle jatkoa!



Näin tässä nyt kävi.
Vaistolla mennään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Morre, ja Suomi Lukee - Krista



maanantaina, lokakuuta 05, 2015

Saul Black; Tappamisen pitkä oppimäärä

The Killing Lessons 2015, suom. Elina Koskelin ja Like 2015, 445s.

Hänen kasvonsa - hän- suukapulassa. Hänen perheensä rakkaus - hänen äitinsä ja isänsä, Alisonin - tuhansien kilometrien päässä, ja hän täällä, nyt, tässä tilanteessa. Hän kuvitteli heidän näkevän hänet tällaisena. Hänen isänsä murtuisi, hänen äitinsä lempeät kasvot rumentuisivat murheesta, Alison käpertyisi vuoteelleen ja vaikeroisi kuin haavoittunut eläin. En näe heitä enää ikinä. En - 


En kyennyt, kaiken hypetyksen hullaannuttamana vastustamaan jälleen kerran yhtä jännäriä. Uutta nimeä roisoisessa ja epätasaisessa genressä, joka yleensä kietoo pikkusormensa ympärille, toisinaan joutuu tyytymään keskinkertaiseen. Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (jotenkin tuo enkunkielinen The Killing Lessons miellytti nimenä enemmän) oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Tiedättehän tuon tunteen. Kun kaksi toisilleen tuntematonta kohtaavat, katseet juuttuvat kiinni toisiinsa, näkevät syvemmälle ja tarkemmin, kuin sopivaa olisi, eikä kumpikaan tahdo päästää irti. Ja sitten hetki on ohi - kuitenkin - matka jatkuu, mutta toisen silmiä ei unohda ikinä.

Juuri näin kävi minulle romaanin parissa, jonka takateksti flirttaillen varoitteli: "Älä lue tätä kirjaa. Yksikään lukija ei ansaitse tulla tällä tavalla pelotelluksi." - Linwood Barclay

Mutta minäpä koin ansainneeni juuri tätä. Kaiken arkisen tohinan keskellä, muuton jäljiltä vielä toipilaana sallin itselleni palasen jännärifriikin taivasta. Tappamisen pitkä oppimäärä kuulostaa nimenä uuvuttavalta, mutta se vie lukijansa täydellisesti toisiin sfääreihin. Mitä väliä on maksamattomilla laskuilla ja haisevilla tiskeillä kun voi paeta jonnekin aivan muualle.

Romaanin kaava ei erikoisuudellaan taivaita kaada. On sarjamurhaaja, sadisti sanan alkuperäisessä merkityksessä. On kadonneita kaunottaria, nuoria naisia tietysti, jotka löydetään myöhemmin raiskattuina ja kidutettuina sisällään hämmennystä aiheuttavia esineitä. Esineet ovatkin ainoa johtolanka, joka epätoivoisilla sanfranciscolaisilla poliisella on muistomerkkinä murhaajasta. Paha vain, että ruumiisiin tungetut tavarat eivät näytä muodostavan minkäänlaista kaavaa, vaan vaikuttavat ainoastaan summittaisilta keinoilta häpäistä ruumiit.

Epätoivoisin poliiseista on täydellisen uskottavaksi luotu päähenkilö Claudia. Jokaisen poliisin työssä tulee kuulemma tapaus, joka murtaa persoonan. Tapaus josta ei toivu ikinä. Tapaus, josta muodostuu pakkomielle. Claudialla tällainen on jo takanapäin, ja samalla rysäyksellä hän tappoi rakkautensa elämänsä mieheen. Nyt repaleinen nainen paahtaa eteenpäin keskittymällä täysillä työhönsä ja viinan kittaamiseen. Mutta muisto Nickistä, muisto rakkaudesta elää:


Kun he olivat olleet yhdessä, maailma oli paljastunut rumankauniiksi kauhuvitsiksi, jossa he molemmet elivät. Joskus sitä nauroi kuollakseen, joskus taas vaipui epätoivoon, mutta kun he olivat löytäneet toisensa, kumpaakaan ei tarvinnut enää tehdä yksin.


Saul Black kirjoittaa kuulemma jäljittelemättömällä tyylillä. No aivan ehdottomasti. Tarinan rajuuteen tuo oman leimansa päähenkilöiden inhimillisyys. Heidät tuodaan pienin keinoin lukijalle aivan tutuiksi. Claudiaa esimerkiksi ei voi olla rakastamatta. Ja itse kieli; vaikka kyseessä dekkari, romaani on kielensä puolesta kaunokirjallisuutta. Oikeasti. Black liikkuu henkilöidensä kalloissa ja ulosannista voi ainoastaan nauttia.

Rumien yksityiskohtien puolesta en uskalla teosta herkille lukijoille suositella, mutta jännäreiden ystävät, tämä on teille. Meille.


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Lilli,  Tuijata, bleue, Savannilla, Jori