Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Arton grader minus 2016, suom. Laura Beck ja WSOY 2017, 516s.

Tämä oli kaikkea muuta kuin taas yksi rutiinitapaus, jonka saattoi selvittää vasemmalla kädellä kello yhdeksän ja viiden välillä. Tuntui kuin he kaikki olisivat jo tunteneet nahoissaan pitkät illat, pahan kahvin ja yhdet jos toisetkin nokoset toimistolla. Juttu hiersi ja kiusasi heitä tavalla, jota he olivat kaikki sisimmässään kaivanneet, vaikka eivät olisi ikinä tunnustaneet sitä.



Wallander- ja Irene Huss -tv -sarjojen käsikirjoittaja Stefan Ahnhemin alaa eivät ole leppoisat arvoitusdekkarit. Hän ei myöskään temmellä action -painotteisella räjähdekentällä, jossa dialogit raikuvat tyhjyyttään, siinä missä päähenkilöiden persoonatkin. Ahnhem. Kuinka osaatkaan luoda näitä rajuja, ja kieltämättä brutaaleja rikosromaaneja, joissa tasapainotellaan hienosti ihmissuhdetarinan ja jännityksen rajamaastossa.

Myönnän, ettei ensikosketukseni Fabian Riskin kanssa ollut ongelmaton (katso esikoisteos Pimeään jäänyt). Hän ei edelleenkään ole mikään kirjallinen suosikkihahmoni, mutta huomaan silti tykästyväni kirja kirjalta enemmän kyseiseen rikostutkijaan. Taitava mies työssään, vähän ulalla yksityiselämässään. Avioliitto taiteilijavaimo Sonjan kanssa on pelkkää lasten takia ylläpidettyä kulissia, jossa myös lapset voivat huonosti. Erityisesti Riskien sulkeutunut esikoispoika.


Kuten teoksen nimi ja kannet viitettä antavat, tämän kertainen murhatapa on melko yksinkertainen päätellä (kansissa toistuu edellisisten osien tapaan karmaiseva kasvoteema). Mutta takakansi kertookin aivan toisesta tapauksesta. On auto-onnettomuus, jossa poliisia karkuun lähtenyt kaahari päätyy laiturilta mereen. Hukkuu tietysti autonsa mukana. Vaikeudet alkavat siinä vaiheessa, kun patologi väittää kuljettajan, Peter Brisen olleen kuolleena jo pari kuukautta. Miten tämä on mahdollista?


 Syy oli Peter Brise. Miehen kummallinen valekuolema tai mikä se nyt olikaan ei jättänyt häntä rauhaan. Tosiasiassa hänen oli vaikea keksiä tapahtumainkulusta mitään vähänkään normaalia. Ja siitä syntyi tunne, että tämä kaikki oli vain jonkin suuremman alkua. Jonkin minkä pintaa he olivat juuri ehtineet raapaista.



Moniulotteinen ja lonkeroinen tapahtumavyyhti valkenee kaikessa kauheudessaan niin tutkijoille, kuin lukijallekin vasta pikku hiljaa. Eikä siinä vielä kaikki. Toisaalla aiemmista osista niin ikään tuttu poliisi Dunja tutkii vähäosaisten parissa tapahtuneita väkivaltaisia kuolemantapauksia. Jäljet johtavat ikävystyneiden, totaalisesti empatiakyvyttömien teinien uuteen "harrastukseen"...


Niin juuri, moottoritiellä. Hän oli nähnyt miten he työnsivät asunnottoman ostoskärryissään tielle, suoraan keskelle liikennettä varmaan kuolemaan. Heitä oli ollut neljä keltaisilla iloisilla hymynaamoilla naamioitunutta, aivan kuten Sannie Lemke oli kuvaillut. Ja he olivat nauraneet kuin olisivat olleet huvipuistossa jossa ei ollut jonoja.



Hui hurja kuinka Ahnhem osaa viedä! Miinus kahdeksantoista astetta tarjoaa jäätävää kyytiä keskelle kesähelteitä. Nautitaan näistä viilentävistä huuruista ja juuri sopivanlaisista jännitteistä, jäädään kuolaamaan lisää, sillä viime metrit sisältävät kurkistuksen tulevaan...


"Luulen että on parasta että näet sen omin silmin."

Stephen King; Tapahtumapaikkana Duma Key

Duma Key 2008, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi 2009, 638s.

Minä maalasin, kunnes aurinko oli laskenut ja kuu loi kitkerän valkoisen valokuorensa meren pintaan ja vielä senkin kadottua.
Ja seuraavana yönä.
Ja seuraavana.
Ja seuraavana.
Tyttö ja laiva n:o 8.
Se ei pelaa joka pelkää.
Minä tyhjensin pulloa.

Kiertoajeluni Kingin karmaisevan kiintoisassa maailmassa jatkuu. Koska ne herran teokset, joita eniten himoitsen, löytyvät kirjastosta vain muutamana (varattuna) painoksena, olen päätynyt kuninkaan myöheisempään materiaaliin. Aikanaan pääsen varmasti käsiksi myös Musta torni -sarjaan, Tukikohtaan ja ja... mutta nyt suuntaamme niinkin viattomalta, pastelliselta ja paahteiselta kuulostavaan maankolkkaan kuin Florida. Ensituntumalta olisi vaikea kuvitella palmumaisemaan muuta kuin korkeintaan sateenvarjollinen drinkki, mutta Stephen King näkee syvemmälle. Juuri näissä puitteissa, näin tämä toimii. Näin tämän on mentävä.

Teos kertoo Edgar Freemantlesta, menestyvästä rakennusurakoitsijasta, jonka elämä sellaisenaan päättyy Minnesotassa vakavaan onnettomuuteen. Menee muisti, tavallaan myös puhekyky, menee oikea käsi ja kaiken huipuksi myös vaimo. Edgar kärsii niin masennuksesta kuin raivokohtauksistakin. Itsemurha houkuttelisi, mutta sitten miehen terapeutti saa idean: Edgar tarvitsee täydellisen ympäristön muutoksen.

Siitä alkaa uusi jakso, uusi sivu päähenkilömme elämässä. Hän vuokraa Floridan rannikolta herttaiselta vaikuttavan vaaleanpunaisen rantahuvilan, asettuu aloilleen ja alkaa hitaasti saada elämänsyrjästä kiinni. Muisti palailee, sanat palailevat ja palaa myös vanha piirrustus- ja maalaustaito. Mutta millaisena, sitä ei Edgar ole itsekään uskoa. Hänestä tulee hetkessä huippumaalaaja, taitelija jonka tauluissa on jotain kaunista ja kauheaa. Tässä kohdin yliluonnollinen astuu mukaan kuvioihin, ja sitten se onkin menoa...

Mutta eivätkö kaikki saa osansa kärsimyksistä? Toki. Pum, suoraan nenälle. Pum, suoraan silmään. Pum, vyön alle, sitten olet kanveesissa ja erotuomari lähti hetki sitten kahville.

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelmaa koko ajan kasvatellen. Uhan tuntu on käsin kosketeltavissa, vaikka aurinko paistaa, palmut huojuvat, meri velloo laiskasti edestakaisin. Ja kuitenkin jotain, jotain on ilmassa.

Juonesta en kokisi mielekkääksi tämän enempää kertoa. Lukekaa ennemmin itse tämä teos! Minä viihdyin niin tarinan, kuin (ah) humoristisen kerronnankin parissa... sanotaan vaikka paremmin kuin hyvin. Lisää, lisää näitä!


Avoimen ikkunan toisella puolen, aamuilmassa on valtoimenaan enkeleitä, Richard Wilbur kirjoittaa runossa "Rakkaus kutsuu meitä maailman menoon". Mutta ei, Richard. Ei.
Lakanoita ne vain ovat.

***


Teoksen ovat lukeneet ainakin
Irene
Morre