Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.

Lars Kepler; Lazarus

Lazarus 2018, suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen 2018, 551s.

Jokaisen ihmisen kestokyvyllä on rajansa.


Voi huokaus. Voi rakkaus. Sillä sitä Lars Keplerin, ruotsalaisen kirjailijaparin teokset ovat. Niiden kyytiin voi vain heittäytyä. Antaa hurjana tempoilevan, lähes raivokkaasti etenevän tarinan viedä. Voi kyllä, olen jälleen kerran myyty. Lazarus edustaa ehdottomasti lajinsa parhaimmistoa.

Pelkojaan ei voi loputtomiin paeta kukaan, ei varsinkaan, jos jahtaajana on itse paholainen. Tai ainakin häntä muistuttava ihmishahmo; Jurek. Juuri Jurekin takia Joonan oli aikoinaan tehtävä rajut ratkaisunsa perheensä suojelemiseksi, juuri hänen takiaan sankaripoliisimme on kehittänyt monimutkaisen pakosuunnitelman tyttärensä Lumin turvallisuuden varmistamiseksi. Mutta Jurekhan on kuollut.Saga ampui hänet. Vai voiko erittäin mustan sielun omaava henkilö nousta kuolleista?


- Joona, hän sanoo vakavasti. - Tiedän että uskot olevasi vahingollista seuraa, että saatat vaaraan kaikki joista välität.
- Enpä, Joona kuiskaa.
- Sinulla on ollut pitkään niin vaikeaa, mutta ei ole kirjoitettu tähtiin, että aina pitäisi olla sellaista.



Tarina alkaa perinteisissä merkeissä; Oslosta löydetään kuoliaaksi murjottu mies. Mistään tavallisesta juoppotappelusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä miehen pakastearkku pursuilee erilaisia ruumiinosia. Kaikki irrotettuina eri uhreilta. Samalla hautarauhaa rikotaan kovemmalla kädellä. Joonan edesmenneen vaimon pään ylöskaivaminen vihjaa miehelle, että hänen kuvittelemansa tasainen elämä on vain silmänlumetta. Harhaa. Kaikki on suurta valhetta ja petosta eikä paluuta turvallisuuteen enää ole. Joonan on paettava, vaikka hänen työtoverinsa suhtautuvatkin alkuun epäillen "lazarusilmiöön".

Mutta kun ruumisarkuista löydetään elävinä pidettyjä, toiset pitkäänkin sinnitelleitä uhreja, herää myöskin Saga.


Toki se on vaarallista, mutta Sagalla ei ole vaihtoehtoja.
Hän onnistui viime kerralla ja aikoo onnistua nytkin.
Hän aikoo pysyä totuudessa.
Antaa pimeyden pimeyttä vastaan.
Hän katsoo itseään hissin peilistä. Kasvot ovat mustelmilla ja näyttävät vierailta. Silmät ovat tummat ja kiiluvat.



Kuten aiemmin mainitsin, Kepleriin ei tarvitse ikinä pettyä. Lazarus näyttää peloista pahimman; se ei ole oma kuolemasi, se on rakkaimpiesi lähtö mitä hirvittävimmällä tavalla. Vaikka teos on toisaalta vauhdikas ja mukaansatempaava, sen ydinajatus puhuttelee kaiken shokeeraavuuden keskellä; huolenpito läheisistä. Vaikka se maksaisi mitä. Vaikka se maksaisi oman hengen. Ja silti. Voittaako pahuus kuitenkin?


Pimeä, synkeä syksy vaatii vastapainoksi itsensä hemmottelua; sellaista voisi olla vaikkapa Lazaruksen lukeminen.



- Minä nyt vain tarkoitan, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä vaan myös elämistä, Lumi sanoo.

Arttu Tuominen; Leipuri

Myllylahti Oy 2018, 351s.

"Leivotaan, leivotaan kakkuja. Leipääkin tehdään, jos jaksetaan. Kauli ja käännä ja työnnä paistumaan, pian uunista jo hyvä tuoksu kohoaa", Rautakorpi lausui.
"Se on siellä, kirjoitettu keittiön seinään."
"Haluan nähdä sen."
"Runonko?"
"Kaiken."



Tiedättekö millainen olo tulee kun on lukenut liian hyvän kirjan? Toisista tahtoisi kiljua koko maailmalle. Toisten ympärille taas kietoutua, omia, pitää itsellään. Minun lukuelämykseni. Minun tunnemyrskyni. Leipuri kahlehti jo kantensa perusteella tiukasti itseensä, poltti, piinasi, vapautti. Myönnän rakastavani juuri tällaisia shokeeraavia tarinoita, ja toisaalta en muista, koska viimeksi kirjan/kirjasarjan päätyttyä itkin.

Kaikki alkoi oikeastaan 70-luvulla. Vasta vuosikymmenten päästä Leipuriksi nimetty sarjamurhaaja alkoi piinata Poria. Nyt hän on tullut takaisin.


Heillä oli käsissään sarjamurhaaja.

Murhaaja, joka paloitteli ihmisiä ja poltti heitä elävältä.
Murhaaja, joka oli vapaana. Joka tekisi sen uudelleen.
Joka leikki heidän kanssaan.
Joka heidän pitäisi saada kiinni.
Leipuri.



Romaanin nimi antaa vahvan viitteen murhaajan tekotavasta. Ei leivota pullia, ei kakkuja, ei leipää, leivotaan ihmisiä. Ei pöllyä jauhot, haju on palaneen lihan. Ensimmäiseksi uhriksi Leipurin "uuden aallon" myötä valikoituu eläkkeelle jäänyt väkivaltayksikön esimies, Eero Kataja. Janne Rautakorven läheinen ystävä. Myös seuraava uhri on poliisi. Minne vanhat esitutkintapöytäkirjat ovat kadonneet? Entä vaaniiko murhaaja nyt kaikkia tutuiksi tulleita fiktiivisiä ystäviämme?

Labyrintti-sarjan ehdoton sydän Janne Rautakorpi, tuo toinen toistaan traagisempien kohtaloiden repimä entinen poliisi, palaa taas kentälle. Menneisyyden sekoittuminen nykyisyyteen ei tee hyvää miehen jo ennestään hauraalle psyykkeelle. Millaisten demonien kanssa Janne joutuukaan kamppailemaan päätyäkseen lopulta sinne, mistä sarja alkoi. Muistilabyrinttiin.


Kirjailija Arttu Tuominen näyttää Leipurissa todellisen kirjallisen lahjakkuutensa. Hän ei pelkää kuljettaa lukijaa kaikkein synkimpään pimeyteen, ja kun valo sitten saapuu, se räjäyttää kipukeskuksen. Syvästi inhimillinen, repivän raaka dekkari on sarjalle aivan täydellinen lopetus. Paljonhan minä teokselta odotin, enkä siltikään osannut varautua sfääreihin, joihin tarina minut kuljetti. Loistokasta.



Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt tyhjyyden päällä. Milloin tahansa taika saattaisi pettää ja hän putoaisi. Kuinka ohueksi ihminen saatettiin venyttää ennen kuin tämä katkesi?

Tess Gerritsen; Tappava salaisuus

I know a secret 2017, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2017, 320s.

"Minusta tuntuu, että me kahlaamme nyt jossain syvässä, synkässä psykologisessa paskassa. Haluamme kuulla teidän näkemyksistänne siitä, millaisen sekopään kanssa olemme tekemisissä."



Paras lääkitys tätä marraskuista mustuutta vastaan on ahmia jännäreitä. Joskin dekkarilla ja dekkarilla on eroa. Luettuani muutaman ihan hyvän, osui vanha kunnon Tess Gerritsen suoraan suoneen. Mistä hän näitä keksii? Kieltämättä pari viimeisintä Gerritseniä ei aivan yhtä hekumallisia olleet, mutta Tappava salaisuus (hiukan kököstä nimestään huolimatta) nostaa tason jälleen sinne minne se kuuluukin.

Jane (kasvanut kahden veljen kanssa ja oppinut, että nopea potku johti yleensä vikkelämmin tuloksiin kuin kohtelias pyyntö) Rizzol sekä Maura (Vainajien kuningatar) Isles tutkivat jälleen nuoren naisen murhaa. Ruumis puristaa kädessään omia irti kaiverrettuja silmiä. Löytyykö ratkaisu tällä kertaa naisen ohjaamasta kauhuelokuvasta vai onko katsottava kauemmaksi, pengottava kalman hajuisia salaisuuksia sillä ruumita tulee lisää, sehän on selvä?


Maura kääntyi ja tähysti katua, katsoi vuorotellen kaikkia ovensuita, kaikkia ikkunoita. Tarkkailiko joku häntä tuon talon toisesta kerroksesta? Oliko tuolla kujalla liikettä? Hän kuvitteli pahaenteisiä varjojakuvia kaikkialle, minne käänsi katseensa. Jane oli varoittanut häntä. Siinä piili Amalthean valta: tämä oli raottanut verhoa ja paljastanut näkyviin painajaismaiseman, jossa kaikki oli maalattu varjoilla.



Gerritsenin kirjoista on hiukan hankala kertoa paljastamatta liikaa. Parasta olisi napata teos "lippa silmillä ja liukuun" -periaatteella. Hurjan rikostarinan ohella kirjailija hämmentää mukavasti myös päähenkilöiden elämiä. Erityisesti kuolinsyyntutkija Mauraa ravistellaan: hänen on vielä kerran tavattava sarjamurhaaja äitinsä ja mikä riipivinstä, Daniel...


Tappava salaisuus edustaa upealla tavalla genrensä aatelia.


"Pahikset eivät katso kauhuleffoja."

Jørn Lier Horst; Luolamies

Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Daniel Cole; Räsynukke

Ragdoll 2017, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2017, 444s.

"Hän tulee. Wolf, hän tulee ja tappaa minut!" Ford sanoi.

"Se tappaja? No... niin," Wolf sanoi kummissaan. "Tai siis ei tule."
"Kyllä tulee. Tulee. Tulee. Hän tietää kaiken. Hän tiesi sen, missä minä olin silloin. Hän tietää sen, missä olen nyt."
"Sitten ainakin tietää, jos et tule pois sieltä ikkunasta. Istu alas."



Kuten tiedätte, trillerikevät on ollut tavattoman korkeatasoinen, suorastaan huikaiseva, ja siinä mielessä tietysti hankala uusille tulokkaille. Kun lavalle marssii jälleen yksi dekkaristi, vieläpä sellainen josta on vouhkattu jo etukäteen, kohoavat odotukset kieltämättä korkealle. Ensimmäinen luku ei vielä sano oikein mitään, mutta pian lukija hahmottaa mielessään sen olevan kaiken ydin. Syy lievästi sanottuna makaaberiin löytöön. Kuudesta uhrista kokoon kursittuun ruumiiseen.



"Katsopa tätä ruumista vähän aikaa ja sano, mitä vikaa siinä on."
Edmunds loi häneen kärsivän silmäyksen.
"Paitsi tietysti se, mikä on itsestään selvää", Joe lisäsi.
Edmunds mittaili katseellaan irvokasta tekelettä, vaikka hänen ei oikeastaan olisi tarvinnut. Hänestä päinvastoin tuntui, ettei hän saisi sen kuvaa koskaan mielestään. Häntä inhotti olla samassa huoneessa sen kanssa. Se järkytti häntä yhä kaikkien järkisyiden vastaisesti. Hän katsoi Joeen mitään ymmärtämättä.



Joistain jännäreistä pitää, jotkut edustavat keskitasoa, toiset puolestaan jäävät (hammasta purren, harjoittelen yhä taitoa) kesken. Ja toisiin taas, pahoittelen iänikuista sanamuotoa, rakastuu. Voi Daniel Cole, minkä teit! Räsynukke on sekoitus poliisien aherrusta haastavan sarjamurhaajan, joka ystävällisesti ilmoittaa seuraavien uhriensa nimet netissä, kiinniottamista, ja sitten löytyy synkempi, lähes ahdistava puoli... Mustaa, nasevaa huumoria unohtamatta. Tänä keväänä genren huumoripitoisuudella ei ole voinut pullistella, mutta Räsynukke harsii umpeen moiset puuteet. Olen vakuuttunut! Itseironiaa kun ei saa ikinä unohtaa.

Sarjan, siis joo, sarjastahan kirjassa on kyse, kuten kirjailijan loppuhaastattelusta käy ilmi, päähenkilöt ovat hekin omalaatuisia. Lontoolainen poliisi, William "Wolf" Fawkes herättää ristiriitaisia tunteita jo ensimmäisessä luvussa jossa hän... Emily Baxter taas... No, näitä rääväsuisia, alkoholiin meneviä naispoliiseja on taidettu nähdä aiemminkin. Tutkinnassa pyörii mukana myös mm. ylitunnollinen Edmunds ja jotenkin wallandermainen Finlay.


Kerrassaan mahtavuutta! Kirjailija kiittää lopputekstissä lukijoita, jotka ovat vaivautuneet lukemaan juuri hänen teoksensa uskomattoman hienojen kirjojen sijaan. Jos sinä luet vuodessa vain dekkarin, pari, tai ehkä kymmenen, uskallan peukuttaa Räsynukkea!


"Olen jo antanut yhden sarjamurhaajan pilata elämäni. En anna toisen määrätä, milloin sen loppuu."

Jo Nesbø; Jano

Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

Saul Black; Rakkaudesta murhaan

Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.

Pierre Lemaitre Iréne ja Camille

Travail soigné 2006, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 392s.

"Todellisen elämän rikokset eivät sittenkään taida olla yhtä hienosti sommiteltuja kuin romaaneissa."
Ehkä eivät, Camille ajatteli.


Muistatteko vuosi sitten ilmestyneen Alexin? Tytön häkissä? Vain kolmetoistavuotiaan kokoisen ylikomisarion, Camille Verhoevenin? Nyt sarja on suomennettu kokonaisuudessaan, huraa, joskin nurinkurisessa järjestyksessä. Camille päättää trilogian, ja spoilaa Irénen, joten lukekaa se viimeiseksi.


Astuttuaan peremmälle hän kohtasi näyn, jota hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan: irti leikattuja sormia, lammikoittain hyytynyttä verta ja kaiken yllä ulosteiden, kuivuneen veren ja silvottujen sisälmysten löyhkä. Hänen mieleensä tulivat välittömästi Goyan Saturnus syö poikansa -maalauksen mielipuoliset kasvot ja muljottavat silmät, verenpunaisena ammottava suu ja hulluus, täydellinen hulluus.


Voi kyllä, Iréne on raaka teos. Se sisältää brutaaleja kohtauksia, suoranaista hulluutta. Vastapainona juonelle tekstistä huokuu sanoinkuvaamaton herkkyys. Voisiko sanoa, jopa kauneus. Sillä Iréne on rakkaustarina. Rakkaustarina, jonka lopun Alexin lukeneet jo tietävät.

Camille kumppaneineen joutuu järisyttäviä raakuuksia harrastavan sarjamurhaajan jäljille, joka poimii kohtauksensa rikoskirjallisuudesta. Ilmi tullut paloittelumurha on vain jäävuoren huippu. Murhaajan kynä on terävä, tämän saavat tutkijamme havaita, mutta veitsi vielä terävämpi. Tulevaa loppuhuipennusta ei osaisi ennakoida edes älystään tunnettu Camille...

Rikoskirjallisuusteema yhdistettynä isän huoleen puolisostaan ja tulevasta lapsestaan, kuljettaa tarinaa syvemmälle, kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kirjan päätyttyä itkin.


Niin kuin palapelissä, joka saavuttaa täydellisen muotonsa vasta kun kaikki palaset ovat paikoillaan, jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä kokonaisuudessa.

Sacrifices 2012, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 336s.

Näytelmä on vasta alkanut.
Ja kulissit maalataan kohta punaisiksi.


Miten päättyy ranskalaisen kirjailijan, Pierre Lemaitren Camille -sarja? Lemaitren, josta on tulossa hurjaa vauhtia tulla yksi lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä edessä uhkaa sanattomuus. Hänen ironiansa, hänen Camillensa. Verhoeven, johon voi suhtautua vain myötätunnon värittämällä rakkaudella.


Ihmisluonto on sellainen, että onnettomuuden sattuessa kaikki kynnelle kykenevät tungeksivat aitiopaikoille. Niin kauan kuin yksikin vilkkuva hälytysvalo tai viimeiset veriroiskeiden rippeet ovat näköpiirissä, katsomossa on takuuvarmasti joku. Ja tällä kertaa yleisöä on paljon. Ajatella, haulikonlaukausten säestyksellä tehty ryöstö keskellä Pariisia. Paraskin huvipuisto kalpenee sen rinnalla.


Champs-Elyséesin koruliikkeessä tapahtuu koko Pariisia liikuttava ryöstö. Eräs sivullinen, Anne Forestier -niminen nainen murjotaan muodottomaksi. Camille vaatii jutun, vain hiukan vilppiä käyttäen, itselleen, Anne kun sattuu olevan hänen rakkaansa. Ja hän on vaarassa, edelleen. Vaarassa on myös Camillen koko ura, koska nyt miehen on selvitettävä aina vain sekavammaksi muotoutuva tapaus aivan yksinään.

Ja niinhän siinä kävi, että päätösosaa loppuun lukiessa jouduin taas kyynelehtimään. Lemaitre ei anna armon hitustakaan, mutta hän selkeästi välittää. Hän on kuin Camille itse; äärettömän viisas, äärettömän taitava. Maailmalla Lemaitre-kuume kasvaa. Samaa toivon sarjalle blogistaniassa.


***

Camillen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Arja ja MarikaOksa.

Saul Black; Tappamisen pitkä oppimäärä

The Killing Lessons 2015, suom. Elina Koskelin ja Like 2015, 445s.

Hänen kasvonsa - hän- suukapulassa. Hänen perheensä rakkaus - hänen äitinsä ja isänsä, Alisonin - tuhansien kilometrien päässä, ja hän täällä, nyt, tässä tilanteessa. Hän kuvitteli heidän näkevän hänet tällaisena. Hänen isänsä murtuisi, hänen äitinsä lempeät kasvot rumentuisivat murheesta, Alison käpertyisi vuoteelleen ja vaikeroisi kuin haavoittunut eläin. En näe heitä enää ikinä. En - 


En kyennyt, kaiken hypetyksen hullaannuttamana vastustamaan jälleen kerran yhtä jännäriä. Uutta nimeä roisoisessa ja epätasaisessa genressä, joka yleensä kietoo pikkusormensa ympärille, toisinaan joutuu tyytymään keskinkertaiseen. Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (jotenkin tuo enkunkielinen The Killing Lessons miellytti nimenä enemmän) oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Tiedättehän tuon tunteen. Kun kaksi toisilleen tuntematonta kohtaavat, katseet juuttuvat kiinni toisiinsa, näkevät syvemmälle ja tarkemmin, kuin sopivaa olisi, eikä kumpikaan tahdo päästää irti. Ja sitten hetki on ohi - kuitenkin - matka jatkuu, mutta toisen silmiä ei unohda ikinä.

Juuri näin kävi minulle romaanin parissa, jonka takateksti flirttaillen varoitteli: "Älä lue tätä kirjaa. Yksikään lukija ei ansaitse tulla tällä tavalla pelotelluksi." - Linwood Barclay

Mutta minäpä koin ansainneeni juuri tätä. Kaiken arkisen tohinan keskellä, muuton jäljiltä vielä toipilaana sallin itselleni palasen jännärifriikin taivasta. Tappamisen pitkä oppimäärä kuulostaa nimenä uuvuttavalta, mutta se vie lukijansa täydellisesti toisiin sfääreihin. Mitä väliä on maksamattomilla laskuilla ja haisevilla tiskeillä kun voi paeta jonnekin aivan muualle.

Romaanin kaava ei erikoisuudellaan taivaita kaada. On sarjamurhaaja, sadisti sanan alkuperäisessä merkityksessä. On kadonneita kaunottaria, nuoria naisia tietysti, jotka löydetään myöhemmin raiskattuina ja kidutettuina sisällään hämmennystä aiheuttavia esineitä. Esineet ovatkin ainoa johtolanka, joka epätoivoisilla sanfranciscolaisilla poliisella on muistomerkkinä murhaajasta. Paha vain, että ruumiisiin tungetut tavarat eivät näytä muodostavan minkäänlaista kaavaa, vaan vaikuttavat ainoastaan summittaisilta keinoilta häpäistä ruumiit.

Epätoivoisin poliiseista on täydellisen uskottavaksi luotu päähenkilö Claudia. Jokaisen poliisin työssä tulee kuulemma tapaus, joka murtaa persoonan. Tapaus josta ei toivu ikinä. Tapaus, josta muodostuu pakkomielle. Claudialla tällainen on jo takanapäin, ja samalla rysäyksellä hän tappoi rakkautensa elämänsä mieheen. Nyt repaleinen nainen paahtaa eteenpäin keskittymällä täysillä työhönsä ja viinan kittaamiseen. Mutta muisto Nickistä, muisto rakkaudesta elää:


Kun he olivat olleet yhdessä, maailma oli paljastunut rumankauniiksi kauhuvitsiksi, jossa he molemmet elivät. Joskus sitä nauroi kuollakseen, joskus taas vaipui epätoivoon, mutta kun he olivat löytäneet toisensa, kumpaakaan ei tarvinnut enää tehdä yksin.


Saul Black kirjoittaa kuulemma jäljittelemättömällä tyylillä. No aivan ehdottomasti. Tarinan rajuuteen tuo oman leimansa päähenkilöiden inhimillisyys. Heidät tuodaan pienin keinoin lukijalle aivan tutuiksi. Claudiaa esimerkiksi ei voi olla rakastamatta. Ja itse kieli; vaikka kyseessä dekkari, romaani on kielensä puolesta kaunokirjallisuutta. Oikeasti. Black liikkuu henkilöidensä kalloissa ja ulosannista voi ainoastaan nauttia.

Rumien yksityiskohtien puolesta en uskalla teosta herkille lukijoille suositella, mutta jännäreiden ystävät, tämä on teille. Meille.


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Lilli,  Tuijata, bleue, Savannilla, Jori

Simo Hiltunen; Lampaan vaatteissa

WSOY 2015,  418s.

Perhe oli yksikkö, jossa saattoi tuntea itsensä enemmäksi kuin yhdeksi. Kodeissa asui me. Kauniisti ajateltuna se saattoi olla niin, mutta Lauri tiesi todellisuuden toisen puolen. Siellä saattoi asua vain yksi Minä. Kaikille koti ei ollut koti; se oli asunto tai epätasapainoinen majoitustila. Pahimmassa tapauksessa vankila tai esikartano.


Lampaan vaatteissa -kirjan lukemisen jälkeen olo on uupunut, mieli repaleinen hämmennyksen kaltaisesta järkytyksestä. Talja painaa, villan sisässä hikoaa. Tekisi mieli heittää yltä tuo painava peite, kirmata villisti pitkin metsiä. Ulvoa. Sillä kuten takakannessa varoitellaan, tämä teos ei säästä ketään. Lukijasta puhumattakaan. Tämä romaani on niitä, jotka alkavat lukea häntä, joka teosta käsissään pitelee. Ensin se houkuttelee, lopulta se suorastaan pakottaa katsomaan omaan sisimpään. Omaan sisäiseen suteen, joka joko pysyy aisoissa, taikka sitten ei. Näky ei ole kaunis, koska ihminen on pohjimmiltaan paha. Ihminen on ihmiselle susi. Toisaalta romaani ei missään nimessä ole lohduton. Se vie helvettiin, mutta taluttaa myös sieltä takaisin.

Luin ihan sattumoisin Antti Tuomaisen Kaivoksen ja Simo Hiltusen esikoisromaanin peräjälkeen. Näissä kahdessa on paljon samaa. Ja kuitenkin molemmat uniikkeja, omille tyyleilleen uskollisia. Myös Lampaan päähenkilö on toimittaja. Itse asiassa rikostoimittaja Lauri Kivi. Lauri, joka kävi lapsena läpi helvetin. Häntä piinattiin koulussa, mutta vielä pahempi, pahin, hirviö; oma isä. Lauri elää askeettista elämää kuulolaitteen varassa, mutta työssään hän on omassa elementissään. Hän tutkii perhesurmia, perhemurhia.

Lauri Kiven tie vie paikkakunnalta toiselle murhien omaisia haastatellen, mutta vielä enemmän kirja keskittyy Laurin järkyttävään historiaan. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, kuinka kukaan voi olla omalle lapselleen niin saatanallisen paha? Ja samaan aikaan, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kuinka teoilla on seurauksensa, ja kuinka kipeitä syyt voivat olla.


Tuomaksen mukaan mutsi oli kuin piesty piski. Ensin se räkytti ja sitten se ulisi. Tuomas kuulemma odotti, että mutsi vielä joskus nostaisi jalkaa, kuseksisi pihavaahteroihin ja hautaisi luita maahan. Lauri toivoi, etteivät ne olisi hänen ja Tuomaksen.


Lampaan vaatteissa on yksi tämän vuoden hienoimmista romaaneista. Simo Hiltunen kirjoittaa kielellä sopivassa määrin kikkaillen, äärettömän rehellisesti ja rujosti. Dialogit saattavat aiheuttaa, kuten moni muukin seikka kirjassa, pahoinvointia herkimmille. Mutta juuri kaunistelemattomuus tekee romaanista niin vahvan, realistisen. Kuten kirjailija itse kiitoksissa toteaa, "valittettavasti elämä vain on toisinaan vielä taruakin kammottavampaa."


Ja toisaalta, Lampaan vaatteissa sisältää sopivassa määrin lämpöä, lohtua. Aina on mahdollista valita oma tiensä. Päättää toimia toisin. Antaa anteeksi.


- Lapset ovat kuin pesusieniä. Ne imevät sinusta kaikki mehut, mutta kun niitä rutistaa, saa kaiken takaisin ja enemmän.


- Mie uskon, mutta uso sie, kummie sanon, jotta vihalla sie et piäse ku hirteen, hautaan tai pullonkaulaan. Viha on jarru, antteeksanto ohituskaista.



Lukekaa tämä! Näin on toiminut ainakin Krista.

Tess Gerritsen; Salametsästäjä

Die Again  2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2015, 335s.

"Missä hän on"" Sylvia kirkuu. "Missä on loput hänestä?"

Tess Gerritsen, ihmissuhdepainotteisia, raakoja, jollain tapaa slaughtermaisia jännäreitä kirjoittava tuottelias nainen on rinnallakulkenut koko blogitaipaleeni. Itse asiassa löysin hänet jo vuosia ennen kuin edes kuvittelin mitään julkisesti naputtelevani. Hänen uusimmainen on aina lukulistani ykkössijalla. Häneen luotan vailla huolen häivää; Gerritsen kyllä osaa viihdyttää. Säikytellä Maura Islesin ja Jane Rizzolin tutkimusten kautta.

Ja kyllä kyllä, Salametsästäjä edustaa silmäniskuilla terästettyä trilleriä alusta loppuun saakka. Preesensissä kerrottu menneisyys, jossa seitsemän turistia, yksi heistä miehensä kanssa Bostwanaan lomailemaan lähtenyt Millie, joutuvat yö toisensä jälkeen luopumaan ryhmänsä jäsenistä. Ruumiinosia löytyy, mielikuvituksen varaan jää, mitä kadonneille on tapahtunut. Epäilykset kasvavat, pakoon ei pääse, kauhu elää klaustrofobiassa. Sillä pientä "turvalliseksi" aidattua aluetta ympäröivät villieläimet. Kesyttämätön, uljas Afrikka. Pimeys, jonka alkuperää voi vain arvailla.

Bostwana-osiot ovat kirjassa ihan parasta. Mikset Tess keskittynyt pelottelemaan meitä vielä enemmän täydellisessä miljöössä tapahtuvalla uhri/saalis -asetelmalla? Yliluonnollistakin jäin kaipaamaan. Salametsästäjä on loistava teos, mutta liiankin normaali. Gerritsenille tyypillinen kauhulla leikittely on nyt jätetty minimiin.


"Kun astun huoneeseen, jossa on paljon väkeä, mietin vaistomaisesti, ketä minun pitäisi pelätä. Ketä varoa."
"Sitä kutsutaan tilannetajuksi. Se on fiksua."
"On se muutakin. Ihan kuin pystyisin tuntemaan pimeyden fyysisesti. En tiedä, tuleeko se ulkopuolelta vai onko se jo sisimmässäni."


Nykyhetkessä Bostonissa tuttu tuittupää, etsivä Jane kutsutaan hätiin, kun postinkantaja tekee hirvittävän löydön: alaston mies katossa roikkumassa ylösalaisin, suolistettuna, osittain omien lemmikkiensä syömänä. Hillitty kuolinsyytutkija Maura lipuu tietysti myös paikalle, ja pääsee tällä kertaa osallistumaan poliisien tutkintaan. Jäljet vievät, mutkitellen ja kiemurrellen aina Bostwanaan saakka.

Salametsästäjä ei missään nimessä edusta parasta Gerritseniä. Jääkylmä lienee edelleen naisen upein romaani. Muutenkin pidin enemmän sarjan alkupuolesta. Toisaalta viime aikoina on esiin putkahdellut niin paljon uusia, omaleimaisempia dekkarikirjailijoita, että genren rima nyt korkeammalla kuin koskaan.


"Kenelle muulle voisin puhua jäteastiasta löytyneistä sisälmyksistä? Eivät normaalit ihmiset puhu niistä."
"Toisin sanoen minä en ole normaali."
"Et kai sinä minuakaan normaalina pidä?" Jane naurahti. "Olemme molemmat sairaita ja kieroutuneita. Vain se selittää, miksi olemme tällä alalla. Ja miksi olemme hyvä tiimi."

Gillian Flynn; Teräviä esineitä

Sharp Objects 2006, suom. Maria Lyytinen ja WSOY 2015, 317s.

"He, hän, kuka ikinä. Se kusipää. Sairas lapsentappaja. Sillä väliin kun minä ja perheeni olemme nukkumassa, kun te ajelette ympäriinsä tekemässä juttujanne. tuolla jossain on ihminen, joka etsii lapsia uhreikseen."

Postaukseni kulkevat edelleen n. kuukauden jäljessä siitä, kun kirjat olen lukenut. Karin Slaughterin Näkymättömän otin ennen Teräviä esineitä ja täytyy myöntää, että kahden vahvan naiskirjailijan painissa voitti tällä erää kirkkaasti Gillian Flynn! Yhdysvaltalaisen trillerikirjailijattaren uusin suomennos, joka on samalla hänen esikoisteoksensa, koukuttaa kieroudellaan. Teksti on mitä oivallisin osoitus Flynnin mielipuolisesta mielikuvituksesta.

Teinitytöt, heissä on ainakin näin keski-ikää lähestyvän naisen silmin katsottuna, jotain uhkaavaa. En ole vielä niin vanha ettenkö murrosiän vuosiani muistaisi, mutta muistot eivät juuri lohduta... Päinvastoin. Olinhan silloin kävelevä katastrofi! Niin ovat kirjan tytötkin. Mutta enemmän tai vähemmän sekaisin tässä tuntuu olevan yksi jos toinenkin henkilöhahmoista.

Ei vähiten päähenkilö Camille Preaker, toimittaja, joka kirjoittaa juttua kotikaupunkiaan ravisuttavasta skandaalista: kaksi pientä tyttöä kadonnut. Juttu tempaa Camillen mukaansa, luonnollisesti, ja pian naisen vanha itsetuho nostaa päätään. Terävät esineet kiehtovat, iho kaipaa niiden kosketusta, uusia sanoja, lisää uusia sanoja...

Masennusta sanotaan aina mustuudeksi, mutta minä olisin mielelläni herännyt tummasävyisiin tunnelmiin. Minulle masennus näyttäytyy virtsankeltaisena. Loputtoman laimean virtsan värisenä uuvuttavana taipaleena.

Camille on päähenkilönä aivan loistava, samoin kuin muutkin Flynnin aiemmista tarinoista tutut hahmot. Camille ei aseta rimaa korkealle. Hänen rinnalleen on helppo asettua, tuntea kaipuu alkoholin lohdullista vaikutusta kohtaan, ahdistua häiriintyneestä äidistä, joka uhkaa taas imaista naisen minuuden. Samalla pikkukaupunki vaikenee omiin haavoihinsa. Mutta haavat on avattava, salaisuudet paljastettava, jotta voisi tapahtua puhdistuminen.

Teräviä esineitä on helppolukuinen ja ihanan räväkkä kirja, mutta sen sanoma sairas. Ja ehkä juuri siksi niin oudon kiehtova.


Minä olen tässä, sanoin, ja se tuntui tyrmistyttävän lohdulliselta, nuo sanat. Kun joudun paniikkiin, lausun ne itselleni ääneen. Minä olen tässä.


Romaanista ovat postaneet ainakin Booking it some more, Tuijata, Leena Lumi, Mai Laakso, Arja, Omppu,  Krista

Stefan Ahnhem; Pimeään jäänyt

Offer utan ansikte 2014, suom. Laura Beck ja WSOY 2015, 534s.

UUSI UHRI PAHOLAISEN LUOKALTA

Missä: Helsingborgista Tanskaan ja takaisin.

Miksi: Koska olen utelias kokeilemaan uusia jännäreitä. Aihepiiri vaikutti vakuuttavalta, ja Laura Beck on suomentanut aiemminkin pelkkää laatua.

Stoori: Tarina kertoo Fabian Riskistä, rikostutkijasta, joka muuttaa perheineen entiseen kotikaupunkiinsa. Tuskin mies ehtii avata uuden asunnon ovea, muuttokuorman purkamisesta puhumattakaan, kun uusi työnantaja on jo kintereillä. On nimittäin tapahtunut poikkeuksellisen raaka murha (okei, ainahan ne ovat poikkeuksellisen raakoja, mutta tässä kirjassa kulahtanut sanonta pitää paikkaansa - uskokaa pois), eikä uhrina ole kuka tahansa, vaan Riskin vanha luokkatoveri. Ruumiin luota on löydetty luokkakuva, josta uhri raksittu yli. Sattumaan ei usko uusi pomo, eikä itse Fabiankaan, vaan molemmat epäilevät murhaajan metsästävän juuri tietyn luokan väkeä. Mutta miksi? Ja milloin hän meinaa lopettaa?

Kenelle: Itse viivyttelin kirjaan tarttumisen kanssa (taas) sen paksuuden takia, mutta kun sitten uskaltauduin aloittamaan, oli ihanaa antautua juonen vietäväksi. Näin ollen kaikki rautavatsaiset jännäreiden ystävät voivat huoletta langeta Ahnhemiin.

Tunnelma: Nouseva. Vaikka kipinä oli olemassa ensi sivuilta alkaen, kasvoi se kunnon roihuksi tarinan edetessä.

Plussat: Pimeään jäänyt on pimeä tarina. Se on koukuttava, kiehtova, piinaavan jännittävä. Ehdottomasti genrensä parhautta! Jo tarinan alussa tunsi olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Lukijalle ei jäänyt muuta roolia kuin nauttia huimasta kyydistä.

Miinukset: Fabian Risk ei todellakaan lukeudu sarjan aloitusosan perusteella suosikikseni fiktiivisten hahmojen maailmassa. Ei lähellekään. Mies on jotenkin... Nuiva? Tylsä? Liian asiallinen? Ja hämmästyttävää kyllä, silti olen (kuten huomaatte) ihan kirjan pauloissa! Upeat sivuhenkilöt pelasivat pelin kotiin.

Yleistä: Mitä jännäreihin tulee, Ruotsiin voimme näemmä aina, tai ainakin melkein aina, luottaa. Ei muuta kuin sarjan seuraavaa osaa odottamaan. Se ilmestyy suomeksi ensi vuonna.


Hän ylitti nurmikon kohti tuota hautausmaista aluetta, ja kun hän näki mitä siellä oli, hän ymmärsi että koko poliisitutkinnan perusteet olivat nyt yhdellä iskulla muuttuneet. Kaikki mitä he tiesivät oli kääntynyt päälaelleen, ja heidän pitäisi ajatella asiat uudestaan alusta alkaen. Katsoa uusin silmin. Mitä se tarkoitti, ja mihin suuntaan tutkintaa pitäisi nyt viedä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Jayne Anne Phillips; Murhenäytelmä

Quiet Dell 2013, suom. Kersti Juva ja Tammi 2014, 584s.

Kyyneleet voivat olla terälehtiä tai siitepölyä tai sumua tai sadetta, mummi kertoi, mutta surun kyyneleet ovat valokiviä.

Missä: Suurimmaksi osaksi Länsi-Virginiassa vuonna 1931

Miksi: Vuoksi sankkojen blogisauhujen ja kiinnostavan aiheen.

Kenelle: Keltaisen kirjaston lukijoille, Phillips-faneille, murhamysteereistä nauttiville, todellisen Kaunokirjallisuuden ystäville.

Stoori: Kun suojaverkot pettävät, kun aviomies kuolee ja huollettavaksi jää niin kartano, isoäiti kuin kolme lastakin, hakee epätoivoinen perheenäiti apua yllättävältä taholta. Kun omaa varallisuutta ei ole, eletään lamavuotta ja taloudellisen ahdingon uhka kuristaa, ryhtyy Asta Eicher kirjeenvaihtoon. Alku vaikuttaa lupaavalta. Cornelius Pierson vakuuttaa kirjeissään uskollista rakkautta, kertoo olevansa varakas ja kykenevä perheen elättäjäksi. Kosii. Asta ei tiedä allekirjoittaneensa juuri koko perheen kuolemantuomion...

Murhenäytelmä pohjaa tositapahtumiin auervaarasta, joka onnistui huijaamaan useampiakin keski-ikäistyviä naisia. Tarkkaa määrää hänen uhreilleen ei ole tiedossa. Varmaa kuitenkin on miehen sadistisuus, raakuus, joka ei Eicherin perheessä rajoittunut ainoastaan rakkautta hakevaan naisihmiseen. Myös lapsiparat saivat osansa painajaisesta, josta teoksen Emily Thornhill, itsenäinen toimittajaneiti ryhtyy raportoimaan.

Mukaan mahtuu niin faktaa vanhojen lehtileikkeiden ja valokuvien muodossa, kuin silkaa sepitettyä fiktiota. Nämä kaksi elementtiä on kiedottu toisiinsa sen verran taidokkaasti, että lukija hämääntyy helposti pitämään koko tarinaa totena.

Tunnelma: Paikoinen utuinen kuin keijun siipi, haikean kaipaava, helmiäinen. Mutta myös ankara, uhkaava, mustavalkoinen.

Taivas oli kalvas vasten tummempaa maata ja joki oli ikään kuin raja kahden maailman välissä. Hän kuvitteli kävelevänsä veden yli, vievänsä Dutyn hihnassa tuolle toiselle tyhjälle niitylle joka lepäsi pehmeässä helmiäisvalossa, mutta ei jokin esti menemästä. Kukaan heistä tällä puolen ei ollut tuon paikan arvoinen.

Plussat: Murhenäytelmä on ensimmäinen Phillipisini ja nautin alusta loppuun saakka runollisen kauniista kerronnasta. Tarinan tenho nojaa vanhahtavaan, aidon 30-luvun tyylin kerrontaan, ylimaallisiin enkelilapsikohtauksiin siinä missä niihin faktoihinkin. Mukaan mahtuu jännitystä, rakkautta ja pienisuuri päähenkilö; Eicherin henkiin jäänyt terrieri, joka saa kirjassa onneksi hyvän kodin.

Miinukset: Teoksessa vilisee melkoinen määrä henkilöitä, joiden kanssa olin mennä sekaisin siitä kuka kukin on. Tarina ei ole mikään nopealukuinen, mikä toisaalta mikään miinus olekaan. Ajankanssa avautuva, keskittymistä vaativa kirja.

Yleistä: Lukuromaanina mielenkiintoinen, tiheätunnelmainen teos, jota takuulla jään suosittelemaan.

Muualla: Esim. Kirjavinkit, Leena Lumi, Ulla, Kulttuuri kukoistaa, Susa, Krista


Kuinka merkillistä on elämä, kun hyvyys voi astua esiin, vaatia olemassaolon oikeutta, saada alkunsa jostakin niin kauheasta, niin suuren pimeyden keskellä. 


Ps. Teoksella osallistun Helmet -haasteen kohtaan 5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä

Jo Nesbø; Panssarisydän

Panserhjerte 2009, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2010, 663s.

Yö on autuaallisen hiljaista aikaa, se tarkentaa katseen, kirkastaa ajatukset. Uusi, vanha poliisi. Hole. Minun täytyy kertoa hänelle. Ei kaikkea, vain sen verran että hän ymmärtää. Että hän voi saada sen loppumaan. Ettei minun tarvitse enää tehdä sitä mitä teen. Minä syljen ja syljen mutta suu on silti jatkuvasti täynnä verta. 

Stoori: Sankarimme Harry Hole näyttää jälleen kuka on The Boss. Kerta kaikkiaan! En lakkaa hämmästelemästä Jo Nesbøn luoman henkilöhahmon karismaa. Niin viisas, niin hukassa. Tällä kertaa Harryn polku on vienyt Hongkongin oopiumluoliin saakka. Sinne mies ei kuitenkaan saa jäädä, sillä ilman Holea on koko Norja sekaisin. Oslon kujilla mellastaa tällä(kin) kertaa sarjamurhaaja, jolla on aivan omanlaisensa tyyli; murhaaja tappaa uhrit ikään kuin sisältä päin. Pitkin hampain Hole lähtee viehkon Kaja Solnessin matkaan palatakseen takaisin kotimaahansa. Ongelmia tulee heti tullissa, eikä juttu ratkea senkään jälkeen mitenkään helposti.

Päinvastoin. Panssarisydämessä murhaaja tuntuu olevan erityisen pimeä.

Missä: Tarina sijoittuu pääasiassa Osloon, mutta piipahdamme myös Hongkongissa sekä Kongossa, jonka sisällissodan runtelemilta kaduilta voi hankkia mitä tahansa. Vaikkapa vanhanaikaisia kidutusvälineitä.

Kenelle: Nesbø-faneillehan teos on taattua tavaraa, tottakai, mutta Panssarisydän sopii ehdottomasti jokaiselle laatudekkarin ystävälle.

"Mie vihaan merta", Bjorn sanoi...
"Tämä on järvi", Harry sanoi. "Ei meri."
"Samaa paskaa ne on kumpikin."

Plussat: Harvoin tulee lukeneeksi näin tiukkaa, herkkää, taidokasta jännäriä, jolla on, kuten sarjaan kuuluu, myös moraalista sanottavaa. Vaikka tämän norjalaisen kirjailijaihmeen tarinat vaikuttavat takakansien perusteelta hyvinkin tyypillisiltä lajinsa edustajilta, jopa tylsiltä (!), on Nesbø kirjailijana vailla vertaa.

Miinukset: Paksua kirjaa on hankala lukea. Sängyssä sitä ahmii niskat kiemuralla (auts), sohvalla kädet väsyy. Vaikka Harry on ihana juuri tuollaisenaan, toivoisin kirjailijan suovan sankarillemme edes hitusen onnea. Eikö miehen piina helpota koskaan?

Yleistä läppää: Minusta tuntuu, että postaukseni ovat toinen toisensa kopioita. Saadakseni mukaan vähän eloa, tai no, rytmiä, päätin ainakin tässä bloggauksessa rikkoa itselleni äärimmäisen perinteiset kaavat. Saapa nähdä mihin polkuni johtaa, kohta täällä vilisee pelkkiä ranskalaisia viivoja.

Ahkeran kahlaukseni seurauksena olen pian lukenut koko HH-sarjan. Iiiks. Mieli on haikea, lähes epätoivoinen. Onneksi Poliisi vielä odottelee lukuvuoroaan. En usko aivan heti yhtä tyrmäävän taidokasta jännärisarjaa tilalle löytäväni.

Onneksi kevät tuo tullessaan uusia tarinoita vanhoille tutuille henkilöhahmoille, uusia tuulia, toivottavasti uusia ihastuksiakin.


Tallon lasinsiruja, murskaan ne lattialle, kuulen kuinka jalkojeni alla ratisee. Ja olen paljain jaloin. Liukastelen omassa veressäni. Ulvon naurusta. Olen vapaa. Vapaa!


***

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Iltaluvut

Kirjavinkit

Jo Nesbø; Suruton, Veritimantit

Sorgenfri 2002, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2005,  506s.

Oikeudenmukaisuus on kuin vesi, oli Ellen kerran sanonut. Se löytää aina keinon toteutua. He tiesivät kumpikin, ettei se ollut totta, mutta ainakin se oli valhe joka toisinaan tuntui lohdulliselta.

Punarinta aloitti Oslo -trilogian, jota seuraavat juoniltaan löyhästi yhteen liittyvät Suruton sekä Veritimantit. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin niputtaa nämä kaksi osaa, koska joulukuu on minulle, kuten monille muillekin aina kiirekuu. Ja toisaalta, kuten pessimistisesti ajattelen, Nerböä on rummutettu ja valmiiksi joka taholla. Mitä minulla olisi kollegoiden postauksiin lisättävää muuta kuin, että kirjailija sai taas uuden fanin.

Oikeastaan hän ei edes yllättynyt. Jos panee painekattilan tulelle, tietää että jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kuitenkin toiveeni on herätellä kaltaisiani mattimyöhäsiä, jotka eivät vielä ole sarjaan tutustuneet, lukemaan ensimmäisen Harry Holensa. Voin veikata, että häkki heilahtaa, koukkuun jäätte! Nesbön kirjallinen ammattitaito ja kyky avata ikkunat suoraan pimeyden ytimeen edesauttavat asiassa, mutta kyllä se Harry vain on sarjan ydin.

Suruton keskittyy erään pankkiryöstön ympärille, jota Hole yhdessä uuden kollegansa, Beate Lønnin kanssa ratkovat. Taustalla Harryn mieltä piinaa edelleen Ellenin murha. Mitä Ellen sai selville juuri ennen kuolemaansa? Vaikka tarina on selkeästi itsenäinen ja sellaisenaankin kelpo, ylettää se juurensa Punarinnan selvittämättömiin salaisuuksiin.

"Albert Camus on sanonut, että itsemurha on filosofian ainoa todellinen ongelma", Aune sanoi tähyillen Bogstadveienin yllä avautuvaa harmaata taivasta. "Sillä päätös siitä, onko elämä elämisen arvoista vai ei, on vastaus filosofian peruskysymykseen. Kaikki muu - se onko maailma kolmiulotteinen tai jakaantuuko sielu yhdeksään vai kahteentoista kategoriaan - tulee sen jälkeen."

Marekors 2003, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2006, 464s.

Nauru jäi kaikumaan hänen korvissaan. Ja silloin hän tajusi sen. Ettei hän voinut piiloutua mihinkään, että hänet löydettäisiin kaikkialta, aivan kuten ne kolme tyttöä oli löydetty paikoista, joissa he tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Koska mitään linnaa ei ollut. Eikä panssaria.

... Ja mysteeri jatkuu viimein ratketen tarinassa, jossa sarjamurhaaja piilotta pentagrammin muotoisia veritimantteja uhreihinsa. Siinä missä Nesbön aiemmat tarinat ovat sijoittuneet vuodenajoista synkeimpiin, liikkuu kauhu nyt keskellä kuuminta kesää. Harrya janottaa. Nuoret naiset menettävät kauheilla tavoilla elämänsä. Jostain syystä numero viisi tuntuu pitävän sisällään ratkaisun arvoitukseen, vai onko sekin pelkkää mielipuolen hämäystä?

"Minun purkamani koodit ovat olleet matemaattisia, Harry. Ihmisten välisten koodien semantiikka on toisenlainen. En esimerkiksi pysty vieläkään ymmärtämään, mitä naiset oikeasti sanovat."

Harryn ja Rakelin ongelmainen on/off-suhdekin vaatisi niin lukijoiden, kuin itsensä päähenkilön helpotukseksi jonkilaista ratkaisua. Rakkautta on, mutta kestääkö se Holen fiksaatiota sekä työhönsä, että alkoholiin? Harryhan on naisnäkökulmasta ajatellen oikea renttu, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi Nesbö on tehnyt hänestä aivan vastustamattoman.

Kuolleen päärynäpuun oksat näyttivät sormilta, jotka kurkottivat kohti matalalla pihan ja asemarakennuksen yllä paistavaa kuuta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuuta sellaisena. Se näytti kuolleen miehen kasvoilta. Siniset verisuonet erottuivat valkoiselta iholta.


We wan't more!

Ps. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta...

Osallistun kirjojen myötä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Erik Axl Sund; Unissakulkija

Hungerelden 2011, suom. Kari Koski ja Otava 2014, 400s.

Hänen isänsä oli iskenyt veitsen hänen lapsuuteensa, ja terä väpättää vieläkin iskun jäljiltä.
Victoriassa ei ole mitään mikä hymyilee.

Luettuani trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, jäin janoamaan jatkoa siitäkin huolimatta, ettei teos minua täysin vakuuttanutkaan. Siinä missä pisteyttäisin Varistytön luokkaan 3,5, saisi sarjan toinen osa, Unissakulkija täydet 5 pistettä. Varistyttö antoi ikään kuin haikuja, aavistuksia siitä painajaisesta, mitä lopulta oikein tapahtui. Tule tapahtumaan. Nyt Unissakulkija kuljettaa tarinaa yhä syvemmälle pimeyteen. Samalla täydentäen, korostaen, ja herättäen yhä suuremman janon.


Kirja jatkuu luontevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlberg, henkilö jonka toimintaa ohjaa oikeudenmukaisuudesta kumpuava paatos, on keskeisin hahmo yhdessä psykologi Sofia Zetterlundin kanssa. Vaikka lapsenmurhien tutkimukset ovat rahallisista syistä, kuka nyt kaipaisi tuntemattomia pakolaislapsia, lopetettu, jatkaa Jeanette yhdessä parinsa Hurtigin kanssa mysteerin selvittelyä. Murhia tulee lisää, tosin nyt aikuiset ihmiset piinataan hirvittävillä tavoilla hengiltä. Yhtymäkohtia Varistyttöön löytyy, samat nimet nousevat tutkinnassa esiin uudestaan ja uudestaan. Mikä on se sairas kudelma, joka Jeanetten pitäisi havaita? Victoria Bergman tuntuu olevan koko jutun avain, mutta häntä on mahdotonta enää löytää. Vai onko?

Ruotsin Dekkariakatemia on myöntänyt Erik Axl Sund -nimellä kirjoittaville (rikollisen komeille) Jerker Eriksonille ja Håkan Axlander Sundquistille vuoden 2012 parhaan rikosromaanin palkinnon kuvaamalla kirjaa; "hypnoottisen vangitsevaksi psykoanalyysiksi rikoskirjallisuuden muodossa." Amen! Tuohon olikin kiteytetty oikeastaan kaikki, mitä kykenen kirjasta kertomaan. Teos ei ole missään nimessä tyypillinen dekkari. Ei, se on vahva psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa syvälle hulluuteen. Kirja koostuu lyhyistä luvuista ja on nimellisen helppoa luettavaa. Kuitenkin juuri tämä kakkososa sai minut miltei vainoharhaiseen tilaan. Kirjassa on kaikki julmalla tavalla kohdillaan.

Ja kuitenkin siitä on löydettävissä myös yksinkertaista kauneutta:

Sofia vetää syvään henkeä, ja tuoksut täyttävät hänen keuhkonsa. Jeanetten hengitystä säestää sade joka lyö ikkunapeltiä vasten.

Ehkä eniten minua kosketti se, kuinka raavaat, rokahtavat miehet kirjoittavat miltei feminiinisesti. Ymmärtäen. Naisia kunnioittaen. Vaikka toisaalta myös teoksen naiset osaavat olla julmia...

Vielä erityismaininta näistä kansista. Ne ovat ihan mielettömän hyvin sarjaan sopivia! Shokeeraavia, provoisoivia, pelottavia. Varsinkin sarjan päätösosan kannet aiheuttavat jo valmiiksi puistatuksia. Varjojen huonehan ilmestyy lokakuussa, ja voitte olla varmoja siitä, etten meinaa pysyä nahoissani kirjaa odotellessa...

...oikeastaan se taitaa olla vähän kuin sulkisi silmänsä ja pidättelisi henkeään ja olisi kuin sitä ei olisi ulkopuolella, aivan niin kuin kylmyys on olemassa, vaikka ovi pitää sen ulkona, ja voi tehdä olonsa kotoisaksi sohvalla takkahuoneessa, jossa on puupaneelit ja popcornia ja Rose's Lime -nimistä mehua, joka on oikeastaan mikseri...


***

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi  ja Krista

Karin Slaughter; Rikollinen

Criminal 2012, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2014, 426s.

"Sitä, mitä Landry teki minulle. Mitä Juice yritti tehdä sinulle. Kumma, että mies tähtää aina haarojen väliin, olipa sitten musta tai valkoinen. Muu ei meissä kiinnosta."

No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua). Jonkinlaiseen kesäfiilikseen kuitenkin pääsin suosikkikirjailijattareni myötä, hänen uusimpien ilmestyminen kun ajoittuu aina kesäkuulle. Muunkinlaisia fiiliksiä oli havaittavissa. Vihasin, rakastin, inhosin ja pelkäsin Rikollisen parissa. En malta olla kehaisematta, että Rikollinen on rikollisen hyvää luettavaa. Dekkarina, ajankuvana, naistenoikeuksien puolustajana. Sillä kuten aiemminkin, aina, ihana, rohkea, uljas Karin Slaughter pysyy heikoimpien puolella!

Kirjailijan uusin palaa vuoteen 1975, jolloin sarjasta tuttu Amanda Wagner on vasta uransa alussa. Yhdessä Evelyn Mitchellin kanssa hän ryhtyy, vastoin miespuoleisten poliisien suostumusta ratkomaan kadonneiden prostituutioiden arvoitusta. Vastusta tulee, mutta nämä tätit tai tuolloin vielä tytöt omaavat rohkeutta ja periksiantamattomuutta. Sillä kuka muukaan, oikeasti, välittäisi mitä kadonneille narkkari-ilotytöille tapahtui. Osa löydetään järkyttävällä tavalla murhattuina, osan kohtalo jää mysteeriksi. Kunnes.

Nykyhetkessä sama kauhu toistaa itseään. Naisia löytyy kuoliaaksi kidutettuina, kiitos samaisen, vasta vankilasta vapautuneen murhaajan. Amanda ja Evelyn joutuvat mukaan tuttuun painajaiseen, joka tuntuu jollain tavalla liittyvän ihanaan Will Trentiin. Williin, joka viimein on saanut elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Side Angieen, kammottavaan exvaimoon on katkennut tai ainakin katkeamaisillaan, ja suhde Sara Lintonin kanssa viimein totta. Menneisyyden aaveilla ei valitettavasti ole tapana pysyä haudoissa.


Will ei ollut ikinä käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flannigan täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien kasvojen joukossa vain vieraita kasvoja.

Karin Slaughter on kirjailija, joka ei petä koskaan! Tuntuu, että hän parantaa kirja kirjalta, vaikka aiheet toistavatkin jollain tavalla toisiaan. Mutta miksi vaihtaa konseptia, jos se toimii? Jälleen kirjasta löytyy hyvin ällöttäviä yksityiskohtia, raivostuttavia henkilöhahmoja samoin kuin heitä, joille sydämeni on lämmennyt jo aikoja sitten. Rikollisen myötä aloin ymmärtää paremmin jopa entistä inhokkiani Amandaa.

Sanomattakin lienee selvää, että suosittelen!


Holly puristi huulensa suoraksi viivaksi. "Etkö aio totella?"
"En", Amanda sanoi. "En aio. Olen kyllästynyt miesten tottelemiseen. Olen kyllästynyt pelkäämään heitä ja toimimaan nöyränä juoksutyttönä, vaikka hoidan hommat paremmin kuin he."

***

Teoksen on lukenut ainakin Jenni

John Verdon; Murhakierre

Let the Devil Sleep 2012, suom. Marja Luoma ja Gummerus 2013, 604s. (arvostelukappale)

"Tiedättekö, mitä aavesärky on? Sitä esiintyy ihmisillä, joilta on amputoitu raaja. Kipu tuntuu kohdassa, jossa ennen oli käsi tai jalka. Sellaisena henkiin jääneet perheenjäsenet kokevat murhan. Kuin särkynä aaveraajassa, sietämättömänä kipuna tyhjässä kohdassa."

Oletetaan, että minun olisi luonnehdittava John Verdonin uusimman teoksen, Murhakierteen viehtätystä yhdellä sanalla. Se on äly. Jokaisen seuraamani jännärisarjan erottaa toisistaan tekijä, jonka vuoksi sarjaa seuraan kuin pässi narussa. Monissa painopiste on vetävissä henkilöhahmoissa, eräänlaisessa tuttuuden tunteessa, jonka pariin voi aina uuden romaanin myötä palata. Tai sitten räväkässä kerronnassa, kirjailijan taidossa loihtia tunnelmia. Verdonin plussaksi luetaan hänen taitonsa kehitellä arvoituksia, joiden verkossa lukija saa laittaa omatkin aivonystyränsä käyttöön. Vaihtoehtona antaa vain hiuksia nostattavan tarinan viedä.

Koska aina näissä jotain kammottavaa on, aavistus yliluonnollista, joka (valitettavasti) kolahtaa peruskallioon. Ihmisen pahuuteen.

Numeropeli avasi Dave Gurneysta kertovan sarjan. Murhaaja kehoitti uhria ajattelemaan tiettyä numeroluetteloa ja kas, kertoi juuri nämä numerot tulevalle vainajalle. Miten tämä oli mahdollista? Oliko kyseessä ajatustenlukija vai...? Sokkoleikissäkin mentiin samoilla omituisilla elementeillä, mutta tarina aavistuksen "normaalimpi". Murhakierre ottaa askeleen vielä lähemmäksi perinteistä dekkaria, harmi sinänsä. Jo itse nimi ja tuo kansi vähän epäilyttivät. Onko Verdonin ote lipsumassa? Vai kosiskeleeko hän tällä kirjalla pelkästään mieslukijoita? Luvassa on nimittäin kalliita autoja ja isoja aseita (blaah). Alkuperäinen nimivalinta olisi ollut mieleisempi, myös osuvampikin. Let the Devil Sleep.

Eipä olisi kannattanut sarjamurhaajaa herätellä. Näin kuitenkin käy, kun eläkepäiviä viettävään Daveen ottaa yhteyttä nuori toimittajaopiskelija, Kim. Kimin näky on tökkiä haamuja tv-sarjan muodossa, jossa haastatellaan sarjamurhaajan uhrien omaisia.

Haastattelussa keskitytään tarkastelemaan murhien pysyviä vaikutuksia ja pyritään luotaamaan syvältä kaikkea, mikä perheiden elämässä on murhien jälkeen muuttunut.

Ettei sarjan fokus häviäisi, keskitytään vain yhden, 90-luvulla toimineen ja erityisen inhottavan sarjamurhaajan uhrien perheisiin, murhaajan, joka määritteli itselleen nimen "Hyvä paimen". Eikä jäänyt koskaan kiinni.


Gurney ja hänen vaimonsa Madeleine asuvat luonnon keskellä paratiisimaisissa maisemissa. Mutta kuten aiemmissakin osissa, jälleen käärme raivaa tiensä tuohon autuuteen. Joka tosin tuntuu olevan mieleen vain Madeleinelle. Gurneyta pitkästyttää paikallaan olo, uloskaan ei viitsisi oikein lähteä. Toisaalta, onhan hän vielä toipumassa edellisen teoksen loppuratkaisusta, kun niskaan pukkaa jo uutta juttua. Kim pyytää Gurneylta apua, ja toisin kuin edellisissä jaksoissa, nyt Madeleinellakaan ei ole mitään sitä vastaan.

Lukuhetkien Sonjan kanssa pelkäsimme jo etukäteen, ruoditaanko jälleen tässäkin teoksessa riitaisan pariskunnan välejä. Kyllä, meneillään on jatkuva nokan koputus. Madeleine kohtelee miestään kuin lasta - ja kieltämättä lapsellisesti hän vaimoaan kohtaan käyttäytyykin. Verdon jättää nyt kuitenkin parisuhdekiemurat vähän vähemmälle ja panostaa mystisen paimenen tapaukseen. Joka tietysti on täynnä harhautuksia, piinaavia tunnelmia ja psykologiaa. Vaikkapa tässä muodossa.

Ollessani onnellinen tai surullinen oletan, että nykyisessä elämässäni asiat sujuvat hyvin tai huonosti – enkä arvaa, että jokin määrä tunne-energiaa on siirtynyt tukahdetuista muistoista tähän päivään.

Ja toisaalta tämä sitaatti voisi olla kuin suoraan omasta elämästäni

Hän yritti jäsentää faktat, tajuta tapahtumien seuraukset ja päättää, mitä olisi tehtävä ensimmäiseksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonglööri, joka taiteilee kuuden appelsiinin kanssa ja joutuu nappaamaan ilmasta vielä vesimelonin.
Vesimelonin, joka on täynnä räjähdysainetta.

Kuten voitte rivien välistä lukea, pieni pettymys minulle tämän kertainen Verdon. Ei kuitenkaan siinä määrin, että jättäisin sarjan seuraamisen kesken. Kyllä näissä tiiliskivissä oma lumonsa on. Kuten sanottu, se on se äly.