lauantaina, helmikuuta 28, 2015

Eppu Nuotio; Mutta minä rakastan sinua

Otava 2015,  283s.

Kun lähdin aamulla kouluun, laitoin pitkästä aikaa korvakorut ja huulikiiltoakin. Keski-ikäisen naisen muodonmuutos voi olla yllättävä, perhosen sijaan minusta saattaa kuoriutua mitä tahansa.

Missä: Suomen Turussa.

Miksi: Koska tunsin olevani upoksissa dekkariaalloissa, syvänmeren kalat näykkivät, ja kaipasin hetkeksi pinnalle. Valoon. Syytän myös kanssabloggaajien kehuja, liittyen tähän hehkeän punaiseen kirjaan.

Miksi mies ei osaa koskaan kysyä oikeita kysymyksiä, vaan useimmat miesten naiselle esittämät kysymykset ovat kertakaikkisen vääriä? Mies eksyy naisen sokkeloiseen mieleen, on hukassa maastossa, joka ei rakennu länsimaiselle insinööriosaamiselle.

Stoori: Turussa tapahtuu pieniä suuria asioita. Erääseen asuntonäyttelyyn eksyy vessahätäinen historianopettaja Karin, samoin kuin insinööri Lauri, molemmat keski-ikäisiä. Mainittakoon ikä nyt tässä erikseen ihan siitä syystä, koska tarina alleviivaa rakkauden iättömyyttä. Kyseessä ei ole teiniromanssi. Ei kauniiden, virheettömien ja vielä sileiden ihojen leikki, vaan ehta teen ja ruisleivän tuoksuinen, petettyjen ja jätettyjen ihmisten rakkaustarina. Juuri nämä, omien kipujensa kanssa painiskelevat, löytävät toisensa.

Ja tietysti mukaan mahtuu esteitä. Se ikuinen kolmaspyörä Laurin työtoverin muodossa.  Myös Kaari rakastaa Lauria, mutta jotenkin sairaalla ja pakonomaisella tavalla. Nuori ja kaunis Kaari, Kaari joka tekisi mitä takansa saadakseen Laurin.

Tunnelma: Surumielisen hauska hellyyttävällä tavalla, joka ei taivu nössöilyksi.

Kenelle: Itsehän meinasin tätä kevyeksi viihteeksi, vastapainoksi erittäin hektisille viikoilleni. Mutta kun teos on luettu, huomaan merkanneeni siihen ennätysmäärät sitaattivaihtoehtoja. Romaani ei tarjoa pelkkää rentoa meininkiä. Se sisältää myös pieniä, mutta kalliita ajatelmia suurimmasta. Rakkaudesta. Näin ollen en kykene rajaamaan sitä, kenelle tämä mahdollisesti voisi sopia. Kaikille?

Plussat: Eppu Nuotion tyyli on lämpimällä tavalla viisas. Tykästyin heti hänen luomiinsa päähenkilöihin, mutta vielä enemmän itse tunnelmaan. Epun tapaan antaa ääni tavallisille ihmisille, tehdä heidät tykö, tehdä heistä kiinnostavia.

Miinukset: Kaari. Että osasi olla rasittava emäntä!

Yleistä: Ystävät! Tulossa on niitä dekkareitakin, mutta kun katselin kirjapinojani, päätin jatkaa toistaiseksi leppeällä linjalla. Se ei ehkä ole tyypillisintä minua, mutta joskus sitä kaipaa tämän kaltaisia kirjoja. Kuten esimerkiksi minä juuri nyt, kun viimein olen siirtynyt kotiäitiydestä takaisin työelämään, ja tasapainoilen vielä kuinka kummassa ehdin työn, lapset, kodin, kirjat, marsut, blogin....


Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisissä piileskelevältä pimeydeltä. Ensimmäiset säröt ilmaantuvat kuin varkain, ja jossakin vaiheessa rakastavaiset saattavat huomata, että onni on pirstaleina heidän välissään, se kun on haurasta, kuin ihmisen mieli.


tiistaina, helmikuuta 17, 2015

Stefan Ahnhem; Pimeään jäänyt

Offer utan ansikte 2014, suom. Laura Beck ja WSOY 2015, 534s.

UUSI UHRI PAHOLAISEN LUOKALTA

Missä: Helsingborgista Tanskaan ja takaisin.

Miksi: Koska olen utelias kokeilemaan uusia jännäreitä. Aihepiiri vaikutti vakuuttavalta, ja Laura Beck on suomentanut aiemminkin pelkkää laatua.

Stoori: Tarina kertoo Fabian Riskistä, rikostutkijasta, joka muuttaa perheineen entiseen kotikaupunkiinsa. Tuskin mies ehtii avata uuden asunnon ovea, muuttokuorman purkamisesta puhumattakaan, kun uusi työnantaja on jo kintereillä. On nimittäin tapahtunut poikkeuksellisen raaka murha (okei, ainahan ne ovat poikkeuksellisen raakoja, mutta tässä kirjassa kulahtanut sanonta pitää paikkaansa - uskokaa pois), eikä uhrina ole kuka tahansa, vaan Riskin vanha luokkatoveri. Ruumiin luota on löydetty luokkakuva, josta uhri raksittu yli. Sattumaan ei usko uusi pomo, eikä itse Fabiankaan, vaan molemmat epäilevät murhaajan metsästävän juuri tietyn luokan väkeä. Mutta miksi? Ja milloin hän meinaa lopettaa?

Kenelle: Itse viivyttelin kirjaan tarttumisen kanssa (taas) sen paksuuden takia, mutta kun sitten uskaltauduin aloittamaan, oli ihanaa antautua juonen vietäväksi. Näin ollen kaikki rautavatsaiset jännäreiden ystävät voivat huoletta langeta Ahnhemiin.

Tunnelma: Nouseva. Vaikka kipinä oli olemassa ensi sivuilta alkaen, kasvoi se kunnon roihuksi tarinan edetessä.

Plussat: Pimeään jäänyt on pimeä tarina. Se on koukuttava, kiehtova, piinaavan jännittävä. Ehdottomasti genrensä parhautta! Jo tarinan alussa tunsi olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Lukijalle ei jäänyt muuta roolia kuin nauttia huimasta kyydistä.

Miinukset: Fabian Risk ei todellakaan lukeudu sarjan aloitusosan perusteella suosikikseni fiktiivisten hahmojen maailmassa. Ei lähellekään. Mies on jotenkin... Nuiva? Tylsä? Liian asiallinen? Ja hämmästyttävää kyllä, silti olen (kuten huomaatte) ihan kirjan pauloissa! Upeat sivuhenkilöt pelasivat pelin kotiin.

Yleistä: Mitä jännäreihin tulee, Ruotsiin voimme näemmä aina, tai ainakin melkein aina, luottaa. Ei muuta kuin sarjan seuraavaa osaa odottamaan. Se ilmestyy suomeksi ensi vuonna.


Hän ylitti nurmikon kohti tuota hautausmaista aluetta, ja kun hän näki mitä siellä oli, hän ymmärsi että koko poliisitutkinnan perusteet olivat nyt yhdellä iskulla muuttuneet. Kaikki mitä he tiesivät oli kääntynyt päälaelleen, ja heidän pitäisi ajatella asiat uudestaan alusta alkaen. Katsoa uusin silmin. Mitä se tarkoitti, ja mihin suuntaan tutkintaa pitäisi nyt viedä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.



sunnuntaina, helmikuuta 15, 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Paasilinna 2015, 239s.

Olin ajatellut väärin: olin toivonut, että jos annan maailman olla rauhassa, sekin jättäisi minut rauhaan. Niin ei ollut käynyt. Aalo ei ollut haalistunut lainkaan viidessä vuodessa, ja Antti muistutti olemassaolostaan koko ajan kiivaammin. En tiennyt, miten kaikkeen pitäisi suhtautua.

Missä: Helsingissä

Miksi: Luottosuosittelijalleni Kristalle vinkistä kiitos! Kirjasisko tietää mistä pidän, ja ilman häntä olisi saattanut tämä aarre lipua huomioni ohi.

Stoori: On Johannes, tavallinen helsinkiläinen nuorimies, joka työskentelee kellosepänliikkeessä. Johanneksen unettavan tylsä elämä saa tummempia sävyjä, kun hän tapaa vanhan ystävänsä Antin. On vierähtänyt viisi vuotta siitä, kun Antin sisar Aalo teki itsemurhan. Nyt on Antin mukaan maksun aika, aika kostaa, mutta kenelle?

Johannes ei ole tietenkään Aaloa unohtanut, hänhän rakasti parasta ystäväänsä! Päinvastoin, Johannes on elänyt Aalon jälkeiset vuodet puoliteholla, kuin pakonalaisena. Menneisyyden tuulien myötä Helsingin kadut muuttuvat psykoottisen pelottaviksi, suru jäytää takaraivossa, ihmisistä on tullut kuin nukkeja, pitäisi nukahtaa, mutta uskaltaako?

Tunnelma: Aidosti pelottava! Kirja tarjoaa lukukokemuksen, joka muistuttaa ajelua kummitusjunassa. On hämärää, on pimeää, todellisuus vääntyilee oudosti, paniikki hengittää jatkuvasti niskassa...

Kenelle: Tekisi mieli kirjoittaa, että jokaiselle meistä, jotka ovat joskus kärsineet piinaavasta unettomuudesta. Mutta en tahdo tätä mainiota kirja muiltakaan pihdata. Päinvastoin, teosta voisi suositella jokaiselle, joka tahtoo tai uskaltaa kurkistaa todellisuuden verhon taakse.

Plussat: Siis Tiina Raevaara, järkyttävän kaunis kirjailijahan kirjoittaa varsin vetävästi! Tarina on tiivis paketti kauhua, joka perustuu epätietoisuuteen. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Kuinka pahoista harhoista voi ihmisparka joutua kärsimään? Vai ovatko ne harhaa ollenkaan?

Miinukset: Yö ei saa tulla on niitä kerralla ahmaistavia makupaloja, jotka jättävät nälän saada lisää ja pian. Ainoaksi miinukseksi voisin mainita sellaisen seikan, että arvasin loppuratkaisun vähän liian aikaisin. Toisaata ei se lukuelämystä mitenkään pilannut. Se nyt tietysti harmitti, että kirja ylipäätään loppui.

Yleistä: Kirjakevät on alkanut minulla valitettavan laimeasti, joten Raevaara toi oikean piristysruiskeen keskelle pettymysten sumaa. Tästä on suunta vain ylöspäin! Monia kiintoisia kirjoja löytyy lukulistalta, ja tämä jota nyt luen, on sellainen, jota tulen myös suuresti suosittelemaan.

Toisaalla: Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Amma, Suketus, UllaKrista


Ihmisten läsnäolo ei kuitenkaan tuntunut niin rauhoittavalta kuin olin toivonut. Ymmärsin, kuinka ymmärtämättömiä ja naiiveja ihmiset kaupungissa olivat. He eivät olisi tunnistaneet uhkaa, vaikka se olisi seissyt heidän edessään. Ihmiset elivät valheessa. Heitä huijattiin.


tiistaina, helmikuuta 10, 2015

Erik Axl Sund; Lasiruumiit

Glaskoppar 2014, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 411s.

Kuinka he voisivat ymmärtää?
Kuinka selittää, mitä nälkä on sille, joka on aina syönyt itsensä kylläiseksi? Miltä tuntui palata koulusta kotiin vaatteet likaisina ja pikkusormi murtuneena. Käsivarsi yltä päältä mustelmilla.

Missä: Tukholmassa.

Miksi: Varistyttö-trilogian takia, joka rakastutti minut "Sundin pariskunnan" jäljittelemättömän tylyyn tyyliin.

Stoori: Siinä missä edellisessä poikien kirjasarjassa jahdattiin pedofiileja, on nyt hyvän ja pahan raja harmaampi. Mikään ei ole aivan mustavalkoista, syyllinen, syy ja seuraus -suhteet haparoivampia. Tällä kertaa nimittäin Varistytöstä tuttu rikospoliisi Jens Hurtig saa selvitettäväkseen nuorten lukuisia itsemurhia. Taustalla vaanii jotain ylimaallisen pimeää, suorastaan saatanallista. Jäljet johtavat bändiin nimeltä Nälkä.

Kun ensimmäinen äkillinen suru oli laantunut, hän oli suuttunut sisarelleen, koska hänestä tuntui siltä, ettei tämä ollut kelpuuttanut häntä. Ja tässä hän nyt istuu edessään neljätoista raporttia nuorista ihmisistä, jotka ovat tehneet samoin

Juttelin Helsingin Kirjamessuilla lyhyesti kirjailijoiden kanssa tästä uudesta sarjasta, ylipäätään black metallista. Kuulemma ruotsalaisen Shining yhtyeen laulaja/sanoittaja Niklas Kvarforth on antanut vinkkiä alakulttuurin kiemuroista, joskin uskon kirjailijoiden ottaneen vapauksia suuntaan ja toiseen. Ja sehän on kirjallisuudessa täysin sallittua.

Kenelle: Nuoremmat lukijat saattaisivat saada kirjasta enemmän irti, kuin me varttuneemmat? Myös Varistyttöfanit lienevät Sundien kehitystä seuraavan, näkemän pitää, kuinka romaani heille aukeaa.

Tunnelma: Sekava, määrittelemätön, pimeä.

Plussat: Jälleen kerran Sundit tietävät, kuinka herätellä lukijassa inhon väristyksiä. Jos viimeksi teoksesta löytyi  lapsipornon kauheuksia, nyt sivuilla vilisee sian raatoja. Kuitenkin, kuten takakansi lupaa, kirja on myös syvästi inhimillinen ja välillä jopa hellän kaunis. Ja juuri nämä pilkahdukset, häivähdykset tekevät tarinasta sympaattisen. Lukemisen arvoisen.


Miinukset: No niin. Minullahan oli teoksen suhteen aivan valtaisat odotukset, jotka valitettavasti johtivat pettymykseen. Lasiruumiit ratsastaa pitkälti samalla kaavalla kuin Varistyttö. Liian pitkälti. Lisäksi juonen perhesuhdekuviot, jopa itse tarina, jäävät selkeästi totuttua heikommalle tasolle.

Yleistä: Varistyttöä on sekä kehuttu, että mollattu sen verran paljon, että tunnen itseni nyt takinkääntäjäksi tällaisen arvion jälkeen. Niin mieluusti olisin juuri tähän kirjaan, joka aloittaa muuten uuden sarjan, ihastunut. Niin mieluusti olisin liputtanut Sundien puolesta. Liputankin. Nimittäin toivon sarjan parantavan tästä roimasti. Eikö?

Muualla: Jäämme odottamaan.


Maailma on käsittämätön, ja partaterä tekee kaikesta ainakin vähän kouriintuntuvampaa.

***



Helmet-haaste 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut


perjantaina, helmikuuta 06, 2015

Margaret Atwood; Oryx ja Crake

Oryx and Crake 2003, suom. Kristiina Drews ja Otava 2003,  487s.

Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin, vai nykyisyys joka tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.

Missä: Meren rannalla, hamaassa tulevaisuudessa.

Miksi: Jälleen dystopiateeman takia. Minä kun johonkin hurahdan, en tahdo muusta tietääkään. Margaret Atwood on kyllä muutenkin ollut niitä kirjailijoita, joita olen kaukaa kainosti ihaillut. Olen ajatellut jopa hänen olevan jotain liian suurta ja ylevää minulle.

Stoori: Kirja on tyypillinen dystopia, se kertoo ihmisten ylimielisyyden ja ahneuden tuhoamasta maailmasta, jossa elää tietojen mukaan vain yksi ihminen. Lumimies. Tarinamme antisankari, muistelija, jonka kautta valotetaan niin mennyttä kuin nykyisyyttäkin. Mikä tällä kertaa onkaan syynä maapallomme tuhoon? Mitä tapahtui ja miksi?

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?

Vaikka toisaalta, ei Lumimies aivan yksin rannalla taaperra. On myös vaarallisia gemakkoja ja koirasusia. Erilaisia piinaavia hyönteisiä ja eläimiä. On crakelaisia, viattoman kauniita klooneja. Oli Oryx ja Crake, eräänlaiset kloonien palvomat "jumalat".

Kenelle: Luultavasti moni itseään kunnioittava dystopioiden lukija on jo Atwoodiin tutustunut. Ellei näin ole, on aika korjata virhe. Minäkin luin, eikä kaduta yhtään. Päinvastoin, olen nyt ihan atwoodkoukussa.

Oi varastettuja hetkiä, salaisia huviretkiä! Oi suloista riemua. Oi selkeitä muistoja, silkkaa kipua. Oi loputonta yötä.

Tunnelma: Uhkaava, itseironinen, toivoton.

Plussat: Koska en itse osaa ottaa asioita haudan vakavasti, rakastan kirjailijoita, jotka noudattavat samaa periaatetta. Oryx ja Crake on täynnä mustaa huumoria sen synkästä aihepiiristä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Naurattaa, kun ei ole mitään syytä nauraa. Atwoodin teksti on myös repäisevän huomionarvoista. Vaivatonta ja rohkeaa, samalla syvästi puhuttelevaa.

Miinukset: Koska minä en tästä keksi mitään negailtavaa, mennään jälleen kuulopuheiden varassa. Toiset ovat kokeneet juonen heppoiseksi ja turhan saarnaavaksi. Pöh. Tämän parempaa ei voisi ollakaan. Erilaisia mielipiteitä toki kunnioittaen.

Yleistä: Kuten tuossa jo aiemmin olen tokaissut, aloitan työt ensi maanantaina. Voitte uskoa, että viime kerrasta on aikaa... Näin ollen luku- ja bloggaustahti lienee hiipuvan, mutta tietenkään en rakkaita harrastuksiani aio lopettaa. Koskaan. Atwoodin parissa aion jatkaa heti kun arvostelukappaleet olen lukenut. Niitä on tullut ihanan paljon (kiitos!), ja vaikuttavat oikein lupaavilta.

Toisaalla: Kirjasta löytyy jos kuinka paljon arvioita, linkitän tuoreimman: Notko, se lukeva peikko



Kun etanat alkavat puhua, aikaa ei ole hukattavissa.



torstaina, helmikuuta 05, 2015

Katariina Souri; Valkoinen varjo

Tammi 2015, 347s.
Silti: mikään elämässä ei tullut yllättäen. Kun jotakin odottamatonta tapahtui, saattoi aina jälkikäteen todeta että juuri niin täytyi tapahtua. Kuten sen, että saaressa nyt oli joku joka tiesi Monan taipumuksista. Mona oli paennut saareen näkyjään, mutta epäilemättä ne palaisivat ja toisivat kammottavat päänsärkykohtaukset mukanaan.

Missä: Suomessa.

Miksi: Ensimmäisenä kirjasta pistää silmään kauniit kannet. Suomalaista jännitystä? Suomalainen jännäritrilogia? Kyllä kiitos, tuota minulle!

Stoori: Trilogian avausosa, Valkoinen varjo tutustuttaa meidät Mona Maliniin, tunnettuun sisustussuunnittelijaan, joka on päättänyt siirtyä syrjään ammatistaan vaaliakseen toista puolta itsestään. Monasta tulee mosaiikkitaiteilija. Yksityisyrittäjä. Nainen, jota piinaavat sekä taloudelliset huolet, kuin myös omituiset päänsäryt. Se toinen puoli ei taidakaan olla aivan viaton juttu. Pikku hiljaa migreenikohtauksiin alkaa liittyä näkyjä. Tapahtuu murha, jonka yksityiskohdat vaikuttavat Monasta hämmästyttävän tutuilta.

Monan paras ystävä on huolissaan naisen mielenterveydestä, ja saa houkuteltua hänet pitämään mosaiikkikurssia pienellä saarella. Kurssille osallistuu varsin värikästä sakkia, eräs heistä on teoksen toinen päähenkilö, Roni Arosuo, joka saapuu saarelle suoraan vankimielisairaalasta.

Mikä lopulta on todellisuutta? Mikä joko hulluuden, tai sitten salaisen viisauden maalaamaa profetiaa?

Kenelle: Erityisesti teosta voisi suositella suljetun huoneen arvoituksen -ystäville, joihin itsekin lukeudun. Myös mosaiikkitöistä tai käsitöistä ylipäätään kiinnostuneet lukijat, huomatkaa tämä!

Tunnelma: Aavistuksen paniikinomainen, tummasti maalaileva, salaperäinen.

Ja oliko kukaan loppujen lopuksi tullut saareen tekemään mosaiikkitöitä? Edes hän itse?


Plussat:  Kirjassa parasta on juurikin Katariina Sourin taitavasti luoma tunnelma. Juuri kun päähenkilö on liiaksi uppoamassa näkyihinsä, kirjailija tuo hänet takaisin realismin maailmaan, välttäen täpärästi tarinan kirpoamisen käsistä. Kielikuvat ovat puistattavuudessaan kauniita.

Miinukset: Juoni itsessään ei tarjoile genreen sen kummempaa uutuutta, toki käsitöiden mystiikka antaa mukavasti lisäpotkua. Valitettavasti en pitänyt teoksesta niin paljon, kuin olisin suonut pitäväni. Minusta tarina äityi liian haahuilevaksi ollakseen edes jossain määrin uskottava.

Yleistä: Souri on ollut aiemmin vain nimenä tuttu, yhtään hänen kirjaansa en ole (muistaakseni) lukenut. No. Vaikkei teos ollutkaan aivan niin hyvä kuin kuvittelin, luulen lukevani myös sarjan seuraavat kaksi romaania. Ihan jo upeiden kansien takia.



Kuu ei koskaan paljastanut kääntöpuoltaan, koska siltä kesti täsmälleen yhtä kauan pyörähtää ympäri kuin kiertää maa. Monasta tämä piiloleikki oli kiehtova. Se toi mieleen ihmiset, jotka elivät samalla tavoin lukkiutuneissa asetelmissaan ja näyttivät kanssaihmisille vain yhden puolen itsestään, paljastivat kenties vain naamion, eivät todellisia kasvojaan.

***

Helmet-haaste kohta 20.  Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

tiistaina, helmikuuta 03, 2015

Carl-Johan Vallgren; Varjopoika

Skuggpojken 2013, suom. Maija Kauhanen ja Otava 2015, 348s. (ennakkokappale)

Koko se kummallinen, kadonnut aika, kun hän eli pohjalla vaikka oli vasta lapsi. Hän oli tehnyt ankarasti töitä päästäkseen siitä pois, ei ollut ikinä katsonut taakseen, ja nyt kaikki oli tullut takaisin.

Missä: Tukholmassa ja Karibialla

Miksi: Uudet jännärit kiinnostavat aina. Välillä ne lumoavat, koukuttavat jälleen kerran uuteen sarjaan. Välillä jättävät täysin kylmiksi. Varjopojan juoni vaikuttaa jokaisen äiti-ihmisen painajaiselta...

Stoori:... kirja kun alkaa metrohallissa, jossa eräs isä kadottaa poikansa. Kuopus istuu vielä rattaissa, isompi (ja rakkaampi) lapsonen haluaa mennä liukuportaita. Sen kummempia miettimättä (myös alkoholilla osuutta asiassa) isä antaa pojan mennä tuntemattoman naisen mukaan päästäkseen itse rattaiden kanssa hissiin. Kysehän on vain sekunneista. Mutta kun isä pääsee ulos laiturille, on jo myöhäistä. Poika on kadonnut kuin maan nielemänä. Eikä häntä enää ikinä löydetä.

Teos esittelee meille  Danny Katzin, joka takatekstin mukaan on kuin yhdistelmä Harry Holea ja Lisbeth Salanderia. Eipäs nyt sentään liioitella. Vaikka Danny omaa narkkaritaustan ja kommunikoi keskivertokansalaista sujuvammin tietokoneiden kanssa, on hän melko kaukana meidän Harrysta (okei, tässä puhuu puolueellinen ääni).

Tarinassa Danny saa pyynnön epätoivoiselta naiselta, jonka aviomies on kadonnut. Nyt, 40 vuotta myöhemmin kuin isoveljensä, jonka varjossa mies on saanut koko elämänsä elää. Katkeraa, kipeää mutta menestyksekästä elämää. Juoni kääntyy hyvin nopeasti takaa-ajoksi, kun Danny huomaa olevansa itse syytettynä asioista, joita ei ole tietenkään tehnyt.

Tunnelma: Synkeä, tarkoituksellisen pelottava.

Kenelle: Joistain dekkareista uhoaa testosteroni, mielestäni tämä on juuri sellainen miesten sarja. Action-painotteinen, vähemmän päähenkilöiden mieliin kaivautuvaa tekstiä.

Plussat: Huomasitte varmasti tässä vaiheessa, etten oikein kirjalle lämmennyt. Mutta hyvääkin tästä löytyy! Varjopoika lunastaa mennen tullen takakannen lupaukset koukuttavuudestaan. Lisäksi Dannyn juutalainen tausta tarjosi pikantin lisän tarinaan.

Miinukset: Voipi olla ihan henkilökohtainen ongelmani, mutta minä en jotenkin saanut missään vaiheessa kiinni päähenkilön ajatuksista. Kyllähän kirjassa hänen aivoituksiaan kuvaillaan, etäiseksi kuitenkin jäi tämä Danny. Kuten myös koko muu henkilökaarti.

Toisaalla: Lukekaahan murinani vastapainoksi Kirsin huomattavasti positiivisempi arvio kirjasta. :)


Tuo ei ole ihminen, hän ajatteli, vaikkei käsittänyt mistä ajatus tuli. Hän vain vaistosi sen: henkilössä, joka seisoi sängyn vierellä rautalangasta tehty silmukka kädessään, oli jotakin epäinhimillistä.

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2015

Louise Doughty; Kielletyn hedelmän kuja

Apple Tree Yard 2013, suom.  Marja Helanen ja Minerva 2015, 369s.

Lisäsin huulipunaa. Se oli säälittävää, ja nauroin itselleni sitä tehdessäni, mutten voinut vastustaa pieniä turhamaisuuden elkeitä. Miten ennalta arvattavia ja hupsuja me kaikki olemme, me ihmiset, ajattelin itsekseni. Minäkin. Varsinkin minä.

Missä: Lontoossa

Miksi: Bongasin kirjan Minervan katalogista ja se vaikutti yksinkertaisesti kiinnostavalta.

Stoori: Yvonne Carmichael on menestyvä, jo keski-iän ylittänyt genetiikan ammattilainen. Kaunis, ihanan maanläheinen nainen, josta ei, asemastaan huolimatta väreile ollenkaan ylimielisyyttä. Arkinenkin Yvonne on, perinteistä vaimoainesta. Pitkään jatkunut avioliitto, miellyttävästi urautunut elämä saa kuitenkin aivan toiset lähtökohdat kun Y tapaa X:n. Heille muodostuu, totta kai, varsin intohimoinen suhde, jossa mennään pitkälti salamyhkäisen miehen ehdoilla.

Ilokseni voin kuitenkin jo tässä vaiheessa kertoa, ettei tarina ole mikään perinteinen pettämisdraama. Teoksen puolivälissä kirja saa yhä synkempiä sävyjä, ja lopussa hienosti muotoillut salaisuudet vastauksia. Romaani taas alkaa oikeudenkäynnillä, jossa syytetyn penkillä Y sekä X. Mitä ihmettä oikein tapahtui, tulee tapahtumaan? Jäljet johtavat eräälle lontoolaiselle syrjäkujalle. Siellä asiat lopullisesti nyrjähtävät sijoiltaan.

Kun kerran on jättänyt kertomatta, pitää jatkaa samalla linjalla. Niin helppoa se on, ajattelen. Niin helposti elämä muuttuu valheeksi.

Kenelle:  Psykologisten trillereiden ystäville, jokaiselle, joka on joskus joutunut kantamaan raskaita salaisuuksia.

Tunnelma: Itseironisen synkeä, salaperäinen, jotenkin aito.

Plussat: Jostain syystä minulla on yleensä ongelmia tämän kaltaisten kirjojen päähenkilöiden kanssa. Kemiamme harvoin kohtaavat. Tässä kirjassa ilahduin "petollisen naisen" vilpittömyydestä. Yvonnesta ei voinut olla pitämättä, ja vaikka tarina saa pelottavia käänteitä, onnistuu naisemme säilyttämään arvokkuutensa. Uskottavuutensa. Sillä juuri Yvonne on kirjan sydän, joka sykkii intohimoa, hämmennystä, hätää...

Minä en enää pelkää vaarallisia miehiä. Pelkään ystävällisiä, tavallisia miehiä. En pelkää murtovarkaita tai muukalaisia pimeässä. Pelkään tuttuja miehiä. 

Miinukset: Oikeudenkäyntikohtia olisi voinut hiukan typistää tai peräti karsia. Tarina kulkee rauhallisesti hengittäen eteenpäin, se on täynnänsä mitättömältä tuntuvia yksityiskohtia, joita ilman kirjan hienoudesta olisi kuitenkin kadonnut viimeinen silaus.

Yleistä: Minulle Louise Doughtyn läpimurtoteos, Kielletyn hedelmän kuja, tarjoili erään takkuilevan lukukokemuksen jälkeen (siitä myöhemmin lisää) silkkaa lukemisen juhlaa. Nainen kirjoittaa viisaasti ja puhuttelevasti aiheesta, josta toki kirjoitettu jo ennestään paljon. Kolmiodraamaksi teos on huikean hyvä, yllättäväkin. Toivon romaanille runsaasti blogihuomiota!


Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme.