maanantaina, marraskuuta 26, 2018

H. P. Lovecraft; Alkemisti ja muita kertomuksia



Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, Jalava 1994, 178s.




Ulkona oli hyvin pimeää, mutta kaupungin valothan paloivat aina, joten odotin näkeväni ne sateen ja tuulen lomasta. Mutta kun katsoin tuosta kaikkein korkeimmasta päätyikkunasta samalla kun kynttilät lepattivat ja hulluksi tullut viola ulvoi kilpaa yötuulen kanssa, en nähnyt alhaalla kaupunkia enkä tutuilta kaduilta loistavia ystävällisiä valoja, vaan edessäni avautui pelkkä ääretön musta avaruus; aavistamaton avaruus, joka oli täynnä liikettä ja musiikkia eikä muistuttanut mitään tästä maailmasta.

Erich Zannin musiikki



H. P. Lovecraft on niin legendaarinen nimi kauhuklassikoiden joukossa, että on suorastaan häpeällistä tunnustaa löytäneensä kirjailija vasta "tässä iässä". Sain poikaystävältäni pari novellikokoelmaa lainaan, ja aloitin teoksesta nimeltä Alkemisti ja muita kertomuksia. Minä, novellikammoinen huomasin suorastaan ahmivani kirjaa pitkälle yöhön sillä seurauksella, etten uskaltanut sammuttaa lukuvaloa. Vaikka itse teksti ei ole rakenteellisesti helpoimmasta päästä, rivivälit lähes olemattomat ja tunnelma raskaampi kuin hautajaisissa, löysivät nämä tarinat tiensä ihoni alle.

Takakannessa kerrotaan Erich Zannin musiikin olleen kirjailijan oma henkilökohtainen suosikki. Voisin yhtyä tähän. Jokaisessa novellissa on oma kertomuksensa, mutta yhtymäkohtia löytää helposti. Ryhdyin suorastaan etsimään niitä, samoin kuin erilaisia piilomerkityksiä kauhujen takaa. Liian analysoiva lukutyyli kuitenkin latisti tunnelmaa, joten unohdin sen pian, ja antauduin yksinkertaisesti tarinoiden vietäväksi.


Imu tuli taivaalta. Tietty piste tähtien joukossa kutsui häntä Vesikäärmeen ja Argolaivan välissä, ja hän tiesi sen vetäneen häntä puoleensa siitä lähtien kun hän oli herännyt hieman auringonnousun jälkeen. Aamulla se oli ollut jalkojen alla ja tällä hetkellä eteläsuunnassa, mutta se siirtyi hitaasti länteen päin. Mikä oli tämän uuden arvoituksen merkitys? Oliko hän tulossa hulluksi?

Unet noitatalossa



Jokaisessa novellissa on tutkivan mielenlaadun omaava päähenkilö, joka ei malta pysyä erossa aina vain vaarallisemmiksi käyvistä mysteereistä. Varsinaisesti teoksista puuttuu hyvä ja paha. On olemassa voimia, jotka valtaavat ihmismielen omiin käyttötarkoituksiinsa. Tässä suhteessa ihminen on voimaton, joskin hän suhtautuu yliluonnolliseen kauhunsekaisella uteliaisuudella. Mutta ylimielisyys ja leikittely pahuuden kanssa ovat kohtalokkaita. Vaikka henki ei menisi, menee mielenterveys.

Voisin kuvitella ihmisvihaajana tunnetun Lovecraftin olleen hyvin yksin pelkojensa kanssa. Hän kärsi valveunista tai unihalvauksista, millä nimellä niitä haluaakaan nimittää, ja aiheet tarinoihin kumpuavat osittain noista psykoottisista näyistä. Kaltaiselleni avaruuskammoiselle ihmiselle kaikki kosminen kauhu on jäätävää luettavaa, joskin olen Alkemistin myötä nipsaissut vain murto-osan kirjailijan laajasta tuotannusta. Cthulthu-tarinoita on enemmänkin tiedossa seuraavana odottavassa kirjassa, johon tartun heti kun saan arvostelukappaleryysistä vähän rauhoittumaan.


Todelliset genrefanit ovat varmasti nämä lukeet aikapäiviä sitten, mutta muutoin voisin suositella kirjoja vahvoista tunnelmista pitäville lukijoille. Tarinassa ei välttämättä tapahdu juuri mitään, ja silti se nostaa vainoharhat pintaan. Aika mahtavaa.



Kuolema on armelias, sillä siitä ei ole paluuta, mutta sille, joka on palannut pimeyden alimmista kammioista riutuneena ja viisastuneena, ei suoda enää rauhaa.


HYPNOS




keskiviikkona, marraskuuta 21, 2018

Sisko Savonlahti; Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Gummerus 2018, 304s.




Mitä minä oikein haluan?


Arvostelukappaleita aikoinaan pyytäessäni pysähdyin hetkeksi esikoiskirjailija Sisko Savonlahden kohdalle, mutta jäin epäröimään olisiko tämä ihan minun juttuni. Onneksi kirja tuli vastaan kirjastossa. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täyden kympin teos. Savonlahti kirjoittaa omalla uniikilla tyylillään enemmänkin toteavasti, kuin hurjan hurjasti tunteilla pelaten. Arki kajal-siveltimineen ja sipseineen tuntui vähintäänkin helposti samaistuttavalta. Ja kun vielä itsekin olen samanlaisessa työttömyyden lamaannuttavassa tilassa, jossa pitäisi sitä ja pitäisi tätä mutta kun ei vain jaksa, ihastuin pinkkiin teokseen täysillä.

Kirja on raadollinen, kirja on hauska, kirja on tosi.


Päähenkilömme, nuori helsinkiläinen toimittaja seurailee, kuinka elämä huitelee ohitse. Erosta hänen, ja poikaystävän välillä on jo monta kuukautta, mutta yli ei pääse, kipu ei helpota, aika ei paranna. Sillä vaikka nämä kaksi ehtivät viettää yhdessä vain lyhyen ajan, poikaystävä pääsi liian lähelle.


Yhteisiä öitä tuli lisää. Niinä harvoina kertoina, kun nukuimme erillämme, katsoimme iltaisin tahoillamme taivasta ja lähettelimme iltaisin siitä toisillemme valokuvia. Taivas oli vaaleansininen tai vaaleanpunainen tai yhdistelmä pastellisävyjä. Söin harvoin sipsejä.



Ja ilman sen kummempia selityksiä mies lähtee, nainen jää. Toimittajan töitä on harvakseltaan, vielä harvemmin tulee lähetettyä työhakemuksia. Ennemmin hän makoilee kalliin vuokra-asuntonsa parvekkeella, kuuntelee Linnanmäeltä kantautuvia ääniä, haaveilee. Mutta mistä? Sipsiriippuvuus alkaa lähennellä äärirajoja, ajatukset terveellisemmästä elämästä lipuvat yhä kauemmaksi. Puhelin olisi täynnä Tinder-miehiä, mutta yksikään heistä ei vedä vertoja entiselle poikaystävälle.


"Usko pois", Teemu jatkoi. "Meidän ongelmamme on se, että me ajattelemme kaiken aikaa miehiä - menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja sitten jauhamme heistä ja ylianalysoimme heitä."



Onneksi naisella on ystävät, huolehtivat sukulaiset, erityisen ihastuttava mummi. Heidän myötä melankoliakin helpottaa hitusen. Vielä ei ehkä jaksa, mutta pian. Kaikki voi muuttua tai olla muuttumatta. Jokainen päivä on kuitenkin täynnä elämää itseään.


Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa ihastuttavalla tavalla niin päähenkilön mielenliikkeitä, kuin Helsinkiäkin. Se on äärettömän ajankohtainen, hauskan surullinen tarina, joka pitää lukijaansa hienoista välimatkaa. Aivan kaikkia kortteja ei näytetä, mikä lisää kutkuttavasti jännitteitä. Taas yksi kirjailija, jota jään jatkossa ehdottomasti seuraamaan.



"Ei sitä lasta taideta ihan noin vain hankkia", huusin vaarilleni.
"Tuolla on kuule mukavia miehiä koko Suomi täynnä", hän vastasi.
Pyörittelin silmiäni mutta kukaan ei nähnyt sitä. Katsoin puhelintani. Olin saanut viestin Tinderissä.
"Haluutko munaa?" siinä luki.









maanantaina, marraskuuta 19, 2018

Antti Tuomainen; Pikku siperia


Like 2018, 295s.




Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.



tiistaina, marraskuuta 13, 2018

Daniel Cole; Marionetti



Hangman 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2018,431s. 




"Mitä luulet - tappoiko nämä tämänkertaiset se sama tyyppi, joka vetelee naruista. Se niin sanottu Azazel?" Baxter kysyi.
"En minä tiedä."
"Voi jumalauta. Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Rouche hymähti apeana ja ojensi kätensä kuistin katon alta yltyvään lumimyrskyyn.
"... Taivas putoaa."



On SYÖTTEJÄ. On NUKKEJA. Nämä sanat viilletty syvälle uhrien rintakehään. Mutta kuka lopulta on uhri? Millainen voima saa ihmisen esimerkiksi ompelemaan itsensä ruumiiseen ja ajamaan päin poliisilaitoksen seinää?

Ensin löydetään Brooklyn Bridgen kaapeleissa roikkuva syötti, seuraavaksi tapahtuu lontoolaisessa vankilassa, jossa itsemurhan tekee nukke. Maailmanlaajuisesta ilmiöstäkö tässä on kyse?


Niukat tiedot, joita paikalle päässeiden poliisien oli ollut pakko antaa avoimella kanavalla, kuulostivat hyytäviltä:
"... ruumiita joka puolella..."
"... ripustettu seinille..."
"... kaikki kuolleita..."



Jos Räsynukke antoikin viitettä brittikirjailija Daniel Colen kyvyistä säikytellä lukijansa järjiltään, vastaa Marionetti tähän viiltävällä vimmalla. Jälleen leikitellään jännityksen ja kauhun rajamailla; mennään syvimpään pimeyteen, jossa lepattavat uhkaavasti mustat siivet. Jossa ihmiset muuttuvat tahdottomiksi leluiksi.

Muistamme tietysti räväkän Emily Baxterin edellisestä teoksesta. Nyt FBI- ja CIA-agentit pyytävät hänen apuaan New Yorkista käsin. Juuri Baxter onnistui nappaamaan Räsynuken "valmistajan", juuri hän voisi auttaa kopiomurhalta vaikuttavassa rikoksessa. Mutta niin Baxter, kuin hänen parinsa Rouche ja Curtis saavat pian huomata kyseessä olevan paljon suuremman ilmiön. Päähenkilömme itsekään eivät ole siloposkisen puhtoisia, vaan jokainen pihtailee salaisuuksiaan lisäten vain toinen toistensa vainoharhoja.


Sairaan nukkemestarin jäljillä liikkuessa huomaa toisinaan pidättävänsä henkeä. Marionetti ei ole perinteinen jännäri, vaikka aineksia toki siihenkin suuntaan löytyy. Tämä teos kaivautuu psykologisesti lukijan alitajuisiin pelkoihin jättäen valtavan nälän tunteen. Vaikka loppuratkaisu tuntui aavistuksen verran venytetyltä, en voi muuta kuin anoa lisää Colea kiitos ja pian!




"Joskus se, mikä melkein tappaa meidät, koituukin meille pelastukseksi."


***


Kirjan lukenut ainakin Luetut.net.



maanantaina, marraskuuta 05, 2018

Lars Kepler; Lazarus



Lazarus 2018, suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen 2018, 551s.



Jokaisen ihmisen kestokyvyllä on rajansa.


Voi huokaus. Voi rakkaus. Sillä sitä Lars Keplerin, ruotsalaisen kirjailijaparin teokset ovat. Niiden kyytiin voi vain heittäytyä. Antaa hurjana tempoilevan, lähes raivokkaasti etenevän tarinan viedä. Voi kyllä, olen jälleen kerran myyty. Lazarus edustaa ehdottomasti lajinsa parhaimmistoa.

Pelkojaan ei voi loputtomiin paeta kukaan, ei varsinkaan, jos jahtaajana on itse paholainen. Tai ainakin häntä muistuttava ihmishahmo; Jurek. Juuri Jurekin takia Joonan oli aikoinaan tehtävä rajut ratkaisunsa perheensä suojelemiseksi, juuri hänen takiaan sankaripoliisimme on kehittänyt monimutkaisen pakosuunnitelman tyttärensä Lumin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta Jurekhan on kuollut.Saga ampui hänet. Vai voiko erittäin mustan sielun omaava henkilö nousta kuolleista?


- Joona, hän sanoo vakavasti. - Tiedän että uskot olevasi vahingollista seuraa, että saatat vaaraan kaikki joista välität.
- Enpä, Joona kuiskaa.
- Sinulla on ollut pitkään niin vaikeaa, mutta ei ole kirjoitettu tähtiin, että aina pitäisi olla sellaista.



Tarina alkaa perinteisissä merkeissä; Oslosta löydetään kuoliaaksi murjottu mies. Mistään tavallisesta juoppotappelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä miehen pakastearkku pursuilee erilaisia ruumiinosia. Kaikki irrotettuina eri uhreilta. Samalla hautarauhaa rikotaan kovemmalla kädellä. Joonan edesmenneen vaimon pään ylöskaivaminen vihjaa miehelle, että hänen kuvittelemansa tasainen elämä on vain silmänlumetta. Harhaa. Kaikki on suurta valhetta ja petosta eikä paluuta turvallisuuteen enää ole. Joonan on paettava, vaikka hänen työtoverinsa suhtautuvatkin alkuun epäillen "lazarusilmiöön".

Mutta kun ruumisarkuista löydetään elävinä pidettyjä, toiset pitkäänkin sinnitelleitä uhreja, herää myöskin Saga.


Toki se on vaarallista, mutta Sagalla ei ole vaihtoehtoja.
Hän onnistui viime kerralla ja aikoo onnistua nytkin.
Hän aikoo pysyä totuudessa.
Antaa pimeyden pimeyttä vastaan.
Hän katsoo itseään hissin peilistä. Kasvot ovat mustelmilla ja näyttävät vierailta. Silmät ovat tummat ja kiiluvat.



Kuten aiemmin mainitsin, Kepleriin ei tarvitse ikinä pettyä. Lazarus näyttää peloista pahimman; se ei ole oma kuolemasi, se on rakkaimpiesi lähtö mitä hirvittävimmällä tavalla. Vaikka teos on toisaalta vauhdikas ja mukaansatempaava, sen ydinajatus puhuttelee kaiken shokeeraavuuden keskellä; huolenpito läheisistä. Vaikka se maksaisi mitä. Vaikka se maksaisi oman hengen. Ja silti. Voittaako pahuus kuitenkin?


Pimeä, synkeä syksy vaatii vastapainoksi itsensä hemmottelua; sellaista voisi olla vaikkapa Lazaruksen lukeminen.



- Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo.