Fiona Barton; Lapsi

The Child 2017, suom.Pirkko Biström ja Bazar 2019, 428s.

Joskus toivon, että he vain tulisivat. Päästäisivät minut tuskistani. Mutta ketään ei tullut. Seison ikkunassa yritän pakottaa itseni palaamaan työhön yläkertaan. Ruumiini ei tottele. Olen juurtunut tähän paikkaan. Häpeään. Takaisin alkuun.

Kolme naista, yhdistävänä tekijänä vastasyntyneen vauvan luut.

Emma on nainen joka pelkää. Itse asiassa hän on pelännyt koko elämänsä ajan, ja nyt uutinen ilkkuu tässä, hänen edessään, lehdessä. Rakennustyömaata möyhittäessä on löydetty lapsen ruumis, mitä ilmeisimmin jo pitkään haudassa maannut. Tältä painajaiselta Emmaa ei pelasta edes hänen aina kadoksissa pysytellyttä isäänsä iältään muistuttava aviomies.

Angela on nainen joka suree. Millainen määrä huolta ja tuskaa mahtuukaan tuohon perheeseen, jonka vauva varastettiin suoraan synnytysosaston sängystä. Kukaan ei tiedä tekijää, kukaan ei tiedä mitä tapahtui pienelle tytölle. Vielä vuosienkin päästä musertava kaipuu syö äidin sydäntä


Monesti sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Niin sanotaan silloin, kun ihminen on kokenut jotain kauheaa. Äidilläni Judella oli tapana sanoa niin. Mutta ei se vahvista. Se rikkoo ihmisen luita ja ytimiä myöten, pirstaleiksi, jotka pysyvät koossa nuhruisilla siteillä ja teipillä.



Toimittaja Kate Waters puolestaan ryhtyy metsästämään mehukasta tarinaa. On hänen missionsa selvittää vauvan kohtalo ja kirjoittaa siinä sivussa elämänsä uutinen. Juuri Katen mukana kuljemme läpi tarinan, välillä vieraillen tapaukseen liittyvien henkilöiden mietteissä.


Kirjailija Fiona Bartonin esikoisteos Leski nosti ihoni kananlihalle. Lapsi ei aivan samoja sfäärejä tavoita, vaikka loppuratkaisu tyydyttää vaateliaankin lukijan. Välillä rönsyilevä paketti on hajota käsiin, välillä tarina tuntuu liian ilmeiseltä. Ja kuitenkin Barton pysyy vahvasti ohjaksissa suunnaten lukijansa huomion juuri sinne minne haluaa... Välipalatrillerinä varsin mainio.



Tunnen itseni gnuuantiloopiksi, joka hiipii rantaan sillä välin kun krokotiilit odottavat joenmutkan takana kita valmiiksi auki. Mietin lähtisinkö pakoon. Piiloon. Pysäytän kuitenkin itseni heti. Tässä iässäkö? sanon itselleni. Älä ole naurettava. On aika katsoa totuutta silmiin.

Teen aikuismaisen suunnitelman. Tämän nukkuvan karhun minä herätän.



***


Kirjasta on blogannut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä.

Hanna Velling; Kirjosieppo

Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)

Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.

Susanne Jansson; Uhrisuo

Offermossen 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2018, 314s.

Se, mitä hän oli pitänyt todellisuutena, avautui kahtia, ja hän putosi väliin, luisui ajattomaan avaruuteen, jossa ei ollut hänelle entuudestaan tuttuja sanoja. Kuin rakennelma olisi hajonnut ja hän olisi oivaltanut olevansa itse asiassa yhtä hetken ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Että hän oli hetki. Samassa hänen mieleensä nousi ajatus, kuin heijaste: Mitä on tapahtumassa, mitä minä olen kokemassa?



Laakean, sammaleen peittämän maaston yllä lepää sakea usva. Vielä äsken täällä riehui myrsky, paukutti raivoisalla nyrkillä suljettuja ikkunoita. Mutta kuin silmänräpäyksessä tuuli tyyntyy. Suo tyyntyy. On aaveiden aika.

Ja tämä kaikki muistuttaa biologi Nathalieta lapsuudesta, erityisesti kauhujen kesästä, jonka jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteminen. Menneisyys, oma ja vuosisatojen taakse ulottuva jää kuitenkin nuorta naista piinaamaan samalla puoleensa vetäen. Ei kai hän muutoin olisi palannut juuri Mossmarkenin suomaille kokeita tekemään?


Nathalie ei saanut unta. Yötuuli vinkui savupiipussa, oksat raapivat ikkunaa ja pimeys vaani kaikkialla. Kaikki se mitä nyt tapahtui - mitä hän oikein ajatteli siitä?
Kaikki kuolleet ruumiit.
Kaikki mikä nousi pintaan.



Suolla alkaa tapahtua. Juuri Nathalie löytää tajuttoman Johanneksen avoimeksi kaivetun haudan partaalta. Johanneksen, jonka taskut on tungettu täyteen kolikoita, aivan kuin uhrilahjaksi. Myös poliisit kiinnostuvat tapauksesta, varsinkin kun ruumiita ilmestyy, luonnollisesti, lisää. Maya Lind on oikeastaan ammatiltaan valokuvaaja, mutta taitojensa ja intuitionsa takia poliisit käyttävät naisen kykyä hahmottaa tilannetta kuvien kautta. Ja millaisia kuvia niistä tuleekaan...


Itsekin valokuvaajana toiminut kirjailija Susanne Jansson antaa kalmanhajuisen, pahaenteisen äänettömyyden upottaa lukijansa suoraan suon silmäkkeeseen hivenen vielä omaa ääntä hakien, mutta hyvää lupaillen. Huumorin hauraita kukkia kasvava rikosromaani vie rauta-aikaisiin uhrimenoihin samalla ikiaikaisia salaisuuksia henkien. Olevan ja ei-olevan aavemainen väreily kantaa lävitse tarinan puistatellen, ei kuitenkaan täysin jalkojani alta vieden. Ehkä sen tekee jo seuraava Janssonilta tuleva romaani?




Tule, hän ajatteli. Tule vain.

Anna pisaroiden pudota.

Pudotaan yhdessä.


***


Soilla on samoillut ainakin Henna.

Fiona Barton; Leski

The Widow 2016, suom. Pirkko Biström ja Bazar 2017, 367s. (ennakkokappale)

Yritän kovasti olla epäilemättä häntä, mutta joinakin päivinä, niin kuin tänään, se on hyvin vaikeaa. Alan kuvitella, mitä voisi tapahtua. Turha ajatella pahinta, minun isäni sanoo äidille kun äiti joutuu paniikkiin, mutta on vaikeaa olla ajattelematta. Vaikeaa, kun pahin on aivan lähellä. Oven takana.


Ensinnäkin, kiitos Bazarille mahtavasta joululahjasta! Sain nauttia Leskestä jo ennen sen varsinaista julkaisuajankohtaa, joka on tammikuussa. Leski on jälleen kerran uljas osoitus kirjallisuuden mahdista. Teos on niin polttavan hyvä, että minun on vaikea uskoa sitä esikoisromaaniksi.

Tarina sai syntynsä pitkään toimittajana työskennelleen Fiona Bartonin kiinnostuksesta hirmuisista rikoksista syytettyjen miesten vaimoja kohtaan. Millaista on elämä "hirviön" puolisona? Minkä verran he kumppaninsa teoista lopulta tietävät? Ja miksi niin monet vaikenevat?

Jean on juuri tällainen vaimo, sittemmin leski kun Glen menehtyy onnettomuudessa. Nyt Jean on vapaa miehensä kuristavasta otteesta. mutta onko hänellä vieläkään rohkeutta kertoa perimmäistä totuutta? Toimittajat ovat jo pitkään "majoittuneet" pariskunnan talon pihalle lööppien toivossa. Ovikello soi, postiluukku rämisee, ulos ei voi mennä. Mutta Jeanin pokka pitää. Uskollisesti tuo typerästi hymyilevä nainen seisoo miehensä rinnalla, oikeudessakin, silloinkin kun Gleniä syytetään pienen tytön katoamisesta...


 Olen yhtä syyllinen kuin hänkin. Tuntuu oudolta tietää salaisuus. Se painaa vatsassa kuin kivi, rusentaen sisälmyksiä ja tekee kuvottavan olon joka kerta kun ajattelen sitä. Ystäväni Lisa puhui raskaana olemisesta sillä lailla - lapsi työnsi kaiken tieltään. Valtasi hänen ruumiinsa. Minun salaisuuteni tekee samoin.


Samaan aikaan rikostutkijat paiskovat töitä todistaakseen miehen syyllisyyden. Lukija ei voi olla turhautumatta Bob Sparkesin rinnalla, tuon tapauksen riuduttaman komisarion, jolle pikku Bellasta tulee suorainen pakkomielle. Eikä hän ole ainoa.


Leski on huumaavan tunnepitoinen lukuelämys. Sitä lukee kuin transsissa niin monenlaisten tunteiden riipiessä rintaa. Alkuun Jeania on lähes mahdotonta ymmärtää, varsinkin kun hän käyttää miehensä toiminnasta nimitystä höpsötykset. Pettääkö nainen itseään näin taitavasti, kuinka pitkälle sokeus on omavalintaista? Toisaalta näin lähelle rikollisen sairasta mieltä harvoin pääsee. Katsellaanhan häntä vaimon rakastavilla silmillä.


"Katsotaanpa sitten uudestaan. Meiltä on varmaan jäänyt jotain huomaamatta."

Jessica Knoll; Onnentyttö

Luckiest Girl Alive 2015, suom. Päivi Pouttu-Deliére

Yksikin virheliike, niin kaikki näkevät hyvällä maulla tehdyn purkkirusketuksesi läpi sen surkean naikkosen, joka ei edes tajua ojentaa suolaa ja pippuria yhdessä. Olin kuvitellut, että kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana minun ei tarvitsisi enää todistaa kenellekään mitään ja että voisin rentoutua. Mutta ajan myötä tämä kamppailu käy aina vain verisemmäksi.


Tässä tulee Ani, hän on meidän Onnentyttömme, hän on tuo nälkiintynyt kaunotar viimeisen päälle harkitussa lookissa, sormessaan talismaanin tavoin kimalteleva kihlasormus. Hänellä on ura naistenlehdessä jota lukevat kaikki, hänellä on unelmien sulhanen jonka kautta Ani voisi päästä vihdoin oikein "vanhan rahan" sukuun. Kun vain saisi häät hoidettua kunnialla pois alta. Kun vain saisi pidettyä päänsä ylväästi pystyssä, kivun kateissa, syvälle haudatun menneisyyden siellä minne se kuuluu. Hautausmaalla. Kun vain saisi nukuttua.


Kyyneleet, joita estin valumasta silmistäni, löysivät vaihtoehtoisen kulkureitin kurkustani ja liukenivat ohueksi, suolaiseksi litkuksi, joka jätti kurkkuuni vereslihaisen ja palaneen tunteen bileitä seuraavina kiduttavina päivinä. Kun se vihdoin hävisi, se, mitä jäi jäljelle, tuntui vielä paljon pahemmalta.



Ani ei ole aina ollut näin täydellisen taktikoiva, kylmän manipuloiva, ei, elämä on sellaisen hänestä muovannut. Oli aika, TifAni Fanellen. Nuori TifAni kävi rikkaiden perheiden nuorten koulua, aloitti sen teini-iän epävarmalla intohimolla. Nyt hänen täytyisi päästä piireihin, valloittaa ne koulun suosituimmat omalla persoonallaan. Välttää tulematta syödyksi elävältä.

Sillä nuorten maailma on armottoman rujo.

Alkuun Anista on lähes mahdotonta pitää. Hänen muovikuorensa tukkii lukijan varovaiset lähestymisyritykset. Kaikki Anissa on niin feikkiä, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mutta kun newyorkilaisnainen saa kutsun osallistua menneisyyden traumaattista tapahtuvaa koskevaan dokumenttiin, alkaa glamourpinta naarmuttua. Anista kuoriutuu ihminen. Nainen, jolle on tehty hirvittäviä asioita.


Osallistun tämän viikon postauksillani Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Mielenterveysviikon haasteeseen. Teos liittyy aiheeseen ytimensä puolesta sillä trauma on aina trauma. Kuitenkin Jessica Knollin esikoisteos edustaa pääasiassa viihdettä. Erittäin kipakkaa, älykästä ja äärettömän koukuttavaa sellaista. Tässä on psykologinen trilleri parhaimmillaan.

 Olin niin iloinen, että kesä oli ohi. Inhosin kesää, olin aina inhonnut. Se voi vaikuttaa oudolta, kun ottaa huomioon, millaisia muistoja minulla on syksyltä, mutta värähdän aina ilosta tuntiessani ilmassa ensimmäiset merkit syksystä ja nähdessäni lehtien alkavan kellastua. Syksy tulee aina olemaan minulle uusi mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Gard Sveen; Verikarkelot

Blod i dans 2016, suom. Virpi Vainikainen ja Bazar 2017, 254s.

Älä usko, hän sanoi itselleen.
Älä usko tästä yhtään mitään.

Tommy Bergmann -sarjan edellinen osa, Pimeän sylissä loppui jäätäviin tunnelmiin. Nyt meillä on tässä kolmonen, joka jatkaa jouhevasti siitä, mihin edellinen osa jäi. Ja millainen kirja! Täytyy myöntää, että nielaisin pari kertaa Verikarkeloiden kannet nähtyäni. Toisaalta, pahoittelen tunnelman latistamista, toinen nielaisuista johtui sivumäärän vähyydestä. Siis mitä?! Norjalainen kirjailija Gard Sveen tuottaa yleensä n. 500 sivuisia, kuitenkin lähes kerralla ahmaistavia teoksia.

Ja taas toisaalta, Verikarkelot on luettava nimenomaan sarjan jatko-osana, jolloin niin tarina, kuin nämä rakastettavan ahdistuneen henkilötkin ovat ennestään tuttuja. Irrallisena kirja tuskin toimi.



KUOLEMA LIETTUASSA. Poliisi on nimeämättömien mutta luotettavien lähteiden mukaan suorittanut etsinnän maahan oletettavasti asettuneen uskonnollisen äärilahkon tiloissa. Lahkon uskotaan liittyvän aiemmin talvella paljastuneeseen makaaberiin naispuolisen henkilön murhaan.



13-vuotias Amanda on kadonnut. Pimeän sylissä -romaanissa hillunnut sarjamurhaaja Jon-Olav Farberg poltettu (vai onko sittenkään?). Liettuasta löytyy kuoliaaksi raadeltu nainen. Löytyy myös uskonlahko, joka saa aiemmin lukemani Adler-Olsenin Vartijassa esiintyneen porukan näyttämään pyhäkoululaisilta.

Tämä ikivanha, jo periaatteessa unohduksiin vaipunut "oppi" perustuu muutamaan Matteuksen evankeliumista poimittuun jakeeseen sekoitettuna astrologiaan. Öh?  Pointtina on kuitenkin hilpeästi silpoa niin itseään kuin muita. Mutta jos sielunsa haluaa varsinaisesti pelastaa, siihen tarvitaan Oinaan tähtimerkeissä syntynyt, alle 14-vuotias neitsyt...

Karmaisevaa! Verikarkelot ei silti, uskokaa tai älkää, ole pelkkää verellä mässäilyä. Kyllä teos sisällään pitää kiemuraisen, mutta toimivan juonen, jossa brutaatelja kohtia löytyy vähemmän kuin vaikkapa Pierre Lemaitrelta. 



Ei, hän ajatteli.
Hän kääntyi takaisin palaneen paperin jäänteisiin päin.
Ei valopistettä.
Hän kääntyi taas itään.
Metsä oli sankka ja musta.
Lukuunottamatta heikkoa, tanssivaa valoa niin kaukana, että sitä tuskin erotti.



Vähän minulle jäi hätäinen maku itse tekstistä. Kuin Sveen olisi kirjoittanut kirjan puolijuoksua ehtimättä totuttuun tapaan pysähtyä päähenkilöiden, taikka edes lukijan rinnalle. Juonesta olisi saanut irti vähintään ne 500 sivua, sen verran inhan kiehtovia asioita tässä käsitellään.

Verikarkelot on anarkistisen piittamaton, sysimusta kauhujännäri, jonka pelastaa täydelliseltä pimeydeltä norjalaiskirjailijan huumori.



Hän tuijotti tähtiä, ja totesi olevansa sellaisessa elämänvaiheessa, ettei tietäisi mitä toivoa, jos näkisi tähdenlennon.

Gard Sveen; Pimeän sylissä

Helvete åpent 2015, suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma, Bazar 2016, 447s.

Bergmann ei ymmärtänyt. hän ei ymmärtänyt itsestään mitään, hän oli nelikymppinen mies ja jumalauta täysin eksyksissä, ei kyennyt erottelemaan tunteitaan, ei pystynyt pitämään erillään edes sitä mitä oli kokenut synkässä korvessa vuonna 1988 nähdessään raa'asti murhatun tytön, joka jäisi ikuisesti viisitoistakesäiseksi ja jolta oli viety kaikki inhimillinen arvokkuus, ja tätä hetkeä kuusitoista vuotta myöhemmin, kun hän istui poliisijohtajan huoneessa ja miltei tärisi jonkinlaisesta kauhusta saatuaan kuulla, että kaikista ihmisistä juuri hän saisi tilaisuuden korjata koko sen vääryyden.


Siinäpä se tulikin, yhdessä sitaatissa norjalaisen kirjailijan Gard Sveenin uusimman romaanin idea. Kirja alkaa kahdeksankymmentäluvulta, jolloin Tommy Bergmann oli vielä nuori, kokematon poliisi. Ja juuri hänet lähetettiin, toki kokeneemman kollegan seurassa paikalle, jossa makasi kaunis, eläimen lailla raadeltu nainen. KristianeThorstensen. Näky piirtyi Bergmannin verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.


Mutta älä pelkää puolestani, ystäväni, sillä olen jo nähnyt
edessäni helvetin
ammottavan.


Nykyajassa Bergmann joutuu katsomaan painajaistaan silmistä silmiin; jälleen löydetään samalla tavalla murhan yrityksen uhriksi joutunut prostituoitu. Jokin kuitenkin pelästytti murhaajan viime hetkellä. Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä, onnistui jäämään henkiin. Toistaiseksi. Mutta Kristianen murhaajahan istuu linnassa. Anders Rask, opettaja, Norjan tunnetuin sarjamurhaaja. Onko kyseessä jäljittelijä, vai liekkö Rask tehnyt sittenkään murhan murhaa...

Painajaisensa saa kohdata myös Kristianen äiti. Muistoja ei voi paeta, ei myöskään salaisuuksia.


Hyvin perinteisiä aineksia käyttäen Gard Sveen virittelee semmoisen tarinan, että vanhan dekkariketun piti välillä muistuttaa itselleen kyseessä olevan "pelkää" fiktiota. Pimeän sylissä ei ole toiminnalla räiskäävä "miesten jännäri", jossa henkilöt jäävät paperinohuiksi. Ei. Pimeän sylissä vie lukijansa päähenkilöiden syvien aivoitusten äärelle. Sinne, missä ovat ne pahimmat pelot, mutta myös pahimmat teot. Bergmann ei ole puhtoinen pulmunen, kuten ei myöskään hänen työparinsa Susanne. Molempia piinaavat omat riivaajansa, halunsa, epätoivonsa.

Mutta pimeään on katsottava, aivan pohjalle saakka, voidakseen palata takaisin valoon.

Jo Gard Sveenin ensimmäinen romaani Raskaat varjot sai minut lankeamaan kirjailijan syvälliseen, taidokkaaseen, ahdistavaankin tyyliin. Mutta tämä uusin, tämä on puhdasta kultaa!



Noiden työmyyrien pitäisi heittää paperien pyörittely sikseen ja painua rakkaittensa luokse - ja joutuin, niin kauan kuin elämää vielä oli elettävänä. Sillä aika vilisi ohi ennen kuin ehti henkeä vetää.

Stefan Tegenfalk; Pianonvirittäjä

Pianostämmaren 2012, suom. Laura Beck ja Bazar 2016, 399s.

Joskus hän tunsi itsensä aaveeksi, kun hän laahusti ympäriinsä välitunneilla peläten että hänet huomattaisiin. Oli vaikea keskittyä läksyihin, kun hänen täytyi koko ajan ajatella mikä häntä odotti seuraavana päivänä. 


Päätimme tyttöjen kanssa pitää oikein kimppalukusessiot näin kesän kunniaksi. Kiitos jälleen teille, te ihanat Mielikuvakirja / Piia ja Lukutoukka / Krista! Yhdessä lukeminen tuo lukuelämykseen aina uutta virtaa. Tällä kertaa valikoiduksi tuli ruotsalaisen jännärikirjailijan, Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä, joka on itsenäinen osa hänen aiemmin suomennettuun (minulla väliin jääneeseen) sarjaan.

Kirjassa on uskomattoman onnistuneet kannet, jotka suorastaan pakottavat teokseen tarttumaan. Ja teema, koulukiusaaminen! Se oli lopulta se syy, miksi halusimme Tegenfalkiin tutustua.


Tarina on Linnean, musiikillisesti lahjakkaan, mutta sosiaalisesti kömpelön teinitytön, joka saa, meidän koulukiusattujen tapaan, pelätä joka ikinen päivä. Kouluun meno on täyttä helvettiä. Siellä Linneaa piinaa muutaman pissiksen ryhmä, väkivalta on niin henkistä kuin fyysistä, somepiinaamisesta puhumattakaan. Vanhemmat ovat liian kiireisiä pysyäkseen kotona tytön tukena, niinpä Linnea tutustuu eräänä päivänä oven taakse ilmaantuvaan pianonvirittäjään...

Mutta sitten tapahtuu murha, kuusitoistavuotias tyttö on tapettu. Linnea vaiko koulukiusaaja? Tällä kysymyksellä leikitellään noin kirjan puoliväliin saakka, ennen kuin Tegenfalk paljastaa kuka ylipäätään on kuollut. Siitä meno lähteekin sitten hurjempaan suuntaan.


Hän kosketti tyttöä sormenpäillään. Vaikka hänellä oli lateksikäsineet, hän tunsi miten tytön kylmän ihon viileys säteili hänen käsiinsä. Vain kaksi päivää sitten tyttö oli ollut kuin kuka tahansa kuusitoistavuotias. Tytär josta vanhemmat olivat ylpeitä. Jonkun sisar tai paras kaveri. Häntä oli rakastettu. Nyt jäljellä olivat vain eloton ruumis ja läheisten suru.


En tiedä, jos olisin Walteriin ja Jonnaan jo aiemmin tutustunut, olisin saanut varmasti kirjasta enemmän irti. Nyt he jäivät kollegoidensa kanssa paperinohuiksi persooniksi, joista oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Puhumattakaan siitä, että heihin olisi erityisemmin tykästynyt. Valitettavasti en myöskään aivan vakuuttunut Tegenfalkin tyylistä, jossa huumori loistaa poissaolollaan. Mies kirjoittaa toki koukuttavasti, mutta... persoonattomasti? Eikä marinani vielä tähänkään lopu. Tämä oli ihan oma mokani, katsokaas kun jostain syystä halusin tsekata alkuun kirjan sivumäärän, ja silmäni hairahtuivat bongaamaan erään nimen. Näin ollen aavistelin ja lopulta arvasinkin oikein murhaajan. No, aina ei voi voittaa, mutta välipalakirjana Pianonvirittäjä viihdytti.


Koko ajan Kuolema kulkee kannoillani
Enkeli toivoo minun tarttuvan käteensä
Minä epäröin
Jossakin syvällä sisälläni haluan kuitenkin vielä elää
Hän levittää siipensä ja sanoo:
"Seuraa minua, niin löydät onnen. Siellä, minne menemme, on vain 
aurinkoisia aamuja. Ei yötä, ei pimeää, eikä ketään joka vihaa sinua."
Tunnen miten lämpö täyttää minut, kun tartun hänen käteensä
Vihdoinkin ovat kärsimykseni ohi.