Håkan Nesser; Pikku-Burman teurastajatar

Styckerskan från Lilla Burman 2012, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2015, 411s.

"Ole tarkkana. Tämän jutun kanssa ei ole leikkimistä."

Minun jouluni ei ollut varsinaisesti lukujoulu. Se kului sen sijaan hyvin tiiviisti perheen parissa. Iltaisin varastin itselleni aikaa takuuvarman kirjailijatapauksen parissa - Pikku-Burman teurastajatar löytyi peräti omasta kirjahyllystä. Jotenkin se oli sinne onnistunut piiloutumaan, odottamaan juuri oikeaa hetkeä... Ja kirja on mitä mainioin luettavaksi hitaasti, ajatuksella. Se ei sisällä huimia toimintakohtauksia, sen sijaan teos on täynnä tunteita, pohdintoja, ratkaisuja. 

Rikos ja rangaistus.

Minun tuskin tarvitsee enää painottaa sitä, kuinka hulluna olen ruotsalaiseen kirjailijaan, Håkan Nesseriin. Teurastajatar lopettaa rikoskonstaapeli Barbarotista kertovan sarjan, jota luen kirjan sieltä, toisen täältä, ihan fiiliksen mukaan. 

Romaani alkaa hirvittävissä merkeissä; Barbarotti herää yöllä kuolleen vaimonsa vierestä. Kuolema oli odotettu Mariannen sairauden takia, mutta että näin pian... Päähenkilömme joutuu aloittamaan raskaansarjan surutyön, siinä missä myös työharjoittelulta tuntuvan tutkinnan; Arnold Morinderin vuosia sitten tapahtuneen katoamistapauksen selvittämisen.

Mutta asia on niin että minä synnyin puolinaisena, nahanluontiin menee aikaa eikä järjen nenäliina kuivaa tunteen kyyneliä.

Hän mietti mistä tuo viimeinen tuli. Kaipa sekin oli lainaus jostain, lukiovuosina mieleen jäänyt runo, miksipä ei? Järjen nenäliina, sydämen kyyneleet.

Morinder ei ollut ihan tavallinen tallaaja, hänhän asui katoamisensa aikaan Pikku-Burman teurastajattarena tunnetun Ellen Bjarnebonin kanssa. Ellen murhasi ja paloitteli 80-luvun lopulla aviomiehensä, tunnusti syyllisyytensä, istui aikansa vankilassa ja vapautui. Morinderin katoamisesta hän kuitenkin itsepintaisesti kieltäytyi olevansa vastuussa.

Mitä siis miehelle oikein tapahtui? Entä missä on itse Teurastajatar, Ellen, jonka tutkinta hoidettiin aikoinaan hyvin hätiköidysti?

Eva Backman, Barbarottin työtoveri ja hyvä ystävä selvittää tahollaan erästä myrkytystapausta painiskellen samalla omien ongelmiensa kanssa.

Mikä meissä ihmisissä oikein on? Eva Backman mietti. Tuntuu kuin olisimme hyvin heikosti varustettuja tähän maailmaan. Koko ajan olemme vähällä romahtaa, ja siihen elämä kuluukin.

Pikku-Burman teurastajatar on toki rikostarina, mutta vielä enemmän se on kertomus surusta selviytymisestä. Barbarotti käy monet keskustelut niin itsensä, kuin Meidän Herramme kanssa, vaikka usko ja luottamus hädässä onkin koetuksella. Silti hän uskoo Mariannen vielä tapaavansa. 

Näin syvällistä ja älykästä dekkaria en taatusti ole aiemmin lukenut! Olen hämmentynyt, liikuttunut, kiitollinen tästä matkasta, jonka sain kirjan kanssa tehdä. Ja voi kuinka odotankaan keväällä ilmestyvää Nesserin uutuutta...

Mutta varastoida valoa? Ellen piti ajatuksesta. Siihen sisältyi enemmän kuin Mona luultavasti tarkoitti, sillä ihmisellä oli taipumus varastoida pimeyttä, halusipa tai ei. Vaati voimia lopettaa. Ja säilyttää sen sijaan se mikä oli säilyttämisen arvoista.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mikko, Mummo matkalla ja Roz.

Aris Fioretos; Mary ja Håkan Nesser, Carambole

Uskaltaudun niputtamaan samaan postaukseen kaksi kirjastosta löytynyttä hyvin erilaista romaania, joita yhdistää vain se, että molemmat ovat aivan huippuja. Eri tavoin ne kertovat sitkeydestä valtavan tuskan edessä. Otetaan ensiksi

Mary 2015, suom. Liisa Ryömä ja Teos 2016, 336s.

Aiempi yksinäisyyteni oli kuin erämaa, huumaus, takki täynnä taskuja. Mutta Taivaassa huomaan että ihminen ei saa olla rauhassa edes yksinään. Vaikka vallitsee hiljaisuus, käytävästä kuuluu laahustusta ja seinistä koputusta. Pelon haju on vahvempi kuin ihmisen löyhkä. Lisäksi ajatukset jauhavat, vaikka saisikin tunnin verran nukutuksi ja heti herätessä olisi tosiaan unohtanut missä on. 


Murskattu hedelmä, kuin rikkirevitty kohtu. Unelmat, juuri toteutumaisillaan. Kuin Marylla, nuorella opiskelijatytöllä, joka ikävä kyllä sattuu elämään 1970-luvun sotilasjuntan alaisessa Kreikassa. Mielenosoitusten palaessa yliopistolla, kantaa Mary hymyillen salaisuuttaan. Kun ilta pääsisi pidemmälle, hän kohtaisi rakkaimpansa, Dimosin, joka on Marylle kuin puu. Vakaa, vahva, pisamainen vartalo, jota vasten painautua.

Kohtaaminen jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä Mary vangitaan. Poliosta kärsinyt vartalo ei silloin vielä tiedä, mikä kipu sitä odottaa, mikä julmuus. Kun kidutus alkaa, joutuu Mary tekemään aivan hirvittäviä valintoja. Kenelle olla lojaali? Kuinka pitkälle riittää rakkaus?

Kirjailija Aris Fioretosin romaani on sekä puhutteleva, että järkyttävä. Kielellisesti se edustaa kaunokirjallisuuden parhaimmistoa olematta lainkaan hienosteleva tai liian lyyrinen. Ja silti. Erityisesti loppuratkaisu mykistää lukijan. Takaa sen, ettei romaania unohda varmasti ikinä.


En selviä jollen ota etäisyyttä kipuun, mutta kun viimeinen sana kajahtaa, se ottaa minut valtaansa. Vaikka kaikki olisi levottomuutta, kaikki tuskaa, niin tulevaisuus ei ole ratkennut niin kauan kuin olemme puuta.

Carambole 1999, suom. Saara Villa ja Tammi 2006, 332s. 

Heittelehtiminen mielentilojen välillä. Toisaalta totuttu: hänen koettelemustensa kirkastama - ei erityisen optimistinen mutta silti sitkeä - uskonsa joihinkin lainalaisuuksiin pimeydessä. Kuvioihin. Myönteinen alistuneisuus, vanhan Borkmanin ilmausta lainaten. Toisaalta tämä uusi: täydellisen musta nääntymys. Toki hän oli sitä nuuhkinut monta kertaa aikaisemminkin - varsinkin ammatissaan - mutta koskaan ennen se ei ollut saanut hänestä pitävää otetta.


Ja sitten Håkan Nesser! Pimeän tullen tiedän mikä minut pitää pinnalla: tämä ruotsalainen herra kirjailija, josta uhkaa pian tulla yhtä rakas kuin Henning Mankellista. Jotain samaa miehissä onkin, enkä tarkoita pelkästään heidän saamaansa suosiota tai tuotannon runsautta. Filosofinen lämpö. Draamantaju. Kyky loihtia juonellisesti tajunnan räjäyttäviä tarinoita. Ja huumori, ehdottomasti huumori.

Carambole on teos, jota kannattaa vain ryhtyä lukemaan sen tarkemmin juonesta tietämättä. Mielelläni en siitä muuta kertoisikaan kuin alun; rattijuoppo ajaa teinipojan hengiltä. Tästä seuraa syiden ja sattumusten ketju, jolla on uskomattomat seuraukset. Kyse on valinnoista, aina siitä, kuinka ihminen päättää toimia. Minkä tien hän valitsee.

Romaani on ehdottomasti yksi parhaista dekkareista ikinä. Vaikka kirja on "vanha", suosittelen lämpimästi. Ja oi kuinka onnekas olenkaan, minua kun odottaa vielä ainakin metri kirjailijan teoksia!



- Mieleeni juolahtaa joskus, että selviydyn vielä hengissä tästäkin.


***

Maryn ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso, Mari Saavalainen.

Carambolesta en pikaisen googlauksen perusteella blogiarvioita löytänyt.

Håkan Nesser; Yksinäiset

De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.

Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.

Håkan Nesser; Carmine Streetin sokeat

Maskarna på Carmine Street 2009, suom. Aleksi Milanoff ja Tammi 2016, 292s.

Sarah oli onnellinen lapsi. Uskallan väittää niin, ja samaan aikaan kun kirjoitan tämän, ikkunaan pöytäni yläpuolelle tömähtää jotakin - lintu tai pallokentältä karannut pallo, vaikea sanoa, mitään jälkeä ei näy - kohotan katseeni ja lasken sen taas; tuijotan neljän sanan lausetta, jonka äsken muotoilin, ja kavahdan valitsemaani aikamuotoa ja sitä miten automaattisesti käytin sitä.
Sarah oli onnellinen lapsi.


Håkan Nesser, sinä monen rakkaan lukijakollegani ylistämä ruotsalainen kirjailija, joka aiemmin olet ikään kuin luisunut käsistäni. Eipä sillä, että olisin aiemmin yrittänyt teoksiisi tutustuakaan. Ja kun Carmine Streetin sokeat alkoi vilahdella yhä useammin blogeissa suoran suitsutuksen saattelemana, en voinut enää kaunisnimiseen uutuusromaanisi olla tarttumatta.

Niinhän siinä sitten kävi, että se oli ainakin minun osaltani, rakkautta ensisilmäyksellä. Melankolisen rauhallisesti, ja ah niin viisaasti kerrot tarinan syvältäviiltävästä surusta. Kivusta, jota ei räiskitä silmille, vaan joka matelee rivien väleissä niin pakahduttavana, kuin se vain voi lapsensa kadottaneella isällä ilmetä.

Kyllä, katoamistapaus meillä taas tässä, mutta siinä missä aiemmin äimistelemäni Kadonneet hiipui epävarmuuden sokkeloihin, osaa Nesser tuoda tarinansa tuoreesti. Kirja ei pidä sisällään yhtään sanaa, jota ei olisi tarkoin harkittu. Lähes runollinen Carmine Streetin sokea kosiskelee onnistuneesti myös maagista realismia.


Sillä vaikka hiljaisuus voi olla merkki yhteisymmärryksestä, se voi kätkeä sisäänsä muutakin. Esimerkiksi vastakohtansa, ja siirtyminen rajan toiselle puolelle voi tapahtua niin hienovaraisesti, että sitä ei ehdi tajuta ennen kuin on jo liian myöhäistä ja huomaa yhtäkkiä olevansa vihollismaalla.


Avioliittoromaaninakin kirjan voi lukea, mikä suhteen riipisi rikki pahemmin kuin oman tyttären katoaminen, varsinkin kun vain toinen vanhemmista oli tapausta ikkunasta todistamassa. Erik Steinbeck, kirjailija ja tarinankertoja. Neljävuotiaana kadonneen Sarahin isä.

Taiteilijavaimo Winnie käsittelee suruaan maalaamisen ja vaikenemisen kautta. Lisäksi hän uskoo vakaasti Sarahin olevan elossa. Mikä on se hirvittävä salaisuus, jota Winnie kantaa mukanaan?

Lukujuhlaa, toteaa takakannessa Gefle Dagblad ja näihin sanoihin yhdyn minäkin. Myönnän myös hakeneeni heti kirjastosta lisää Nesseriä...



Näen unissani juuri niin kuin näin hänet todellisuudessa ja ajattelen samalla, mitä ajattelin silloin.
Hetki on jo ohi.
En ehtinyt vangita sitä.
En ikinä ehdi vangita mitään.
Kaikki se, mitä näemme ja ihmettelemme ja mihin rakastumme, on jo tapahtunut. Hetki on jo häipymässä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.


***

Ja täällä ne lupaamani muut blogiarviot; Leena Lumi, Krista, Susa, Anneli, Mummo matkalla.