Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä, Jalava 1994, 178s. |
Ulkona oli hyvin pimeää, mutta kaupungin valothan paloivat aina, joten odotin näkeväni ne sateen ja tuulen lomasta. Mutta kun katsoin tuosta kaikkein korkeimmasta päätyikkunasta samalla kun kynttilät lepattivat ja hulluksi tullut viola ulvoi kilpaa yötuulen kanssa, en nähnyt alhaalla kaupunkia enkä tutuilta kaduilta loistavia ystävällisiä valoja, vaan edessäni avautui pelkkä ääretön musta avaruus; aavistamaton avaruus, joka oli täynnä liikettä ja musiikkia eikä muistuttanut mitään tästä maailmasta.
Erich Zannin musiikki
H. P. Lovecraft on niin legendaarinen nimi kauhuklassikoiden joukossa, että on suorastaan häpeällistä tunnustaa löytäneensä kirjailija vasta "tässä iässä". Sain poikaystävältäni pari novellikokoelmaa lainaan, ja aloitin teoksesta nimeltä Alkemisti ja muita kertomuksia. Minä, novellikammoinen huomasin suorastaan ahmivani kirjaa pitkälle yöhön sillä seurauksella, etten uskaltanut sammuttaa lukuvaloa. Vaikka itse teksti ei ole rakenteellisesti helpoimmasta päästä, rivivälit lähes olemattomat ja tunnelma raskaampi kuin hautajaisissa, löysivät nämä tarinat tiensä ihoni alle.
Takakannessa kerrotaan Erich Zannin musiikin olleen kirjailijan oma henkilökohtainen suosikki. Voisin yhtyä tähän. Jokaisessa novellissa on oma kertomuksensa, mutta yhtymäkohtia löytää helposti. Ryhdyin suorastaan etsimään niitä, samoin kuin erilaisia piilomerkityksiä kauhujen takaa. Liian analysoiva lukutyyli kuitenkin latisti tunnelmaa, joten unohdin sen pian, ja antauduin yksinkertaisesti tarinoiden vietäväksi.
Imu tuli taivaalta. Tietty piste tähtien joukossa kutsui häntä Vesikäärmeen ja Argolaivan välissä, ja hän tiesi sen vetäneen häntä puoleensa siitä lähtien kun hän oli herännyt hieman auringonnousun jälkeen. Aamulla se oli ollut jalkojen alla ja tällä hetkellä eteläsuunnassa, mutta se siirtyi hitaasti länteen päin. Mikä oli tämän uuden arvoituksen merkitys? Oliko hän tulossa hulluksi?
Unet noitatalossa
Jokaisessa novellissa on tutkivan mielenlaadun omaava päähenkilö, joka ei malta pysyä erossa aina vain vaarallisemmiksi käyvistä mysteereistä. Varsinaisesti teoksista puuttuu hyvä ja paha. On olemassa voimia, jotka valtaavat ihmismielen omiin käyttötarkoituksiinsa. Tässä suhteessa ihminen on voimaton, joskin hän suhtautuu yliluonnolliseen kauhunsekaisella uteliaisuudella. Mutta ylimielisyys ja leikittely pahuuden kanssa ovat kohtalokkaita. Vaikka henki ei menisi, menee mielenterveys.
Voisin kuvitella ihmisvihaajana tunnetun Lovecraftin olleen hyvin yksin pelkojensa kanssa. Hän kärsi valveunista tai unihalvauksista, millä nimellä niitä haluaakaan nimittää, ja aiheet tarinoihin kumpuavat osittain noista psykoottisista näyistä. Kaltaiselleni avaruuskammoiselle ihmiselle kaikki kosminen kauhu on jäätävää luettavaa, joskin olen Alkemistin myötä nipsaissut vain murto-osan kirjailijan laajasta tuotannusta. Cthulthu-tarinoita on enemmänkin tiedossa seuraavana odottavassa kirjassa, johon tartun heti kun saan arvostelukappaleryysistä vähän rauhoittumaan.
Todelliset genrefanit ovat varmasti nämä lukeet aikapäiviä sitten, mutta muutoin voisin suositella kirjoja vahvoista tunnelmista pitäville lukijoille. Tarinassa ei välttämättä tapahdu juuri mitään, ja silti se nostaa vainoharhat pintaan. Aika mahtavaa.
Kuolema on armelias, sillä siitä ei ole paluuta, mutta sille, joka on palannut pimeyden alimmista kammioista riutuneena ja viisastuneena, ei suoda enää rauhaa.
HYPNOS