Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat

And the Mountains Echoed 2012, suom. Katariina Kaila ja Otava 2013, 411s. (arvostelukappale)

Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas, ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoriketju, joka katoaa horisonttiin.

Hämmentynyt. Epäröivä. Kuinka kuvailla tuntemuksiani nyt, kun yksi vuoden odotetuimmista uutuuksista päästy päätökseen? Jätin kirjan muhimaan pariksi päiväksi, mutta edelleenkään en ole varma, millaiset fiilikset teos jätti. Oliko se kaiken odotuksen väärti? Olen nimennyt monissa yhteyksissä kirjailijan edellisen teoksen, Tuhat loistavaa aurinkoa parhaimmaksi kirjaksi ikinä. Niin se on. Tuhat loistavaa aurinkoa on voittamaton. Mutta entä tämä kirjailijan maailmanlaajuisesti odotettu uutuus, joka luonnollisesti on aivan eri?

Niille, jotka ihastuivat Elif Shafakin Kunniaan, uskallan jo ennen kuin edes pääsen kunnolla vauhtiin Ja vuoret kaikuivat -romaania suositella. Minusta näissä kahdessa on hurjasti samaa. Liikutaan eri aikatasoilla ja eri puolin maailmaa, henkilöillä on kaikilla oma tarinansa, joista kuitenkin nivoutuu yhtenäinen punainen lanka. Teoilla on seurauksensa, ja nämä seuraukset ulottuvat toisinaan uskomattoman laajalle. Joskus sormi on leikattava irti, jotta käsi pelastuisi. Ja kuitenkin, kirjan keskiössä, sodan ja levottomuuksien ytimessä komeilee uljas ja periksiantamaton Afganistan. Ystävyys ja lojaalisuus, perheen merkitys. Ne ovat kirjan kaunein aarre.

Ja kun näistä teemoista punotaan tarina, se henkii tunnepitoisuudellaan suoraan lukijan kasvoille. Minusta Khaled Hosseinin kerronassa onkin parasta lämmin inhimillisyys ja tarinavetoisuus. Arkipäivän sankaruus, joka usein jää huomiota vaille.

Kirja alkaa tarinalla, jonka eräs isä kertoo Afganistanissa vuonna 1952 pojalleen ja tyttärelleen. Kertomus hirvittävästä menetyksestä ja valinnan vaikeudesta. Kaikessa, mitä tapahtuu myöhemmin, on pohjimmiltaan kysymys tästä sadusta, sadusta jossa...

Pojan nimi on Abdullah ja pikkusisar Pari. Perheen äiti kuoli Parin synnytykseen ja siitä lähtien Abdullah on toiminut Parin huoltajana. Vaihtanut vaipat, syöttänyt tuttipullosta, tuudittanut pikkuisen uneen. Olisi väärin sanoa, että nämä kaksi olisivat vain tavallinen sisaruspari. Ei, heidän välillään on side, tiivis ja ikuinen kuin vanhemman ja lapsen. Mutta se side katkotaan heti ensimetreillä väkivaltaisesti. Molemmat jatkavat elämäänsä, sisällään toisen ihmisen kokoinen aukko. "Koko elämäni minusta tuntui kuin hän olisi antanut lapion ja käskenyt minun täyttää sisällään oleva aukko." Näin Pari, mutta ei suinkaan itsestään. Sillä kuten yleensä tapana on, tässäkin tarinassa suru ja elämän traagisuus monistavat itseään.

Herra Boustouler, olen lukenut että jos joutuu lumivyöryn hautaamaksi, ei tiedä enää mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Haluaa kaivautua ulos, mutta valitsee väärän suunnan ja kaivaa itsensä tuhoon.

 Joudumme kuitenkin pian hyvästelemään Abdullahin ja Parin, ja seuraamaan heitä joko läheisesti tai etäisesti, puun vuosirenkaan tavoin kiertäviä henkilöitä. Talo, johon pikkuinen Pari päätyi, toimii pääasiallisena näyttämönä. Pääsemme kulkemaan Nabi-enon jalanjäljissä, tuntemaan millaista on olla taloon myöhemmin avustustyön merkeissä muuttava lääkäri Markos. Adeliakaan emme saa unohtaa, poikaa jonka isä on kaupungin rakastetuin hyväntekijä - vaiko sittenkin vihatuin mies? Paikkansa tarinassa on myös sairaalassa viruvalla Roshilla, jonka pään haavaa tullaan kuvamaan ja kauhistelemaan aina toiselta mantereelta saakka. Thalialla, jolta koira söi kasvot.

Kuten Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa osoittivat, Hosseini ei pelkää tuoda kammottavia yksityiskohtia tarinoihinsa. Kuitenkaan hän ei mässäile, vaan realistisesti osoittaa tämän ja tuon epäkohdan. Kirjassa pohdiskellaan avustustyön moraalia, ja mieleen tulikin, tuomitseeko kirjailija itse itsensä. Henkilöinä on useampikin lääkäri, jotka lähtevät maailmaa parantamaan, ja Hosseini toimii niin ikään itse lääkärinä. Hänet on myös palkittu vuonna 2006 YK:n pakolaisjärjestön hyväntahdon lähettiläänä (liepeestä). Kaiken takaa voi silti aistia miehen lojaalisuuden ja rakkauden kotimaataan kohtaan.

Köydestä jolla ihminen kiskotaan vedestä voi tulla hirttosilmukka.

Totuuden hetki; rakastuinko kirjaan. En. Minusta tämä ei ollut yhtä mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat teokset. Koin runsaan henkilömäärän puuduttavaksi, en olisi jaksanut tutustua aina vain uusiin ihmisiin, kun koko ajan kiinnosti, mitä Parille ja Abdulahille tapahtui. Mutta ihastuinko kirjaan? Kyllä. Lukisinko sen uudelleen? Ehdottomasti. Nyt tuntuukin siltä että kepeydestään huolimatta teos vaatisi toisen lukukerran, jotta paremmin avautuisi. Minun makuuni tarina rönsyili liikaa, selkeämpiä rajauksia jäin kaipaamaan.

Ellei tämä olisi ollut nimenomaan Hosseinin kirjoittama, olisin suhtautunut lukuelämykseen armollisemmin ja voinut antaa hyvinkin 5 pistettä (siis jos kirjoja pisteyttäisin). Mutta kun kyseessä oli täydellistä laatua kirjoittava kirjailija, jää oletetut pisteet tasolle 4. Näin ne odotukset vain vaikuttavat...

Mutta hei, ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!


Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)


P.s. Yritän elvyttää kirjan myötä henkiin jo unohtamaani Kiinteistöhaastetta. Passeli siihenkin tarkoitukseen!

Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen ja Avain 2010, 239s. (kirjastosta)

Hän oppi kaiken sinä yönä, kun täti oli kuollut ja setä painoi hänen selkänsä raapivaa kaislamattoa vasten, avasi lantiolle käärityn kankaan solmun ja sanoi: "Sinä olet nyt minun vaimoni." Hän oppi,  että se mikä tapahtui, oli hänen syytään. Että hänessä asui jokin paha ja holtiton, joka sai miehet raiteiltaan. Että hänen ruumiinsa sai miesten silmät kiiltämään ja housut pullottamaan, hien nousemaan heidän iholleen. Hän oppi, että sellaiselle ruumiille saa tehdä mitä tahansa.

Hänen nimensä on Bessy ja kerran hän teki valinnan, valitsi käppyräisen käärmeennahan, isoäitinsä siskon jättämän taikuuden kuoren. Sillä isoäidin sisko oli noita, ainakin noitana pidetty. Sama kohtalo on nyt Bessyllä, Bessyn päällä lepää kirouksen aura, vai onko aura vain tuhkaa niiden miesten hartioilla, jotka käyttävät Bessyä hyväkseen? Viisitoistavuotias Bessy, kaunis ja juuri kauneutensa tähden kaikkien sylkykuppi. Tai pikemminkin sperman.

Esther, afrikkalainen nainen, Bessyn läheisin ystävä. Esther, joka ei lakannut etsimästä kylästä karannutta Bessyä. Syytä tytöllä olikin lähteä, kyläläiset olivat nimittäin kyllästyneet hänen kasvoihinsa, vartaloon, joka imi miesten katseet. Tuomio; viilletään kasvot. Mutta Bessy karkasi, eikä Esther unohtanut häntä koskaan. Myöhemmin, jo elämänsä tuskaisuuteen kyllästynyt Esther jätti kotikylänsä ja rakastui Mieheen. (Olin hullu, kun uskoin siihen. Että sinä olit totta. Sellainen onni. Olin hullu, hullu, hullu nainen, että päästin itseni onnen lämpimään, käärmeettömään metsään, ja minua pitäisi lyödä, viiltää kasvot veitsellä ja iskeä pää seinään siitä hyvästä, että täällä, tämän kaiken keskellä olin niin omahyväinen, niin itseäni täynnä että voin mennä sellaiseen halpaan.)

Kuitenkin, mies palasi takaisin kotimaahansa ja makaa siellä nyt koomassa. Ainoa asia, joka linkittää Estherin tähän pölyn ja kurjuuden tuoksuiseen maahan on pieni tyttö. Tyttö, Susan, jota Esther on luvannut suojella omalla hengellään. Hyväksikäytön uhri hänkin, hän, jolla on uskomattoman kauniit kasvot...

Tarinaan mahtuu myös Paul, mies joka haluaa kuolla. Paulilla oli onnensa, joka lipui ohi aivan hänen omaa huolimattomuuttaan. Exvaimo ja oma natsihenkinen poika, isästään täysin vieraantunut. Ja on eräs tapahtuma, pojan lapsuuden Afrikassa, joka nitoo myöhemmin Paulin ja Estherin polut yhteen. Afrikan armottoman auringon alla, jossa lapsikauppa kukoistaa, ihmiset ovat köyhiä ja elävät nälässä.

Aiemmin lukemani Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ei valmistanut minua tämän toisen teoksen raakuuteen. Eikä kirja oikeastaan edes ollut raaka muutoin kuin aiheeltaan. Hirvonen kirjoittaa tällä kertaa pikkuisen edellistä romaania epätasaisempaa proosaa kuitenkin lähes runollisin äänenpainoin. Kerronta on kaunista mutta kyynistä. Ehkä on mahdotonta kirjoittaa rankoista aiheista, joita näin lyhyeen kirjaan mahtui muutama liikaa, vaipumatta vihamielisyyteen. En ihastunut kirjaan yhtä paljon kuin Että hän muistaisi saman, jossa oli jotain hyvin sympaattista. Silti Kauimpana kuolemasta -teoksessa on sydäntäsärkevä ja aina ajankohtainen aihe, joten olen tyytyväinen siihen, että sain viimein kirjaan tartuttua.

Viime aikoina Afrikka on ollut esillä blogissani (ei vähiten Afrikan tähti -haasteen vuoksi), voisinpa sanoa mantereen vasta nyt löytäneeni. Kauneudessaan ja hirvittävyydessään. Jos joku ei ole tätä vielä lukenut, uskallan suositella!

 Hän tiesi, että hyppäisi lapsensa puolesta ihmisten, norsujen ja autojen eteen, tappaisi jos niin pitäisi tehdä. Hän levittäisi itsensä siiviksi lapsen ylle ja suojelisi tätä kaikelta mitä maailmassa voi tapahtua, kaikelta mitä hänelle oli tapahtunut. Se oli ehdotonta, viiltävää, kaikkinielevää rakkautta, joka sai kaiken aikaisemman hänen elämässään muuttumaan haaleaksi. Ja se oli rakkautta, joka herätti hänessä ennenkokemattoman, puhdistavan vihan.

Ros Wynne-Jones; Sade lankeaa

Something is Going to Fall Like Rain, Like 2010, 366s.

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää.

Kun Lumen Leena vinkkasi minulle teoksesta ja kirjastosta romaanin jo seuraavalla käynnillä bongasin, tiesin odottaa erilaista lukukokemusta. Minulle Afrikka on - häpeällinen tunnustus - suuri tuntematon. Toki tiedän, että siellä soditaan lapsesta saakka, kärsitään kuivuudessa, kuollaan nälkään (aivan pullossa en siis ole elänyt minäkään) mutta aiheen tiimoilta olen lukenut hyvin vähän. Ennen Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Ja se lankeaa, voi sitä se todella tekee. Se pyyhkii mennessään länsimaalaisen pullamössöihmisen, se lyö totuuden päin naamaa niin että roiskuu. Luin teosta verenmaku huulilla, tuskaisen kuuman auringon repiessä hitaasti kuoriutuvaa nahkaa kasvoilta, nälän kouriessa vatsaa.

Kirjailija tietää mistä kirjoittaa. Hän on toimittaja, jolle teoksen maisemat ovat tuttuja. Omakohtaisen kokemuksen maku välittyy kirjan sivuilta ja tekee tekstistä elävän. Tarina kerrotaan lääkäriopiskelija Marian suulla. Äitinsä kuoleman jälkeen Maria tahtoo paeta suruaan täyttämällä äidin toive päästä matkustamaan Afrikkaan. Vastassa ei kuitenkaan ole rehevä viidakko, vaan kuivuudesta lohkeillut maa, kuolleet kasvit, jättimäisiksi paisuneet hyönteiset ja ihmiset. Ihmiset. Nälkäkuoleman partaalla horjuva dinkaheimo, joka ottavat tyynesti vastaan kaiken. Nälän, sodan, menetykset. Eivätkä unohda tanssia kiitokseksi niin hyvistä kuin pahoista päivistä.

Kirjan alussa on Marian matkasta ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Malarian jälkihuuruissa Maria palaa muistoissaan Adekiin, ystävyyteen ja rakkauteen, jota sai matkalla kokea. Sillä oli myös hyviä hetkiä, onnistumisen riemua.

"Hallitus tahtoo näiden ihmisten kuolevan", hän sanoi. "Meidän tehtävämme on saada se epäonnistumaan pyrkimyksissään. Kahdenkymmenen ihmisen hengen säästyminen on jo voitto."

Maria kärsii kuitenkin painajaisista, posttraumaattisesta sokista, jota ei ole aikanaan hoitanut. Ja kipu tragedian muistosta uhkaa viedä voiton. On olemassa valokuva, jossa Maria juoksee, sylissään nuori Adel, hiukset tulessa...

Länsimaisen silmin nähtynä ihmisen kärsimys tuo tarinan aivan iholle. Kirja kertoo avustustyöstä, sen raadollisuudesta ja toivottomuudesta olosuhteissa, joissa voi pelastaa muutaman, siinä missä sadat, tuhannet jäävät ilman apua. Myös dinkat itse suhtautuvat avustajiin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä vahditaan aseet kourassa, toisaalta tuhannet saapuvat kauemmista kylistä ruoka-apua hakemaan.

Suosittelisin romaania jokaiselle blogiystävälle ja vieraalle. Ainakin minun nyrjähtäneen asenteeni teos naksautti paikoilleen. Sade lankeaa luettua ei viitsi marista aivan pienistä. Siinä missä minä valitan väsymystä, poskiontelotulehdusta, lapsen uhmaa, elän kuitenkin kotihoidontuellanikin kuin ylhäisin prinsessa verrattuna Adekin kansaan. Heillä ei ole kuin rääsynsä. Ylpeytensä.

Vaikken aivan varauksetta ystävystynyt päähenkilö Marian kanssa, jää Sade lankeaa taatusti yhdeksi tämän vuoden parhaimmistosta. Siitä huolimatta, että elämme vasta tammikuuta.

"No, parempi tulla nöyryytetyksi kuin kuolla."
"Bol on eri mieltä."
"Hän on 13-vuotias poika.
"Hän on neljätoista", Adel korjasi, "Ja hän on mies."

Kirjan ovat lukeneet mm.
Elegia
Katja/Lumiomena 
Susa
Satu
ja moni muu.