Claudie Gallay; Tyrskyt

Les Editions du Rouergue, 2008. Suom. 2010, Avain

"Täällä päin sanotaan, että välillä tuulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet."

Tyrskyt on kirja, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Se on myös kirja, johon olen halunnut rakastua. Minulle omin elementti on vesi. Olen syntynyt merenrantakaupungissa ja kärsin nykyisen kotikaupunkini vesistön puutteesta. Minulla on merihevostatuointeja muistuttamaan siitä merestä, joka sisälläni asuu. Kun Laura  "vastahaastoi" minut Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteessa, en voinut enää Tyrskyjen lukemista lykätä tuonnemmaksi.

Claudie Gallayn kerronta on aivan ihastuttavaa. Hän käyttää usein äärimmilleen typistettyjä lauseita tähän tyyliin. "Söimme voileipiä. Joimme viiniä. Tupakoimmekin. Aamulla Lambert lähti." Ja kuitenkin, kaikessa karuudessaan kielessä on jotain runollista. Gallayn kertoo oivalluksistaan hienostuneesti ja kohtikäyvästi. Jo teoksen fantastinen kansi ilmaisee kirjasta kaiken oleellisen. Katsokaa sitä, ei se selittelyjä kaipaa.


"Minä en enää kestänyt ihoani. Ihoani ilman sinun käsiäsi. Ruumistani ilman sinun painoasi. Rullasin villapaitani vatsan päälle. Tein siitä pallon. Painoin selkäni patterin tulikuumia ripoja vasten. Tunsin niiden jäljet. Rivat kuin kalterit. Sinun sänkysi kalterit, loppuvaiheessa, ettet putoaisi."

Tyrskyt kertoo tarinan naisesta, joka on menettänyt rakkaansa ja siinä samalla myös itsensä. Tyrskyt on kirja merestä, sekä asukkaista sen rannassa. Tällaisissa pieniin, syrjäisiin kyliin sijoittuvissa tarinoissa on jotain kohtitulevaa. Henkilöitä ei ole liikaa, ja kirjan edetessä heistä tulee kuin vanhoja ystäviä. Kirjan henkilöillä on jokaisella oma taakkansa, kuten meillä kaikilla. Vanhat salaisuudet ja kaunat paljastetaan lukijalle pikku hiljaa. Tahti on verkkainen, mutta silti omalla tavallaan kiihkeä.


"Kyyneleet valuivat poskilleni. En tiennyt itkeväni.
Ja silti itkin, niin suolaisia kyyneliä että ne oksettivat."

Puhuttelevinta teoksessa on se, mitä anteeksiantamus sai, tai olisi saanut aikaan. Onko järjeä tuhlata elämänsä vihaan, kun se lopulta kääntyy aina itseään vastaan. Päästä vapaaksi ja vapaudut itsekin.

Rakastuinko sitten kirjaan? Kyllä, omalla tavallani. Aivan räjäyttävää lukuelämystä tämä ei tarjonnut, mutta askeettisen kauniin ja toiveikkaan olon se jätti. Kiitos Lauralle.


Varsinaisen haastekirjan luen kun sen käsiini saan :)

Huom! Muistakaa arvonta! Vielä ei ole myöhäistä osallistua.

Chris Cleave; Little Been tarina

The Other hand, 2008. Suom. 2011, Gummerus

 "Kun nostin pääni, tappaja katsoi minua. Ilme ei ollut häijy. Olen nähnyt lähtöselvitystyttöjen katsovan minua samalla tavalla, kun olen unohtanut etukorttini. Olen nähnyt Lawrencen katsovan minua niin, kun olen sanonut, että minulla on kuukautiset. Tappaja katsoi minua -toden totta- lievästi harmistuneena."

Little Been tarina ei taida mainittavissa määrin esittelyä kaivata. Kirja on nauttinut suurta blogisuosiota, ja sen myötä muistutellut olemassa olostaan kirjastoreissullani. Voisin päättää postauksen tähän. Minäkin tarinaan tutustuin. Pidinkin. Mutta jatketaan hiukan.

Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Aion lukea sen jossain elämän vaiheessa uudelleen, että saisin siitä arvion tänne naputella. Kirjan johtotähtenä kulkee kahden erilaisen naisen lämmin ystävyys. Niin myös tässä kirjassa.

Little Been tarina kertoo vaihdellen niin Little Beestä, suloisesta afrikkalaistytöstä kuin lontoolaisesta Sarahista. Little Bee on vapautumassa teoksen alussa ulkomaalaisten uudelleensijoituskeskuksesta ja päätyy Sarahin kotiin. Hän on ainoa ihminen, kenet tyttö uudella maankamaralla tuntee. Ja se, miten nämä kaksi hyvin erilaista ihmistä ovat toisiinsa tutustuneet, on kirjan sydän. Kliimaksi, jonka ympärille tarina kiertyy, ja joka -mielestäni- paljastetaan hiukan liian aikaisin.

Juuri siksi minusta teos muistuttaa keskeltä lässähtänyttä kakkua. Periaatteessa se on hyvinkin maukas ja kirjan alkulukujen parissa olin myytyä naista. Mutta mutta. Kun salaisuus oli paljastunut, tuli eteen liiankin tasainen suvantovaihe, joka koostui lähinnä miehensä menettäneen Sarahin ja hänen rakastajansa vuoropuhelusta. Miksi näin? Teoksen loppupuolella kierroksia alettiin taas nostatella ja loppuratkaisuun olen erittäin tyytyväinen.

Kuitenkaan en kirjaa suosikkeihin nimeä, vaikka kirjailijalla on selkeästi oma, mustan huumorin painama tyyli, jolla viedään läpi vähän liiankin letkeästi rankka tarina. Tärkeä tarina, ehdottomasti.

"Taidankin opettaa sinulle kaikkien englantilaisten kukkien nimet", Sarah sanoi. "Tämä on verenpisara ja tämä ruusu, ja tässä on kuusama. Mitä? Mille sinä hymyilet?"
"Täällä ei ole vuohia. Siksi teillä on näin paljon kauniita kukkia."
"Oliko sinun kotikylässäsi vuohia?"
"Oli, ja ne söivät kaikki kukat."
"Olen pahoillani."
"Älä suotta. Me söimme vuohet."

Jo yli 60 lukijaa Rakkaudesta kirjoihin -sivustolla. Olen otettu! Sydämellisesti tervetuloa uudet lukijat! Tämän ilon kunniaksi vaihdoin -taas- ulkoasua, Elegialle backgroundista kiitos ja kumarrus. Kuva Ted Dekkerin Facebook-sivuilta.

Anne Swärd; Kesällä kerran

2012, 239s. Otava

"Silloin kun pikkulapsikuvat oli otettu, Jens oli vielä ollut äidin ja isän maailmankaikkeuden keskus. Äiti kyllä käsitti minne se pieni koiranpentu oli lähtenyt. Se oli purrut itsensä vapaaksi ja juossut metsään kun perhe kasvoi ja meni rikki."

Anne Swärd on minulle uusi tuttavuus, mutta mm. anni M. :n arvio herätteli mielenkiintoani. Kesällä kerran on kirjailijan esikoinen ja Viimeiseen hengenvetoon hänen läpimurtoteoksensa. Helsingin Sanomat on povanneet viimeksi mainitusta kulttiteosta.


Voin hyvin kuvitella, että Swärd tästä vain kehittyy. Jo tämä nyt käsittelyssä oleva kirja loisti omalaatuista ja runollista kerrontaa, johon ihastuin aivan samantien. Välillä sitä tulee sellainen olo, että nyt luetaan jotain merkityksellistä ja kaunista. Monista kirjan lauseista olisi voinut kirjoittaa seinätaulun.

Tarina kertoo erään perheen elämästä, keskittyen kahteen kesäviikkoon, jolloin perheen äiti ja veli Jens matkustavat Kajn voittamalle matkalle Floridaan. Kotiin jää toinen veli Kristian, Jensin vaimo ja heidän kaksi tytärtään. Ja tietysti Kaj. Nimestään huolimatta hän on tyttö, joka ilmestyi taloon toppatakkiin käärittynä, muistoksi isän syrjähypystä. Siitä alkoi perheen alamäki, vai alkoiko se jo aiemmin?

Kirja kerityy auki kaikkein perheen jäsenten toimiessa vuorotellen kertojina. Lievästi sanottuna omituinen mutta sympaattinen Kaj on henkilöistä traagisin. Hän rakastaa yli kaiken velipuoltaan Kristiania ja miettii, miksi oma äiti aikoinaan hylkäsi. Jokaisella hajonneen perheen jäsenellä on sanansa sanottavana, ja kirjasta löytyy ulottuvuuksia niin paljon kuin lukijalla mielikuvitusta.


Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa se veteen. "Jos rakastat minua, hae se", hän sanoo, "äläkä tule ylös ennen kuin olet löytänyt sen."

Camilla Läckberg; Majakanvartija

2012, 503s. Gummerus

Kun puhelu oli päättynyt, Annie mietti pitäisikö hänen käydä varovasti herättelemässä Samia. Jostain syystä hänellä oli kuitenkin sellainen tunne, että hänen pitäisi antaa pojan levätä vielä vähän aikaa.

Camilla Läckbergin uusin teos alkaa siitä, kun Annie niminen hentoinen kaunotar puristaa autonrattia ja huomaa käsiensä olevan veressä. Mukana autossa on hänen pieni poikansa ja päämääränä heillä on pikkuinen saari, jonka Annie omistaa. Saareen kuuluu vain talo ja majakka. Saari ei ole mikä tahansa herttainen paikka, vaan tunnettu huhusta, jonka mukaan kuolleet eivät koskaan lähde sieltä.

Toisaalla Patrik ja Erika osallistuvat hautajaisiin, jossa Erikan siskon auto-onnettomuudessa kuollut vauva lasketaan maan lepoon. Annalla ei tosiaan mene hyvin, kun hän on onnistunut pääsemään irti väkivaltaisesta suhteesta, seuraavaksi kuolee oma lapsi. Perheväkivalta onkin lapsen menettämisen siivellä kirjan kattava teema. Rankkoja aiheita.

Kuten muissakin kirjailijan teoksissa, myös tässä vilisee päähenkilöitä välillä turhankin paljon. Minua asia ei häirinnyt, vaika yleensä jännäreissä henkilöpaljous tekee sekavan fiiliksen. Kaunis Camilla kirjoittaa kuitenkin sen verran hallitusti, että koin henkilömäärän paremminkin positiiviseksi asiaksi, ainakin ne toivat monenlaista perspektiiviä rajuun tarinaan. Ja kuten aina, vaikka aihe on synkkä, Läckbergin kerronnassa riittää huumorin pilkahduksia. Päähenkilöiden sympaattisuus nostattaa monet hymyt huulille.

Kuten muissa sarjan kirjoissa, tässäkin elää menneisyys nykyisyyden rinnalla. Pääsemme kurkistamaan miltä salaperäinen, mutta ihastuttava saari näytti 1800-luvulla. Sinne sijoittuva rinnakkaistarina on minusta traagisin, ja jostain syystä tuli aivan iholle.

Kirja jätti sellaisen fiiliksen, että meissä naisissa on uskomatonta rohkeutta ja leijonaemon puolustuskykyä kun kyse on omista lapsista. Äidinrakkaus on mielestäni Majakanvartijan kantava voima.

Teoksen kansi lupaa tämän olevan Läckbergin paras kirja ja yhdyn lauseeseen täydestä sydämestä. Upea, koskettava mutta myös hyvin raju lukuelämys.

"Minkälaista teillä on siellä saaressa? Yksinäistä ihan varmasti". Dagmar katsoi tutkivasti Emelietä ja Karlia, jotka istuivat jäykkänä rokokoosohvalla häntä vastapäätä.

Ota riski ja rakastu kirjaan!

Saan kiittää Elegiaa Mainoskatkosta , koska hän haastoi minut mukaan Ota riski ja rakastu kirjaan- haasteeseen, jossa ideana on haastaa bloggaaja lukemaan jotain sellaista, mitä hän ei ole vielä lukenut.

Ja säännöt menevät näin

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.

2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.

3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan.

Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

~~~

Ja Elegia haastoi minut lukemaan André Brinkin Myrskyinen hiljaisuus.

Todella mielenkiintoinen haaste, joka monissa blogeissa on vastaan tullutkin. Minua ei ole tähän aiemmin haastettu, ja siksi olenkin täpinöissäni :) Luen Brinkin kirjan niin pian kuin mahdollista, tarkoittaa, kun tämän hetkinen kirjapino on koluttu läpi... Elegia kirjoittaa blogissaan teoksesta mielenkiintoa herättävästi. Odotan uutta, ja hiukan erilaista lukukokemusta.

Sitten haasteen takaisin heitto... Elegia, oletko Laaksoa? Minulle se oli niin huikea lukuelämys, että ehdottomasti toivoisin teokselle paljon lukijoita! Yritin etsiä sinulle raflaavaa tarinaa, mutta huomasin, että monet kirjat, joita olisin voinut suositella, olitkin jo lukenut. Kokeile tätä ja kerro jos olet jo lukenut tai ei yhtään nappaa niin keksin jonkun toisen :)

Haastan tässä yhteydessä myös Lauran kirjalla Uskottuni. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että voisit tähän tykästyä! :)

Ps. Kuvan voi ja olisi jopa suotavaa liittää haastepostaukseen

Karin Fossum; Minä näen pimeässä

2012, 223s. Johnny Kniga

"Ajattelen usein Mirandan äitiä. Hänen katseensa osuu silloin tällöin minuun, vaativana, aivan kuin kerjäläisen.

Vie pois kaikki tämä kurjuus, katse anelee.
Haluan toisen elämän.
Niin kai me kaikki."

Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja on kuulunut suosikkeihini jo kauan ennen kuin bloggaamisen aloitin. Tai pidinhän minä silloinkin lukupäiväkirjaa somasti vihkoon. Jos murhamamma on vakiinnuttanut nimensä naisdekkaristien joukossa, sanottakoon Fossumia sitten vaikka trilleritädiksi. Hänen kirjoissaan on vahva psykologinen ote, ja juuri se tekee teoksista puistattavan pelottavia. Keskeistä ei ole mitä fyysisesti tapahtuu, vaan mitä tapahtuu murhaajan päässä.

Niin myös tässä kirjassa, jonka päähenkilö on tylsän näköinen,
periaattessa ihan mukava mieshenkilö, joka työskentelee vanhainkodissa ja viettää vapaa-aikaansa puistonpenkkiä kuluttaen. Puistossa hän tarkkailee muita kävijöitä ja ylipäätään elämää  nyrjähtäneen mielensä kautta. Lyhyen kirjan sivuilla ei paljoa henkilöitä ole, mutta itse tykästyin puistossa kävijöihin kaikkein eniten. Mirandan äiti on traaginen hahmo, joka polttaa ketjussa ja vahtii paksun meikin takaa kehitysvammaista tytärtään. Onko hän osansa valinnut? Entä jättiläismäinen tummaihoinen turvapaikan hakija, rakastunut nuoripari, herttainen virkkausta harrastava Ebba tai alkoholisti Arnfinn?

Kirjan päähenkilö ei ole missään nimessä mukava kaveri, jonka puolelle lukija automaattisesti asettuisi. Hän nipistelee ja tukistelee työssään vanhuksia, vetää lääkkeet ja ruuat alas vessanpöntöstä. Hänen elämänsä tragedia on läheisyyden ja rakkauden puute. Kunpa saisin naisen! huudahdus toistuu piinaavana kirjan sivuilla. Mitä nuo perustarpeiden puuttumiset meissä saavatkaan aikaan.

Vaikken juuri tuntenut Riktoria kohtaan sympatioita, luin kirjan ahmimalla. Jokin siinä koukutti ja tiukasti, vaikka vähän jäi sellainen fiilis, että Fossum kirjoitti tämän välipalaksi, kuten hyvin saman tapaisen teoksensa nimeltä Harriet Krohnin murha.

Rachelle arpoo

 

Rakkaat lukijat! Ensinnäkin, olen vilpittömästi iloinen uusista tulokkaista, tervetuloa ja toivottavasti viihdytte! Olen inspiroitunut viime aikoina siinä määrin bloggaamisesta, että päätin (sanotaan se nyt ääneen, ettei laiskuus pääse taas iskemään) alkaa enemmän blogiini panostamaan. Enää en kopio teosten takatekstejä, myönnetään, että se on ollut helppo mutta tylsä tapa kertoa juonesta. Nyt jätetään moiset ja ryhdytään naputtelemaan esiin omia mielipiteitä. Otan kiitollisena vastaan kaikken palautteen!

Näissä merkeissä pistän pystyyn blogin ensimmäisen arvonnan. Nappaan idean Pihi naiselta . (Hänen arvontansa on edelleen voimassa, wink, wink :)

Osallistumistua voi siis näin

1. Yhden arvan saa olemalla blogini lukija (tai liittymällä lukijaksi nyt) ja kommentoimalla tätä postausta.

2. Toisen arvan saa linkittämällä arvonnan omaan blogiin.

Ja sitten pääasia, eli menköönpä nyt syteen tai saveen tai vaikka siihen, että kukaan ei arvonnasta innostu (oih), mutta arvontapalkinto on Camilla Läckbergin uusin teos, Majakanvartija. Tämä voi olla riskialtista, tosifanit ovat kirjan varmasti jo tilanneet ja ehkä luettavaksi saaneetkin. Toisaalta Camilla on niin ihana, että hän ansaitsee uusia lukijoita. Mikäli tulet arvonnan voittaneeksi, etkä perusta Läckbergistä, on sinulla mahdollisuus valita näistä kirjoista

Liza Marklund; Panttivanki

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen varjo

Sofi Oksanen; Puhdistus

Arvonta on voimassa alkaen nyt -hep- ja päättyy 6.8.12. Muistathan mainita monellako arvalla olet mukana! Minä toivotan onnea ja toivon, että arvonta poikisi uusia lukijoita! :)

Tess Gerritsen; Henkeen ja vereen

Tohtori Claire Elliot uskoo vihdoin löytäneensä täydellisen kasvuympäristön rötöstelevälle 14-vuotiaalle pojalleen. Mutta pian unelmat romahtavat.Tranquilityn idyllistä pikkukaupunkia ravistelee murhaaalto; seudun nuoret käyttäytyvät kuin raivohullut. Kun Claire saa potilaakseen opettajansa ampuneen koulupojan ja huomaa tämän verinäytteessä oudon poikkeaman, hän ryhtyy omin päin tutkimaan tapausta. Tohtorin omatoimisuus ei valitettavasti miellytä kaikkia kaupunkilaisia.

***

Koska olen tehnyt melkoisen loikan mukavuusalueeni ulkopuolelle arkisessa elämässä, lukijaminä palasi taas tuttuun genreen tämän kirjan myötä. Olen lukenut Gerritsenin Maura Isles ja Jane Rizzoli -sarjaa ja täysin rakastunut siihen. Nämä kirjailijan aiemmat, sairaalajännäreiden nimellä kulkevat teokset ovat jääneet väliin. Olen odottamassa tälläkin hetkellä Camilla Läckbergin uutta kirjaa aivan "kieli pitkällä", ja en sen vuoksi ole päässyt paksujen lukuromaanien kimppuun. Olen huono keskeyttämään kirjaa ja aloittamaan toista, eikä sekään vaihtoehto houkuta, että luen väkisin huonomman teoksen loppuun, että Camillaan pääsisin käsiksi...

No niin. Henkeen ja vereen on minusta aivan typerä nimisuomennos. Alkuperäinen nimi on Bloodstream, joka sopii teokseen huomattavasti paremmin. Kirja on melko höttöinen, mutta toisinaan aidosti pelottava tarina pikkukaupungin (aika yleinen miljöö tämän  tapaisille kirjoille, vai mitä) raivotautisiksi muuttuneista teineistä. Mitään "splätteriä" tämä ei sentään ole, vaan tarinaa kasvatetaan pikku hiljaa tutuilla kauhun elementeillä.

En ole mikään sairaalaromaanien ystävä, ja tässäkin romskussa sairaalassa vain välillä piipahdettiin. Toki kirjailijan teksteistä aina huomaa, että hän on ammatiltaan lääkäri. Tarinaan mahtuu mukaan myös romanttinen juonikuvio, vähän pakollisen oloisena mausteena.

Käteen jäi viihdyttävä ja jännittävä lukuelämys, ja välipalana tykkäsin kyllä. Mikään kirjallisuuden helmi tämä ei kuitenkaan ole, ja minusta on hienoa nähdä, miten Gerritsen on kehittynyt huimasti näistä ensimmäisistä kirjoistaan. Toki tyyli on tunnistettavana, pikkuisen humoristisena ja ehdottoman pelottavana pysynyt.

Haaste

                                    Jos olisin jotain kaunista

                                                     Olisin Merenneitojen laulu

                                            Jos olisin jotain suljettua

                                                               Olisin Huone


                                                         Jos olisin jotain särkyvää

                                                                   Olisin Syvyys

                                        Jos olisin jotain vahvaa

                                                       Olisin Henkeäsalpaava


                                       Jos olisin jotain arkista

                                                          Olisin Tarhapäivä


                                      Jos olisin hiukan pelottava

                                                          Olisin Jääprinsessa

                                               Jos olisin minä

                                                                    Olisin Supernaiivi


Kiitos Leenalle mukavasta kesähaasteesta. Tarkoitus on siis vastata joko näihin, tai omakeksimiin lauseisiin kirjan nimillä. En ole koskaan "uskaltanut" haastaa ketään, mutta nyt pistän tämän ihanan jutun eteenpäin seuraaville henkilöille; Roz, Irene, Elma Ilona , Annika, Elegia :)




Ps. Kaksi ensimmäistä kuvaa by me, alin by Tero Luiste. Tyypillisenä äitinä kuvaan pääasiassa vain lapsiani mutta koska olen viimein saamassa kunnon kameran, toivon saavani täällä jakaa tulevia otoksia.

Riina Katajavuori; Perhehytti

Lasten maailma on sekoitus ihailtavaa joutilaisuutta ja harrastamisen hoppua. Vanhemman osana on hämmentyä vierellä arjen poukkoillessa. Pitäisikö katsoa lasten kanssa Frendejä ja Idolsia vai passittaa heidät hankeen hankkimaan punaisia poskia? Mistä löytää pojalle väkivallaton pyjama? Onko arki parempaa vain Carl Larssonin kuvissa? Kirjailija, runoilija ja kolmen lapsen äiti Riina Katajavuori pohtii kirjoituksissaan myös puistotätejä, siskottomuutta ja poskisuudelmia.

***

Olen lukenut Katajavuoren Lahjat joskus kun isot pojat olivat pieniä, ja elin huomattavasti hektisempää lapsiarkea tähän päivään verrattuna. Isoilla pojilla on ikäeroa puolitoistavuotta, nyt keskimmäisen ja nuorimman välillä kuusivuotta, eli huomattavasti helpommalla nykyään pääsen... Tämä sivuhuomautuksena. Katajavuoren runoihin en ole vieläkään ehtinyt, mutta tämän ihanaisella kannella varustetun kolumnikokoelman tahdoin ehdottomasti heti lukea, kun siitä kuulin.

Kirja tarjoilikin ajattelemisen aiheita sekä leppoisia arkitarinoita. Huomasin samaistuvani Katajavuoreen monissa asioissa. Esimerkiksi Riina poti samankaltaisia pelkoja raskausaikana, kuin minä.

"Vasta sillä hetkellä, kun näen vauvan ja tunnen hänet ihoni ulkopuolella, huokaan onnesta ja helpotuksesta, alan kuplia iloa, yhteyttä, symbioosia. Enää en ole kävelevä lasivitriini, joka voi mennä säpäleiksi koska tahansa." (s.16)

 

 Hänkin vaikuttaa vähän boheemilta ihmiseltä, joka käy ennemmin kirjastossa kuin shoppailureissulla. Hänellä ei ole siskoa (minun elämäni suuri puute), hän pitää matkustelusta ja kunnioittaa kirjoja. Ja äitiys nyt tuntuu menevän kaikilla pääpiirteittään samojen kaavojen mukaan. Kaikki äidit tuntevat enemmän tai vähemmän syyllisyyttä, pohtivat omaa riittämistä siinä missä lapsilukua, vaatetusta ja ruuanlaittoa. Kolumnit ovat fiksuja ja napakoita ja ehdottoman liikuttavia.

"Me ei normaalisti edes tajuta, miten onnellisia me ollaan", sanoo vanhin poikamme. (s.33)

Suosittelen hemmottelupakettina erityisesti äideille!

Victoria Hislop; Saari

 

Englantilaisen Alexis Fieldingin kreetalainen äiti ei ole koskaan puhunut menneisyydestään. Kun Alexis on 25-vuotias, hän päättää tutustua kreikkalaisiin juuriinsa ja selvittää äitinsä varjelemat salaisuudet.

Alexis matkustaa Kreetalle, ja kun hän tapaa äitinsä vanhan ystävän, hänen sukunsa traaginen tarina alkaa paljastua. Alexis saa kuulla, että hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui leprasiirtolaan läheiselle Spinalongan saarelle. Eleni eli loppuelämänsä saarella erossa miehestään ja tyttäristään. Mitä enemmän Alexis saa tietää sukunsa vaiheista, sitä selvemmin hän huomaa olevansa kytköksissä Spinalongaan, sairauden ja kuoleman saareen.

Saari on unohtumaton tarina kreetalaisen suvun vaiheista sodan ja sairauden varjossa. Sen pääosia näyttelevät intohimo ja sinnikkyys, joita raskaimmatkaan vastoinkäymiset eivät pysty tukahduttamaan.


 ***

Tässäpä kirja, josta ei tekisi mieli blogata ollenkaan. Minulla ei ole romaanista juuri hyvää sanaa sanottavana, ja kurjalta tuntuu Saari dissata. Kuitenkin, henkilökohtainen mielipiteeni on, että kirja oli aivan surkea. Miksi en siis jättänyt teosta kesken? Ensinnäkin olin maksanut siitä euron varausmaksun (sellaisia summia aleta tuhlailemaan...) ja toiseksi teoksen lepra-teema oli kiinnostava. Siksi kirjan tahdoin alunperin lukeakin, saari, jonne sullotaan eristyksiin karmean taudin kourissa olevia ihmisiä, kuulosti lupaavalta. Suru sinänsä, että aiheesta olisikin saanut vaikka minkämoista tarinaa aikaiseksi.


Pahin puute kirjassa oli juuri varsinaisen tarinan puute. Olihan teoksessa (periaatteessa) juoni, mutta kerronta oli niin haahuilevaa ja pinnallista, että minusta oikeasti tuntui siltä kuin lukisin kohtalaisen mielenkiintoista tietokirjaa Kreikan historiasta ja lepran hoidosta vuosina 1930-1950. Siis tietokirjaa, en suinkaan romaania. Vasta teoksen puolivälissä aloin hahmottaa, ketkä kirjan varsinaiset päähenkilöt olivat. Kaksi sisarusta, aivan vähän vain karrikoituja henkilöitä... Toinen siskoksista, Anna oli itsekeskeinen ja raivotautinen, Marian kiltteys ja lempeys taas sai lähes epäinhimilliset mittasuhteet. Uskottavaa? Jonkinlainen rakkaustarinakin kirjassa oli, mutta se taas jäi niin pliisuksi, että tällainen epäromanttisuuteen taipuvainen lukijakin olisi lisäkierroksia kaivannut.


Ainoa hyvä asia kirjassa oli lepran asianmukainen kuvaus. Tautiinhan liittyi ja liittyy taikauskoa vaikka millä mitalla ja sairaita pidettiin aikoinaan eräänlaisina zombeina. Kirja antoi sairaudesta realistisen ja vähemmän iljettävän kuvan. Lopputekstissä todetaan, että lepra on edelleen ongelma kehitysmaissa.


Mitäpä tästä muuta sanomaan kuin, että aina ei kirjavalinnoissakaan voi voittaa.


***edit*** Kaikki eivät suinkaa ole Saareen pettyneitä, kannattaa katsoa mitä mieltä vaikkapa Tuulia   kirjasta oli!

Tove Jansson; Kuka lohduttaisi Nyytiä

Minun "isot" (joustava käsite) poikani valitsivat tämän kirjastosta. Luimme myös ihanan

  mutta Nyytistä tykkäsimme enemmän. Olen lukenut nämä aarteet sekä ainakin osan muumi-kirjoista aikuisella iällä, kuitenkin ennen äidiksi tuloa. Nyt oli ilo suuri huomata, että löysimme yhteisen fanittamisen kohteen.




Nyytiin vielä palataksemme. Kirja on sydämeenkäyvä tarina ujoudesta ja yksinäisyydestä, mutta myös pelon voittamisesta ja rohkeudesta.


"Niin nyyti lähti siitä meren rantaan
ja löysi näkinkengän, suuren, valkean.
Hän astui varovasti hienoon santaan
ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.
Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi,
on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi?
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
ei kukaan nauti edes näkinkengästään."





Näissä tunnelmissa siirryn "kesälomalle". Äideille tämäkin on joustava käsite, työaika kun tuppaa olemaan se 24/7, mutta ainakin pyrin rennommin ottamaan ja kesästä nauttimaan. Blogia päivätän todennäköisesti hiukan harvemmin, minulla kun on muutama paksukainen lukuvuoroa odottamassa. Aurinkoa! <3


Rachelle

Käykää kurkistamassa :)

Arvonta Pihin naisen elämää - sivuilla 

Hélène Grémillon; Uskottuni

 

On vuosi 1975. Camille Werner on juuri menettänyt äitinsä. Käydessään läpi surunvalitteluja hän löytää kirjeen Louis-nimiseltä mieheltä. Aluksi kirje vaikuttaa tulleen väärään osoitteeseen, mutta seuraavalla viikolla Camille saa uuden. Ja sitä seuraavalla. Aina tiistaisin.
Kirjeistä alkaa hahmottua tarina, joka juontaa 1930-luvulle. Louis kertoo rakkaudestaan Annie-nimiseen tyttöön, joka maailmansodan kynnyksellä tutustuu kohtalokkain seurauksin Rouva M:ään. Rouva ei voi saada itse lapsia, ja lopulta, Saksan pommittaessa Pariisia, Annie synnyttää herra M:n lapsen. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten oli suunniteltu.
Pikkuhiljaa Camille alkaa aavistaa, että tarina liittyy jollakin tavalla häneen. Mystisen Louisin kirjeistä keriytyy esiin kammottava salaisuus.

Pariisilaisen Hélène Grémillonin (s. 1977) kuulas ja kunnianhimoinen esikoisromaani Uskottuni on saanut kotimaassaan ihastuneen vastaanoton ja sen oikeudet on myyty jo liki kahteenkymmeneen maahan. Grémillon on ammatiltaan toimittaja, ja hän on käsikirjoittanut myös useita lyhytelokuvia.

***


Tämä pienehkö kirja piti sisällään niin suuren tarinan, niin valtavan latauksen tunteita, että uskon Uskotustani jäävän ikuisen lukumuistijäljen. Jo kansi näyttää miten hauras on elämä ja onni. En silti osannut odottaa näin järisyttävää  kokemusta. Tämä kirja oli vain elettävä.

Ehkä yksi syy, miksi kirja tuli iholle ja raastoi vereslihalle, oli teoksen sisältämä äidinrakkaus. Toki oli muitakin rakkauksia. Intohimoinen miehen ja naisen välinen romanssi, polttava mustasukkainen rakkaus ja vielä rakkaus omiin vanhempiin. Kuitenkin kirjan kirkas johtotähti oli -minulle- rakkaus omaan lapseen. Syntymättömään, syntyvään ja synnytettyyn.

En oikein haluaisi kirjoittaa tästä enempää, koska se jotenkin vie teoksesta makua. Toivoisin, että kaikki blogivierailijat tämän lukisivat ja kokisivat. Olen ennakkoluuloisena ajatellut, että ranskalainen kirjallisuus on jotenkin snobbailevaa, mutta kirjailijan teksti osoittautui kohtalaisen arkiseksikin, huurintajuiseksi ja olihan siinä toki jotan taianomaista.

Minä olen rakastunut tähän kirjaan.



Ps. Jätän tässä kohdin plussat ja miinukset pois blogista, ne tuntuvat vähän turhilta...

Marie Hermanson; Laakso

Suojainen yksityisklinikka syvällä Alppien kainalossa on kuin maanpäällinen paratiisi stressin halvaannuttamille asiakkailleen. Puhdas vuoristoilma, reippaat aktiviteetit ja huippupsykologien ammattitaito näyttävät tuottavan hyviä tuloksia.

Kun Daniel tulee hoitolaan tapaamaan kaksoisveljeään Maxia, Maxilla on yllättävä ehdotus. Hän haluaa Danielin jäävän tilalleen laaksoon muutamaksi päiväksi voidakseen käydä hoitamassa raha-asioitaan.

Päivät kuluvat, ja jo alun perin hullulta kuulostanut ajatus muuttuu Danielin painajaiseksi. Miksi laaksosta on niin vaikea päästä pois? Ovatko klinikan asiakkaat sittenkin jotain muuta kuin työuupumuksen nujertamia yritysjohtajia? 

 ***

Laakson löysin täältä. Minulla ei suuria odotuksia kirjan suhteen ollut, ajattelin, että menköön lähinnä välipalaksi. Aivan ihana yllätys, että lukukokemuksesta tulikin huikea! Olin myyty alkumetreiltä saakka. Marie Hermansonilta on ilmestynyt kymmenen kaunokirjallista teosta, mutta tämä on ensimmäinen suomennos. Jään odottamaan mahtavatko toiset romaanit sisältää yhtä persoonallisia tarinoita.

Plussat: On kaksi veljestä, kuitenkin toisistaan pitkälti erossa kasvaneita. Veljekset näyttävät samalta, mutta siihen yhtäläisyydet jäävät. On velvollisuuden tunto ja auttamisen halu. On aivan upea miljöö, ja painajainen, joka muuttuu aina vain vainoharhaisemmaksi.

Kirjailijan kerronta on napakkaa ja hiukan pelkistettyä, enemmänkin toteavaa, kuin maalailevaa. Toki laakson mahtavat maisemat saivat oman osansa romaanissa. Paratiisimaiset näkymät kätkivät sisään käärmeen. Salaisuudet kerittiin pikku hiljaa auki, samalla kun jännityskierroksia ja painajaismaista tuntua nostatettiin.

Ajattelin ennen kuin aloin teosta lukemaan, että mahtaakohan se olla kovinkin ahdistava. Ei ollut. Samaa fiksua arvottelua oli havaittavissa, kuin vaikkapa Verdonin Sokkoleikissä. Näin ollen vinkkaan kirjaa ainakin Verdon-faneille, mutta toki muillekin! Tekisipä mieleni melkein heittää pieni haaste ilmoille niitä lukijoita ajatellen, jotka eivät yleensä trillereiden kyydissä viihdy. Tätä voisi testata! Itse pistän Hermansonin uudet jatkossa aina lukulistalle.

Miinukset: Laakso lähenteli täydellistä jännitysromaania, mitään marinan aiheita en löytäny.

"Hän oli edelleen laaksossa. Hän oli Himmelstalin kuntoutusklinikalla. Saman rakennuksen edessä, jossa hän oli tavannut tohtori Obermannin... montako päivää sitten? Eilen! Hyvä ihme, se oli ollut eilen. Aika käyttäytyi Himmelstalissa kummallisesti.

Annica Wennström; Lapinkylä

 

Lapinkylä on lumoava sukutarina ja rakkauskertomus, joka ulottuu 1860-luvulta meidän päiviimme asti .Eräs nuori nainen löytää kauniit, vanhat kengännauhat äitinsä ullakolta. Äiti ei ole koskaan halunnut korostaa saamelaisia sukujuuriaan, eikä hän kertomansa mukaan tiedä mistä kengännauhat ovat peräisin. Tytär alkaa seurata kengännauhojen tarinaa, joka johdattaa hänet matkalle hänen oman sukunsa historiaan.

Annica Wennström kertoo kauniilla tyylillään neljän sukupolven naisista, joita sitovat toisiinsa lujat siteet. Suvussa on myös vaiettuja asioita, joiden takia naisten on vaikea löytää yhteyttä toisiinsa tai antaa anteeksi.






 Kirsin kirjanurkasta  löysin tämän teoksen, ja ihastuin oikopäätä kirjan kanteen. On se sitten kaunis. Ilokseni tuo kaunokainen komeili kirjaston hyllyssä ikään kuin minua odottamassa.

En ole kovin suuri rakkausromaanien ystävä, ja mielestäni Lapinkylä ei sellainen sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Rakkaus on vain yksi lanka, josta kirja on kudottu. Muita lankoja ovat historia ja saamelaisuus mutta myös oman paikan etsiminen, äitien ja tyttärien väliset monimutkaisuudet, ihmisen ja luonnon suhde, ulkopuolisuuden kokemukset. Aika laaja kirjo. Voisi kuvitella, että jokainen löytää samaistumispohjaa teoksen teemoista. Näin ollen kirjaa voisi suositella kaikille.

Minulle tuli romaanista mieleen yksi loistava ja samantyylinen teos, Merenneitojen laulu (Lisa Carey). Se on tarina kolmen eri sukupolven naisista ja rakkaudesta, jonka vaikutukset siirtyvät "äidinmaidossa" tyttärelle. Merenneitojen laulu sijoittuu Irlantiin ja rakastuin teoksen maisemiin silloin aikoinaan, kun teos ilmestyi. Myös Lapinkylässä karun kaunis Lappi näyttäytyy houkuttelevana ja hiukan mystisenä paikkana.

Plussat: Wennströmillä on omintakeinen kertojanääni, johon pääsi heti sisälle. Se oli runollinen, ja loihti tavallisista ihmisistä esiin ihmeitä. Kirjassa oli aika painostava, pelottavakin tunnelma, joka paikoin häilyi taustalla, paikoin tuli esiin oikein kunnolla. Ehkä juuri sopiva määrä jännitystä piti lukijaa tiukemmin otteessaan.

Jos tarinasta "opetusta" haetaan, anteeksiannon merkitystä tässäkin korostettiin. Oikein.

Miinukset: Kirjan yksi tehokeino oli toisto, mutta välillä toistoa oli liikaakin. Paikoin olisin pientä tiivistämistä kaivannut.

"Hän huuhteli peratut kalat huolellisesti. Toisinaan kaikki oli niin kuin ennenkin. Mutta hetkittäin hänet valtasi tuskallinen tyhjyys. Niinä hetkinä, kun hän tajusi koko kehollaan että Aanta Naahkese oli elossa mutta kuitenkin kuollut, hänen oli vaikea hengittää. Mies oli riistänyt häneltä elämän."