tiistaina, huhtikuuta 29, 2014

Pekka Hiltunen; Vilpittömästi sinun

Gummerus 2012, 424s. (pokkariversio)

Toinen kotini. Kummallinen koti, jossa minusta tulee voimakkaampi kuin missään muualla.
Kun hissin ovi yläkerroksessa avautui, hän tajusi toisenkin asian. Häntä ei pelottanut. Kun vaara oli ohi, hän oudolla tavalla piti siitä, miltä hänestä tuntui.
Minun ei pitäisi tuntea näin. Olen ollut hengenvaarassa. Mutta tunnen itseni vahvaksi ja kaikin puolin vähän helvetin hyväksi.

Toinen koti Lialle, tarinamme toiselle päähenkilölle, tulee olemaan salaperäinen Studio. Studio, jonka toimintamalleja Lia alkuun epäilee, kunnes huomaa olevansa jo syvällä jossain uudessa. Jännittävässä. Vaarallisessa.

Mutta miten kaikki oikein alkaa? Alkusivuilla joudumme todistamaan järkyttäviä tapahtumia. Lontoon ytimestä löytyy auto, jonka takapaksissa on jotain sanoinkuvaamatonta. Kyseessä on niin perusteellisesti runnottu ruumis, että sitä epäillään ensin teurasjätteeksi. Lia todistaa kammotusta bussin ikkunasta, eikä saa tapausta mielestään siinäkään vaiheessa, kun poliisi jo lopettaa epätoivoiset tutkimukset. Murhaajaa ei löydetä. Ruumista, joka paljastuu kuitenkin naiseksi, ei tunnisteta.

Sitten, erään kostean syntymäpäiväillan kruunuksi suomalainen Lia tutustuu ilokseen toiseen suomalaiseen naiseen, Mariin. Naiset ystävystyvät, vaikkei Lialle käy vielä pitkään aikaan selväksi, mitä salaperäisyyteen taipuvainen Mari oikein työksee tekee... Kun naisten välinen luottamus lisääntyy, Lia saa graafikon töiden lisäksi muuta puuhaa. Hän ryhtyy auttamaan Maria ja koko Studion mukavan persoonallista väkeä heidän tavoitteissaan.

Tällaistako tämä on? Me ravaamme tutkimassa asioita, selaamassa arkistoja. Teemme vaarallisia asioita. Mutta sillä kaikella ei voikaan tehdä hyvää.
"Eikö heitä voi auttaa täältä jonnekin muualle?" Lia kysyi.
"Totta kai voi. Mutta mihin auttamisen raja laitetaan?" (Mari)

Tavoitteena Studiolla on muokata maailmasta hiukan parempi paikka. Keinot eivät ole aivan laillisia, mutta mitä siitä, kun hätä on kyseessä ja oikeuden täytyy voittaa. Hinnalla millä hyvänsä.

Siinä missä naiset setvivät päällisin puolin muovisen oloisen politiikon vaarallisia tarkoitusperiä, he ottavat työkseen myös autotapauksen. Selviää, että kyse on ihmiskaupasta sen julmimmassa muodossa.

Enempää en uskalla juonesta paljastaa ja rakkaat blogikollegani ovatkin taineet suurimmaksi osaksi tähän ihanaan romaaniin jo tutustua. Tulin hiukan jälkijunassa. Sarjan toinen osa Sysipimeä on ehkä vieläkin parempaa Hiltusta, mutta tämä ensimmäinen osakin tempaisi minut tiukkaan syleilyynsä ja suunnilleen väänsin itkua, kun teos viimein loppui...

Älä asetu suomalaisten naisten tielle, kuuluttaa takakansi. Amen! Kirjan naisissa on potkua ja asennetta siinä määrin, että moni mies saisi ottaa heistä opikseen.


Ihana Pekka, ihana teos! Studiolle luvassa pian jatkoa?

"Nämä suomalaiset naiset ovat kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä."
He nauroivat molemmat.
"Meille maailma on kylmä, hämärä ja tuulinen, mutta me seistään paikallamme eikä hievahdeta", Mari jatkoi. "Meillä on ankara asenne itseemme ja maailmaan. Me ollaan kovempia. Yksinäisempiä ja voimakkaampia."

***

Muita arvioita

Vilkaiskaa myös Hiltusen Iso 

sunnuntai, huhtikuuta 27, 2014

Marko Hautala; Torajyvät


Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  



Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä

lauantaina, huhtikuuta 26, 2014

Stephen King; Tohtori Uni

Doctor Sleep 2013, suom. Ilkka Rekiaro 2014 ja Tammi, 527s.

FEAR on lyhenne sanoista fuck everything and run.
- VANHA AA-VIISAUS

Olen pitänyt itseäni "kingineitsyenä" huolimatta siitä, että luin Carrien joskus hamassa nuoruudessa. Tilanne on nyt kuulkaas muuttunut ja korjattu Tohtori Unen myötä. Jostain käsittömästä syystä minun oli vähän vaikea teokseen tarttua. Kivittäkää tämä lukija, mutta silti myönnän harhaisessa päässä pelänneeni tarinan olevan tylsä. Voi mikä moka!

Hohdon olen toki elokuvana nähnyt. Nähnyt ja pelännyt. Leffahan on kauhuklassikko, genrensä parhautta, vaikka kirjailija itse lopputeksteissä hauskasti elokuvaa kritisoikin. Ja nyt Hohdon tarina on saanut jatkoa. Pikkuisesta Danista on kasvanut menneisyyden painama alkoholisoitunut nuori mies, joka yrittää viinalla himmentää hohtoa. Kykyä, riippakiveä, jota hän kantaa edelleen mukanaan. Danin elämän pysäyttää traaginen tapaus, jonka jälkeen mies saa elämälleen uuden suunnan. Hänestä tulee Tohtori Uni. Abbyn suojelija. Taistelija Tosi Solmua vastaan.

Karkkia
Mamma

Tarinan toinen päähenkilöistä on siis Abby, jota seuraamme vauvaiästä varhaisteiniyteen, jolloin varsinaiset tapahtumat alkavat. Abbyllä on erityiskykyjä, myös hän hohtaa. Hänen hohtonsa vain on ennennäkemättömän voimakasta. Niin voimakasta, että tyttö on saanut peräänsä Tosi Solmun, ryhmän karavaanareita jotka eivät suinkaan ole sitä, miltä päälle päin näyttävät... Jäsenet kun ovat eräänlaisia haamuihmisiä, hohtovampyyreita, omien sanojensa mukaan valittuja sabbatha hanti, lodsam hanti.


Hyvänen aika mikä kirja! Mikä tarina! Odotin synkistelevää ja veristä kerrontaa (!), mutta minulle avautui Tohtori Unen myötä kokonaan uusi maailma. Stephen Kingin maailma. Mies kirjoittaa ihanan ironisesti, paikoin hykerryttävän hauskasti sellaisella varmuudella, että tämä lukija on nyt totaalisen fanittunut. Ja kyllä, romaanin kanssa sai miellyttävällä tavalla pelätä, vaikkei teos minua vainoharhaiseksi tehnytkään.

Upea romaani, jota voin lämmöllä (hohdolla) suositella itseni kaltaisille ihmisille, jotka eivät ole aiemmin Kingiä lukeneet. Faneillehan tämä on silkkaa ilotulitusta.

Mielessä on enää yksi asia. Mitä lukisin seuraavaksi kirjailijalta?


FEAR on lyhenne sanoista face everything and recover.
- VANHA AA-VIISAUS

***

Arvostelulinkkejä:
Irene
Maija
Aletheia
Morre



sunnuntai, huhtikuuta 20, 2014

Hanna-Riikka Kuisma; Sydänvarjo

Like 2011, 249s.

Ihmiset on kovia tuomitsemaan.  Ei toi nyt ihan normaalia ole, mut kuka meistä pystyy heittämään ensimmäisen kiven? Löytyykö joku ihminen, joka ei ole muka himoinnut toisen omaa tai jotain. (Anton)

Sydänvarjon ahmaisin aikoja sitten yhdeltä istumalta, mutta pääsiäiskiireet yms ovat pitäneet minut poissa linjoilta. Nyt kun ryhdyin naputtelemaan ylös merkitsemiäni sitaatteja, nousi muisto tästä salaperäisestä tarinasta kuin kieltään lipova käärme. Juoni on pelottavan tosi. Surumielinen. Ilahduttava.

Luettuani kirjailijattaren Valkoinen valo -teoksen, olin myytyä naista. Sydänvarjossa on hyvin paljon samaa: Kuisman omaalatuinen kirjoitustyyli sekä melankolinen, toisinaan piinaavan surullinen tunnelma. Takakannessa hehkutetaan romaanin elokuvamaisuudesta. Itse koin kirjan enemmänkin syväleikkauksena yksinäisyyteen. Ehkä jopa hulluuteen.

Syksyllä mä jäin jumittaa kotiin, ja kuten kaikki päänsä kanssa kikkailleet tietää: mitä kauemmin sisällä on, sitä vaikeempi sieltä on päästä ulos. (Anton)

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka vuoropuhelevat elämistään. On ex-alkoholisti Anton, työtön, koulukiusattu Kerttu sekä "täydellinen" Susanna. Kerttu tapaa Susannan sattumoisin, ja lumoutuu naisen kauneudesta, elämästä joka vaikuttaa kaikin puolin juuri sellaiselta, josta jokainen täällä maan päällä uneksii. Susannasta tulee pakkomielle, jota Kerttu ryhtyy seuraamaan. Jäljittelemään, päästäkseen sisälle naiseuden ytimeen. Salaisuuteen, johon näkymättömäksi kiusattu nuori nainen ei ole ikinä päässyt sisälle. Myös Anton ammentaa voimansa Susannasta, exheilasta, jonka kanssa muinoin jäätynyt juttu nousee nyt mieleen kummittelemaan.

En muuten ole vieläkään käsittänyt yhtä asiaa. Miksi samat naiset, jotka puhuvat siitä, kuinka kauheaa on kun muslimit silpovat lasten sukuelimiä, antavat vapaaehtoisesti silpoa itsensään, ja vielä maksavat siitä kauheita summia? (Kerttu)

Mutta onko Susanna pelkkä lasi-ihminen, kulissi?

Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon tästä kirjasta pidin. Sen henkilöt, Anton ja Kerttu olivat helposti lähestyttäviä, riippuvuuksiensa kanssa painiskelevia persoonallisuuksia, joihin oli helppo samaistua. Ensin Valoinen valo ja nyt tämä! Kirjailijalta voi odottaa vain parasta.

Kukaan ei voi puukottaa salaiseen avohaavaan, jos kantaa arpiaan ylpeesti. (Anton)

***

Täältä löytynee muita kirjasta bloganneita

torstaina, huhtikuuta 10, 2014

Unni Drougge; Pahuudella on rakkauden kasvot

Boven i mitt drama kallas kärklek 2007, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2009, 444s.



Ja vaikka tarjolla oli faktaa pätevän arvion tekemiseksi, antauduin suhteeseen silmät apposen kiinni. Sillä miten voi olla tarttumatta siihen kuohuvaan onnen tunteeseen, jonka koimme kun vain saimme olla vierekkäin? Miten voi rimpuilla irti siitä häkellyttävästä vetovoimasta, jonka toinen ihminen synnyttää pelkällä läsnäolollaan?

Unni Drougge. Provokirjailija. Sosiaalipornokuningatar. Shokkitäti. Tällaisia (ennakko)luuloja omasin kirjailijan nimeä kohtaan, kunnes koimme kuuman kohtaamisen kirjastohyllyjen tuntumassa. Aloitin teoksen sillä asenteella että jätän heti kesken, jos ei lähde vetämään. Mutta tämähän lähti! Olin koukussa jo ensimetreillä, luin romaania ahmimalla. Jossain vaiheessa paatoksellinen kurjuus alkoi puuduttaa. Teos toisti itseään loputtomiin kuin painajaismainen spiraali. Aivan kuten elämäkin. Unnin elämä. Sillä tositarinastahan tässä on kyse.

Unni Drougge on taitelijaluonne, kirjailija, joka ei ole koskaan karttanut vaiettuja aiheita. Pahuudella on rakkauden kasvot -teoksessa hän tuo julki suhteensa parikymmentävuotta nuorempaan komistukseen, joka vei Unnin intohimon ytimeen;

Intohimo kutoi pakkopaitaa, jonka puin muitta mutkitta ylleni. Olit ottanut käyttöön uuden hallintotavan. Saatoin ehkä kyseenalaistaa toimintatapasi, protestoida ja äänestää tyhjää, mutta maalle olisin uskollinen.

Rakkauteen, pakkomielteeseen, hulluuteen. Eikä ainoa joka kärsi ollut Unni. Kaikki hänen viisi lastaan, jotka olivat toki jo aiemmin tottuneet äitinsä kirjavaan ystäväkaartiin, joutuivat temmatuiksi mukaan perhehelvettiin, jossa lopulta olivat menettää kokonaan äitinsä. Unni kun jätti kaiken nuorukaisen takia. Myös oman itsensä.

Ja kaikki peitettiin paksun meikkikerroksen alle. Meikkiä sinelmien peitoksi ennen suuren naistenlehden kasvokuvausta. Meikkiä silmän alla olevaan kohoumaan ennen pikkukaupungissa järjestettävää kirjailijatapaamista. Meikkiä ruman rakon päälle ennen ostoskeskuksen signeeraustapahtumaa. Ja vielä vedenpitävää meikkiä terapiaistunnolle, missä itkin kuin vuolas virta.

Pikku hiljaa miehen käytös kävi yhä järkyttävämmäksi. Alusta asti Unni, joka luennoi ympäri ruotsia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, huomasi Niclaksen käytöksessä varoitusmerkkejä. Ei vain yhtä, Niclas omasi ne kaikki. Ja silti, silti nainen antautui hullun huuman vietäväksi. Huuman, joka kesti seitsemän vuotta.

Miksi?

Pahuudella on rakkauden kasvot kertoo syyn. Se on, kuten takakansi lupaa, tutkielma rakkaudesta, rakkaudesta joka voi muuttua hengenvaaralliseksi. Teos on järkyttävän rohkea. Säälimätön. Paljas. Vaikka nainen häpeää yli kaiken silloista suhdettaan, sitä että sieti nielemättä kaiken, tässä hän tuo julki uskaliaasti elämänsä vaikeimmat vuodet. Koskettavaa on myös lukea Unnin pojan katkelmat siitä, kuinka hän koki ajan, jonka äiti omisti "Kisulleen".

Mielestäni kirjailijatar on edelleen melko provo, mutta kaikki kunnioitus hänelle rohkeudestaan! Suosittelen!




***

Teoksen on lukenut ainakin
Noora

maanantaina, huhtikuuta 07, 2014

Michael Katz Krefeld; Langenneet

Afsporet 2013, suom. Päivi Kivelä ja Like 2014, 352s.

"29. marraskuuta 2010. PÄIVÄ 43. Yli neljäsataa jäljellä. Minä olen Masha. Masha, 21 vuotta. Olen joutunut helvettiin. Tämä on minun päiväkirjani. Ymmärrättehän sen. En kirjoita kenellekään, itselleni vain. Tiedän hyvin etten ole mikään kirjailija. Tiedän ettei tästä tule koskaan läheskään yhtä hyvää kuin "Lohikäärmenoidan tyttärestä." Kirjoitan että kestäisin. Että pysyisin hengissä. Että muistaisin että olen yhä elossa."

Mieheni kysyi tässä yksi päivä, luenko ollenkaan muusta aiheesta kuin ihmiskaupasta. Valinta ei ole ollut (tietääkseni) tietoinen. Viime aikoina uutuusteokset ovat vain sattumoisin aihetta käsitelleet ja mikäs siinä, asia on nyt ongelmallisempi kuin ikinä. Sen täytyykin olla tapetilla. Kaikkien niiden ihmisparkojen tähden, jotka koneiston armottomiin kouriin joutuvat. Hyväksikäytetyiksi, kunnes joko pääsevät pakenemaan (harvinaista), vapautetetaan "palveluksesta" (vielä harvinaisempaa) tai kuolevat pelkkinä kuorina.

Langenneet kertoo kolmella aikatasolla liikkuen jälleen kerran järkyttävän tarinan, jossa takakannen mukaan Puhdistus, Stockholm noir ja Uhrilampaat kohtaavat. Tarina on toisaalta Mashan, joka on rakastunut väärään mieheen. Mies velkaantuu ja kusipää kun on, myy hädissään tyttöystävänsä huoraksi. Masha joutuu epäinhimillisiin olosuhteisiin, eikä häntä jää kaipaamaan muita kuin äiti. Vuosia myöhemmin äiti  kertoo kadonneesta tyttärestään baarimikolle, joka välittää uutisen kanta-asiakkaalleen, alkoholiongelman syövereissä kylpevälle Thomakselle. Thomas on virkavapaalla poliisin virasta ja päästänyt henkilökohtaisen menetyksen takia itsensä spurguuntumaan. Kadoksissa ollut polisiinvaisto on kuitenkin herätettävissä - vaikkei se ihan helposti käykään.

Vauhtiaan hiljentämättä Thomas vilkaisi tyttöjä: he olivat kaikki tummaihoisia. Luultavasti Etelä-Amerikasta. Ja melko nuoria, 18-19 vuotiaita, korkeintaan 20. Hän mietti mikä oli mahtanut houkutella tytöt tänne, paskahommaan maapallon toiselle puolelle. Mitä he sitten pakenivatkin, oli vaikea kuvitella että se olisi paljon pahempaa kuin nussia ruotsalaisia kymmenen asteen pakkasella.

Eikä tässä vielä kaikki. Minusta näissäkin aineksissa olisi ollut jo riittämiin, mutta Michael Katz Krefeld on lisännyt kirjaansa vielä yhden sivujuonen; sadistisen sarjamurhaajan, jonka myötä mukaan tarinaan ilmestyy Uhrilammas-efektiä.

Mitä Langenneet sitten tarjoaa toisinaan tunkkaiseksi käyvään dekkarigenreen taikka ihmiskauppa-aiheeseen ylipäätään? Tanskalaisen kirjailijan tyyli on sopivan ironista, vaikka hän kirjoittaakin hirvittävistä tapahtumista. Ihmiskuvaus sai tämän lukijan taputtamaan innosta käsiään (ajatuksentasolla). Se miten Thomas tuodaan suorastaan lukijan syliin kaikkine ongelmineen. Ja Masha, suloinen Masha on tietysti henkilö, jonka puolesta pelätään sydän syrjällä. Hän on se varsinainen page-turner, romaanin sydän, jonka ympärille kaikki punoutuu.

- Ruotsiin? Victoria sanoi hetken kuluttua suu täynnä kanelipullaa. (...)
- Eihän siellä ole muuta kuin hirviä ja uusnatseja, Victoria jatkoi.

Vau, tanskalainen rikoskirjallisuushan alkaa näyttää varsin mielenkiintoiselta! Ensin Poika matkalaukussa ja nyt tämä. Koukutuinpa jälleen yhteen uuteen trillerisarjaan.

Täällä. Ei. Armoa. Anneta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Hemuli
Jori

keskiviikkona, huhtikuuta 02, 2014

Parinoush Saniee; Kohtalon kirja

Shame man 2003, suom. Anna Lönnroth ja Tammi 2014, 609s.

Muistin sadun lapsuudestani. Hirviö kaappasi lapsen. Mutta lapsi oli liian laiha hirviölle syötettäväksi. Niinpä hirviö sulki tytön vankilaan ja toi hänelle runsaasti hyvää ruokaa, jotta tämä lihoisi nopeasti ja muuttuisi maukkaaksi ateriaksi. Nyt perheeni halusi lihottaa minut ja viskata minut hirviölle.

Kohtalon kirja on vaikea kirja. Ei kerronnaltaan, ei temmoltaan. Vanha sanonta, jonka mukaan hyvä kirja alkaa jossain vaiheessa lukemaan lukijaa, toteutui tämän järkäleen, tämän rakkauspakkauksen kohdalla täysin. Kohtalon kirjaa luki ahmimalla, mutta kyyneleet silmissä.

Kirja kertoo Masumesta, joka teoksen alussa on iloinen, tulevaisuuteen luottavaisesti suhtautuva teheranilainen teini.Vastoin poikiaan palvovan äitinsä toiveita Masume ei haaveile kotiäitiydestä, vaan tahtoisi edetä opinnoissaan yliopistotasolle. Positiivinen tunnelma tiivistyy pian jännitysnäytelmäksi, kun Masume tapaa pojan. Rakastuu. Saapa pojalta vielä vastakaikua tunteisiinsa ja muutaman kirjeen. Ja voi mikä soppa näistä aineksista syntyykään! Raavaat velipojat hakkaavat "huorasiskonsa" tajuttomaksi ja jopa Masumen puolta aiemmin pitänyt isipappa kääntää tyttärelleen selän juuri kun Masume eniten tukea tarvitsisi. Onhan tyttö tuottanut koko perheelleen hirvittävän häpeän! Jotta perhe saavuttaisi jälleen kunniansa, on Masume naitettava mahdollisimman pian miehelle kuin miehelle.

Ja naimisiin Masume joutuukin. Masume, jolle sinisilmäisyys on jo taaksejäänyttä elämää. Masumen uusi mies antaa vaimonsa opiskella, kunhan tämä vastalahjaksi suostuu jättämään miehen ystävineen rauhaan. Hetken huojennuksen jälkeen Masumen elämä polkaistaan hurjaan vauhtiin, elämä, josta ei kipua tule puuttumaan.

Mutta myös onnenhetkiä, omistautumista, äidinrakkautta.

Masume on sankarini. Miten yksi nainen kykeni kestämään noin paljon? Tunsin itseni kirjan rinnalla totaaliseksi pullamössönössöksi pikku huolteni parissa. Toisaalta taas teos valoi uskoa naisenergiaan. Painotti ja alleviivasi totuutta jonka mukaan koskaan ei saisi antaa periksi!

Kirja on tulvillaan näiden kaltaisia viisauksia:

"Älä huoli, kulta. Ei kukaan sairastu siitä, että tekee paljon töitä. Väsymyksen saa karkoitettua kunnon yöunilla ja kahdella vapaapäivällä joka viikko. Sairaaksi tulee toimettomuudesta, tarpeettomista ajatuksista ja huolista. Työ on elämän suola."

"Kaikki haavani ovat tulleet rakkaudesta." (Forugh)

"Saavutin kaiken haluamani kun lakkasin haluamasta sitä."

Kohtalon kirja on iranilaisen sosiologi psykologi Parinoush Sanieen esikoinen, kahdesti ennen julkaisua kielletty romaani, joka valottaa iranilaisen naisen arkea. Upea, upea kirja, jonka soisin ainakin jokaisen naisen lukevan!

Sydämeni 
On surun sumentama peili.
Pyyhi tomu peilistä
hymylläsi.

***

Katso myös mitä teoksesta olivat mieltä

Lukutoukka
Kirjavalas