 |
| Oryx and Crake 2003, suom. Kristiina Drews ja Otava 2003, 487s. |
Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin, vai nykyisyys joka tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.
Missä: Meren rannalla, hamaassa tulevaisuudessa.
Miksi: Jälleen dystopiateeman takia. Minä kun johonkin hurahdan, en tahdo muusta tietääkään. Margaret Atwood on kyllä muutenkin ollut niitä kirjailijoita, joita olen kaukaa kainosti ihaillut. Olen ajatellut jopa hänen olevan jotain liian suurta ja ylevää minulle.
Stoori: Kirja on tyypillinen dystopia, se kertoo ihmisten ylimielisyyden ja ahneuden tuhoamasta maailmasta, jossa elää tietojen mukaan vain yksi ihminen. Lumimies. Tarinamme antisankari, muistelija, jonka kautta valotetaan niin mennyttä kuin nykyisyyttäkin. Mikä tällä kertaa onkaan syynä maapallomme tuhoon? Mitä tapahtui ja miksi?
Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?
Vaikka toisaalta, ei Lumimies aivan yksin rannalla taaperra. On myös vaarallisia gemakkoja ja koirasusia. Erilaisia piinaavia hyönteisiä ja eläimiä. On crakelaisia, viattoman kauniita klooneja. Oli Oryx ja Crake, eräänlaiset kloonien palvomat "jumalat".
Kenelle: Luultavasti moni itseään kunnioittava dystopioiden lukija on jo Atwoodiin tutustunut. Ellei näin ole, on aika korjata virhe. Minäkin luin, eikä kaduta yhtään. Päinvastoin, olen nyt ihan atwoodkoukussa.
Oi varastettuja hetkiä, salaisia huviretkiä! Oi suloista riemua. Oi selkeitä muistoja, silkkaa kipua. Oi loputonta yötä.
Tunnelma: Uhkaava, itseironinen, toivoton.
Plussat: Koska en itse osaa ottaa asioita haudan vakavasti, rakastan kirjailijoita, jotka noudattavat samaa periaatetta. Oryx ja Crake on täynnä mustaa huumoria sen synkästä aihepiiristä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Naurattaa, kun ei ole mitään syytä nauraa. Atwoodin teksti on myös repäisevän huomionarvoista. Vaivatonta ja rohkeaa, samalla syvästi puhuttelevaa.
Miinukset: Koska minä en tästä keksi mitään negailtavaa, mennään jälleen kuulopuheiden varassa. Toiset ovat kokeneet juonen heppoiseksi ja turhan saarnaavaksi. Pöh. Tämän parempaa ei voisi ollakaan. Erilaisia mielipiteitä toki kunnioittaen.
Yleistä: Kuten tuossa jo aiemmin olen tokaissut, aloitan työt ensi maanantaina. Voitte uskoa, että viime kerrasta on aikaa... Näin ollen luku- ja bloggaustahti lienee hiipuvan, mutta tietenkään en rakkaita harrastuksiani aio lopettaa. Koskaan. Atwoodin parissa aion jatkaa heti kun arvostelukappaleet olen lukenut. Niitä on tullut ihanan paljon (kiitos!), ja vaikuttavat oikein lupaavilta.
Toisaalla: Kirjasta löytyy jos kuinka paljon arvioita, linkitän tuoreimman: Notko, se lukeva peikko
Kun etanat alkavat puhua, aikaa ei ole hukattavissa.
