Eeva-Kaarina Aronen; Edda

Teos 2014, 370s.

- Voi sinua Edda Rós, voi sinua typerää tyttöä ja sinun hölmöjä satujasi. Siitä, mitä olet sepittänyt, ei edes arkkienkeli voi sinua pelastaa. Elä nyt sitten tämä kaikki loppuun. Elä ja näe.


Kirjasyksy on ollut yllätyksiä tulvillaan. Edda lukeutuu romaaneihin, joiden hienoutta tuntuu mahdottomalta sanoiksi pukea. Tekisi mieleni yksinkertaisesti todeta, huhuilla, huutaa: lukeaa tämä kirja! Upotkaa sen uhkeaan magiaan! Eläkää ja näkekää!

Romaani on tarina sydänystävyksistä Eetusta ja Aatusta, jotka salanimistään huolimatta ovat tyttöjä. Tyttöjä, joiden mielikuvitukselliset saagaleikit meinaavat käydä vaarallisiksi. Vaaraa nämä lettipäät nimenomaan etsivätkin Töölössä sijaitsevan kotitalonsa kellarikerroksista ja pihoilta, joilla voi tapahtua miltei mitä tahansa. Mutta missä kohdin kuvitelmat muuttuvat tosiksi, leikki ja sadut painajaisiksi, joista on mahdotonta irrottautua edes aikuisiällä?

Jotta pääsisin perille siitä, mitä sinä talvena tapahtui, ja jotta löytäisin totuuden. Vuodet ovat kasvattaneet vaatimuksensa, ikä on näyttänyt voimansa. Niiden edessä annan myöten.
Kuka, jollen minä, ja milloin, ellei nyt?

Eetu, joka tunnetaan vuosikymmenet myöhemmin nimellä Edda, palaa aina syksyn tultua lapsuuteensa. Hän sukeltaa 50-luvulle pukeutuneena vuosikymmenen mukaisesti, hakien rohkaisua likööristä. Tilpehööreistä. Kankaista. Eddan mieli on jäänyt vangiksi menneisyyteen, siihen hetkeen, jolloin lapsuudelta leikattiin siivet silmän räpäyksessä. Mitä lopulta, oikeasti tapahtui, sitä Edda on yrittänyt koko elämänsä selvittää.

Olimme kakaroita, olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.
Sitten kun oli jo myöhäistä, ymmärsin, ettemme koskaan olleet viattomia.

Eeva-Kaarina Arosen teoksesta jäi päällimmäiseksi mieleen sana ovela. Kirja on kerrottu hämmästyttävän elävästi, suorastaan aistillisesti. Hajut, maut, värit. Koko 50-luku tuodaan lukijan nahkoihin täysin vastustamattomalla tavalla. Mukana on ripaus maagista realismia, joka tasoittaa muuten hyvinkin rujoa tarinaa. Siitä huokuu uhan tuntu, surumielisyys siitä, ettei menetettyä aikaa voi koskaan saada takaisin.

Vai voiko?


Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei edes ole menneisyyttä.


Kuten sanottu, lukekaa tämä kirja!

***

Toisaalla¨

Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Erjan lukupäiväkirja

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen; Routasisarukset

WSOY 2011, 398s.

On heitä seitsemän:
yksi näkee sydämeen,
toinen kuulee kuiskeet koneiden,
synnyttäjä kantaa salaisuutta kupeissaan,
kääpijä uumenissa maan mönkii
kuollut Taivaasta laskeutuu,
orja kahleitta kulkee
ja soturi sodan aloittaa.


Oih ja voih. Olen vitkutellut arvioni kanssa viikkotolkulla, pyöritellyt ja käännellyt tätä teosta mielessäni. Kirja on niitä, jotka minun piti lukea jo about vuosi sitten kun dystopia villitys lukijan yllätti. Siri Kolun loistavan Pelko ihmisessä -teoksen jälkeen oli pakko saada jotain vastaavaa luettavaksi. Tarve oli niin pakottava, että näin jopa unia, joissa etsin vimmaisesti dystopioita kirjastosta. Routasisarukset luin kuitenkin ihan valvetilassa, uskoakseni.

Romaani lukeutuu siihen surulliseen ryhmään jonne mielessäni sysin kaikki ne kirjat, joihin olisin palavasti halunnut ihastua, mutta jotka eivät sitten niin valtavaa vaikutusta tehneetkään (katso esmes Kolme). Ei tämä missään nimessä huono ollut, päinvastoin, mutta suurimmaksi syyksi pettymykseeni osoittautui liika vertailu juurikin Koluun. Sirin käyttämä kieli oli niin vetoavan eläväistä, että Lappalaisen ja Leinosen perin perinteinen kerronta jotenkin minut uuvutti. Ei saisi liiaksi verrata mutta.

Itse tarina Routasisaruksissa oli minua miellyttääkseen turhan paljon kallellaan fantasiaan. Toisaalta jos juonta yhtään mielessään mietti, löysi siitä ilahduttavan syvällisen sanoman. Koko kirja kertoo, kuten takakansikin lupaa, yksilön vapaudesta, sen puuttumisesta ja tästä johtuvista seurauksista.

Routasisarukset on tarina 2300-luvun maailmasta, josta on jäljellä enää rippeet. Kuitenkin siinä missä osa väestöstä kärsii kylmyydestä ja nälästä, joukosta löytyy myös yleellisesti elelevät "paremmat ihmiset". Teoksen alussa Utu niminen sankarimme tekee lähtöä vaatimattomasti mutta turvallisesti elävästä Laasosta. Paikasta, jonne hänet vauvana tuotiin adoptoitavaksi, kuten suurin osa muistakin lapsista. Hedelmöittyminen kun ei tavalliselle raavalle kuulu. Syy Utun lähtöön on se, että hänen suuresti ihailemansa velipuoli, Marras teki saman liikkeen jo aiemmin. Nyt pieniin ja tunkkaisiin ympyröihin kyllästynyt Utu suuntaa kohti vaarallista Metsää. Utu, joka osaa kommunikoida hämmästyttävällä tavalla koneiden kanssa.

Kirjasta on blogattu, kuten Google kertoo, hurjasti. Sille on myös ilmestynyt jatko-osa nimeltä Konejumalat. Voi olla, että nurinoistani huolimatta minäkin teoksen tulen lukemaan, sen verran jännittävään kohtaan kirja jäi.


Taila kosketti otsaani. - Emme voi aina tehdä niin kuin olisi oikein. On tehtävä mitä voimme.

Liane Moriarty; Hyvä aviomies

The Husband's Secret 2013, suom. Helene Bützow ja WSOY 2014, 444s.

Cecilia kietoi käsivartensa alastoman vartalonsa ympärille. Hän tärisi hillittömästi. Hampaat kalisivat. Tämä on hermoromahdus, hän ajatteli helpottuneena. Menetän järkeni, mutta entä sitten, koska tätä asiaa ei voi järjestää. Se on kaiken järjestämisen ulottumattomissa.

Jatkan samalla toteamuksella jolla edellisen bloggaukseni aloitin; tässä tulee jälleen kirja, joka olisi mennyt sivusuuhun ilman blogistaniaa. Toisaalta heti kun ensi kerran teoksen iki-ihanat kannet näin, mieleeni juolahti, ettei näin uljasta ulkomuotoa kantava romaani voi olla huono. Eikä se ollutkaan. Se oli todellinen viihdepläjäys, pageturner, toimiva sekoitus hilpeyttä sekä vakavuutta.

Sillä vaikka Hyvä aviomies viihdepuolelle kallistuukin, pitää se sisällään kauniin ajatelmaperhosen. Hätkähdyttävän syvällisen juonen, jossa pohditaan anteeksiannon mahdottomuutta. Mahdollisuutta. Mahdollisuuksia.

Kirja vie meidät Australiaan, ja tutustuttaa heti alkuun Cecilia Fitzpatrikiin, joka on oikea energiapakkaus, joka paikan höylä Tupperware-kutsuineen. Hän on myös kolmen tyttären äiti, John-Paulin vaimo, John-Paulin joka vaikuttaa varsin onnistuneelta aviomiesvalinnalta. Mutta sitten Cecilia löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen. Kirjeen, joka pitää sisällään salaisuuksista synkimmän...

Teos on myös ujon Tessin tarina, sekä Patrician, jota menneisyydessä tapahtunut trategia ei ikinä päästä otteestaan. Järkytyksekseen Tess saa kuulla miehensä ja parhaan ystävänsä rakastuneen toisiinsa. Patricia taas etsii teinityttönä tapetun lapsensa murhaajaa. Ja nämä kaikki henkilöt ovat saatu taidokkaasti kietoutumaan toisiinsa.

"Siinä tapauksessa juon kupillisen seuraksesi", Tess sanoi. Hän otti Cecilian hämmästyttävästä ruokakomerosta avaamattoman paketin kalliin näköisiä suklaakeksejä ja tunsi itsensä vaaralliseksi uskalikoksi. Hän oli näköjään alkanut elää vaarallisesti. "Maistuisiko keksi?"


Itse rakastuin täysillä Liane Moriartyn (ihana sukunimi!) mustaan huumoriin. Itseironiaan, sarkasmiin, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa luiskahtanut övereiksi. En minä tästä muuta osaa sanoa. Kirja on yksinkertaisesti hyvä! Kokeilkaa itse, ja tsekatkaa kuinka hienosti kanssabloggaajat ovat tätä luonnehtineet:

Kirsin kirjanurkka
Tiina
Leena Lumi
Booksy
Norkku
Krista
Siina
Minna
Kirjus
Sonja


***

Oliko heille molemmille tullut tilapäinen mielenhäiriö? Sitähän käytettiin murhankin puolustuksena, miksei sitten avioliitossa? Avioliitto on yksi mielenhäiriön muoto; rakkautta joka häilyy koko ajan ärtymyksen partaalla.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014, 272s.

ALLI. Minua kirpaisee kauhea omistamisen halu. Tuokin luomi on tehty jaettavaksi, mitään en saa itelleni pysyvästi. Me jaamme Jusan, minä ja tuo tulevaisuuden jäntevä tyttö. Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää.
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä.

No niin, tässä tulee jälleen kirja, jota en olisi löytänyt ilman blogiystäviäni. Ehkä. Kirjailija on kyllä hämärästi tuttu, muistan lukeneeni joskus isompien poikieni vauva-aikana hänen teoksensa Lahjat. Rakastin romaania! Hullaannuin kerrontaan!

Näin myös Wenla Männistön kohdalla, vaikka edelleen liikutaan mukavuusalueeni laitamilla (Okei, aika tulla jo kaapista ulos. Kuten huomaatte, luen muutakin kuin jännäreitä.).

Wenla Männistö kertoo siitä, kuinka kummassa Aleksis Kiven Seitsen veljestä pärjäisivät nykyaikana. Jukolan veljekset kun ovat kirjaimellisesti varsin värikästä sakkia, varsin sympaattisia kuitenkin. Etenkin naapurin hehkeän, erotiikka ympärilleen lailla keijupölyn karistelevan Wenlan mielestä. Erityisesti yksi veljeksistä on nuoren naisen mieleen, mutta toisaalta, on ihanaa saada huomiota koko veljeslaumalta. Veljesten, joiden Alli äiti on siirtynyt rajan taakse, ja katselee sieltä poikiensa hulvatonta eloa, välillä menneitä muistellen. Sillä kovin perinteisiä ratoja ei ole kulkenut Allinkaan elämä. Ei myöskään Marja Männistön, Wenlan kätilöäidin, pesijä Kajsa Rajamäestä nyt puhumattakaan.

KAJSA. Makaan sängyssä, ikkuna on raollaan, sade lotisee. Pisarat osuvat ikkunalautaan, ränni solisee solkenaan. Koko päivän on satanut, mutta vasta nyt minulla on aikaa kuunnella sateen ääntä, kun kodin hepuloitsijat ovat vaienneet, tiskirätti makaa vaaleanpunaisena, turpeana ja kostean lemuavana kraanan päällä. Keittiö on raivattu, lauma ruokittu, nuudelit raavittu irti kattilanpohjasta, inkiväärikaistaleet poimittu muovimatoilta.

Teos on ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä. Musta hevonen, uljas sellainen. Kerronta rönsyää, kieppuu, poreilee. Se on ratkiriemukkaan eloisa, samalla kun oivaltaa jotakin oleellista naiseudesta. Äitiydestä. Sillä vaikka Jukolan veljekset keskiössä paistattelevatkin, on Wenla Männistö ennen kaikkea naisten tarina.

Mieletöntä menoa! Suosittelen!


ALLI. Vihaan kaikenlaisia mitäpä jos sitä ja mitäpä jos tätä -ratkaisujen pohtijoita ja puntaroitsijoita. Maailmassa piru vie rämmin niin kuin parhaaksi osasin. Käsi ylös se joka toisia osaa paremmin opettaa rämpimisen mönjäisessä taidossa. Käsi ylös se joka on täydellisen jalo eikä aiheuta koskaan mitään aukkoja kenenkään minuuteen.

***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Mari Saavalainen

Krista

Riikka Pulkkinen; Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava 2014, 174s.

- Mistä voi tietää mitä todella haluaa? Tämä ei ole kenraaliharjoitus, tämä on elämä.

Taisitte vähän yllättyä pyllättyä tästä hyvin epäannikamaisesta kirjavalinnasta. Niin teoksen kannet, nimi kuin genrekään eivät ole ihan sitä, mihin lukijani ovat blogissani tottuneet törmäämään. Mutta joskus täytyy heittäytyä hulluksi! Irroitella vähän! Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun törmää tutun ja hyväksi havaitun kirjailijan uutuusteokseen bestseller-hyllyillä. Riikka Pulkkinen on tehnyt uuden aluevaltauksen vakavista ihmissuhderomaaneistaan chick-lit osastolle. Täydellä tyylillä!

Joskus vähän kevyempi matsku maistuu. Pienoisromaani on köykäisempi kädessä, kun sitä lukee sängyssä. Se on köykäisempi mielessä, kun ei tarvitse pingoittaa älyääkö kaiken, mitä jää huomaamatta, täytyykö tästä ja tästä seikasta ahdistua. Ja ennen kaikkea Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilahduttava, sympaattinen hyvänmielenromaani. Räväkkä, suklainen, hauska.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Iiris Lempivaarasta, ja se on ilmestynyt aiemmin jatkokertomuksen muodossa Kauneus & Terveys lehdessä. Ihanaa, että Iiris on nyt saanut oman romaaninsa, minä kun en juuri lehtiä lue.

Iiriksen elämä mullistuu, kun pitkäaikainen miesystävä Aleksi ei odotusten mukaisesti suinkaan kosi. Ei, eräänä aamuna hän ilmoitta, ettei rakastakaan Iiristä. Siitä seuraa itkua, suklaata, itkua ja vielä enemmän suklaata, sekä jokunen uusi mekko ja korkeakorkoinen kenkäpari. Iiris on kuitenkin selviytyjä. Jokusen epäonnistuneen treffin jälkeen hän päättää koulupsykologin ammattiinsa nojaten kehittää oman self-help ohjelman, jonka avulla pääsee taas jaloilleen. Ja sellainen tästä teoksesta muodostuukin. Suloinen, hellyyttävä romaani naiseuden ytimessä liikkuvista aihepiireistä. Ongelmista, joita vain tosi nainen kokee ja joista vain tosi nainen selviää. Vaikka sitten Kauniita ja Rohkeita apuna käyttäen (sieltähän se elämän viisaus löytyy, mikäli naapurin Marja-Liisaa on uskominen).

- Tarkoitankin elämässä. Ylipäänsä. Jos minä joskus saan jakaa sunnuntain sanomalehden jonkun kanssa, keittää vielä toisen pannun kahvia asunnossa, jonka seinät pitävät paikkansa, kaipaamatta minnekään, pestä lapsen piirrustuksia lattiasta, minä olen onnellinen. Minä olen perillä.

Ihanaa, ylinaisellista hömppää, joka sai tämän synkkyyten taipuvaisen lukijan monesti hymyilemään. Miltei riehaantumaan, Ehkä pitäisi lukea enemmän chick-litiä? Toisaalta näin sokeripitoisen romaanin jälkeen iski ruishimo kunnon dekkarin parissa. Ei auta kuin odottaa, että muutama makoisa trilleriuutuus ilmestyy.


He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat haluneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme.

***

Toisaalla teoksesta on blogannut mm.

Elina

jonka bloggauksesta löytyy kattava listaus muista kirjaan tutustuneista

Hanna-Riikka Kuisma; Käärmeenpesä

WSOY 2007, 166s.

Olen kaikki nämä vuodet kantanut sinua sisälläni kuin pientä lasta. Miltä tuntuu olla osa jotain ihmistä jota tuskin edes ajattelet?
Pahinta on, että se olisi voinut olla totta. Se voisi olla, eikä kuitenkaan. Ei milloinkaan.

Käärmeenpesä on rujo kuin ihmissydän. Se kuhisee pahuutta, sairautta, vitsauksia. Se repii, leikkaa, pelkää. Ennen muuta se pelkää. Ennen muuta se kammoaa naiseutta.

Käärmeenpesä on loistavan Hanna-Riikka Kuisman rosoisen raju psykologinen trilleri ihmismielen, ihmissuhteiden kaameuksista. Se on Juliuksen tarina. Juliuksen, jota "avovaimo" Veera pahoinpitelee niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juliuksen, jolla on oma salaisuutensa, glitteriä poskipäillä, kauniita kuvakulmia. Myös Veera valokuvaa itseään. Narkkari Veera, omaan hulluuteensa eksynyt. Veera samanaikaisesti häpeää ja palvoo naiseuttaan. Hänessä asuu sekä narsismi, että itseviha.

Omaa lukuaan kirjassa kantaa Veeran Se Ainoa Oikea, mies nimeltä Miro. Siinä missä muut henkilöt hoippuroivat normaaliuden ja hulluuden rajamailla, on Miro jo sukeltanut pää edellä harhoihinsa. Toisaalta hän on henkilöistä myös se sympaattisin kaikessa nuuskamuikkusmaisuudessaan.

Mitä tapahtuu, kun neljänseinän sisällä viihtyvän Veeran elämään ilmestyy yhtäkkiä kadotettu rakkaus? Entä minkä osan tässä draamassa saa rapussa asu vanha poika?

Olen viihtynyt mainiosti kirjailijan parissa aiemminkin, ja myös Käärmeenpesä keräsi lukuelämyksenä täydet pisteet. Sen vimmaisuus vei mennessään. Haavoitti ja ripotteli päälle suolaa. Ennen Käärmeenpesän julkaisua Kuismalta on ilmestynyt vielä lukuvuoroa odottava novellikokoelma Elinkautinen. Mielestäni hänen uudemmat teoksensa, Valkoinen valo ja Sydänvarjo osoittavat kirjailijan sekä kasvaneen että kehittyneen tästä romaanista, vaikka toisaalta juuri tietty keskeneräisyys Käärmeenpesässä viehätti. Aitoa kamaa!


Kipua, joka riipii sisälmyksiä niin, että jokainen hengenveto on kuin joku repisi rosoisella, ruostuneella terällä ihoa hitaasti rikki. Hetki hetkeltä syvemmälle, mutta niin salakavalasti, ettei ehdi huomata kun terä puhkaisee sydämen, aortan, arimman salaisen paikan. Paljastaa siellä piileskelevän otuksen ja kaikki näkevät miten alaston, pieni ja likainen sitä todella on. Yksinäinen, epämuodostunut rykelmä sikiölimaa.


Kirjan on lukenut mm. ystäväni  Krista

Haruki Murakami; Värittömän miehen vaellusvuodet

Shikisai o Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, 330s.

Hänessä itsessään täytyi olla pohjimmiltaan jotakin, joka sai ihmiset pettymään. Väritön Tsukuro Tazaki, hän sanoi ääneen. Loppujen lopuksi minulla ei kai ole mitään annettavaa muille. Ei, ehkäpä minulla ei ole annettavaa edes itselleni.


Haruki Murakamin tuore suomennos, Värittömän miehen vaellusvuodet, kertoo tarinan Tsukuro Tazakista. Hän on hyvin toimeentuleva, vaatimatonta elämää viettävä poikamies, nyt jo 36 vuoden ikään ehtinyt. Ja viimein tämä hyvin hailakan persoonan omaava mies on löytänyt naisen, josta voisi oikeasti kiinnostua. Johon, ensimmäisen kerran elämässään rakastua. Sara on kuitenkin fiksu nainen, ja hän aistii Tsukurosta huokuvan poissaolon, eräänlaisen tunnevamman. Mistä on kyse?

Saran kannustamana Tsukuro ryhtyy ruotimaan nuoruuttaan, jolloin tapahtui jotain traumaattista. Nuori mies kuului viiden henkilön muodostamaan tiiviiseen ystävärinkiin, joka oli heille kaikille kaikki kaikessa. Aivan ilman varoitusta ystävät kuitenkin katkaisivat tylysti välit Tsukuroon. Heittivät hänet ikään kuin yli laidan selviytymään yksin aavalla merellä. Tazaki meni tästä niinkin suureen sokkiin, että halusi pitkään vain kuolla ottamatta selvää, miksi hylkääminen lopulta tapahtui.

Saran mielestä nyt on aika purkaa muurit tämän päivän ja menneen välillä. Selvittää perinpohjin, mitä tapahtui ja miksi ystävät hylkäsivät miehen niin armottomalla tavalla. Niin kivuliaalla, että vielä aikuisiälläkin tapahtuman aiheuttama haava tihkuu verta.

Murakamin uusin on aina kirjaelämässäni The Tapaus. Suurella innolla teokseen tartuin mutta voih, jo alusta asti jokin hiersi. Pahasti. Pääsin kyllä sisälle juoneen, ja kirjailijan älykkään sympaattisesta tyylistä nautin, mutta minusta tarina osoittautui melko pliisuksi. Kirjailija on vähän liiankin uskollinen tyylilleen, rankenteelle, jolla teokset ovat koottu. Jälleen aikuinen päähenkilö alkaa miettiä haperoa nuoruuttaan. Jälleen mukana on eräänlaista kolmiodraamaa. Jälleen läsnä henkii toinen todellisuus, minän jakaantuminen, josta toki on aina kiintoisaa lukea, mutta jossain vaiheessa toisto alkaa tukahduttaa.

Kuitenkaan Värittömän miehen vaelluvuodet ei ole huono teos. Se on itsessään erittäin lohdullinen, ilahduttavakin. Liian suuret odotukset taisivat lukuelämystäni latistaa. 1Q84 tai Kafka rannalla tasoa on turha odottaa, mutta itsessään mukava tarina. Ja käydäänhän kirjassa Suomessakin!

Loppuun minä sitaattihullu poimin aina niin viisaan kirjailijan toteamuksia seuraavista aiheista:

Mustasukkaisuus: Tsukuru oli ymmärtänyt unessaan mustasukkaisuuden olevan maailman epätoivoisin vankila, koska vanki sulkeutui tyrmään itse. Kukaan ei väkisin työntänyt häntä sinne; hän meni sisään omin päin, lukitsi oven sisäpuolelta ja heitti avaimen ulos kaltereiden välistä.

Lahjakkuus: Mitä merkitystä on sellaisella lahjakkuudella kun elämästä ei voi tietää hetkeäkään pidemmälle, ja on pakko luottaa huteraan perustaan, jota ei ole?

Rakkaus: Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä.

Suomi: Talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja.

Siri Kolu; PI Pelko ihmisessä

Otava 2013, 285s.

Joku minun ikäiseni tyttö silittelee horsmia ja ohdakkeita ja miettii elämäänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan, että me elämme täällä hänen jalkojensa alla, lokerossamme kuin laatikossa elävät poistaitetut paperinuket. Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä -teos lukeutuu harvinaisuuksiin, joita välillä napsin mukaani kirjastosta täysin randomina. Tulee mieleen aika ennen blogistaniaa, vinkkauksia, vihjeitä, se aika, kun menin kirjastoon ihan vain tuulia haistelemaan. Mukaan lähti kirjoja heiveröisin kriteerein. Suoraan sanottuna minulla ei ole ikävä niihin päiviin. Rakastan kaikkea valmista. Varmaa. Sitä valinnan helppoutta, kun joku blogiystävä on jo valmiiksi jonkun kirjan hyväksi havainnut.

Joka tapauksessa Kolun kirja lähti mukaan syystä, että se oli aseteltu houkuttelevasti esille ja nimikin kolahti. Wow, minkä lukuelämyksen tarina minulle tarjoilikaan! Olen varma, että kirjasta on blogistaniassakin (paljon) kirjoitettu, ja näitä arvioita lähden pian lukemaan. Mutta en vielä. Nyt kerron teille oman mielipiteeni Pelosta ihmisessä.

Kirja kertoo Petristä, Tuomaksesta ja Pilvistä. Ennen kaikkea Pilvistä. Se on pelottava, todellisen oloinen tarina Suomesta, jonne on rantautunut koko maailmaa ravisuttava P-influenssa. Tauti on eräänlainen mutaatio, joka tekee kantajastaan selkärangaltaan käyrän antaen tälle myös ylimaallisia taitoja. Pihmisiksi kutsutut tartunnan saaneet siirretään Luoliin. Kirja alkaa, kun Pilvi vankeuteen, täysin uudenlaiseen elämään joutuu.

Petri puolestaan on Pilvin suloisen höperö veli. Petri, joka tahtoisi elää ihan tavallisen teinipojan elämää, mutta kuinka se olisi hulluksi tulleessa maailmassa mahdollista? Nuorta miestä piinaa kadotetun sisaren kohtalo; Pilvi olisi saatava vapaaksi hinnalla millä hyvänsä.

Tuomaksen osuus jää teoksessa sopivan salaperäiseksi. Hän on Pilvin entinen rakastettu, joka päättää nyt aloittaa oman, järjestäytyneen sotansa influenssan turmelemaa maata kohtaan.

Ja kuitenkin, tämän kaiken keskellä nuorten ajatusmaailmassa on samaa nostalgiaa kuin esimerkiksi Valoavaloavaloa -romaanissa:


- Jos meni tiettyä reittiä kouluun, saattoi melkein nähdä Sen ihmisen, jonka tiesi tulevan samaa kautta. Saattoi melkein ajatella, että kun levyt on kaupan levytelineessä tietyn levyn kohdalta auki, että Se on selannut niitä ihan hetki sitten. Kirjastossa saattoi melkein katsoa, mitä se haki koneelta, jos se unohti sulkea sen jälkeensä. Saattoi melkein uskaltaa. Melkein riskeerata. Melkein olla hullu sinä päivänä Sen takia.


Soljuvan notkea kieli, aitous ja armottomuus tekivät romaanista ikimuistoisen. Jatkoa odotellessa!


Mutta minä en halua mitään. En halua vapautta.
Haluan hänet ainoastaan minulle.
Haluan tietää, että hän on minun.

En halua sanoja. En tunnustuksia. En oikeuksia häneen.
Kahta ensimmäistä minä en tarvitse.
Ja se kolmas minulla jo on.

***

Muita bloggauksia löydät esim. täältä

Taikakirjaimet
Kannesta kanteen, sivusta sivulle
Lukukeskus
Kirjaneidon tornihuone
Nannan kirjakimara
Kaiken ei tarvitse olla totta
Morren maailma

Essi Kummu; Lasteni tarina

Tammi 2014, 194s.

Olen pelännyt lusikan kilahdusta kahvikupin reunaan, olen pelännyt nopeita, välähteleviä valoja, olen pelännyt virikeövereitä, ihmismassoja ja uusia paikkoja, mutta ennen kaikkea olen pelännyt omien lasteni itkua ja huutoa enemmän kuin koskaan mitään kuviteltavissa olevaa.

Essi Kummun kirja on teos, jota on miltei mahdotonta arvostella. Koska se on riemastuttavan uskalias, ja ennen kaikkea kipeän tosi. Kummun 8-vuotias Aino tytär kun päättää eräänä talviaamuna ryhtyä kyselemään vauva-ajastaan. Samalla hän, tietämättään iskee äitinsä kivun ytimeen. Essi alkaa kirjoittaa kirjaa kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta. Samalla hän tekee syväluotaavan matkan itseensä. Rohkeasti, aidosti, ymmärtäen.

Sytytin sikarin ja katselin ohikulkevia ihmisiä ja tunsin, etten kuulu mihinkään. En kotiini, en työhuoneelle enkä tarinaani. Se ei ole hyvä olo. En ole tottunut vapauteen. Kun oleminen menee liian helpoksi, alan epäillä kaikkea.

Lasteni tarina on tarina eräästä äidistä, jonka pikkuiset päättävät syntyä aivan liian varhain. Varsinkin toinen vauvoista on elämänsä alkutaipaleen jatkuvasti vaarassa menehtyä. Aika keskosten teho-osastolla olisi raskas, hirvittävän, sydäntäraastavan raskas ihan kenelle tahansa meistä. Vielä raskaammaksi sen tekee Essin käsittelemättömät traumat, jotka juontavat juurensa aiemmasta sukupolvesta. Essi taistelee tilanteessa, jossa ei tiedä uskaltaako lapsiinsa kiintyä koska ei tiedä, ovatko he täällä vain pikaisella ohikulkumatkalla. Uskaltaako rakastaa, kun menetyksen pelko hönkii jatkuvasti niskaan.

Suorainen kauhu ei hellitä edes siinä vaiheessa, kun kaksoset pääsevät turvallisesti kotiin sairaalasta. Voisiko sanoa, että siitä kaikki vasta varsinaisesti alkaa...

Minusta on mahtavaa se, kuinka syvällisiä oivalluksia Kummu kirjassaan tekee. Teos ei käsittele pelkästään vauvoja, vauva-aikaa, se on myös viisas psykologinen teos traumoista. Sotatraumoista.

Tositarinoita ei voi eikä tarvitse arvostella. Mutta niitä voi arvostaa. Se onkin päällimmäinen tunne, jonka tämä koskettava romaani lukemisen jälkeen jätti. Kiitos Essi.


Rakastumisella on surun rakenne.
Joka osaa surra, on kykenevä rakastamaan.
Niin sanon minä.
Tunteen ytimessä ei ole tunteita.
Niin on sanonut Riikka Pelo.

***

Kirjan on lukenut ainakin Jaana ja Marja-Liisa