Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Kai Ekholm; Tähtisilmä

Atena 2016, 208s.

Valossa seuraamme muiden tarinoita. Pimeydessä syntyvät omat kertomuksemme.


Nythän on näin, että minä olen rakastunut Suomenlinnaan. Olen tainnut maininnut asiasta ennenkin. Atenan katalogia selatessani en voinut olla huomaamatta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan, Kai Ekholmin toista romaania, jonka ytimessä tämä taivaallisen kaunis merilinnoitus hohtaa.

Mutta nyt on käsillä jotain poikkeuksellista. Kustaanmiekan valleilla ei suinkaan vietetä leppoisaa picnikiä, ei siellä tehdään joukkoitsemurha. Äiti kahden lapsen kanssa. Isä, isoisä. He kaikki hyppäävät kuolemaan. Ei sittenkään. Heidät tapetaan.

Tämä vuonna 1995 tapahtunut tragedia nousee uudelleen pintaan, kun mielisairaalassa jo vuosia asunut puhekyvytön mies alkaa piirtää selittämättömiä näkyjä. Huikaisevilla piirtäjän lahjoilla siunattu Arno kuvaa kuollutta perhettä. Samaan aikaan eräs etsivätoimisto saa toimeksiannon selvittää, mitä lopulta tapahtui.


Ymmärtää, ei syyttää. Siinä oli heidän ja poliisin ero. Hän ja Kihara yrittivät ymmärtää, eivät syyttää.


Ja näin me tapaamme Kaljun ja Kiharan. Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava -nimisen romaanin lukeneille kaksikko on jo tuttu, mutta me myöhäisheränneetkin pääsemme vaivatta menoon mukaan.

Kuten usein jännäreissä, myös Tähtisilmässä pääpaino lepää henkilökemioiden varassa. Itse henkilöissä. Jäin ihmettelemään miten pienin, nasevin keinoin kirjailija nämä kaksi tuo tykö. Molemmat ovat kertakaikkisen hurmaavia! Heidän elämänsä, heidän kipupisteensä vaativat lukijalta täyden huomion.


Kiharan mielestä elämä Suomessa oli rakkauteen pakottamista. Oli mahdotonta olla onnellinen ilman miestä. Ihan itsekseen. Miehillä oli taas pakonomainen tarve saada joku kukkakeppi vierelleen ja tietenkin kohtuullisesti seksiä. No oli hänelläkin tarpeensa.


Raju perhesurma ulottaa pitkät, veriset lonkeronsa 90-luvulta tähän päivään saakka. Laman piinaama Suomi, ihmisen järkyttävä ahneus epätavallisessa tilanteessa, nousevat kirjan keskeisiksi teemoiksi.

Tähtisilmä on, sanotaanko nyt sitten veijariromaani. Ekholm kirjoittaa silmät tuikkien, jäätävällä temmolla, malttaen kuitenkin pysähtyä pienten ihmisten kohtaloihin. Luin romaania tarkoituksellisen hitaasti. Halusin nauttia sen nokkelasta kielellisestä ilottelusta, lyhyen ytimekkäästä kerronnasta. Ja rivien välissä vaanivasta ydinräjähdyksestä...


Elämään tarvitaan aina jotakin. Kasvot ikkunassa, toinen ihminen, rakas. Minulla ei ole ketään, jolle sanoa "aarteeni".

***

Romaanista on blogannut ainakin Marja-Liisa ja Kirjavinkit.

Bloggaaja Suomenlinnassa