Anna Ekberg; Uskottu nainen

Kærlighed for voksne 2017, suom. Katarina Luoma 2019, 416s

Christianin vapaa käsi pitää yhä tiukasti kiinni puhelimesta, valheen fyysisestä ilmentymästä. Kuka olisi uskonut? Että yhtenä kauniina päivänä valhe aineellistuisi suorakulmaiseksi muovista ja metallista valmistetuksi, kämmenelle mahtuvaksi esineeksi? 


Uskottomuudesta on kirjoitettu paljon, aivan syystä, sen tuhovoima riehuu yhä kahlitsemattomampana maailmalla. Meissä itsessämme. Enää harvat parit "ilmiöltä" säästyvät. Kuitenkin pseudonyymi Anna Ekberg, takanaan kaksi tanskalaista bestseller-kirjailijaa, onnistuu loihtimaan loimuavan tarinan, jonka loppuratkaisu jättää lukijan aivoihin poltinmerkin.

Uskottu nainen on tarina urallaan etenevästä Christianista ja oman uransa puolestaan uhranneesta Leonorasta. Nainen teki ratkaisunsa Johanin, jo aikuistuvan pojan sairastuttua vakavasti. Leonora vaihtoi viulun öihin poikansa sairasvuoteella, kuten jokainen vastuuntuntoinen äiti olisi varmasti hänen tilassaan tehnyt.

Mutta millaisen palkan nainen tästä saa?


Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole enää koskaan iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin lopunelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat hänet tuhonneet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä.



Yölliset testiviestiäänet voivat kaataa monen ihmisen maailman. Sillä Christian, tuo arkielämäänsä kyllästynyt mies on rakastunut, hullaantunut, menettänyt melkein järkensä Zeniaan. Nuoreen, söpöiseen Zeniaan, joka painostaa nyt miestä jättämään perheensä. Jättääkö vai eikö jättää?


Viha velloo hänen kehossaan, voimattomuus, nöyryytys. Hän tahtoisi mieluiten vain kääntyä ympäri, jättää talo niille sijoilleen, lähettää viestin, että on lähtenyt töihin. Mutta hänen on vaihdettava vaatteet. Syvä hengenveto. Hän miettii miten hullua on yhtäkkiä asua talossa, jossa pelkää törmäävänsä omaan vaimoonsa. Tuntuu siltä kuin hulluus olisi muuttanut taloon. Ei, vaan häneen.


Vaikka naislukijana olenkin Leonoran puolella, tässä kirjassa ei ole "hyviksiä" eikä "pahiksia". Siitä suuren suuri plussa. Harmaalla alueella liikkuu pariskunnan molemmat osapuolet, ja kysymys kuuluukin kumpi lopulta jää henkiin. Leonoran silmille kun ei noin vain hypitä, ei ainakaan sen jälkeen kun nainen näki Zenian katseen...


Uskottu nainen on tavallaan kevyt, tavallaan raskas teos. Varsinainen The Juonenkäänne sai minut lopullisesti hullaantumaan romaaniin. Viihdyttävän viiltävää menoa raakoja jännäreitä kaihtaville lukijoille.



***


Teoksesta ovat bloganneet ainakin Mai/Sähkökäyrä ja Leena Lumi.

Hanna Velling; Kirjosieppo

Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)

Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto

Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.

Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.

Herman Koch: Pormestari

De Greppel 2016, suom. Mari Janatuinen ja Siltala 2017, 383s.

Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Maarten van Hoogstratenia ei varsinaisesti tunnettu vitsiniekkana, mutta teoriassa se ei ollut täysin mahdotonta. Hän oli nähnyt vaivaa vaimoni eteen ja niin tehdessään ylittänyt itsensä. Hän oli kyennyt saamaan älykkään naisen nauramaan. Ei mikään vähäinen saavutus.


Ja tästä kaikki alkaa. Alkaa Amsterdamin pormestarin, Robert Walterin oma, henkilökohtainen piina, joka saa täysin naurettavat mittasuhteet. Pettämisessä itsessään, eikä siinä, että joutuu puolisonsa uskollisuutta epäilemään, ole mitään hauskaa. Mutta voi kuinka hykerryttävästi mestarikirjailija Herman Koch meitä vie! Pormestari on teos, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään, ja silti sitä lukee kuin kuuminta psykologista trilleriä. Se menee ihmisyyden ytimiin. Se antaa nimen epämiellyttäville ja perin inhmillisille tunteille.



Niin minä katsoin vaimoni valokuvaa - ja tapahtui juuri se, mitä olin koko ajan pelännytkin, tapahtui jotakin peruuttamatonta ilman että minulla oli minkäänlaista otetta asiaan.



Voi Robert, sinäpä sen sanoit. Sinä herra pormestari, joka katsot toisia alaspäin varmana omasta erityislaatuisuudestasi, joudut yllättäen tilanteeseen, jota et enää hallitsekaan. Silloin se iskee, se alati piilossa vaaninut inhottava tunne; olet hukassa.

Rakastettu pormestari vaikuttaa perinteiseltä narsistilta, joka salaa kanssaihmisiltään on hyvin epävarma itsestään. Onko onnellinen avioliitto pelkkä kulissi? Pettääkö Sylvia miestään? Tuo kaunis nainen kaukaisesta maasta, sisämaasta, jonka nimeä ei voi edes mainita. Entä kuinka Robertin pitäisi suhtautua 94-vuotiaan isänsä ilmoitukseen eutanasiasta. Nyt isä ja äiti ovat päättäneet lähteä, nyt kun ovat vielä kiinni elämän syrjässä, juuri nyt on oikea hetki.

Mitä maailmankaikkeuteen jää, kun siitä riistetään Jumala. Ei mitään...


Suuria, suuria teemoja jälleen Kochilta. Vaikka romaanin alkupuoli tuntui jopa huvittavalta, jossain vaiheessa mukaan lukuelämykseen astui ahdistus. Robert Walter ei ole henkilö, johon lukija päätä pahkaa rakastuisi, päinvastoin. Kuitenkin hän on... no, inhimillinen. Eikä inhimillisyys useinkaan näyttäydy kovin sympaattisena.

Painavista aiheistaan huolimatta Pormestari on jännärimäisen nopealukuinen kirja. Se vaatii täyden huomiosi, mutta se osaa myös antaa. Leena Lumia lainaten; Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? 



Todennäköisesti tunsin, että jäisin jostakin paitsi: se oli tunne, joka oli tuolloin seuranani ympäri vuorokauden. Melkoinen ero nykyiseen. Se on ehkä vanhenemisen suurin etu. Enää ei pelkää, että jää jostain paitsi. Tiedän, etten menetä mitään.


***

Katso myös Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrän arviot kirjasta.

Elena Ferrante; Hylkäämisen päivät

I giorni dell'abbandono 2002, suom. Taru Nyström Abeille ja Avain 2004

"Kyllä, minulla on toinen nainen."
Raivokkaasti hän otti haarukkaansa makaroneja ja vei ne suuhunsa kuin hiljentääkseen itsensä, kuin varmistaakseen ettei enää sanoisi muuta. Mutta hän oli jo sanonut tärkeimmäin. Hän oli päättänyt sanoa sen ja minä tunsin sydämessäni syvän turruttavan kivun.



Mahdottoman hienon Napoli -sarjan kirjoittaneelta Elena Ferrantelta on suomennettu, kah vain, romaaneja jo aiemminkin. Yksi näistä kulkee nimellä Hylkäämisen päivät, ja WSOY julkaisee kirjasta syksyllä uusintapainoksen. Kansi tulee olemaan yksi kauneimmista ikinä, ja se sopii itse tarinaan, jonka lukemista en malttanut enää pitkittää, kuin nenä päähän.

WSOY:n kannet

Ruhjottu, runnottu, rikkirevitty avioliitto. Siinä sivussa yksi perhe, yksi naiseus, Olgan hauraasti sortuva mieli



Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahasuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit. Et saa enää nauttia välähdyksestä hänen silmissään, entäs sitten?



Romaani alkaa valitettavan arkisissa merkeissä; mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa. Eikö tätä kuule, näe, lue, koe jatkuvalla syötöllä? Mutta mitä sitten? Mitä tapahtuu jätetyn elämälle? Millaiseen kurimukseen joutuu nainen, joka uskoi avioliittonsa voivan kuitenkin kohtuu hyvin; suukoteltiin edelleen vielä viidentoista avioliittovuoden jälkeen, naurettiin yhdessä. Ja nyt, Mariolla on uusi, huomattavasti nuorempi nainen. Kaikki saa mennä; lapset, koti, perhe, tämän täydellisen onnen vuoksi. Jopa koiran hän jättää jo muutenkin ylikuormitetun Olgan huoleksi.

Napoli -sarja on huimaa vauhtia kohoamassa yhdeksi draama -puolen suosikeistani. Hylkäämisen päivät tarjoaa helposti tunnistettavaa, ja silti jollain tavalla syvällisempää Ferrantea. Naisen kynän kärki tarkastelee stiletin terävästi hylätyn naisen mielenliikkeitä. Näennäistä rauhallisuutta, jonka takana kytee helvetillinen viha. Arjessa kiinni roikkumista, vaikka päivät alkavat murentua reunoilta. Ihmismieli ääritilanteissa, sinusta sitten riittää ammennettavaa! Elena Ferrante tekee kirjallisen työnsä niin tunteita repivän hienosti, että Hylkäämisen päiviä luki kuin vetävintä trilleriä.

Kaikesta huolimatta, Olgalla, kuten meillä jokaisella, on toivoa. Nämä ovat hänen omia sanojaan:



Elämä on kevyt, meidän ei pidä sallia kenenkään tehdä sitä raskaaksi.



Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.


Kirjakesäni komein kukkanen on tässä; se sykkii värien kirjoa, rumuuden räävittömyyttä ja selviytymisen mahdollisuuksia. Kaikki naiset, mielellään miehetkin, lukekaa tämä!



Rakastin valoa, ilmaa ikkunaluukkujen poikkipuiden välissä. Halusin kirjoittaa tarinoita, joissa ilma virtasi ja joissa pöly tanssi poikkipuiden välissä siivilöityvässä valokiilassa. Rakastin tarinoita, jotka saavat lukijan kurkottamaan alaspäin joka riviltä ja tuntemaan korkeanpaikankammoa katsomisesta syvälle helvetin synkkyyteen.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla, Mari A ja MarikaOksa.

Martina Haag; Olin niin varma meistä

Det är något som inte stämmer 2015, suom. Riie Heikkilä ja Atena 2017, 212s. (ennakkokappale)

Avioitumisen riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota.


Räpsäkän pinkin värityksensä puolesta ruotsalaisen moniosaajan, Martina Haagin romaani on kuin tehty ystävänpäiväpostausta varten. Aihe ei sitten niinkään. Käsitteleehän Olin niin varma meistä aivan puskista tulevaa avioeroa. Kun sitä kuvittelee perhe-elämän sujuvan hyvin, ja toisenkin olevan tyytyväinen... Ja sitten eräällä mökkireissulla makuuhuoneesta löytyy kynttilänjalka, vieläpä sängyn vierestä. Petralle valkenee tuskallinen tosiasia: ihminen polttaa kynttilää

Kun
Hän 
Ei 
Ole 
Yksin.

Kirjailija Petran tunnetulla tv-kasvoaviomiehellä, Andersilla on toinen nainen. Anders on pettänyt Petraa jo pitkään. Anders haluaa erota. Samalla hän käynnistää helvetillisen kasvuoperaation ex-vaimonsa sisällä. Petra on juuri niin lapsekas, säälittävä, tarkertuva, kuin jokainen meistä tilanteessa, jossa jalat potkaistaan alta. Kun jokainen varttitunti on merkittävä ylös saavutuksena. Kun mustasukkaisuus, kaipuu, epätoivo raastavat hulluuden partaalle.


Nukun korkeintaan puoli tuntia putkeen. Sitten herään paniikin vallassa ja tuijotan suoraan pimeyteen. Pelaan öisin Candy Crushia. Kun vain pelaan kaikki Candy Crushin tasot läpi, Anders ottaa minut takaisin.


Romaani starttaa hiukan oudonoloisissa merkeissä; tarinassahan Petra on päätynyt erämaamökin vahdiksi. Kirjoittaakseen siellä, etsiäkseen itseään. Luontokuvaukset ja varsinkin aavemainen tunturijärvi tuovat tarinaan ylimääräistä höttöä. Näin lyhyessä kirjassa pelkkä eroprosessin kuvaus olisi riittänyt. Sillä sen taidon Haag todellakin, omakohtaisista kokemuksistaan ammentaen, osaa. Hän kirjoittaa hauskasti, paljaan rehellisesti. Hän kirjoittaa niin että sielua viiltää. Etenkin me eron (tai useamman) kokeneet voimme täydella vakaumuksella kirjailijan rinnalla seistä.

Eronneille ja petetyille täsmäluettavaa. Ja ai niin, erittäin suloista ystävänpäivää juuri sinulle!


Hermostun hiukan omista ajatuksistani. Tämä ei nyt kuulosta hyvältä. Katson omaa kättäni. Ainakaan se ei ole läpinäkyvä. Ja on vain HYVÄ, että tiedän OSAAVANI keksiä kaikkia kummallisuuksia. Ihminen on järjissään niin kauan kuin hän miettii onko järkevää kulkea kaupungilla kukkaruukku päässä. Sitten kun hän on sitä mieltä että pelargonia näyttää todella hyvältä, hänen on aika epäillä mielenterveyttään.


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Mai Laakso ja Ulla.

Maaria Päivinen; Kellari

Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.

David Vann; Kylmä saari

Caribou Island 2011, suom. Irmeli Ruuska ja WSOY 2014, 328s.

Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.
Äiti, tuo ei pidä paikkaansa.
Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.


Kylmä saari on teos, jota lukiessa tavoistani poiketen en merkinnyt muistiin sitaatteja. Olin ensinnäkin  niin keskittynyt itse tarinaan, etten edes muistanut moista. Toisaalta kirja on itsessään yhtä suurta sitaattia, erään melko tavanomaisen perheen jäätävää julistusta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pettämisen helppoudesta. Kuolettavasta katkeruudesta. Rakkaudesta, joka haalenee vuosi vuodelta, haihtuu ilmaan siinä missä vuodetkin. Oletin löytäväni bloggausta varten sopivia lausevaihtoehtoja sivulta kuin sivulta.

Niin hieno on tämä teos. Niin sisuskaluihin asti työntyvä. Niin terävän tarkkanäköinen, että vieläkin puistattaa.


Gary, Irene sanoi ja yritti kietoa kätensä Garyn ympärille, mutta mies lampsi metsikköön. Vaikea uskoa, että Gary oli viisikymmentäviisivuotias. Hän olisi voinut olla kahdenkymmenen tai kolmentoista tai kolmen vanha. Kiukutteli aivan kuin lapset, joita Irene oli opettanut kolmekymmentäkolme vuotta.

Ja sellaista minun elämäni tulee olemaan, Irene ajatteli hiljaa mielessään. Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.


Kyllä, huomaan nyt, että romaania on ylistetty monissa monissa blogeissa, mutta ensimmäisen kerran kirjasta kuulin Lukutuulialta, joka teosta minulle suositteli. Kiitos & kumarrus! Myöhemmin mm. Leena Lumi ja Krista vakuuttivat minut postauksillaan tarttumaan teokseen, jonka karu kansi ei varsinaisesti vietellyt. Mutta oikeassa te olitte, kyllä te minut tunnette, Kylmä saari on aivan minun(kin) kirjani! Tätä lukiessa muu maailma katoaa askeettisiin luontokuvauksiin, Alaskan liian aikaisin hiipivään talveen, jossa rakennetaan erästä mökkiä erään avioliiton eheyttämiseksi.

Vai onko idea itse suunnitellusta ja valmistetusta tönöstä, kuten Irene epäilee, hänen miehensä lopullinen irtiriuhtaisu avioliitosta, jossa mies elää vain puolittain. Puolella liekillä. Koskaan täysin antautumatta. Irene itse sairastuu romaanin alussa järkyttävään pääkipuun, joka ei ota hellittääkseen. Parin aikuiset lapset ovat molemmat mahtavia persoonia. Kalastaja Mark ruohoineen, ja varsinkin Rhoda. Kunnollinen eläinlääkäri, huolehtiva, huolestunut Rhoda.

Romaanissa kaikki henkilöt saavat vuorollaan kertoa oman mielipiteensä asioista. David Vannin kieli on yhtä pelkistettyä, kuin Alaskan maisemat, mutta toisin kuin Gary, joka haparoi kasaan mökin tapaista, Vann taatusti tietää mitä tekee. Ei ihme, että Kylmästä saaresta on lumouduttu. Kirjailijan aseistariisuva rehellisyys on rumuudessaan miltei kaunista.

Ihmeellinen romaani, kertakaikkiaan!


Hän tuijotti jäätelöannosta, puolikas banaani kummallakin puolella, vaikka hän ei ollutkaan tilannut Banana Splitiä, ja kolme erimakuista jäätelöä, joita oli ollut tarjolla jo viisikymmentä vuotta tai ylikin, neljä eri kastiketta ja kolme kirsikkaa päällä. Kolme kekoa, onnen resepti siinä missä mies, talo ja lapsetkin, ja niillä sitä piti itsensä täyttää, tai yrittää, vaikka oksettaisi.

Fredrik Backman; Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie var här 2014, suom. Riie Heikkilä ja Otava 2015, 378s. (ennakkokappale)

Se joka välittää kaikkein vähiten on tässä maailmassa voittaja, sen asian on Britt-Marie oppinut.

Voihan vitsit! Luin Britt-Marie kävi täällä -nimisen romaanin (josta tiesin etukäteen sen olevan kuin naispuoleinen mielensäpahoittaja, osaanhan lukea takakannen) jo alkukesästä. Silloin olin vielä mukana työelämän pyörteissä ja valitettavasti tämä ihana, ihana kirja jäi toisten, "suurempien" kirjojen jalkoihin, aivan kuten päähenkilö itse. Mutta nyt on Britt-Marien aika, nyt sinä raivostuttavan persoonallinen nipottaja saat äänesi kuuluviin. Ole hyvä. Estradi on sinun.

Ja asiaa tällä kuusikymppisellä, juuri eronneella naisella riittää. Hänhän ei arvostele eikä tuomitse muita, ei suinkaan, mutta silti asia kuin asia käydään läpi. Ruokailuvälineiden järjestyksestä sydänsuruihin. Niitä Britt-Mariella riittää omastakin takaa, onhan hänen pikkutarkasti järjestetty elämänsä päättynyt. Britt-Marie on hoitanut ja puunannut vuosikymmenet sekä kotiaan, että aviomiestään. Ruokasooda auttaa yllättävän moniin asioihin, näin Britt kertoo, mutta nyt naisella on edessään tilanteita, joissa soodakin menettää tehonsa.


Rakkauden alkamista on aina vaikea hahmottaa: eräänä aamuna ihminen herää, ja rakkaus on puhjennut kukkaan. Se kuihtuu aivan samalla tavalla: jonakin päivänä on vain yhtäkkiä liian myöhäistä. Rakkaudella ja parvekekukilla on siinä suhteessa paljon yhteistä. Toisinaan edes ruokasooda ei auta.

Aviomies Ken on löytänyt uuden, nuoren naisen. Vanha, uskollinen kodinhengetär saa väistyä pölyrätteineen. Kuin kohtalon oikusta antisankarittaremme päätyy Borg-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa asustaa varsin omalaatuista väkeä. Mutta jalkapalloa he rakastavat! Ja jostain käsittämättömästä syystä myös Britt-Marie otetaan avosylin vastaan. Varsinkin teinit tykästyvät tähän, ihan hiukkasen rajoittuneeseen naiseen niin paljon, että hänet kutsutaan (/vaaditaan) jalkapallojoukkueen valmentajaksi. Jos nyt joukkueesta voi puhua. Itse asiassa myös jalkapallokenttä puuttuu.

Ja niin vain käy, että tarinan edetessä Britt-Marie sulattaa myös lukijan sydämen. Kirja on suloisella tavalla hauska, mutta vielä enemmän se on kuusikymppisen kotirouvan kasvutarina, joka lähestyy myös synkkiä aiheita. Teoksen loppupuolella voi nenäliinojakin tarvita. Sitaattivalintojen kanssa minulla oli jälleen runsaudenpula - romaani on täynnä rauhallisen arkista, mutta sykähdyttävää elämänviisautta.

Lohtukirjana erinomaisen persoonallinen laajalle lukijakunnalle. En oikeastaan keksi ihmisryhmää (emmehämme eläimiä ole!), jolle kirjaa ei voisi suositella.


Sillä elämä on enemmän kuin kengät, joissa kuljemme. Enemmän kuin ihminen, joka olemme. Elämä on yhteenkuuluvuutta. Sitä, että osa meistä on toisessa ihmisessä.


***

Myös täällä Britt-Marie on vieraillut

Paula Hawkins; Nainen junassa

The Girl on the Train 2015, suom. Oona Timonen ja Otava 382s. (ennakkopainos)

"Emme voi tehdä tätä enää, Megan. Sinäkin tiedät sen hyvin. Emme mitenkään voi jatkaa näin." Ja hän oli oikeassa, tiedän hyvin ettemme voi. Meidän ei pitäisi, me emme saisi, mutta me jatkamme. Tämä ei ollut viimeinen kerta. Hän ei pysty sanomaan minulle ei. Mietin asiaa kotimatkalla, ja juuri tämä on se, mistä pidän tässä kaikkein eniten: se, että minulla on valtaa toiseen ihmiseen. Se tässä on kaikkein päihdyttävintä.

Minulla, kuten varmasti monella kanssabloggaajallani, on ennakkoaavistuksia kirjoista. Joistain vain tietää pitävänsä jo ennen lukemisen aloittamista. Toisiin suhtautuu nihkeämmin, "onkohan aihe tarpeeksi vetävä, omituinen nimi kirjalla, kannetkin näyttävät oudoilta." Aavistukset pitävät välillä paikkaansa, välillä eivät sinnepäinkään.

Kun sain ennakkokappaleen Nainen junassa -teoksesta, luin kirjan saman tien huolimatta vielä silloin kaukana siintävästä arvosteluvapaasta päivästä. Olin varma, että erikoiselta vaikuttava trilleri tulisi minut lumoamaan. Onneksi tällä kertaa tämä "vaisto" piti kuin pitikin paikkaansa. Rakastuin Paula Hawkinsin esikoisromaaniin. Kirjan rakenne, jossa alkuun istutaan vain tarkastelijan paikalla junassa, mutta pikku hiljaa luisutaan väistämättä tarinan huikeaan keskiöön, toimi. Myös lukujen jaottelu aamuun ja iltaan nostivat kiihtyvän positiivisia fiiliksiä.

Päähenkilö Rachel ei ole mikään perinteinen kaunis ja rokea -hahmo. Hän on tullut petetyksi ja kokenut kivuliaan eron. Eron, josta ei ole oikein päässyt ylitse. Viina maistuu, kännissä tulee soiteltua exmiehen perään, siitäkin huolimatta, että mies on jo uudessa suhteessa. Stalkkerin vikaakin Rachelista löytyy. Hän tarkkailee paikallisjunan ikkunasta sekä entistä kotitaloaan, jonne miehenretale uuden perheensä kanssa jäi asumaan, kuin myös erästä toista kadun rakennusta. Talo on kaunis, pihassa näyttää häärivät onnellisen näköinen pariskunta. Eräänlaisessa mielikuvitusleikissä Rachel kurkkii parin elämää.

Mutta kuten yleensä, totuus harvoin vastaa illuusiota. Talon kaunis nainen ei taidakaan olla ihan sitä, mitä Rachel kuvitteli. Eräänä päivänä pihalla tapahtuu kauheita. Sen jälkeen nainen katoaa. Hämmentynyt ja pettynyt päähenkilömme saa elämäänsä uuden suunnan; hän ryhtyy omatoimisesti selvittämään tapahtunutta. Viattoman naiivisti Rachel ei huomaa ajautuvansa itsekin vaaraan.

Kuten sanottu, minulle romaani oli jälleen kerran yhtä lukemisen juhlaa, mieheni puolestaan suhtautui teokseen varautuneemmin. Tästä nousikin mieleeni, mahtaako Nainen junassa olla nimenomaan parhaiten meille naisille soveltuva trilleri.


Niin tai näin, ennakkoluulottomasti kirjan matkaan!


Kestää hetken ennen kuin tajuan, miltä minusta tuntuu herätessäni. Olen hyvällä tuulella,
mutta jossain taustalla häälyy myös musta varjo: nimetön kauhu. Tiedän, että totuus selviää pian. Pelkään vain pahoin, että totuutta on vaikea kestää.


***

Ilokseni huomasin, että tästä onkin jo blogattu hurjasti.

Lena Andersson; Vailla henkilökohtaista vastuuta

Utan personligt ansvar 2014, suom. Sanna Manninen ja Siltala 2015, 331s.

Hulluus oli niin läheisesti sidoksissa naisiin - ja hulluutta oli kaikki, mikä häiritsi tavanomaista elämää.

Ruotsalaisen kirjailijattaren, Lena Anderssonin aiempi suomennos Omavaltaista menettelyä tutustutti meidät naiseen nimeltä Ester Nilsson. Kirjoitin hänestä aikoinani näin: "...koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota." Teos oli lyhyydessään hengästyttävä tulkinta järkkymättömästä uskosta, uskosta joka uskoo vaikka ei näe. Uskosta rakkauteen.

Minä en kirjaan rakastunut, myönnetään se heti. Kuitenkin halusin tietää mitä päähenkilölle kuuluu, kuinka hullusti hänen asiansa tällä kertaa ovat. Kyse on jälleen rakkaustarinasta, keskiössä Ester rajuine tunteineen. Eikä vastakaikua tule tälläkään kertaa. Ei ainakaan siinä määrin, että se sokean lailla heittäytyvää naistamme miellyttäisi.

Toisin kuin viimeksi, nyt luin Esterin edesottamuksista sydän sympatioista syrjällään. Tämä teos vei mennessään, enkä ole vieläkään kunnolla palautunut, vaikka lukemisesta on (huokaus) kulunut jo hyvä tovi.

 - Pahoitit mielesi viimeksi, Olof sanoi.
Viimeksi? Ester ajatteli. Mitä viimeksi tapahtui, enkö minä ole koko ajan pahoilla mielin?

Niin, kun viimeksi Esterin intohimon kohteena häilyi Hugo, johon yhdenkään naisen ei pitäisi aikaansa tuhlata, on nyt Olofin vuoro. Ester tapaa kirjoittamansa näytelmän yhteydessä Olofin, naimissa olevan näyttelijän, joka siviilisäädystään huolimatta näyttää vihreää valoa. Ja taas on piru irti. Esterin päässä, sisällä, toiveissa. Sillä mitä tekemistä on järjellä, kun sisin meinaa pakahtua tunteista? Ja voiko Esteriä moisesta syyttää?

Suhde tulee kestämään useamman vuoden, jotka ovat naisparalle silkkaa kidutusta:

Pettymys on autio maa, hävitys ruumiissa, poroksi palanut tuoreus, missä menneestä muistuttaa vain kärähtäneen katku. Ester Nilsson toivoi ihmiskunnan tuhoa, varsinkin Ebba Silfversköldin tuhoa, kun hän käveli Tukholmassa kymmeniä kilometrejä seuraavien kuukausien aikana.

mutta toisaalta hän myöntää ystävilleen saaneensa kokea sen verran häikäiseviä onnenhetkiä, että tuska tuntuu niiden rinnalla yhdentekevältä. Odotus. Vaikkei Olof koskaan lupaa vaimoaan jättää, odottaa Ester. Odottaa ja odottaa.

Hän pakotti itsensä jatkamaan vielä hetken. Mitään ei tulisi koskaan tehtyä, jos ajatteli että se oli tarkoituksetonta. Jotta jaksaisi välittää elämisestä, sen merkitystä oli pakko liioitella.

Lopulta käy toisin kuin edeltävässä kirjassa, lopulta Esteristä kuoriutuu raivoisa soturitar, joka viimein ottaa oman elämän ohjat käsiinsä. Tässä kohtaa minä taputin käsiäni. Teos sisälsi runsaasti oivalluksia rakkauden olemuksesta, rakastajattaren roolista, sekä miehistä, jotka manipuloivat sekä itseään, että läheisiään. Joka sivulta olisi voinut jäätävän hauskan sitaattivaihtoehdon poimia.

Mitä seuraavaksi, Ester? Joko viimein löydät arvoisesi miehen?


Niinpä Ester luovutti jälleen kerran. Mutta mikä oli päivien tarkoitus, jos elämässä ei ollut toivoa huumasta ja elämäntunteesta? Ei ollut mitään tarkoitusta. Piti vain sinnitellä, kun elämä kerran oli annettu kysymättä.

***

Kirjasta on postannut esimerkiksi Leena Lumi, jonka sivuilta löydätte runsaasti linkkejä muihin arvioihin.

Louise Doughty; Kielletyn hedelmän kuja

Apple Tree Yard 2013, suom.  Marja Helanen ja Minerva 2015, 369s.

Lisäsin huulipunaa. Se oli säälittävää, ja nauroin itselleni sitä tehdessäni, mutten voinut vastustaa pieniä turhamaisuuden elkeitä. Miten ennalta arvattavia ja hupsuja me kaikki olemme, me ihmiset, ajattelin itsekseni. Minäkin. Varsinkin minä.

Missä: Lontoossa

Miksi: Bongasin kirjan Minervan katalogista ja se vaikutti yksinkertaisesti kiinnostavalta.

Stoori: Yvonne Carmichael on menestyvä, jo keski-iän ylittänyt genetiikan ammattilainen. Kaunis, ihanan maanläheinen nainen, josta ei, asemastaan huolimatta väreile ollenkaan ylimielisyyttä. Arkinenkin Yvonne on, perinteistä vaimoainesta. Pitkään jatkunut avioliitto, miellyttävästi urautunut elämä saa kuitenkin aivan toiset lähtökohdat kun Y tapaa X:n. Heille muodostuu, totta kai, varsin intohimoinen suhde, jossa mennään pitkälti salamyhkäisen miehen ehdoilla.

Ilokseni voin kuitenkin jo tässä vaiheessa kertoa, ettei tarina ole mikään perinteinen pettämisdraama. Teoksen puolivälissä kirja saa yhä synkempiä sävyjä, ja lopussa hienosti muotoillut salaisuudet vastauksia. Romaani taas alkaa oikeudenkäynnillä, jossa syytetyn penkillä Y sekä X. Mitä ihmettä oikein tapahtui, tulee tapahtumaan? Jäljet johtavat eräälle lontoolaiselle syrjäkujalle. Siellä asiat lopullisesti nyrjähtävät sijoiltaan.

Kun kerran on jättänyt kertomatta, pitää jatkaa samalla linjalla. Niin helppoa se on, ajattelen. Niin helposti elämä muuttuu valheeksi.

Kenelle:  Psykologisten trillereiden ystäville, jokaiselle, joka on joskus joutunut kantamaan raskaita salaisuuksia.

Tunnelma: Itseironisen synkeä, salaperäinen, jotenkin aito.

Plussat: Jostain syystä minulla on yleensä ongelmia tämän kaltaisten kirjojen päähenkilöiden kanssa. Kemiamme harvoin kohtaavat. Tässä kirjassa ilahduin "petollisen naisen" vilpittömyydestä. Yvonnesta ei voinut olla pitämättä, ja vaikka tarina saa pelottavia käänteitä, onnistuu naisemme säilyttämään arvokkuutensa. Uskottavuutensa. Sillä juuri Yvonne on kirjan sydän, joka sykkii intohimoa, hämmennystä, hätää...

Minä en enää pelkää vaarallisia miehiä. Pelkään ystävällisiä, tavallisia miehiä. En pelkää murtovarkaita tai muukalaisia pimeässä. Pelkään tuttuja miehiä. 

Miinukset: Oikeudenkäyntikohtia olisi voinut hiukan typistää tai peräti karsia. Tarina kulkee rauhallisesti hengittäen eteenpäin, se on täynnänsä mitättömältä tuntuvia yksityiskohtia, joita ilman kirjan hienoudesta olisi kuitenkin kadonnut viimeinen silaus.

Yleistä: Minulle Louise Doughtyn läpimurtoteos, Kielletyn hedelmän kuja, tarjoili erään takkuilevan lukukokemuksen jälkeen (siitä myöhemmin lisää) silkkaa lukemisen juhlaa. Nainen kirjoittaa viisaasti ja puhuttelevasti aiheesta, josta toki kirjoitettu jo ennestään paljon. Kolmiodraamaksi teos on huikean hyvä, yllättäväkin. Toivon romaanille runsaasti blogihuomiota!


Suhteet koskevat tarinoita, eivät totuutta. Yksin, yksilöinä, meillä jokaisella on omat henkilökohtaiset mytologiamme, tarinat, joita kerromme selvittääksemme oman itsemme itsellemme.

Marko Leino; Epäilys

Tammi 2004, 514s.

Me valitsemme elämämme, mutta valitsemme useimmiten väärin. Niin kuin lottonumerot ovat meidän valintamme. Valtaosa vääriä ja aina. Pitäisi olla tyytyväinen, jos elämä tuntuu edes neljältä ja varalta. Edes kerran kuukaudessa. Vuodessa.


Marko Leinon Epäilys katkaisi pitkän dekkarittoman putkeni, minä kun luin kirjan ennen Varjojen huonetta ja näin ollen bloggausjärjestys on mitä on. Järjestäytymätöntä nyt ainakin. Epäilys tarjosikin silkkaa lukemisen juhlaa. Myönnettäköön, että olin kaivannut genreä mutta myönnettäköön myös se, että Leino kirjoittaa kuin piru. Hän koukuttaa ja luo jännittäviä tarinoita, joissa on kuitenkin syvyyttä siinä määrin, että varsinkin psykologisten trillereiden ystävät varmasti kirjailijaa rakastavat. Tai tulevat rakastamaan, elleivät vielä ole häneen tutustuneet.

Minulla oli mennä Markot sekaisin, kuvittelin lukeneeni häntä jo aiemmin, mutta vasta Saastaan tutustuttuani tajusin, että Leino ei suinkaan ole Kilpi (voi nolous!). Molemmat kirjailijat ovat aivan huippuja, mahtavia, ja nyt luettuani tältäkin Markolta kaksi teosta, voin sanoa myös rakkaita.

Tavallaan Epäilys on melko perinteinen suomalainen poliisitarina, mutta siinä on myös toinen taso. Pelottava, synkkä, mystinen. Ja näistä molemmista kirjailija ammentaa melkoisen tarinan.

Teos alkaa Preludilla, joka on vähintäänkin hämmentävä. On itsemurhakirjettä, sairasta lahkolaisuutta, petollisuutta, järkyttävää lapsuuden kuvausta. Sitten teos varsinaisesti alkaa 1. luvulla nimeltänsä Helvetti. Alun linkit ja mutkat selvenevät ja kirjan edetessä palaset loksahtelevat paikoilleen.

Kirja kertoo Markus Falckista, syyllisyyden kanssa kamppailevasta sympaattisesta rikoskomisariosta, joka ryhtyy selvittämään Lauttasaaresta löydetyn kauniin naisen murhaa. Kroppa viestii rajusta väkivallasta, mahtaako kyse olla käsistä karanneesta raiskauksesta vaiko jostain ihan muusta?


"Markus, oletko sä ok?"
"En ole. Mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en mä ole koskaan ollutkaan", hän vastasi. "Mutta ei se ole oikeastaan iso ongelma. Isompi ongelma on se, ettei tämä saatanan maailma ole ok. Mennäänkö portaita?"

Epäilys kertoo myös Arto Vaarasta, melkoisen kierosta yksityisetsivästä, joka ryhtyy seuraamaan miestä, jota nainen epäilee pettäjäksi. Miten nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa? Hyvinkin arvaamattomalla ja yllätyksellä tavalla, jota edes tällainen paatunut jännärifanaatikko ei osannut odottaa.

Täytyi pitää koko ajan mielessä, että elämä nyt ylipäätään oli loppuen lopuksi kaikessa korniudessaan kuin kupillinen kauan seissyttä kahvinlitkua happamalla kevytmaidolla. Isoja asioita tapahtui ainoastaan valkokankaalla ja vammaisessa mielikuvituksessa.

Epäilys on ennen muuta kirja epäilyksistä. Siinä sivutaan monia tärkeitä aiheita perheväkivallasta uskonnolliseen alistamiseen. Kivusta, jolla on juurensa syvällä lapsuudessa. Tämänkin parissa sain ihanan lukuflow:n, jota on toisinaan vaikea saavuttaa. Mutta jos sen kyytiin pääse, on suurin piirtein taivaissa, vaikka kirjan lukujen nimet liikkuvatkin enemmän alakerran puolella. Aivan loppua lukuunottamatta.

Mielenkiintoinen ja hieno teos jälleen Leinolta! Mietin etukäteen, ettei kirja voisi mitenkään upean ja puhuttelevan Saastan tasolle yltää, mutta kylläpä vain ylsi. Näin taitava kirjailija ansaitsisi valtaisia blogisavuja!


Tai ehkä he halusivatkin kiiruhtaa halki puiston siksi, etteivät he olisi nähneet ja joutuneet pysähtymään ja myöntämään olevansa jo syntymällään tehneet peruuttamattoman sopimuksen kuoleman kanssa - ja kaiken sen kiireen olevan loppuen lopuksi yhtä tyhjän kanssa: yhtä tyhjyyden kanssa.

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 189s.

Kävelen pihan poikki. Ilma tuoksuu puhtaalta ja maa huuhdellulta. Pimeällä taivaalla naurulokki kirkuu mekaanisesti. Ajattelen masentavan ajatuksen: Ellen ole rakastunut, en ole kukaan.

Riku Korhonen - Muotokuva

Minulla on hankala suhde novelleihin. Periaatteessa antaudun mielelläni tarinan kuin tarinan vietäväksi, mutta novelleissa vain on se, että juuri kun alan lämmetä, ollaankin jo viimeisellä sivulla. Jää keskeneräisyyden tuntu, joka toisaalta, lopulta onkin kaiken ydin. Koko idea. Että otetaankin vain se kohta juonesta, se kaikkein tärkein, johon keskitytään sitten täydellä teholla. (Muutama vuosikymmen hitaalta bloggajaparalta meni tämän kaavan purkamiseen...)


Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Kirje Lethelle

Koska sain tämän kiehtovan kokoelmapaketin lahjaksi, kiitos, ystävä, en voinut enää työntää pikku päätäni pensaaseen sen varjolla että ei, novellit eivät ole mun juttuni. Aihekin tässä Riku Korhosen, Tiina Raevaaran, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Tuija Välipakan, Asko Sahlbergin, Leena Parkkisen, Tommi Liimattan ja Tiina Lymin taiteilemassa teoksessa hullaannutti. Varsinkin kun takakansi lupaili salaperäisesti hymyillen, että pettämistä lähestytään nyt hiukan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hyvä, hyvä.

Nuorella miehellä oli ongelma: alituinen vieraus, itsestään sivuun sysityksi tulemisen tunne ja voittamaton kyvyttömyys sietää sitä, elää sen kanssa toisten ihmisten joukossa.

Asko Sahlberg - Keltainen sade

Jokainen tarina kirjassa on kuin omanlaisensa helmi, joista muodostuu viehättävän kaunis kaulanauha. Ehjä kokonaisuus tämä on, sellainen, jolla sanansa sanottavanaan. Toisaalta totuus on aina myös ruma, ruhjotulla tavalla. Tarinat eivät varsinaisesti keskity siihen ilmeisimpään: siihen, että parisuhteeseen ilmestyisi kolmas osapuoli. Joissain on näinkin. Nämä novellit kertovat kuitenkin pääasiassa siitä, kuinka pettää voi niin monin eri tavoin. Jopa itseään.



Tavattoman noloa seota tällä tavalla yllättäen, miten tämän selittäisi töissä, asiakkaille jotka odottivat hänen hellivän salkkuaan kuin omaa lastaan, luotsaavan sen turvallisesti ohi pörssikarikoiden, tyynenä ja luotettavana, asiansa osaavana. Miten taivaan nimessä senioripankkiirilla voisi olla yksisarviseen henkilökohtainen kontakti? Perkele, tuntuu enemmän pössypäisen runoilijan kuin pankkiirin visiolta.

Tiina Lymi - Pankkiirin hevonen

Aiemmin minulle tuttuja kirjailijoita ovat Pasi Ilmari Jääskeläisen lisäksi mukavan mustalla huumorilla kirjoittava Tiina Lymi, Tuija Välipakka, jonka Härkätanssijasta lumouduin, sekä Leena Parkkinen kirjallaan Sinun jälkeesi, Max. Ehkäpä nyt, kirjan kannustamana päädyin tutustumaan tarkemmin näihin muihinkin.

Hieno kokoelma, ja erittäin suositeltava myös kaltaisilleni novellipelkoisille!


Kirjan ovat lukeneet ainakin Susa, Maria Jori, Jenni S. Linnea

***

Olen väsynyt tähän, ja niin syyllinen, että pelkä kenkien riisuminen saa minut anomaan: säästäkää minut intohimolta, ainakin intohimolta joka tulee ja menee.

Hanne-Vibeke Holst; Mitä he toisilleen tekevät

Undskyldningen 2011, suom. Virpi Vainikainen ja WSOY 2013, 441s. (kirjastosta)


Sitten on juhlapuheen aika. Se kestää 26 minuuttia ja siinä luetellaan pitkä litania esimerkkejä "Helena Tholstrupin harvinaislaatuisesta rohkeudesta ja ammattillisesta integriteetistä". Puheen pääteema kysyy, mitä on todellinen demokratia, ja mitä enemmen Sophie kuuntelee äitinsä erinomaisuudesta taitelijana ja kansalaisena, sitä lähempänä hän on relapsia, retkahdusta, sitä enemmän hänen tekee mieli viiltää itseään. Hänellä on laukussa kynsiviila, jota voisi tarpeen tullen käyttää.

Haavoittuneita naisia. Naisia, jotka kantavat tulehtuneen kipunsa huolella kiilloitetun julkisivun panssarissa. Petos, joka on niin pieni ja arkinen, mutta silti niin ehdottoman väärin, ettei se voi olla jakamatta myrkkyään sukupolvelta toiselle. Laatikko, jonka salaisuudet kuiskivat kuin käärmeet.

Helenalla menee hyvin. Hän on Berliinin ooperan taiteellinen johtaja, ja nyt lähestymässä uransa huippuhetkeä. Helenalle lahjoitetaan palkinto ooperaesityksestä, joka rikkoo niin uskonnollisia, kuin kulttuurisia rajoja. Rohkea Helena, joka ei pelkää esityksessä nostaa pöydälle edes islamia, vaikka New Yorkin kaksoistorni-iskun 10-vuotismuistopäivä on käsillä.

Huipulle Helena ei kuitenkaan ole ilmaiseksi päässyt. Hän on raivannut uralleen tilaa oman perheensä kustannuksella, ja tästä on tietysti eniten haavoittunut tytär Sophie. Anarkistinen ja omia latujaan kulkeva tytär, mielenterveysongelmistakin kärsivä. Nyt Sophie on kuitenkin, äitinsä iloiseksi yllätykseksi, saapumassa juhlistamaan Helenan saamaa palkintoa. Mutta auts, Sophiellapa on mukanaan vävyehdokas, joka ei suinkaan sovi Helenan suunnitelmiin. Khalil on arabi!

Vuodessa 2011 seuraamme Helenan ja Sophien tarinaa, joka kääntyy pian panttivankidraamaksi. Helena laitetaan viimein selkä seinää vasten. Kuolema ei tunne virastoaikaa, ja nyt pelko oman hengen menettämisestä asettaa arvojärjestyksen viimein kohdilleen.

Mutta mikä äidin ja tyttären välejä oikein hiertää? Toisaalta he ovat omien valintojensa satimessa, toisaalta menneisyyden salaisuudet eivät voineet olla näihin valintoihin vaikuttamatta. Kun tarina Helenan suvun vaiheista pikkuhiljaa aukeaa, lukija saa monet ahaa-elämykset. Kiukun ja silmien pyörittelyn tilalle hiipii ymmärrys.

Alkoiko kaikki vuodesta 1940? Tästä: Gerda oli menettänyt asemansa Thorvaldin elämässä, hänestä oli tullut toisarvoinen, kodin irtaimistoa. Tämä oivallus kirvelin kuin haava, mutta eniten kipeää teki miettiä, oliko Thorvald koskaan ollutkaan todella kiinnostunut hänestä.

Gerdan ja Thorvaldin kaksospojat Leo ja Leif pelasivat armotonta ihmissuhderulettia, joka nyrjäytti sijoiltaan monen ihmisen elämät. Jo vanhempien välit hiersivät, ja näin ollen pienet pojat joutuivat ikävään välikäteen. Muodostui kuva parisuhteesta, jossa ei kaikki ollutkaan niin kuin olla pitäisi.

Näistä keitoksista Tanskan tunnetuimpiin aikalaiskirjailijoihin kuuluva Hanne-Vibeke Holst punoo varsin mehevän tarinan. On romantiikkaa, salaisuuksia, sisäistä kipua. Kirjassa on juuri sitä psykologista ulottuvuutta, jota aina kirjoissa peräänkuulutan. Senpä tähden viihdyin kauniskantisen teoksen parissa paremmin kuin hyvin, vaikken kaikkia juonenkäänteitä lukiessa innolla vastaanottanutkaan. Vasta loppuratkaisu (jota uskalsin etukäteen aavistellakin) tarjosi sen viimeisen silauksen.

Upea teos, joka on luettu ainakin Leena Lumilla ja Annamilla

Virpi Pöyhönen; Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen ja WSOY 2013, 190s.

En minä ole odottanut, odottanut kuuta päivää, sataaneljääkymmentäneljää tuntia, kahdeksaatuhattakuuttasataaneljääkymmentä minuuttia, tarkistanut jatkuvasti sähköpostia, miettinyt miten Harri viettää iltaa perheensä kanssa. En ole soittanut Terhille vain saadakseni ajatukseni hetkeksi pois Harrista, tarkistanut jälleen tekstiviestejä, ajatellut että juuri nyt hän kirjoittaa minulle viestiä, pian se tulee, aivan kohta.
Ei, en minä ole odottanut, aika vain on kulunut.

Kaksi naista, kaksi tarinaa, joilla ei ole muuta yhteistä kuin että ne pakahduttavat. Kiira on juuri palannut Suomeen Wyomingin vuoden jälkeen, ympyröihin, joista on kerran riuhtaissut itsensä aivan toisenlaiseen maailmaan. Siellä kaukana, hevosten ja cowboyden maassa Kiira koki omalaatuisen suhteen, joka vei hänet hämmennyksen linkoon. Oli Sheena, oli Jon, molempiin tyttöihin rakastunut. Jonkin aikaa kolmikko onnistui pitämään ystävyyttään yllä, mutta sitten Sheenalle tapahtui jotakin. Vuosi kului loppuun, Kiira palasi Turkuun, mutta itsensä perin pohjin kadottaneena.

Krista taas on menestyvä ja kaunis nainen. Häneltä puuttuu vain se mitä hän eniten kaipaa - perhettä. Kristan sydämen on vienyt varattu Harri, ja Harrista Krista elää. Laskee sekunteja lyhyisiin tapaamisiin. Odottaa tekstiviestiä, sähköpostia, edes jotain... Kärsii. Kunnes elämä kulminoituu vain ja ainoastaan Harriin.

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa, ei saa vaatia.

Hän rakastaa minua on niin kiihkeällä temmolla rytmitetty tarina, että siinä on jotain lähes sekopäistä. Kristan pakkomielteinen rakkaus, joka muistuttaa neuroottisuutta, tuodaan lukijaa tuskaisen lähelle. Tai sanoisinko, onnistuneen lähelle! Aiemmin lukemassani Annamari Marttisen kolmiodraamassa oli hyvin paljon samaa trillerin tuntua, mutta siinä missä Lilja lähinnä ärsytti, Kristasta ei voinut olla pitämättä. Hänelle toivoi järjenvastaisesti parasta, vaikka kaikki merkit osoittivat kohti varmaa syöksykierrettä.

Kiiran tarina on myös traaginen. Hän elää muistoissa, uppoaa niihin ja siinä samalla syvälle masennukseen. Eräänä päivänä Kiira löytää jonkun hukkaaman punaisen käsilaukun, ja tuijottaa laukusta löytämäänsä kuvaa. Passikuvan kauniita kasvoja - Kristan.

Hän rakastaa minua kiinnitti huomioni jo kannellaan. Kansi on aivan nappivalinta tähän teokseen, jossa on hätäisyyden tuntua, epätoivoista rytmiä, joka jää kaikumaan mieleen kansien sulkemisenkin jälkeen. Hienoa, että Suomesta löytyy näitä Virpi Pöyhösiä, jotka uskavat sanoa ääneen, aivan omalla keksimällään äänellä. Kuten liepeistä on luettavissa, kirjailija tekee Turun yliopistossa psykologian väitöskirjaa koulukiusaamisesta. Psykologisen pätevyyden kyllä huomaa tekstin ja henkilöiden syvyydestä. Hieno kirja mutta pientä miinusta tarinan lyhyydestä, olisi tästä löytynyt ainekset täyspitkäänkin romaaniin!

Kurkkaa myös Sannan ja Main arviot kirjasta.

Annamari Marttinen; Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013, 420s.

Älä kerro kenellekään. Tämä on vain sinun ja minun välinen asia. Lupaa että tämä säilyy vain meidän salaisuutenamme.
Lapsesta asti todellinen ystävyys aloitetaan niillä, sidotaan niillä, varmistetaan niillä sanoilla.
En tietenkään. Lupaan.
Kuinka moni on pystynyt vastustamaan kiusauksista suurinta, houkutusta kertoa vielä yhdelle?
Jos me kärähdetään tästä, voi tulla pahaa jälkeä, Iiro oli sanonut.

Hyvää naistenpäivää, naispuoliset lukijani! Mietin tekisinkö erillisen naistenpäiväpostauksen, mutta luovuin aikeesta koska eilen lopettamani Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla, sopi sittenkin  aiheensa puolesta nappiin. Naistenkirja tämä minusta on, vaikka pääosassa kokkelehtiikin Iiro. Toisaalta varoitan heti, että tälläiset romanttiset, tai oikeammin sanottuna eroottiset romaanit eivät ole ollenkaan minun juttuni. Jouduin kuitenkin totaaliseen lukutyhjyyteen päätettyäni Laura Saven veret seisauttavan Paljain jaloin -teoksen, eivätkä lukuisat tässä kuussa ilmestyvät arvostelukappaleet tai kirjastovaraukset olleet vielä kotiini ehtineet. Niinpä siis annoin kirjalle mahdollisuuden. Halusin lukea jotain tavallisista linjoistani poikkeavaa. Jotain kevyttä.

No, teos otti heti alussa luulot pois. Tämä ei olekaan kevyt, harhaanjohtavasta kannestaan huolimatta. Tämä on itse asiassa aika piinallinen kirja. Luin romaania kuin trilleriä ja aihe upposi turhan lähelle  tilannetta, jossa olin itse viisitoistavuotta sitten... Olen ollut sekä pettäjä, että petetty.

Kolmiodraamassa on aina vähintään kolme totuutta, eikä sen seurauksia pysty kukaan ennalta näkemään. Viestittää takakansi erittäin osuvasti.

Meillä on kolme kertojaa ja samalla kolme tarinaa eri vinkkeleistä katsottuna.

On hyvin menestyvä Iiro, hänen kaunis vaimonsa Vaula ja sitten on balleriina Lilja. Iiron ja Liljan juttu alkaa kuin varkain, ja kohta ollaan kurkkua myöten liemessä. Iiroa ja Liljaa sitoo toisiinsa intohimoinen seksi, mutta kuten aina, tunteet tulevat pian mukaan kuvioihin. Varsinkin Liljalla. Liljalla, joka rakastuu aina varattuihin miehiin, ei ymmärrä mistä voisi löytää itselleen vapaata riistaa. Iiro taas yrittää pitää yllä avioliittoaan, mutta poikkeaa välillä hotellikäynneille Liljan luo.

Mutta nainen ei koskaan antaudu ilmaiseksi. Vaikka hän saisi itse saman kuin mies, nautinnon ja laukeamisen, se ei riitä hänelle pitkän päälle. Jos verrataan tasoihin, nainen haluaa alhaisimmillaan setelin tai kaksi, korkeimmillaan rakkauden.

Vaula huomaa heti muutoksen miehessään, mutta ei kai Iirolla kuitenkaan ketään voisi olla? Heillähän on yhteinen, suloinen tytär, täydellinen perhe ja se yksi tapahtuma menneisyydessä...

Tavoistani poiketen teen nyt pienen juonipaljastuksen, koska tahdon valottaa, miksi romaani nosti minussa niin voimakkaita inhon tunteita. Jos siis pelkäät spoilautuvasi, lopeta lukeminen NYT.

Iiron ja Vaulan tyttären, Emilian syntymä oli sen verran rankka, että Vaula menetti siinä kohtunsa. Kohduttomuus, naisellisuuden irti riipiminen otti koville. Ei sisaruksia juuri syntyneelle tyttärelle. Ei kykyä hedelmöittyä. Oliko Vaula enää edes nainen? Olet sinä, Iiro vakuutti. En hylkää sinua koskaan.

Spoilaus osio ohi! Tältä pohjalta ajateltuna ja tottakai muutenkin, Iiron toiminta herätti minussa lähinnä kuvotusta. En voinut sietää henkilöä! En jaksanut innostua myöskään Liljasta ja Vaulakin jäi tavallaan etäiseksi, vaikka hänen vuokseen kirjan loppuun saakka luinkin.

Ja silti, romaani ei ollut missään tapauksessa huono. Päinvastoin, se, miten kertojia vaihdeltiin, mentiin kelauksella samoja tilanteita läpi eri näkökulmista, toimi minusta raikkaasti. Olen lukenut aiemmin yhden Marttisen teoksen, ja silloinkin nautin hienosta kerronnasta. Toisaalta en tainnut tykästyä henkilöihin edelliselläkään kerralla, ja sama tapahtui taas. Seksiä oli tässä puuduttavan paljon. Jos romaania olisi hiukan karsinut sieltä ja vähän täältä, olisin saattanut enemmän teokseen tykästyä. Mutta kuten aiemmin sanoin, tämä ei ollut ihan minua, ja joku toinen voisi lukukokemuksesta saada huomattavasti enemmän irti.

Itse rakastan samaa aihettä käsittelevää, trillerikuningattaren Karin Alvtegenin kirjoittamaa Petosta. Minusta se toimi tätä paremmin, vaikka viesti oli sama; jos petät, voisit yhtä hyvin ampua itseäsi polveen.


Palataan vielä hetkeksi päivän aiheeseen. Naistenpäivää juhlitaan tänä vuonna teemalla Elämä ilman väkivaltaa on jokaisen oikeus. Todellakin on! Nautitaan rakkaat Naiset tästä päivästä, hemmotellaan itseämme vaikka ostamalla kukkia ja herkkuja (jos miehet eivät sitä tajua tehdä :)). Minä lähden naistenpäivän kunniaksi illalla ystäväni kanssa katsomaan 8-palloa. Teemaan mainosti sopivaa leffaa.

Heidi Köngäs; Dora, Dora

Otava 2012, 333s.

Kaiken unohtaminen on yhtä tuskallista kuin kaiken muistaminenkin.

Heidi Köngäs on minulle tuttu Luvatusta ja Vieraasta miehestä, joiden myötä Köngäs nousi yhdeksi sieluni kirjailijoista. Hän on minulle tulkki, valo, häivähdys jostain syvältä sisimmästäni. Nainen joka pukee sanoiksi sanattoman. Tunnelman, jota voi hengittää, johon upota, johon jäädä...

Tiesin siis jo ennakolta odottaa tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Romaani on hurja, niin aiheeltaan kuin pohjavireeltään, ja se vie lukijan alas helvetin porteille.

Kirjassa on neljä henkilöhahmoa, joiden myötä saamme samasta asiasta varsin valaisevasti usean näkökulman. Toimii. On Albert Speer, todellinen henkilö, joka oikeasti on tehnyt kirjan kuvaileman matkan Lappiin. Minkä verran sitten fiktio ja fakta kohtaavat, jää lukijalle hämärän peittoon. Näin sen kuuluu ollakin, vaikka välillä tuskastutti, kun en tiennyt mikä lopulta on totta... Joka tapauksessa Speer on herra iso herra. Aivan puskista Hitlerin yhdeksi läheisimmäksi henkilöksi noussut arkkitehti, jonka kanssa Führer Kolmatta valtakuntaa suunnitteli. Kiitos Speerille, tälle ulospäin moitteettomalle, työhönsä maanisesti suhtautuvalle arjalaiselle juutalaiset saivat lähteä kodeistaan, tehdäkseen tilaa hulluutta hipoville rakennuksille. Mutta ilman Hitleriä Speer ei ole mitään. Koko teoksen ajan hän vaikeroi katkenneita välejä herraansa, jumalaansa, jonka vuoksi mies on valmis uhraamaan mitä tahansa. Kaiken loppuminen ei tarkoita minulle liittoutuneiden pommituksia, joilla he moukaroivat Saksan kaupunkeja tulimereksi yö yön jälkeen, ei masentavia sotatapahtumia itärintamalla, vaan yksinkertaisesti meidän välejämme.

Kirjan omatunto, Annemarie tuo teokseen naisellisen tuulahduksen Speerin sihteerinä. Siinä missä Speer palvoo Hitleriä, on Annemariellakin hiukan vinksahtanut suhde pomoonsa. Annemarie kaipaa miestään Hansia takaisin kotiin rintamalta. Kirjoittihan Hanks hänelle kerran; Rakkaus sinuun on matka perille... Myös Annemarielle työ on kaikki kaikessa, mutta siinä missä into ennen roihusi, on tilalle astunut epävarmuus. Mihin leirien valtavia uunia oikein käytetään...? On katsottava pois päin jaksaakseen. Kunpa Hans tulisi pian, saisi lomaa, pääsisin hetkeksi lähelle, lähemmäksi kuin koskaan ennen. Niin lähelle kuin voi päästä, sittenkin vain kädenmitan päähän.
Sillä kaikkein lähimpänä minua on hiljaisuus. Tai sen ihmisen hengitys, jonka minä aina kuulen.

Matkalle Lapin armottomiin oloihin tulee mukaan myös rehti ja reilu suomalaismies Eero, tulkki. Ja kun Eero näkee Annemarien, hän on mennyttä miestä. Ja lopulta myös Annemarie on kyvytön vastustamaan vetoa.


Olen täällä lähempänä kuuta kuin koskaan ennen, se näyttää kirkkaalta, mutta on vain pimeä taivaankappale, joka peilaa toisen taivaankappaleen valoa. Mitään omaa sillä ei ole, se on itsessään sammunut ja mykkä ja näyttää rokonarpiselta. Kuu on kuten minä; falski, tyhjä ja eloton.

Neljäs kuvakulma tähän pimeään, kiihkeään tarinaan tuo Taikuri. Ulospäin ironinen huumorimies kantaa sisällään pelkoa ilmitulosta; Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta.

Meillä on siis eräänlainen road trip -tarina, joka nojaa vahvasti historian synkimpään aikaan. Siinä missä suomalaiset ovat saksalaisille yhteistyökumppaneita, he saavat myös jatkuvasti muistaa olevansa alempaa rotua. Ali-ihmisiä verrattuna arjalaiseen vereen. Matkalla Jäämeren rantaan poiketaan tutustumaan muutamiin vankileireihin, joissa vangit työskentelevät täysin vailla ihmisarvoa pimeissä tunneleissa. Omatunnoton Speer on henkilöistä se kaikkein vastenmielisin, vaikka hänkin oireilee sentään psykosomaattisesti. Eerosta tuli minulle kaikkein läheisin, vaikka olen muista blogeistä kritiikkiä persoonan heiveröisyydestä lukenutkin. Minusta hänet oli hyvin rakennettu ja mies sai sympatiani.

Mitä sitten jäi käteen? Olen haluton lopettamaan postausta, koska teos teki niin rajun vaikutuksen. Dora, Dora vain yksinkertaisesti on upea kirja, joka pitää sisällään aivan mielettömän imun. Voi, lukekaa niin tiedätte!

Näin ovat tehneetkin ainakin
Sara
Tuulia
Erja
Nanna
Katja

Ps. Uuden vuoden myötä osallistun ainakin yhteen haasteeseen, joka löytyy Marielin blogista. Tarkoitus on lukea kirjoja aakkosten mukaan ja tässä kohta D.

Jo Nesbø; Lumiukko

 

Snømannen 2007, Johnny Kniga Kustannus 2008, 441s

"Jo Nesbø on yksi aikamme tunnetuimpia norjalaisia maailmalla. Sillä, kuten Suomen dekkariseuran palkintoraati totesi kunniakirjaansa myöntäessään: "Mielikuvituksellisesti kirjoitetut ja taitavasti ryhmitetyt Harry Hole -teokset vangitsevat lukijan ja edustavat aikamme parasta rikoskirjallisuutta."

Näin kuvailee tätä karun komeaa kirjailijaa teoksen takakansi. Olen täysin samaa mieltä. Ehdottomasti Nesbø erottuu edukseen rikoskirjallisuuden sankasta massasta. Dekkaritaivaalle putkahtelee tuon tuostakin uusia, kirkkaita tähtiä, mutta Nesbø itse on pitkän linjan ammattilainen. Harry Hole -sarja on nyt edennyt jo yhdeksänteen osaan, kyseinen Lumiukko on napattu sarjan loppupuolelta ja on järjestyksessä seitsemäs. Minut tuntevat tietävät, etten ole uskollinen kronologiselle järjestykselle, vaan suvereenisti napsin kiinnostavat teokset mukaani vaikka keskeltä sarjaa. En nimittäin usko, että ehdin koskaan tätä(kään) sarjaa lukea kokonaan. Kiinnostukseni Harry Holeen heräsi uusimman romaanin, Aaveen myötä ja Lumiukon juoni tuntui yksinkertaisesti liian jännittävältä sivuutettavaksi. Vai miltä kuulostaa sarjamurhaaja, joka tappaa ensilumen aikaan? Toisia uhreista varoitetaan lumiukolla, toisille käy astetta huonommin...

Harry Hole on itsessään melkoinen persoona. Okei, monissa pohjoismaisissa dekkareissa päähenkilöllä on ongelmia niin alkoholin, kuin ihmissuhteiden kanssa, mutta kirjailija on saanut todella loihdittua Holeen tyyliä! Hän on itseironinen, pakkomielteisesti työhönsä suhtautuva poliisi, jolta ei jää yksikään juttu ratkaisematta. Psykologinen ulottuvuus tekee Holesta inhimillisen ja ihastuttavan jääräpään.

Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään.

Tällä kertaa Hole saa parikseen Katrine Brattin, joka suhtautuu työnalla olevaan tutkintaan omituisella kiihkolla. Brattin käytös on paikoin sen verran omalaatuista, että Harry miettii onko hän täysin "stabiili". Mutta toisaalta, onhan juttukin melkoinen. Naisia katoaa aviomiesten ja lasten kauhuksi. Kuten lukijalle ennen poliiseja selviää, näin on tapahtunut myös vuosia aiemmin. Samalla kaavalla. Ensilumen aikaan talon pihaan ilmestyy lumiukko. Juoni on melko poukkoileva ja kirjailija harhauttaa minkä ehtii niin lukijaa, kuin poliisejakin. Tarinassa on kauhun elementtejä, on se sen verran pelottava! Mikään kevyt dekkari ei tämä ei ole, vaikka Holen ja kumppaneiden puurtaminen välillä nostattaa hymyn huulille.

"Käyt läpi aivan kaiken", Harry sanoi. "Kuolinajat, kuun vaihteet, mitä telkkarista tuli kuolinhetkelllä, uhrien hiustenvärin, olivatko jotkut heistä lainanneet saman kirjan kirjastosta tai osallistuneet samaan seminaariin. Laske myös puhelinnumeroiden keskiarvo. Meidän on keksittävä millä perusteella murhaaja valitsee uhrinsa."
"Hetkinen", Skarre sanoi. "Olemmeko me varmoja siitä, että katoamiset liittyvät toisiinsa? Eikö meidän pitäisi suhtautua avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin?"
"Suhtaudu ihan niin avoimesti kuin haluat", Harry sanoi, nousi tuolista ja tarkisti että autonavaimet olivat taskussa. "Kunhan teet mitä pomo käskee. Viimeinen sammuttaa valot."

Myönnän, että teoksen kannet eivät ole tälläkään kertaa kovin lukijaystävälliset, ja naiset saattavat kiertää Nesbøn kaukaa testosteronipitoisuuksia peläten. Nou hätä, näiden parissa voi kietoutua villahuopaan, juoda kupillisen teetä ja heittäytyä jännityksen (ja Harryn ;) vietäväksi. Nollata rauhassa aivot ja jaksaa sitten taas paremmin varsin synkeää marraskuuta.

Mutta tunne ei suostunut väistymään. Joku tuijotti häntä. Jotkut. Ne muut. Samassa kuu valaisi puron vieressä olevaa aukeaa, ja hän näki jotain, mahdollisesti jonkun hahmon ääriviivat.