Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Lauren Beukes; Zoo City - Eläinten valtakunta

Zoo City 2010, suom. Tytti Viinikainen ja Aula & Co. 2016, 409s.

Minä tanssin kunnes jalkani menivät poikki. Kunnes kenkäni muuttuivat punaisiksi verestä. Halusin olla satukirjan tyttö.


Absurdi. Raaka. Hersyvä. Häiritsevä. Luettuani Lauren Beukesin uusimman suomennoksen (Säteilevät tytöt vielä lukematta, mutta ei kauaa) Zoo Cityn, minun oli suorastaan sännättävä läppärini kimppuun. Tämän teoksen postausta en jätä alati kasvavaan kirjoitan-kun-ehdin pinoon. Tämä minun on purettava auki heti. Pureskeltava. Purkauduttava.

Zoo City ei ole herkkähipiäisten romaani. Se on moraaliton, se tulee suoraan silmille. Kuitenkin siinä on, aivan alavireenä, sympaattisuuden häivähdys.

Tuoko tätä tarinaan päähenkilömme Zinzi, vintagemekkoihin pukeutuva, rastatukkainen rääväsuu, jonka mystinen kyky on löytää kadonneita esineitä. Vaiko Zinzin vielä erikoisempi sielunkumppani, laiskiainen, joka kulkee aina naisen selässä. Merkkinä rikollisesta taustasta. Merkkinä siitä, että Zinzi kuuluu, monen Zoo Cityssä asuvan tavoin, paljon parjattuihin eläimellisiin. Mutta laiskiainen on myös turva, ainoa joka voi suojella Zinziä Pohjavirralta.


Myrkkykukka rinnassani puhkeaa auki ja räjäyttää polttavat siemenet ympäriinsä. Kuvittelen, että herra ja rouva Barberista tuntui suunnilleen tältä, kun he lopulta tajusivat, että haltijaverokirjat ovat väärennettyjä.
Tältä tuntuu, kun toivo kuolee.


Näihin puitteisiin, slummien huumehöyryisille ja veren tahraamille kaduille sijoittaa eteläafrikkalainen anarkistikirjailija Beukes tarinansa. Scifi-elementtejä löytyy, mutta vain siinä määrin, että juonesta saadaan pelottavan todentuntuinen.

Murhia Cityssä tapahtuu, luonnollisesti, tuon tuostakin. Nyt on vain käynyt niin, että uhriksi osoittautuu juuri Zinzin asiakas. Syyttävä katse kohdistuu vankilasta vapautuneeseen sankarittareemme. Maa jalkojen alla alkaa polttaa entistä paahteisempana, Zinzin on pakko päästä pois Zoo Cityn kurimuksesta. Ainoa ulospääsy näyttää olevan tehtävä, jonka nainen ottaa pitkin hampain vastaan; hänen on etsittävä kerrankin ihminen. Kadonnut teinitähti.


Olen yksin altaassa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen koko paikassa. Saan aikaan pieniä aaltoja. Jostain kuuluu pillin vihellys, jonka rytmissä minun täytyy pysyä, mutta jään jälkeen. En pysy tahdissa.
Ja kaukana allani, niin syvällä että tuntuu kuin allas olisi yhteydessä mannerjalustaan, jokin kohoaa ylöspäin ja ui minua kohti. Jokin, jolla on hampaat.


Uuden työkomennuksensa tiimellyksessä Zinzi joutuu näkemään ja kokemaan niin helvetillisiä asioita, että jopa hänellä käy mielessä perääntyä. Siinä vaiheessa kaikki on kuitenkin jo myöhäistä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää taistella.


Huh huh, hiki valuu edelleen lukukokemuksen jäljiltä, kuuma ja kylmä hiki, koska en usko ikinä aiemmin lukeneeni mitään Zoo Cityn kaltaista. Rakastan kirjoja, joissa on särmää, no nyt sitä löytyy niin terävänä, että viiltoja saa väistellä. Rakastan omaperäisiä henkilöhahmoja ja juonenkuljetusta, näemmä Lauren Beukes on sellaisessa oikea virtuoosi. Toisaalta, mitä muuta voisikaan odottaa naiselta, joka kansilehtien mukaan on hypännyt lentokoneesta mereen haiden sekaan, opetellut tankotanssia sekä hengaillut teinivampyyrien, lainsuojattomien, aids-aktivistien ja kodittomien seksityöläisten parissa? 


Haastan teidät lukemaan tämän!

Tess Gerritsen; Joka tulella leikkii

 

Playing With Fire 2015, suom. Natasha Vilokkinen ja Otava 2016, 238s.

Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Ei kukaan kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: Kohta minusta ei ole mitään jäljellä.


Kuten olette varmasti huomanneet, Tess Gerritsenin, tuon bestsellerlistojen kuningattaren uusin romaani Joka tulella leikkii, on keikkunut blogini sivupalkissa jo hyvän tovin. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt aikaa. Jotenkin... Tämä trilleri, jonka takateksti lupaa: Musiikkikappaleen selittämätön voima saa äidin pelkäämään omaa lastaan, oli hieno, ja aiheeltaan persoonallinen. Joskus bloggarille tulee tarinasta riippumatta blackout, eikä kirjasta jää oikein mitään varsinaista sanottavaa.

Aloitetaanpa alusta. Viulisti Julia Ansdell viettää viimeisen lomapäivänsä Roomassa kaupungin mukulakivikaduilla leppoisasti kuljeskellen. Tie vie, kuin kohtalon ohjaamana ikivanhaan antikvariaattiin. Julia on jo ammattinsakin puolesta ollut aina kiinnostunut unohdetuista nuottivihkoista. Täällä vanhojen kirjojen tuoksun keskellä silmiin osuu Incendio...

Nuottivihko lähtee melkoisen kalliilla hinnalla mukaan, ja kotiin päästyään Julia ottaa viulunsa esiin. Kaunis, melodinen valssi valuu yhtäkkiä sekasortoiseen, ahdistuksen täyteiseen sävelkulkuun. Ja siinä samassa naisen silmäterä, oma rakas tytär hyökkää kuin riivattuna äitinsä kimppuun.

Toisaalla seuraamme 1940-luvun Italiassa elävän muusikkopoika Lorenzon vaiheita vuosina, jolloin juutalaiset joutuivat hitaasti, mutta varmasti hiipivän vainon kohteeksi.


Kuulivatko he ohi kulkevan junan vaimean kolkkeen? Pysähtyikö haarukka puolimatkassa suuhun kun he jäivät pohtimaan keitä juna kuljetti? Vai jatkoivatko he vain ateriaansa, koska se mitä kotiseinien ulkopuolella tapahtui ei kuulunut heille eikä sille muutenkaan mitään voinut? Tämä juna menisi menojaan, niin kuin kaikki edellisetkin, joten he murtavat leipää ja juovat viiniä ja jatkavat elämäänsä. Samaan aikaan me kuljemme ohi kuin aaveet yössä.


Lorenzo päätyy jäämään Italian ainoalle tuhoamisleirille, Risiera di San Sabbaan, jossa hänen oli tarkoitus vain poiketa matkallaan kohti Auschwitzia. Mutta jopa natsit huomaavat nuoren miehen muusikonlahjat. Lahjat, joita mies joutuu käyttämään peittääkseen kuolevien huudot.

Gerritsen kertoo kirjan lopusta löytyvästä Historiallista taustaa -osiossa innoitteestaan kirjoittaa juuri tämä kirja. Kiitokseksi, muistoksi heille, historian havinaan hiipuville arjensankareille, joita on, aina heitä on, olipa aika sitten kuinka pimeä tahansa.

Sivumääränsä puolesta vain pintaa raapaiseva, mutta silti koskettava ja tärkeä romaani. Erilaista Tessiä.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Susa.

Sami Lopakka; Marras

Like 2014, 345s.

Elämä on tuomio, elinkautinen. Sinä olet syytön, sillä rikoksen ovat tehneet vanhempasi. Mutta sinä sen sovitat. Jo heti alussa sinua nukutetaan puisten kaltereiden takana. Sinut koulutetaan tavoille. Älä, älä. Tulee pamppua. Säännöt istutetaan päähäsi. Herätys, ulos, hiljaa rivissä. Pakkotyö, ruokailu. Valot pois, kädet pois munista.

Voi apua! Tästä teoksestako pitäisi blogata? Tästäkö, joka sai minut sen verran sekavaan mielentilaan, etten lukiessa tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Tein molempia vuorotellen, samaan aikaan, pitkään vielä teoksesta irtauduttuanikin. Jos nyt irtautumisesta voi puhua. Kiinni minä Marraksessa vielä olen ja tulen varmaan olemaankin.

Kyse on siis kirjasta, joka on saanut haltioituneen vastaanoton blogistaniassa. Vähän jokainen tuntuu romaaniin rakastuneen. Eikä ihme. Teos on täysin passeli kaltaiselleni metallimusiikkifanille, joka tahtoo kurkistaa kiertue-elämän saloihin. Teos luotaa samalla syvälle suomalaisen miehen mieleen, mieheyteen. Ja se tulee lähelle ahdistunutta sielua, joka saa kirjasta vertaistukea, jopa ystävyyttä. En ole tunteineni yksin.

- Jos joku haluaa kuolla, niin mun mielestä sitä pittää kunnioittaa. Melekeen hattua nostaa, Korpisuo sanoi. - Vittuako se kellekää kuuluu. Jos ei jaksa niin ei jaksa.

Kuolema on vahvasti läsnä koko tragikoomisen keikkakiertueen, jolla päähenkilömme Hautamaa (osuva nimi!) lukijansa kuljettaa. Pääsemme viinan huuruiselle reissulle ympäri Eurooppaa, matkalle, joka on yhtä kaukana glamourista kuin yö päivästä. Tutustumme niin kaupunkeihin, kuin mitä moninaisimpiin persooniin. Kaikkein läheisimmäksi toki muodostuu itse bändi, Hautamaa (kohtalo)tovereineen. Jännitys, ahdistus, pelot hökivät jakuvasti niskaan. Itsemurha on kirkkaana mielessä, olipa sitten vastoinkäyminen mikä hyvänsä. Ja niitähän riittää. Bändinjäseniä riivaavat riidat, ja Hautamaata painaa huoli kotona odottavasta vaimosta, jonka synnytys meinaa käynnistyä etuajassa. Ikävä on kova, toisaalta kotiinpaluu uuteen tilanteeseen pelottaa.

Sami Lopakka, Sentenced-yhtyeen kitaristi ja sanoittaja tietää mistä kirjoittaa. Hänen tekstinsä on järkyttävän hauskaa ja jäkyttävän surullista. Sujuvaa, rujoa, rumaa, kaunista. Kirjan parissa tein ennätysmäärän muistiinpanoja tärkeistä sitaateista, joita jouduin kovalla kädellä karsimaan (nyyh). Nämä tahtoisin kanssanne jakaa. Ja tietysti koko kirjan. Jos tämä on vielä lukematta, minulla on vain kaksi sanaa sinulle. Lue Marras!

Ahdistus tunki sisään, mutta ryin sen alas viemäriin. Oli vain toivottava, oli uskottava. Oli mentävä eteenpäin. Luotettava, että kaikki huoli olisi lopulta turhaa. Oli pysyteltävä poissa varjoista. Uhkakuvat oli karkoitettava.
Toivo. On yhtä kuin pelko.


- Kyllä täällä juopon selekärankaa koetellaan, Korpisuo sanoi.
- No? kysyin.
- Haahulin tuossa aamulla summassa johonkin suuntaan. Siellä tuli semmonen aukio vastaan ku Place Kossuth. Eikö se tarkoita että siinä ois ollu Kossun paikka?


Elämä on suoranainen ihme, mutta se häilyy ohi sumussa. Ahdistuksessa, jonoissa, huolissa, riidellessä, sairaana, tappiossa, epätoivossa. Vitutuksessa, josta on tullut olotiloista se tutuin.


Ja sokerina pohjalla

Jos Linnunradan voisi asettaa kämmenelleen, seuraava galaksi olisi kuukausien kävelymatkan päässä. Galakseja on universumissa ainakin sata miljardia.
Mitä tässä mittakaavassa ovat yhden ihmisen huolet, surut, ahdistus? Ne ovat kaikki, jos sinä olet se ihminen.

***
Muita arvioita mm. täältä

Villasukka
Lukutoukka
Morre
Kirsi