Riitta Jalonen; Kirkkaus

Tammi 2016,  352s.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.


Meri, voiman antaja ja elämän ottaja. Tuuli, joka saa tukan lentämään. Kaikki linnut, tummat, oudot. Meri on Janetin toinen koti, vaikka se on vienyt häneltä kaksi sisarta. Kuolema, ruumishuone, joka herätti tytöissä alkukantaisen pelon, kuolema, joka silti vetää Janetia magneetin lailla puoleensa. On aina vetänyt. Sillä hänessä asuvat elävät ja kuolleet, kirjaimet, joilla sanoittaa sanoinkuvaamaton. Oma itseys.


- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.


Kirkkaus alkaa mielisairaalasta, jossa Janetia hoidetaan vuosikaudet väärän diagnoosin varjolla. Hän saa satoja sähköshokkeja. Ruumis sytytetään yhä uudelleen tuleen ilman mitään esilääkitystä. Vain hiukset, Janetin punainen takkutukka suojaa nuoren naisen päätä. Ajatus siitä, että vielä kerran hän saa kirjoittaa.

Ja hän saakin. Janetista tulee yksi aikansa kuuluisimmista kirjailijoista. Hän on omituinen, hän on nero. Mutta skitsofreniaa hänellä ei ole, ei ole koskaan ollut.


Kävelimme kohti hoitohuonetta. Reitti oli tuttu, ei se koskaan muuttunut. Olin vanki, joka vietiin sähkötuoliin yhä uudelleen, heräsin ennalta määrättyyn kuolinpäivääni kerta toisensa jälkeen.


Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Janetissa yhdistyy lapsekkaan tutkiva suhtautuminen pieniin yksityiskohtiin, sekä kirjailija, joka kohoaa maailmanmaineeseen. Janet on kesyttämätön, mustavalkoinen, tärisyttävän aito. Hän elää kuin veitsenterällä, toisinaan tajunnan peittävässä sumussa, toisinaan nähden kirkkauden.


Kirkkaus ei ole kevyttä luettavaa, mutta kun sen taikapiiri imaisee mukaansa, vie tarina lähes hypnoottiseen tilaan.


- Sinulta tuntuu puuttuvan suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitteitten avulla.

***

Kirjan on lukenut ainakin Arja.

S. K. Tremayne; Jääkaksoset

The Ice Twins 2015, 349s. (ennakkokappale)

"Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto."


Eräänä hyytävän kylmänä talviyönä syntyi identtiset kaksostytöt, Jääkaksoset, kuten Sarahin isä heidät nimesi. Sillä tytöillä oli jäänsiniset silmät, lumivalkeat hiukset. Nyt jäljellä on vain toinen tytöistä, Kirstie. Niin samannäköinen sisarensa Lydian kanssa, että alkuun vanhempien oli merkittävä tytöt tunnistamisen vuoksi kynsilakalla. Mutta Kirstie, Kirstiliini pudottaa jo valmiiksi piinatun, tuskaisen äitinsä kannettavaksi pommin. Hän ei olekaan Kirstie, hän on Lydia!


Me tiedämme, että tämä on painajaismaista, mutta meidän on pakko yrittää. Tai teeskennellä.


Jäätävästä tragediasta edes hiukan toipuakseen typistynyt perhe päättää vaihtaa Lontoon kadut täysin toisenlaiseen maisemaan; he muuttavat Skotlannissa sijaitsevalle pienelle majakkasaarelle. Sinne, missä meri velloo ylvään harmaana, perintötalo narisee liitoksistaan ja kuhiree rottia, sinne missä gaelin kieliset saarten nimet saavat aavemaisia merkityksiä. Sinne missä itse kuolemanraja hiljalleen vuotaa. Sgurr an Fhuarain, Sgurr Mor, Fraoch Bheinn.


Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatinsirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa.


Sarahilla ei ole kuin paljaat kalliot, muinaisena kohoava majakka ja aina vain oudommin käyttäytyvä pieni tytär. Aviomies, joka niin ikään vaikenee tuosta kauhujen päivästä. Mitä kaksosen kuolinpäivänä lopulta tapahtui? Miten pitkälle totuutta voi venyttää ennen kuin se katkeaa, kaikki romahtaa?


Aivan epäilyksettä voin tokaista näin puolivälissä vuotta salaperäisen S. K. Tremaynen Jääkaksosten olevan tämän vuoden paras psykologinen trilleri. Epäiltyksettä. Tarinan aavemainen, suljettu miljöö yhdistettynä loistavan mielikuvitukselliseen juoneen, sai hengitykseni huuruamaan. Varoituksena kuitenkin todettava kirjan aiheuttavan lukujumia, sen voin myöntää, koska Jääkaksosten jälkeen on vaikea löytää mitään vastaavaa, mitään yhtä koukuttavan kiehtovaa...

Andrew Michael Hurley; Hylätty ranta

The Loney 2014, suom. Jaakko Kankaanpää ja WSOY 2016, 427s.

Peltojen poikki puhalsi navakka tuuli, ja sen mukana saapui suolaveden ja mätänevän levän haju vahvana kuin sipulin tuoksu. Minusta tuntui, kuin hajuun olisivat sisältyneet kaikki aiemmat pyhiinvaelluksemme, ja jännitys alkoi kiristää vatsaani. Olimme käyneet Loneyssa niin kauan kuin muistin, mutta en ollut koskaan oikein viihtynyt siellä. Se oli aina tuntunut vähän samalta kuin isoisän talo. Synkältä, elottomalta. Aavistuksen verran uhkaavalta.


Tonto on teini-ikäinen, pumpulissa kasvanut katolilainen poika. Hanny hänen veljensä, isoveli, jollain tavalla lapseksi jäänyt. Mykkä. Hannyn puhumattomuus varjostaa koko kiihkeästi uskontoon suhtautuvaa perhettä. Pientä seurakuntaa. Hannyn on parannuttava. Jumala, tai joku, paranna Hanny.


Maalaus toi aina mieleeni koulun pihan, siellä vallitsevan ylimalkaisen hirmuvallan ja ainaisen epävarmuuden, koska milloinkaan ei voinut tietää, mistä kaikesta saattaisi yhtäkkiä seurata välitön ja väkivaltainen rangaistus. Liian pitkä, liian lyhyt. Ei isää, ei äitiä. Märät housut. Rikkinäiset kengät. Väärä asuinalue. Huorahtava sisar. Täitä päässä.


Joka pääsiäinen seurakuntalaiset matkustavat Loney -nimiselle rantakaistaleelle, meren saartamalle aluelle, jossa he majoittuvat goottilaisen synkkään kartanoon. Seinien sisällä haisee home, mutta myös jokin muu. Määrittelemätön pelko. Hulluus, poikien äidin hahmossa. Ehkä Jumala tänä pääsiäisenä parantaa Hannyn. Naisen koko elämä riippuu tästä, pakkomielteisellä kuumeellaan hän on saanut seurakuntalaiset mukaansa mysteeriin, jossa kappelin pyhä vesi on ainut toivo.

Ja saarella alkaakin tapahtua ihmeitä. Vaikka taivas suomii vettä, pisarat hakkaavat alati muotoaan muuttavaa merenrantaa, jotain on tekeillä. Tonton ja Hannyn käynti Coldbarrowin kummitussaarella herättää henkiin outoja voimia. Ja mitä hylätyssä, lahossa röttelössä tekee viimeisillään raskaanaoleva nuori tyttö? Talossa jossa surmattiin kerran eräs noita...


Silti. Vaikka brittiläisen Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta vaikuttaakin kansiensa puolesta kauhukirjallisuudelta, on se mielestäni luettava draamana. Näin kirjasta saa eniten irti. Romaanilla on musta, kylmä sydän, jonka sykkeen voi tuntea jokaiselta sivulta. Pelko on piilotettuna rivien väleihin, se on tunnelma, joka varjostaa kahden pojan pyhiinvaellusmatkaa.

Hylätty ranta on selittämättömällä tavalla äärimmäinen teos. Uskoisin, että siihen joko ihastuu, tai sitten se hulahtaa ohi jättämättä sen kummempia jälkiä itsestään. Minun verenkiertoni kirja hetkellisesti seisautti. Kauneutta on pohjaton toivottomuus.



"Tonto, totuus ei aina ole kiveen hakattu. Itse asiassa ei koskaan. Siitä on vain eri versioita. Ja joskus on syytä miettiä, millainen versio ihmisille on parasta tarjota."

Henning Mankell; Ruotsalaiset saappaat

Svenska gummistövlar 2015, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 495s.

Taloni paloi eräänä syysyönä kohta vuosi sitten. Oli sunnuntai. Iltapäivän aikana oli alkanut tuulla. Näin illalla tuulimittarista, että sen nopeus puuskissa oli yli 20 metriä sekunnissa.

Näillä sanoilla alkaa Henning Mankellin, iki-ihanan ja niin tutun turvallisen kirjailijan uusin romaani. Kirja, joka lienee syöpää sairastavan miehen viimeisiä. Kirjan, jonka jokaisen sanan halusi lukea huolella, mieleen painaen, kuin viestinä vanhalta ystävältä. Tunnelma itse teoksessa, kuin lukiessakin häilyy tunnistamisen ilosta luopumisen tuskaan. Viipyilevä melankolia, mieli joka vielä kerran haluaisi kokea, rakastaa, uskaltaa toivoa tähyää jo lähestyvää kuolemaa. Oih!


- Kaikki on omituista, hän vastasi. - Tässä minä istun ja yritän käsittää että mieheni on kuollut.
- Kuolemaa ei voi koskaan käsittää, sanoin. - Se ei noudata mitään lakeja eikä sääntöjä. Kuolema on parantumaton anarkisti.


Ruotsalaiset saappaat on Italialaiset kengät -romaanin sisarus, kaksoiskappale, tarina, joka sijoittuu kahdeksan vuotta edeltäjäänsä myöhäisempään aikaan. Nyt palaa vanhan kirurgin, Fredrik Welinin kotitalo. Mies pelastautuu tulen kidasta yllään vain sadetakki ja kumisaappaat, joista toinen osoittautuu vielä vääräksi pariksi. Seitsemääkymmentä lähestyvä mies joutuu aloittamaan kaiken alusta, todeten moneen otteeseen olevansa liian vanha moiseen. Mutta pakko on pakko.

Pakko on tilata myös uudet kumisaappaat. Ruotsalaiset, tietenkin.

Fredrik on ihanan rehellinen henkilöhahmo. Hän onnistuu olemaan sympaattinen ja hellyyttävä herättämättä kuitenkaan sääliä. Toisaalta Fredrikin iso ego ja vaietut häpeälliset muistot eivät aiheuta lukijassa myöskään inhoa. Sillä muistelua kirja on, oikeastaan suurimmaksi osaksi aikaa. Nykyhetkessä eletään hiljaista saaristolaiselämää, jossa jännittävintä ehkä sään tarkkailu. Toki taustalla jäytää jatkuvasti pelko ja hämmennys saarella riehuvasta pyromanista.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten muista Italialaisista kengistä juuri mitään. Huomaan kyllä bloganneeni kirjasta aivan "laatupostauksen"  (uh). Saappaiden kaltaista tunnelmaa huokui myös silloinen lainaukseni: "Silloin kuin nytkin elämä oli mielestäni sitä, ettei irrota otettaan. Elämä on hento oksa kuilun yllä. Roikun siinä niin kauan kuin jaksan."

Jos kaihoat  nopeatempoista toiminnantäyteistä romaania, älä lue tätä kirjaa. Jos taas maltat pysähtyä vanhenevan miehen rinnalle katselemaan maisemia, haistelemaan tuulia, miettimään perimmäisiä kysymyksiä, on tämä haikea teos tehty sinulle. Mankellin pelkistetty kielenkäyttö edustaa taiteenlajia jo itsessään.


- Sinä tulit sittenkin, hän sanoi.
- Tietysti minä tulin.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.

Karoliina Timonen, Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Alussa, hänen tullessaan, on nähtävissä toivo, että se olisi toisenlaista - tai että hän olisi toisenlainen. Sellainen on kuvitelma, kun tullaan kaupungista maalle. Katujen melusta metsän hiljaisuuteen.
Koska metsä sen yleensä tekee. Siinä hän seisoo, ja katsoo tummia puita, kuulee kuisketta. Jotakin liikahtaa mielessä, ja silloin jo se on selvää, mutta ei vielä hänelle.


Edellistä bloggausta kirjoittaessani hehkutin huvipuistomiljöön mahtavuutta kirjassa. Toinen suosikkipaikoistani, jonne matkustaa tarinoiden myötä, on merenranta. Saaristo. Mitä pienempi saari, sen parempi. Karoliina Timonen vie meidät Kesäinen illuusioni -romaanissa Saimaalle, yksityiselle saarelle Pilliniemeen, jonne eräs keski-ikäinen nainen muuttaa kesäksi. Pakoon aviollisia ongelmiaan. Tutustumaan itseensä. Kirjoittamaan.

Kaunis huvila, puutarhapiha, hiekkaranta. Mitä muuta sitä voisi ihminen toivoa? Metsä. Hiljaisuus. Alati yllä lepäävä helle. Ja lopulta, yksinäisyys. Kaipuu toisen ihmisen seuraan. Sittenkin.


Huokaisin. Tuntui lohduttomalta. Tähänkö tämä nyt taas meni, ja niin kuin olin häntä odottanut. Niin kuin häntä odotin nytkin.


Kuin tilauksesta, toiselta puolen salmea löytyykin elonmerkkejä. Naisemme astuu veneeseen tutustuakseen naapuriinsa. Tai naapureihinsa, kuten myöhemmin käy ilmi. Mies on vanhempi kuin hän kuvitteli, mutta aito vanhanajan herrasmies. Kiehtova. Komea. Pehmeä jazz soi pitkälle yöhön, drinkit helkkyvät kynttilänvalossa, tanssitaan...

Mutta kuka on läheisen Hiisisaaren omituisia horiseva vanhus? Miksi metsä kuiskii, varsinkin eräs haltijapuu, uhrauksiin tottunut?

Vastarannan mies näyttää itsestään aina vain oudommaksi käyviä puolia, ja Klarissa alkaa tosissaan pelätä...

Kesäinen illuusioni huolestutti kepeällä kannellaan, mutta tarinan aloitettuani en helpolla päässyt irti sen taikapiiristä. Rakastuin tarinaan, jota luin juuri oikeanlaisessa mielentilassa. Rakastuin tunnelmaan, joka ritisi sähköä. Häilyvä, läpi kirjan jatkuva uhan tuntu tiivistyi loppua kohden varsinaiseksi kauhuksi,

Mikä olikaan totta, mikä illuusiota?

Tätä jää lukija miettimään, aivan liian nopeasti tulleen lopun jälkeen.


Kuka oikeastaan olin, kun vastasin vain itselleni, vain omiin odotuksiini? Paljastuiko ihmisen sisin yksin ollessa - vai tuliko totuus esiin nimenomaan suhteessa muihin, reaktiona heihin, vastauksena heidän odotuksiinsa ja luomiinsa mielikuviin?

***

Teoksesta on blogattu, syystäkin, aivan valtavasti. Lisää postauksia löydätte Googlesta Terkuin Laiska Linkittäjä :)

Johan Theorin; Aarnivalkeat

Rörgast 2013, suom. Outi Menna ja Tammi 2015, 513s.

Näin alkoi tuhatyhdeksänsataaluvun viimeinen kesä Stenvikin kylässä.
Näin alkoi tarina kylässä kummittelevasta aaveesta.
Tai sitten kaikki alkoi jo lähes seitsemänkymmentä vuotta aiemmin sisämaasta, pieneltä hautausmaalta. Missä toinen nuori mies, Gerlof Davidsson, kuuli äänekkäitä koputuksia ruumisarkusta.

Voi pojat. Voi sateinen kesä ja kyyneleet poskilla.

Kyllähän te tiedätte, kuinka kovasti Johan Theorinia rakastan. Olen lukenut kaikki hänen suomennoksensa, ja tämä uusin on niin loistokkaan Öölanti-sarjan viimeinen osa. Minähän odotin kirjalta vähintään edellisten tasoa, ellen jotain enemmänkin. Olisi nyt saanut lyödä laudalta koko sarjan! Olisitpa Johan-rakas tykittänyt kunnolla!

Aihe lupailikin hyvää. Muuta en tästä ollut ennakkoon lukenut, kuin että kyseessä on jälleen yliluonnollisen kanssa leikittelevä jännityskertomus, jossa kohtaamme sekä aavelaivan, että koputukset ruumisarkusta. Hyytävää.

Kirja alkaa mukavan pelottavasti; vanha merimies, aiemmista osista tuttu Gerlof astuu jälleen pääosaan. Käymme hänen nuoruudessaan, jossa tapahtui jotain merkittävää. Mystistä. Gerlof työskenteli nuorena hautausmaalla, ja erään kerran vainaja jouduttiin hautaamaan kahdesti. Tapaus jäi painamaan mieltä, ihmekös tuo, ja vielä vanhanakin mies muistelee tapahtunutta ihmetyksen sekaisella kauhulla.

Nykyhetkessä elellään vuosituhannen viimeistä kesää Öölannin puuttomilla aavoilla. Maisemat eivät voi olla lumoamatta. Niihin tahtoisi pysähtyä. Jäädä nuuskimaan merta. Katselemaan pahaenteistä rusotusta taivaalla. Sillä pahaa on luvassa vanhan kunnon koston muodossa. Viattomat saavat siitä osansa, aivan samalla tavalla kuin eräs, joka teki kerran hirvittävän teon...

Kesädekkariksi Aarnivalkeat on miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mitä mainioin. Mikäli odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisin minäkin voinut Theorinin viipyilevästä kerronnasta nauttia. Mutta valitettavasti teos oli pettymys. Sori Johan! Odotin vähän menevämpää tarinaa, jotain vielä pelottavampaa, sellaista, joka olisi todella vienyt mennessään. Perushyvä jännäri tämä kuitenkin on, muttei missään nimessä parasta kirjailijalta.


En sano että elämä on hyvää
mieluummin sanoisin että se on pahaa
mutta en sano sitäkään.
Toivon vain kolmea työkalua:
kulmamittaa, saksia, veitsenterää
jotta voin mitata ja leikata
sen mikä on mitattavissa
ja sen mikä on leikattavissa.

Muun jätän yön mitattavaksi.
ja kaikkien niiden olentojen jotka tulevat esiin siihen aikaan
vuorokaudesta.

Lennart Sjögren

Kirjasta on postannut ainakin Mummo matkalla

Stephen King; Tapahtumapaikkana Duma Key

Duma Key 2008, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi 2009, 638s.

Minä maalasin, kunnes aurinko oli laskenut ja kuu loi kitkerän valkoisen valokuorensa meren pintaan ja vielä senkin kadottua.
Ja seuraavana yönä.
Ja seuraavana.
Ja seuraavana.
Tyttö ja laiva n:o 8.
Se ei pelaa joka pelkää.
Minä tyhjensin pulloa.

Kiertoajeluni Kingin karmaisevan kiintoisassa maailmassa jatkuu. Koska ne herran teokset, joita eniten himoitsen, löytyvät kirjastosta vain muutamana (varattuna) painoksena, olen päätynyt kuninkaan myöheisempään materiaaliin. Aikanaan pääsen varmasti käsiksi myös Musta torni -sarjaan, Tukikohtaan ja ja... mutta nyt suuntaamme niinkin viattomalta, pastelliselta ja paahteiselta kuulostavaan maankolkkaan kuin Florida. Ensituntumalta olisi vaikea kuvitella palmumaisemaan muuta kuin korkeintaan sateenvarjollinen drinkki, mutta Stephen King näkee syvemmälle. Juuri näissä puitteissa, näin tämä toimii. Näin tämän on mentävä.

Teos kertoo Edgar Freemantlesta, menestyvästä rakennusurakoitsijasta, jonka elämä sellaisenaan päättyy Minnesotassa vakavaan onnettomuuteen. Menee muisti, tavallaan myös puhekyky, menee oikea käsi ja kaiken huipuksi myös vaimo. Edgar kärsii niin masennuksesta kuin raivokohtauksistakin. Itsemurha houkuttelisi, mutta sitten miehen terapeutti saa idean: Edgar tarvitsee täydellisen ympäristön muutoksen.

Siitä alkaa uusi jakso, uusi sivu päähenkilömme elämässä. Hän vuokraa Floridan rannikolta herttaiselta vaikuttavan vaaleanpunaisen rantahuvilan, asettuu aloilleen ja alkaa hitaasti saada elämänsyrjästä kiinni. Muisti palailee, sanat palailevat ja palaa myös vanha piirrustus- ja maalaustaito. Mutta millaisena, sitä ei Edgar ole itsekään uskoa. Hänestä tulee hetkessä huippumaalaaja, taitelija jonka tauluissa on jotain kaunista ja kauheaa. Tässä kohdin yliluonnollinen astuu mukaan kuvioihin, ja sitten se onkin menoa...

Mutta eivätkö kaikki saa osansa kärsimyksistä? Toki. Pum, suoraan nenälle. Pum, suoraan silmään. Pum, vyön alle, sitten olet kanveesissa ja erotuomari lähti hetki sitten kahville.

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelmaa koko ajan kasvatellen. Uhan tuntu on käsin kosketeltavissa, vaikka aurinko paistaa, palmut huojuvat, meri velloo laiskasti edestakaisin. Ja kuitenkin jotain, jotain on ilmassa.

Juonesta en kokisi mielekkääksi tämän enempää kertoa. Lukekaa ennemmin itse tämä teos! Minä viihdyin niin tarinan, kuin (ah) humoristisen kerronnankin parissa... sanotaan vaikka paremmin kuin hyvin. Lisää, lisää näitä!


Avoimen ikkunan toisella puolen, aamuilmassa on valtoimenaan enkeleitä, Richard Wilbur kirjoittaa runossa "Rakkaus kutsuu meitä maailman menoon". Mutta ei, Richard. Ei.
Lakanoita ne vain ovat.

***


Teoksen ovat lukeneet ainakin
Irene
Morre

Marko Hautala; Torajyvät

Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  

Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä

Camilla Läckberg; Enkelintekijä

Änglamakerskan 2011, suom. Outi Menna ja Gummerus 2013, 487s. (omasta hyllystä)

"Minut ja kollegani Henry Lund määrättiin selvittämään, mistä oli kyse. Me saavuimme paikalle noin puoli tuntia myöhemmin ja törmäsimme hämmentävään näkyyn. Pääsiäisateria oli pöydässä puoliksi syötynä, mutta talossa asuvasta perheestä ei näkynyt jälkeäkään. Jäljellä oli vain yksivuotias pikkutyttö Ebba, joka taaperteli talossa yksinään. Muu perhe näytti haihtuneen savuna ilmaan. Aivan kuin he olisivat nousseet pöydästä kesken pääsiäisaterian ja yksinkertaisesti kadonneet." (Gösta)

Hiphei, kesäinen dekkarikausi on korkattu tällä Camilla Läckbergin uusimmalla, joka on aina Odotettu Tapaus. Kyllähän te jo tiedätte, että olen lukenut sarjan kaikki osat, joista edellinen, Majakanvartija löytyy täältä . Sarjaan tiukasti koukuttuneena, ja päähenkilöt jo ystäviksi kokevana minun oli tietysti helpompi Enkelintekijään tarttua, kuin lukijan, jolle sarja ei ole entuudestaan tuttu. Kuitenkin uskoisin, että romaanit toimivat myös erillisinä tarinoina. Lajityypilleen uskollisena jokainen kirja kantaa omaa juontaan, joskin poliisien elämät etenevät taustalla melkoisin kääntein.

Enkelintekijässä on Camillalle tyyppillisen hätkähdyttävä aihe. Tällä kertaa, tässä kahdeksannessa osassa matkaamme jälleen Fjällbackan pikkukylään, ja sieltä Valön saarelle, vanhaan sisäoppilaitokseen. Maali tuoksuu ja työkalut laulavat kilpaa meren äänien kanssa. Taloa remontoivat Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten, tarkoituksena elvyttää karua menneisyyttä kantava kartano, Ebban lapsuuden koti. Pariskunta on murheesta sairaita, he yrittävät parhaillaan toipua lapsen menetyksestä. Avioliitto karisee kilpaa vanhan maalipinnan kanssa, mutta toisaalta remontti tuo helpotusta sisällä kaihertavaan kipuun.

Juuri Ebba on se pieni tyttö, joka jäi jäljelle muun perheen haihduttua teille tietämättömille. Mutta kuten yleensä, tässäkin tarinassa menneisyys ei ole vain mennyttä, vaan vuonna 1974 tapahtunut mysteeri herää uudelleen henkiin. Gösta oli selvittämässä katoamista aikoinaan, nyt hän pääsee jälleen henkilökohtaista kipua aiheuttavan tutkinnan pariin. Perheen omituinen katoaminen ei olekaan jättänyt Ebbaa rauhaan, hän on edelleen hengenvaarassa...

Ainoina johtolankoinaan tutuilla poliiseilla, ja Patrikin kirjailijavaimolla Ericalla (joka tietysti tunkeutuu taas mukaan tutkintaan) on sisäoppilaitoksessa katoamisvuonna opiskelleet pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet. Vuonna 1974 nämä pojat palasivat kalastamasta hiukan katoamisen jälkeen. Lukijalle selviää heti kirjan alussa että jotain hämärää pojissa oli, on edelleen. Pimeys oli liittänyt heidät yhteen, he pysyisivät veljinä ikuisesti. Hän käänsi katseensa takaisin piirustuksiin. Pimeyden pystyi voittamaan valolla.

Mutta mitä lopulta tapahtui? Mikä vielä uhkaa kovia kokenutta Ebbaa? Takakansi lupaa Aftonbladetin sanoin: "Enkelintekijä on vähän niin kuin kindermuna - suklaan ja yllätyksen saa samassa paketissa". Oikein! Camilla on melkoinen velho harhauttamisessa, ja häneltä voi odottaa aina kunnon yllätystä. Näin tälläkin kertaa, kun aihe on rankka, jopa ahdistava. Kuitenkin poliisien arki, varsinkin lapsiperheen varsin tutun oloiset hössötykset tuovat romaaniin tasapainoa.

Korkealle kiipineet odotukseni ovat jälleen täyttyneet - hieno romaani Läckbergiltä! Kiitos!

Hetken päästä ääniä ei enää kuulunut. Hiljaisuus kaikui pyykkituvan seinistä, ja hän istuutui lattialle ja painoi päänsä polvien väliin. Talo piti häntä niin tiukassa otteessa, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään, ja vangittuna olemisen tunne voimistui päivä päivältä. He olivat matkalla kohti tuhoa, eikä hän voinut tehdä mitään sen estämiseksi, ei yhtään mitään.

Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi

****



(Uskomatonta, että sain arvion naputeltua. Mietin alkuun ettei tästä tule mitään, aivot on pelkkää tahmaa ja käsistä vuotaa näppikselle litra hikeä... Puuh tätä hellettä!

Kiinteistöhaaste pääsi muuten taas etiäpäin, sen verran kiinteästi puistattava vanha sisäoppilaitos tarinaan kuului)

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri

The Silver Dark Sea 2012, suom. Johanna Joskitt-Pöyry, Like Kustannus Oy 2013, 443s.

Oletko kuullut Kalamiehestä?
Mistä?
Täällä kerrotaan sellaista tarinaa. Se on vanha taru – ikivanha. Kalamies on ihminen, jolla on pyrstö, ja hän elää meressä. Hän kasvattaa jalat ja astuu maalle, kun häntä tarvitaan.

Tuijotan ruutua lähes epätoivoisena. Tunnen olevani mahdottoman edessä. Miten kuvailisin teille juuri lukemaani kirjaa? Miten kertoisin tarinasta, joka on kuin kaikkien Tarinoiden Äiti? Mitkään sanat eivät tunnu riittävän. Mikään näppäimistä irti lähtevä ei tee oikeutta Susan Fletcherin neljännelle kirjalle, juuri julkaistulle Tummanhopeiselle merelle. Sillä en ole itsekään vielä kunnolla palannut. Olen jäänyt harhailemaan Parla-saaren rannikolle, käsissä vedenrajasta kerättyjä simpukan kuoria ja sulkia. Pää täynnä juuri kuulemiani tarinoita. Tähyilen merelle, joka voisi olla ruskea, harmaa, sininen, kuohuva, tyyni, myrskyisä, mutta joka juuri nyt velloo vaahtoisena silmieni edessä. Etsin katseellani aalloista lempeitä miehen kasvoja taikka hopeisena välähtävää pyrstöä. Ja eikös tuolla... Kalamies?

Sana saavuttaa aikanaan meistä jokaisen. Se koputtaa oviimme, ja me kaikki toistelemme sitä. Jopa minä puhun Kalamiehestä – mutta en vielä.

Independent On Sundayn kommentti löytyy kirjan takakannesta ja se menee näin; "Fletcherin väkevä romaani säilyy mielessä vielä kauan sen jälkeenkin, kun kirja on luettu." Tämän voisi ottaa varoituksena. Romaanin lukeneet kanssabloggaajat, jotka linkitän postauksen päätteeksi, ovat samoilla linjoilla. Hekin ovat rakastuneet tähän teokseen. Jäänet Parlan vangeiksi. Miettivät kirjan aloittamista heti perään uudelleen. Minä myös. Jo Meriharakoita lukiessa ymmärsin, ettei Fletcherin kirjoja lueta – ne eletään. Tarinat hiipivät kohti lempeän hitaasti mutta määrätietoisesti. Fletcher ei hoppuile, vaan rakentaa juonta pakahduttavan taitavasti kohti tuoden. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa elävänsä päähenkilöiden nahkoissa saarella, jossa kasvaa vain vähän puita, mutta sitäkin enemmän siellä laiduntaa lampaita.

He lukivat siitä iltasatuja. Sen lehtiä käänneltiin hyvin hitaasti, ja niiden rahina kuulosti siltä kuin joku sanoisi Shh, ei hätää... Tarinoita tarinoiden perään.

Parlassa on aina kerrottu satuja. Karuihin oloihin tottuneet saarelaiset vaalivat näitä kuin arvokkaita helmiä. Kaikkein järisyttävin on kuitenkin taru mystisestä Kalamiehestä. Kalamiehestä, joka muuttuu yhden kuunkierron ajaksi ihmiseksi. Lempeä kasvoinen, parrakas mies tuo mukanaan Toivon. Ja pohjoisesta puhaltava tuuli on tunnetusti muutosten tuuli...

Muutosta ja lohtua elämäänsä kaipaa jokainen parlalainen. Neljä vuotta sitten kun tapahtui  traaginen onnettomuus, jossa saarelaisten rakastama Tom, perheensä kuopus katosi.

Tom. Joka tunsi kaikki rannat. Hän tunsi jokaisen luolan, jokaisen kallioniemen. Tom oli läpikotaisin parlalainen, ja hän tunsi talojen historian ja hautakiviin piirretyt nimet, hän tiesi miten lunnit lentävät, miten hietamadot houkutellaan esiin, miten säätä voi ennustaa pilvistä tai lampaiden asennosta, miten sinisimpukat keitetään valkosipulissa ja valkoviinissä. Hänen päänsä tulvi tarinoita – rakkaudesta ja menetyksestä, vanhasta sikatilasta. Maggie kuunteli haltioituneena.

Tom jätti jälkensä parlalaisiin, jotka kipuilevat kukin omien haavojensa kanssa. Suurimman surun koki kuitenkin Emmeline-äiti. Ja tietysti Maggie, vasta vihitty vaimo.

Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Kalamiehen myötä saarelaiset ovat nyt saamassa elämäänsä uutta ajateltavaa. Sillä toivoa todella tarvitaan. Anteeksiantoa. Valoa. Rakkautta. Kaikki eivät muistinsa menettäneen miehen motiiveiden puhtauteen usko, mutta hekin kaipaavat.

Fletcherin teos on pakahduttavan kaunis. Se vaatii lukijan huomion täysin, mutta se myös antaa. Ikivanhat tarinat pakottavat meidät katsomaan jotenkin toisin myös omaa arkea. Näkemään suloisuutta siellä, mihin se ennen on kätkeytynyt. Kuitenkaan kirja ei sorru imelyyteen, vaan käsittelee realistisesti vaikeita asioita. Suurimpana teemanaan suru ja siitä toipuminen.

Juonesta voisin kirjoittaa vaikka esseen, mutta nyt päästän teidät tekemään valintanne. Tahdotteko tekin Parlaan? Kulkekaa Susan, Katrin , Saran  ja Elma Ilonan viitoittamaa tietä, avatkaa korvanne tarinalle Kalamiehestä. Takaan, että se kannattaa.


Sinä iltana tulin tulokseen, että teot, jotka tehdään rakkaudesta toisiin eläjiin, ovat parhaita tekoja. Ne tekevät maailmasta jäämisen arvoisen paikan.
Halusin vain olla onnellinen. Ja muidenkin olevan.

Susan Fletcher; Meriharakat

Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.

Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna 

Maarit Verronen; Varjonainen

Tammi 2013, 219s.

Mietin pitkästä aikaa sitä, kuinka suuri erehdys koko olemassaoloni oli. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan - mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.

Kun bongasin Tammen kevätkatalogista Varjonaisen, minulle aiemmin tuntemattomana pysytelleen Maarit Verrosen tuoreimman, sain värähdyksiä elokuvasta The Net. Tämä Sanda Bullockin tähdittämä ysäripätkä on katsottu moneen kertaan ja vaikka nimenomaan inhoan toimitaelokuvia, The Net toi takaa-ajetun, paperinsa kadottaneen naisparan aivan iholle. Mielleyhtymä takakanteen nousi heti, mahtaisiko Varjonainen vangita saman tunnelman sivuille kuin The Net valkokankaalle?

Varjonainen kerrotaan minä-muodossa lukijalle hyvin etäiseksi jäävästä naishenkilöstä. Kirjan alussa "jäniksenä laivassa" matkustanut henkilö on hypännyt, sanotaan vaikka ojasta allikkoon, kun käy ilmi, että tulossa on Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. 90-luvulle siirrymme siis teoksenkin myötä, mutta kirjassa tapaturma jää sivurooliin. Sen sijaan romaani keskittyy kertomaan paperittomasta ja epämääräisen menneisyyden omaavasta naisesta, jonka ainoa tavoite elämässä on selviytyminen. Ei niinkään henkisesti, kuin aivan konkreettisesti. Nainen toteaa, että laivaonnettomuuskin on pikku juttu verrattuna oloihin, joista hän on tulossa, mutta siinä onkin oikeastaan koko hänen historiansa.

Eikä historia tule tuon kummemmin selville kirjan edetessäkään. Nainen toimii kuin robotti. Hän on tunteeton ja erittäin älykäs, ihminen joka rakentaa uuden identiteetin täysin nollasta hajoittaakseen sen taas ja aloittaakseen alusta. Hän ei paljasta sisintään kirjan miehille, joita niin ikään käyttää, eikä hän paljasta sitä myöskään lukijalle.

Eipä silti, ei kovin paljoa olisi kiinnostanutkaan. Mietin, mitä osaisin kirjasta nätisti sanoa. Jonkinlainen ydin tästä puuttuu. Kirja on sieluton, se on kuori. Ja vaikka tavallaan jännittäväkin, jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten jättäisi mokomaa kesken. En viitsinyt, koska kyseessä on arvostelukappale, sivumäärä kohtalaisen vähäinen ja fontti väljää.


Maarit Verronen on kuitenkin tuottelias, pitkän linjan kirjailija, joten toivon tämän olevan häneltä pelkkä huti.

Next.

Ulla-Lena Lundberg; Jää

Teos 2012, 365s.

Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Olen lukenut romaanin saaristolaiselämästä, joka sijoittuu sotien jälkeiseen, seestyneeseen aikaan. Olen lukenut aivan arkisilla asioilla maustetun perheromaanin. Olen tutustunut Kummelin perheeseen, samoin kuin luodoilla asuvan kylän monenmoisiin persooniin. Olen haistellut tuulta, kuullut, kuinka jää laulaa, nähnyt taivaalla loimuavat revontulet yhdessä Petterin ja pikkuisen Sannan kanssa. Olen ollut Mona, joka osaa rauhoittua omaksi itsekseen vain navetassa. Olen nojannut hänenä lehmien kylkiin, haistanut rehun ja kuivatun heinän. Meri on vellonut silmieni edessä ikuisesti väriä vaihtaen. Ja kirkkosaaren laulu, virret, ne soivat edelleen korvissani.

Lundbergin Jää on jälleen yksi blogilöytö. Ilman, että se alkoi vilahdella ensin uutuusluetteloissa ja sen jälkeen hienoja arvosteluita saaneena lukijoiden blogeissa, en olisi teokseen huomiota kiinnittänyt. Kansi ei ensinäkemällä hurmaa. Mutta kun romaanin on sydän nurin vääntyneenä lopettanut, sen merkityksen ymmärtää. Juonikaan ei ole ehkä kaikkein vetävimmistä päästä. Meri ja saaristolaisuus ovat aina tosin kiehtoneet minua, mutta pelkäsin suoraan sanottuna vielä teosta aloitellessani, että se on tylsä.

Jää ei olekaan kovin tarinavetoinen vaikka siitä selkeä juoni löytyykin. Toiminnallisen kirjallisuuden ystävien kannattaa ehkä jättää tämä väliin. Jää on enemmänkin tuokiokuva yhdestä aikakaudesta, jolloin sodan muistot palavat vielä aikalaisten mielessä, toisaalta tulevaisuuden toivo nostaa vahvasti päätä. Se näyttää millaista on elämä saaristossa, säiden armoilla, alati vaihtuvissa olosuhteissa.

- Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. - Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa.

Jää on myös kuvaus avioliitosta. Teoksen päähenkilö on nuori ja innokas pappi, joka muuttaa vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa kirjan alussa kirkkosaareen ottaakseen haltuunsa oman seurakunnan. Ja seurakunta ottaa vastaan papin, suurella sydämellä. Niin omistavasti, että vaimo Mona joutuu mustasukkaisena jakamaan miehensä alati vaihtuvien vieraiden kanssa. Muita henkilöitä ovat mm. kauppias, suntio, lukkari, sekä mielenkiintoisen menneisyyden omaava, puolivirallinen tohtori/kätilö. Monaan kehitin ristiriitaisen suhteen. Toisaalta ymmärsin hänen hyörintäänsä, toisaalta Mona kohteli lapsiaan minusta välillä liian kova kätisesti. Kirjassa Mona tahtoi pitää välimatkaa muihin henkilöihin, paitsi tietysti miehensä, jota hän rakasti yli kaiken. Kirjailijakin antoi vain välähdyksiä Monan sielunmaisemasta ja jätti suuren osan lukijan mielikuvituksen varaan. Sama päti muihin henkilöihin, he tulivat tavallaan tutuiksi, tavallaan jäivät kuitenkin etäisiksi. Pienin piikein pääsimme tutustumaan heidän ajatusmaailmaansa, ja sitten Lundberg palasi taas arjenkuvailuun.

Perheissä asia on niin, että jotakin on aina.

Lundbergin kerronnasta huomaa, että hän pitkänlinjan kirjailija ja useasti palkintoja saanut. Lundberg kirjoittaa lämmöllä ja lohdulla. Kirjan kristillisyys on iloista ja vapautunutta, pappi edustaa edistyksellisyyttä saaristolaisten elämissä. Veneillä matkataan joka sunnuntai kirkkoon, säällä kuin säällä. Sanan kuuntelemisen lomassa vaihdetaan kuulumisia, päivitetään uutiset. Saaren postinkuljettajalla on myös oma tärkeä roolinsa, koska hän näkee enemmän kuin muut.

Taianomaisen arkinen teos teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kuitenkin vasta viimeisessä luvussa...

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Maria
Unni
Katja

Tove Alsterdal; Kadonneet

Kvinnorna på stranden 2009, Gummerus 2012, 354s.

"Sanojen mahti on suurempi kuin useimmat ymmärtävät."

Alsterdal on ruotsalainen mm. kustannustoimittajana toimiva naiskirjailija, joka on toimittanut kaikki Liza Marklundin romaanit. Marklund mainostaakin kirjaa kannessa "huippuluokan kansainvälisenä trillerinä". Teosta on kuvailtu Expressenissä sanoin "parasta Henning Mankell-luokkaa". Onko käsissäni tökeröstä nimisuomennoksesta ja tylsähköstä kannesta huolimatta syksyn kirjallinen Tapaus vaiko vain ylimainostettua huttua?

Teos kertoo kolmen naisen tarinan. On hupsun naiivi Teresa, jonka isä on vienyt Ruotsista lomamatkalle tuuliseen Tarifaan. On salaperäinen, laittomana pakolaisena Espanjaan rantautunut Mary. On lavastajana toimiva rautanainen Ally, ehdottoman kovaksikeitetty mimmi, jonka sydämen kuitenkin Patrick-niminen mies on onnistunut nappaamaan ja avioon viemään.

"Sitten olin oppinut sulkemaan hänet ulkopuolelle, keskittymään omaan kuvaruutuuni ja olemaan ajattelematta seksiä heti kun hän tuli lähelle, että tunsin hänen liikkeensä tuulahduksen, hänen hajunsa: villaa, oliivisaippuaa ja mietoa partavettä. Sitä kai sanotaan arjeksi."

Pahaksi onneksi teoksen alussa Patrick katoaa. Allyn viimeinen havainto miehestä on puhelinsoitto Pariisista, jossa toimittaja Patrick metsästi epämääräistä juttua ihmiskaupasta. Prostituutiosta ei tällä kertaa ole kyse, vaan poliitikoista, jotka pyrkivät hyötymään toisen hädästä. Tämän päivän orjakaupasta, jossa turvapaikanhakijat saapuvat laittomasti maahan ja päätyvät raatamaan lopun elämäänsä ilmaiseksi rikkaiden pussiin. Tapaus on kimurantti ja Allyllä melkoinen työ jäljittää miehensä reittejä. Mitäpä sitä kuitenkaan ei rakkaansa eteen tekisi...

Käsissäni on tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä antava napakka trilleri tärkeästä aiheesta. Kuitenkin romaani oli minulle yhtä valju kuin kantensa. Teoksesta puuttui varsinainen imu, syvyys, henki. Ally oli henkilönä epämiellyttävän tunteeton, vaikka kyseessä oli hyvänen aika hänen oma miehensä. Ja toisaalta Mary, jonka tarina teoksen aloittaa, jäi aivan liian vähälle huomiolle. Hänen elämästä minä olisin halunnut lukea. Virheellisesti kuvittelin, että kirjassa olisi enemmän kerrottu hänestä ja Teresasta. Heidät feidattiin kuitenkin kuin savuksi ilmaan. Koin myös etten saanut tarpeeksi tarttumapintaa tarinaan. Poliittiset kuviot nostettiin pienen ihmisen kokeman karmeuden yli, ja siksi kirja jäi minulle vain yhdeksi uutuustarinaksi, joka tuli luettua mutta joka pian painunee unholaan. No, näitä on välillä luettava, jotta helmetkin erottuisivat kirkkaina joukosta!

Ja hei, ihan varmasti tämäkin faninsa löytää (minä en löytänyt tästä vielä muita blogimerkintöjä, jos niitä on ja haluatte linkitystä, otan mieluusti tietoa vastaan :)!

Johan Bargum; Syyspurjehdus

 

Seglats i september 2011, Tammi 2012, 119s.

"Me elimme elämäämme päivästä toiseen. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, elämässä on harvoin mitään ihmeellistä. Mutta arvelen, että olimme suhteellisen, hmm, onnellisia, vaikken mielelläni käytäkään niin hataria ja vaikeasti määriteltäviä käsitteitä."

Ihmeellinen on Bargumin kirja. Vaikeasti määriteltävän ihmeellinen. Minun on hyvin vaikea sanoiksi pukea teoksen tunnelmaa, sen arkisuutta ja sieltä jonnekin aivan toisiin sfääreihin nostavaa tarinaa. Jälleen kerran sanon, katsokaa ja ihmetelkää teoksen kantta. Uskomattoman kaunis, hyvin tähän tummasävyiseen romaaniin sopiva. Taivaalla on tähtiä, on siellä pieniä toivon pilkahduksia.

Olen ilmeisen huolimattomasti lukenut Syyspurjehduksen saamat blogisavut, sillä mielessäni sijoitin tarinan jonnekin kauas kotimaasta. Yllätyin, kun tajusin, että kirjailija onkin hämäävästä nimestään huolimatta suomenruotsalainen. Kartalta olen pudonnut ja kauas. Kun tutut maisemat alkoivat lainehtia ja läikehtiä, oli muutettava ennakkokäsityksiä. Myös siinä suhteessa, että lyhyt romaani ei voi kertoa tarpeeksi. Ehkä kirja olisi tavallaan käynyt puuduttavaksi, jos sivumäärä olisi ollut vaikkapa 300. Olen sen verran hitaastilämpiävää tyyppiä, etten yleensä pienoisromaaneihin pääse kunnolla sisälle lyhyen sivumäärän takia. Syyspurjehdus imaisi kuitenkin nopeasti taikapiiriinsä.

Kirja on kolmiodraama trillerimäisin piirtein. Moni blogivieras on tämän jo lukenut, joten en käy juonta sen tarkemmin tässä puimaan. On Olof ja Harald ja jo edesmennyt Elin, joka on ollut naimisissa molempien miesten kanssa, koskaan kummastakaan perinpohjin toipumatta. On meri, vene ja sen mukana tuomat maisemat ja tuoksut. Kuolemakin on, tosin hyvin salaperäisessä asussa. Mitä todella tapahtui? on vain yksi kysymyksistä, jonka tämä pienisuurikirja jättää.

"On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on."


Purjehdukselle ovat lähteneet niin monet blogiystävät, etten nyt liitä mukaan linkkiluetteloa. Google antaa vastauksia, toisin kuin tämä kirja :)

Claudie Gallay; Tyrskyt

Les Editions du Rouergue, 2008. Suom. 2010, Avain

"Täällä päin sanotaan, että välillä tuulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet."

Tyrskyt on kirja, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Se on myös kirja, johon olen halunnut rakastua. Minulle omin elementti on vesi. Olen syntynyt merenrantakaupungissa ja kärsin nykyisen kotikaupunkini vesistön puutteesta. Minulla on merihevostatuointeja muistuttamaan siitä merestä, joka sisälläni asuu. Kun Laura  "vastahaastoi" minut Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteessa, en voinut enää Tyrskyjen lukemista lykätä tuonnemmaksi.

Claudie Gallayn kerronta on aivan ihastuttavaa. Hän käyttää usein äärimmilleen typistettyjä lauseita tähän tyyliin. "Söimme voileipiä. Joimme viiniä. Tupakoimmekin. Aamulla Lambert lähti." Ja kuitenkin, kaikessa karuudessaan kielessä on jotain runollista. Gallayn kertoo oivalluksistaan hienostuneesti ja kohtikäyvästi. Jo teoksen fantastinen kansi ilmaisee kirjasta kaiken oleellisen. Katsokaa sitä, ei se selittelyjä kaipaa.


"Minä en enää kestänyt ihoani. Ihoani ilman sinun käsiäsi. Ruumistani ilman sinun painoasi. Rullasin villapaitani vatsan päälle. Tein siitä pallon. Painoin selkäni patterin tulikuumia ripoja vasten. Tunsin niiden jäljet. Rivat kuin kalterit. Sinun sänkysi kalterit, loppuvaiheessa, ettet putoaisi."

Tyrskyt kertoo tarinan naisesta, joka on menettänyt rakkaansa ja siinä samalla myös itsensä. Tyrskyt on kirja merestä, sekä asukkaista sen rannassa. Tällaisissa pieniin, syrjäisiin kyliin sijoittuvissa tarinoissa on jotain kohtitulevaa. Henkilöitä ei ole liikaa, ja kirjan edetessä heistä tulee kuin vanhoja ystäviä. Kirjan henkilöillä on jokaisella oma taakkansa, kuten meillä kaikilla. Vanhat salaisuudet ja kaunat paljastetaan lukijalle pikku hiljaa. Tahti on verkkainen, mutta silti omalla tavallaan kiihkeä.


"Kyyneleet valuivat poskilleni. En tiennyt itkeväni.
Ja silti itkin, niin suolaisia kyyneliä että ne oksettivat."

Puhuttelevinta teoksessa on se, mitä anteeksiantamus sai, tai olisi saanut aikaan. Onko järjeä tuhlata elämänsä vihaan, kun se lopulta kääntyy aina itseään vastaan. Päästä vapaaksi ja vapaudut itsekin.

Rakastuinko sitten kirjaan? Kyllä, omalla tavallani. Aivan räjäyttävää lukuelämystä tämä ei tarjonnut, mutta askeettisen kauniin ja toiveikkaan olon se jätti. Kiitos Lauralle.


Varsinaisen haastekirjan luen kun sen käsiini saan :)

Huom! Muistakaa arvonta! Vielä ei ole myöhäistä osallistua.