Sitaattikatsaus (ja 510. postaus)

Rannalla

Monissa blogeissa on tässä vaiheessa vuotta, vuoden kääntyessä hissukseen sen paremmalle puolelle, katsahdettu menneisiin lukukokemuksiin. Tehty tarkkoja listoja luetuista, lukemattomista, haasteista. Excel-taulukkoja, kaavoja, ympyröitä.

Luonteelleni tyypillisesti en jaksa mennä aiheeseen kovin syvälle nyt ainakaan vielä. Toteanpahan vain, että kirjoja on tullut luettua. Mukaan on mahtunut tajunnanräjäyttäjiä, kosketuspakkauksia, ja muutama karvainen pettymyskin. Myös neutraaleja teoksia on vastaani marssinut, sellaisia, jotka eivät ole tehneet vaikutusta oikeen suuntaan taikka toiseen.

Koska tykkään poimia lukiessa koskettavia lauselmia talteen, lähestynkin aihetta sitaattipostauksen muodossa. Tänäänhän ei ole... tiistai, joten olen vapaa TTT:n orjuudesta, ja voin napsia juttuun tekstiä sen verran, kuin hyväksi koen.

Näin:


♥ Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Heidi Köngäs; Hyväntekijä


♥ Mutta tätä meidän maailmaamme ei ole tarkoitettu prinsessoille.

 Muriel Barbery; Siilin eleganssi


♥ Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri


♥ On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Laura Save; Paljain jaloin 


♥ Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Tua Harno; Ne jotka jäävät 


♥ Rakastuin hänen läsnäoloonsa ja hänen värisyttävään poissaoloonsa, rakastuin hänen silmissään kylpevään syvyyteen, rakastuin hänen luoksepääsemättömyyteensä ja siihen että hän oli yhtä aikaa maanantai ja viikonloppu.

Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

Wilma

♥ Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)

Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat 


♥ Elias vihlaisi äkillisesti kuin kipeä hammas kesken minkä tahansa arkisen puuhan, kun hän letitti jonkun auki purkautunutta lettiä tai korjasi kirjoituksia tai kun hän oli oppilaiden kanssa jäällä napakelkkailemassa. Hän mietti: mitä jos kipu ei lakkaa koskaan? Jos aika ei muuta mitään vaan aina on ikävä?

Inka Nousiainen; Kirkkaat päivät ja ilta



♥ Hän meni taas portaita alas, istahti varovasti vanhalle sohvalle ja valitsi Ystadin poliisitalon numeron. Kesti muutaman minuutin ennen kuin Martinsson vastasi.
- Missä olet? Martinsson kysyi.
- Ennen kysyttiin, mitä jollekulle kuuluu, Wallander vastasi. - Nyt kysytään, missä joku on. Meidän tapamme tervehtiä toisiamme on tosiaankin kokenut vallankumouksen.
- Soitiko ihan kertoaksesi tuon?

Henning Mankell; Haudattu 


♥ ...kraaterinpohjassa ei ole ääntäkään, onko tämä rakkautta niin kipeää ja sietämätöntä, näinkö kova on voima jolla meidän on tultava toisiksemme että maankuoret räjähtävät, voisiko hän tällä vihalla ja vallalla ulottua niin syvälle että se mikä on tuskin alkanut lakkaa olemasta, siksi hän kaivautuu minuun että saisi kaavittua pois itsensä, rikottua hajalle tämän ruumiin joka on minun ruumiini eikä kenenkään toisen...

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme 


♥ Jos minun olisi pitänyt valita – tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt – olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisessä sateisessa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Minulle syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia.

Antti Tuomainen; Synkkä niin kuin sydämeni 


♥ Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta


♥ Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

Haruki Murakami; Kafka rannalla 


♥ Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Jennifer Egan; Sydäntorni


♥ "Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

Syksyn (kirja)satoa odotellessa! 

Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhala ja Gummerus Oy 2013, 281s. (ennakkokappale)

Linnut heräävät pihakoivussa laulamaan. Lapsi kitisee, syö ja torkahtaa. Kitisee, syö ja torkahtaa. Äiti on tumma. Äiti on vaiti. Äiti on.

Kirja on. On Kirja. Kirjojen kirja.

Yritetäänpä uudelleen. On lukukokemus,  jollaisen jälkeen sanat pakenevat minusta, ne kaikkoavat päästäni usvan lailla, ja jäljelle jää vahva tunnetila. Raju, virkistävä, elämänsuutelema. Taivaslaulu on kirja, jonka jälkeen on aivan sama lukeeko enää mitään tänä vuonna, ensi vuonna, koskaan. Taivaslaulu on The Kirja, Sydänvereni, Aarteeni. Taivaslaulu on tarina, jonka kirjailijaa tahtoisin halata. Kiitokseksi.

Romaani on kertomus aivan tavallisesta nuoresta parista, miehestä ja naisesta. Tutustutaan, rakastutaan, mennään naimisiin. Saadaan lapsi. Lapsia. Loputtomasti lapsia. Koska Taivaslaulun Vilja ja Aleksi poikkevat valtavirrasta uskonsa takia. He ovat lestadiolaisia. Mutta heitä ei paina lestadiolaisuuteen liittyvä lakihenkisyys, ei, he ovat elämäniloisia ja valmiita ottamaan vastaan mitä annetaan. Niin paljon lapsia, kuin Luoja näkee hyväksi antaa. Ainakin aluksi.

En osta itselleni ulkomuotoa, en rakenna elämätarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijasta keskityn luopumiseen.

Syntyy Kaisla, Aava, Otso, syntyy Lumikukka. 9 vuotta, 4 lasta. Ja Vilja on taas raskaana.

Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.

Tapahtuu vähäeleinen, pikkuhiljaa etenevä putoaminen. Vilja putoaa. Hän ei jaksa enää elää kohtuna, rintoina, jatkuvassa pelossa, joka kohdistuu siihen kaikkein läheisimpään kanssakäymiseen oman miehensä kanssa. Että jos raskaaksi tullaan taas. Mutta nyt pelko on käynyt toteen, testissä on kaksi viivaa ja peli pelattu. Epätoivo lyö vastaan niin rajulla voimalla, ettei perhekään voi syvältä vedeltä välttyä.

Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan.

Minkä verran nainen jaksaa? Mitä sana kohtuullinen tarkoittaa? Mihin voi vetää rajan, jos toisella puolella odottaa helvetti, ja toisella taivas.

Toisaalla Aleksi kertoo millaista on elää nuoruuttaan jatkuvassa paineessa uskovien ja uskottomien taholta. Harmaan sävyjä ei ole, on vain mustaa ja valkoista. Kumpaan joukkoon nuori mies mielii kuulua, kun epäilykset kasvavat, maailmannälkä vaivaa. Ja sitten on vielä erään anonyyminä kirjoittavan ihmisen blogi...

Hyvänen aika, mikä paketti! Pauliina Rauhalan, filosofian maisterin ja äidinkielenopettajan esikoinen sivuaa tulenarkaa aihetta aivan äärettömän kauniisti. Viisaasti. Koskettavasti. Tunnistin itseni Viljan väsymyshelvetistä ja pohdinnoista, kuinka kummassa arkea jaksaa. Vaikka itse tietysti pääsen klassisena luterilaisena helpolla näiden kysymysten kanssa. Kun ehkäisy on sallittua, eikä jaksamista tarvitse venyttää äärirajoille.

Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!

Teoksen on lukenut ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Katja/Lumiomena 

***


Mikä se sellainen mies on, joka ei tarjoa urhealle vaimolle leivoksia ihanan odotuksen kunniaksi?
Se on väsynyt mies.
Jos jaksaa kylvää, pitää jaksaa myös korjata sato, sovinisti!

Syyllinen

Olen suunnitellut jo jonkin aikaa tekeväni blogin puolivuotiskatsausta parhaiden sitaattien muodossa, mutta aikani on livennyt käsistä lailla juoksuhiekan. Aivoparkani ovat kihisseet ylikierroksilla jo niin kauan, että välillä jopa lukeminen on osoittaunut piinaksi. Lisäksi kotoinen jännitysgenre tuntuu sen verran puhkikalutulta, etten saa siitä irti kuin tympääntyneitä huokauksia.

Miten minusta tuntuu, että nämä muuta-postaukset menevät aina enemmän tai vähemmän valivalivalituksen puolelle. Mutta hei, katsokaa näitä kuvia!

Mikäli kärsin piakkoin lukujumista, syynä eivät ole tuskastuttavan takertuvan rakkaat kirjani, vaan tällainen pieni otus. Hän muuttaa meille elokuussa. Koirakuumeesta kärsin jo täällä, jolloin vakuuttelin, ettei vielä ole otollinen aika. Muutin mieleni. Aika ei tästä tämän kummemmaksi muutu, voipa peräti olla, että loppuu mokoma kokonaan.

Esittelen teille mopsin narttupentu Wilman vielä paremmin, kunhan hän kotiutuu, ja järkkäri pääsee kunnolla töihin. Ilolla odotamme, minä ja perheeni. Samalla kun kaihostelen edelleen runojen parissa tähän tyyliin:


Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla,
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä

Katri Vala Kootut runot 2001, WSOY

(Miten olen ennättänyt näin vanhaksi, ennen kuin tutustuin Valaan?)

ja

"Ihmisellä on sydämessään kohtia, jotka 
eivät vielä ole olemassa, ja niihin saapuu 
kärsimys, jotta niiden olemassaolo
voisi alkaa."

Léon Bloy


Ettei aivan synkistelyksi menisi, käykää Kirjavalaassa testaamassa mitä lukijatyyppiä edustatte. :)

Perhosen keveydellä loppuviikkoon!


Rakkaudella,
Annika

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo

Hanna-Riikka Kuisma ja Like 2013, 264s. (kirjastosta)

Minua puri kummallinen vampyyri, koska supervoimien saamisen sijasta menetin lähes kaiken, muutuin rammaksi. Ehkä Luukas on vampyyri, joka imee voimia keijukaisista, koska on yhtä kotonaan päivässä ja yössä. Minusta on helpompaa ajatella niin. Vaikka toisaalta, vampyyri ottaa kaiken eikä anna mitään.

Luukas on antanut minulle kaiken, ainoan syyn olla olemassa.

Krista-ihana kirjoitti Valkoisesta valosta sen verran vetävästi, että minun oli pakko laittaa romaani kirjastovaraukseen. Aivan pakko. Romaanin kuumeisen kipuileva tunnelma vaikutti täydelliseltä, ja on aina hienoa tutustua uusiin suomalaisiin naiskirjailijoihin.

Maria, joka käyttää julkisuudessa nimeä Magda Leenantytär, asuttaa vain yhtä huonetta:

Magda Leenantyttären fanikunta koostuu päällisin puolin menestyneistä naisista, ehkä miehistäkin. Sellaisista, joilla on ollut joku – kaikilla on ollut joku, jossain, joskus – ja jotka eivät koskaan ole päässeet siitä yli. Elivät he sitten yksin tai ihan hyvissä liitoissa, ihan hyvien kumppaneiden kanssa, ei mikään voinut koskaan olla täydellistä, koska ole mulle vähän aikaa hän ei riitä kovin monta, monta kymmentä vuotta.

Oikeastaan Marian elintila on kutistunut pelkäksi sängyksi, jota ympäröivät tietokoneet, ruoan muruset ja lääkkeet. Kipu on saanut herkkäsielun vangikseen, kipu joka on koteloitunut naisen ympärille kuin suojaava muuri pahaa maailmaa vastaan. Muurin sisäpuolella kuitenkin kärsitään. Siellä eletään ikuisessa kidutuskammiossa, helvetissä, jota helpottavat vain lääkkeet.


Niin ja tietysti Luukas. Luukas, Marian ensirakkaus, josta elämä aikoinaan riipi irti. Nyt Luukas on vuosien jälkeen palannut. Mies tahollaan lapsettomuuden riivaamassa avioliitossa. Luukas kun elää tissuttelevan ja omista kivuistaan kärsivän Lyydian kanssa, käy välillä helpottamassa oloaan Mariaan. Mariaan, jolle Luukas on koko elämä. Syy kaunistautua pikkutarkasti, turruttaa sairautensa lääkkeillä, varastaa elämältä pieni hetki autuutta.

Kuvioissa hengaa vielä Johannes, aikoinaan tytöt veteliksi hurmannut nykyinen rappioalkoholisti, joka on palannut dementoituneen äitinsä helmoihin kuolemaan. Sillä Johannes on aina valinnut ennen kaikkea nautinnon, elämänsä suurimman rakkauden, alkoholin. Seurauksista piittaamatta. Mutta menneisyydessä kaikkien neljän henkilöiden tiet risteytyivät tavalla, josta irrottautuminen vie eliniän.

Aina melkein, olisi voinut olla, olisi voinut tapahtua. Siitä olisi voinut tulla vuosisadan rakkaustarina ja juuri sen vuoksi tulikin, elämäni rakkaus, voi helvetti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut romaanin, jonka loppuvuodesta muistan ryhtyessäni ruotimaan vuoden suosikkeja. Lukeminen oli sen luokan sulopiinaa, että jouduin välillä napsimaan tekstin aiheuttamaan rujouteen Buranaa. Niin kiihkeästi Kuisma kipua kuvaa. Sen verran nerolla otteella. Ja tietysti itse tarina on kaihoisan kaunis, kerronta kaiken tuskaisuuden keskellä mieltä hyväilevää.

Yksi jos toinenkin lukijoistani voisi tästä innostua. 

Romaanin ovat lukeneet edellä mainitun Kristan lisäksi
Annami
Tuija/ Kirjavinkit

***

Sinun pitäisi tietää. Sinun pitäisi tietää paremmin. Olet jo kerran repinyt sydämen kylmin sormin irti rinnastani. Imenyt vähät vereni ja saanut minut koukkuun, vie viimeisetkin.

Ettei minulla ole häntä

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin katse niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

... Rakkaus on lyhyt ja unohdus niin pitkä.


(Ote runosta)

Pablo Neruda; Andien mainingit, Tammi, 1973

Marko Hautala; Unikoira

Marko Hautala ja Tammi 2012, 266s. (kirjastosta)

Sitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin katosta sataisi pienen pieniä jääkiteitä. Kuulen jonkun liikkuvan levottomasti edessäni. En erota piirteitä, mutta kuulen askeleet ja kuiskaavan äänen: kuussa ei ole mitään, kuussa ei ole mitään...

Viehtymykseni enemmän tai vähemmän kauhun kanssa flirttailevaan maagiseen realismiin ei liene yllätys kenellekään. Mutta itse kyllä mietin Unikoiran luettuani miksen ole aiemmin Marko Hautalaan tämän syvemmin tutustunut. Olen lukenut kirjailijalta Itsevalaisevat, jonka parissa tunsin itseni aavistuksen verran tyhmäksi. En tajunnut, en ymmärtänyt, ainakaan kaikkea. Siinä missä Itsevalaisevien loppupuoli hapertui käsittämättömäksi, Unikoirassa ei ollut samaa ongelmaa. Unikoirassa ei ollut ongelmia ollenkaan, se oli silkkaa mielikuvituksellista lukunautintoa alusta loppuun saakka. Pelottava, kiehtova, merkillinen.

Olisikin edes viivoja.


Jotkut teokset ovat sellaisia, että ne tahtoisi psykologisella tasolla ruotia putipuhtaiksi. Kaivautua henkilöiden pääkoppiin, sanoittaa ja tulkita. Toiset romaanit, kuten esimerkiksi tämä, ovat bloggausmielessä hankalia. Tuntuu, että mitä vähemmän sanoja, sen parempi. Unikoiran kyytiin olisi vain uskallettava hypätä avoimin mielin. Pidettävä kiinni, ja katsottava minne se vie.

Ja aika kauashan se vie. Aina kylmiin matelijauniin, kuun pinnalle, oman mielen syöverehin saakka.

Kun avioerosta toipuva Joonas aloittaa uuden, pikkuisen hämäräperäisen harrastuksen, Eidolon-terapian, todellisuus vääntyy totaalisesti kieroon. Ajatuksiin ujuttautuu koira, koira jolla on kuiskattavanaan tärkeä viesti, koira joka on jotenkin viallinen. Terapian vetäjä Aliisa hurmaa epätasaisella kauneudellaan erosta saakka yksin olleen miehen. Maisema näyttää kauniimmalta - mutta vain hetken. Menneisyyden henki, nuoruudenystävä Jyri ilmestyy juuri samoihin saumoihin Joonaksen elämään. Houreinen tosi sekoittuu uniin, mikään ei ole kovin selkeää... Paitsi se, että Unikoira kantaa.

Ja ihanasti romaanista löytyy huumoriakin:

"Heidegger saa kiittää onneaan siitä, että kuoli ennen kuin joutui näkemään tämän ajan. Aikuiset ihmiset leikkivät sähköposteilla ja... mikä se on, missä on räikeitä värejä ja pornografiaa ja sen sellaista?"
Joonas mietti hetken.
"Internet", hän ehdotti.
"Se juuri. Vihaan sitä."

Mielettömän hyvä trillerijännärikauhuromaani, suosittelen!

Toisaalla:
Kirsi
Leena Lumi
Pia
Susa

Ann Heberlein; En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2009, suom. Ulla Lempinen 2009, 167s.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kultturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Se ei synnytä suurta runoutta eikä sovi kovin hyvin yhteen punaviinin ja sosiaalisten tilanteiden kanssa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätää lattiaan. Pam pam pam kunnes veri vuotaa.

Taivas! Olenko tullut juuri lukeneeksi kirjan itsestäni? Nimeä, diagnoosia ja ajatuksia myöten kohtaisin kaltaiseni, vertaiseni, eräänlaisen sielunsisaren, jonka tekstiä luin vuolaasti itkien. Minä, joka kärsin kroonisesta kyynelummetuksesta.

"Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä." Fuck you. Ikäänkuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.

Juuri nyt olen äärettömän väsynyt, olenhan toipumassa villistä maniajaksosta, joka vei minut polttavalle ajelulle viallisella vuoristoradalla. Siipeen tuli että tuntui. Ja nyt olen niin väsynyt. Niin uupunut. Aivan kuten teoksen Ann. Ann - sisareni, kaksoisminäni, vastaparini.

Kuinka kirjoittaa edes aavistuksen objektiivisesti tällaisesta paketista, joka räjäytti suojamuurini ja löi ohimot verille? No toisaalta, en ole objektiivinen ikinä, enkä kai tule olemaankaan. Kuitenkin, Heberleinin teoksesta kirjoittaminen on niin räikeää henkistä strippausta, etten tiedä kykenenkö tähän. Olen teille kuitenkin melko tuntematon kirjabloggaaja, ja sellaisena tahtoisin pysyäkin.

Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.

Ann Heberlein, ruotsalainen teologian tohtori, keskustelija, kolumnisti ja yliopistonlehtori valottaa kirjassaan tuntemuksia siitä, millaista on koettaa pitää yllä tasaista arkea samalla kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vuoroin mieli syöksyy pimeään masennustunneliin, vuoroin se juhlii ylintä riemua, sairasta euforiaa, manian kourissa. Ja välillä on aivan tavallista. Normaalin arkista.

Heberleinin ajatuksenjuoksu, kiihkeä rytmi ja sanallinen antautuminen eivät ainakaan lukukokemusta synkistäneet. Minusta teos oli paikoin hyvinkin hauska, sarkastisella tyylillään. Ja miten fiksu nainen! Ann pohtii filosofisella tarkkanäköisyydellä elämäntarkoitusta, vahvaa kuolemanhalua, itsemurhan moraalisia puolia. Hulluutta. Jumalaa.

Hän on vakuuttunut siitä, ettei osaa itse elämää. Mutta toisaalta Ann on kolmen lapsen äiti (kuten minäkin), ja painajaismaiset kuvat lapsistaan lohduttomina äitinsä haudan äärellä piirtävät aina pisteen kuolemafantasioille. Hulluihin Ann suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti, kuuluuhan hän itsekin samaan kastiin. Ja Ann on yhtä mieltä Raamatun kanssa - Jumalan on oltava mies. Vain mies voi loistaa poissaolollaan silloin, kun häntä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Ja armo... Ann luottaa armoon.

Saatan olla surkea paskiainen. Ahdistunut tyyppi. Epäonnistunut. Taloudellinen katastrofi. Mutta olen lasteni ainoa äiti. Ainoa. Ainoa. Helvetti soikoon, Ann. Ryhdistäydy.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on yksi rehellisimmistä lukemistani teoksista - ikinä. Se lukeutuu samaan kastiin Paljain jaloin -romaanin kanssa, se polkaisee (viimein) käyntiin ihanan Elegian Mental Cases -haasteen, se antaa vastauksia teille jotka ihmettelette. Millaista on elää kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.



(Toisaalta. Itse huomaan uivani kuitenkin kohtalaisen turvallisissa pintavesissä, siinä missä sisareni porskuttelee aavalla avomerellä. Hän, joka pelkää laillani kaikkea äärentöntä, avaruutta, jossa vain mustuus, tyhjyys, yksinäisyys vallitsevat. Hän, joka kuitenkin on elossa.)

***

Kirjaan ovat tutustuneet ainakin Aili-mummo ja Leena Lumi ja Sanna ja Jenni

Vaan se on kiinni hiuskarvasta

...kaivaisin, kunnes tunnelini
yhtyisi hänen tunneleihinsa,
ja hyvityksen saisivat kasvoni,
esteettä häntä silmiin katsoa.

Vaan se on kiinni hiuskarvasta,
hienosta säikeestä, lain sanasta,
timanttiharsosta, lukinverkosta,
oljenkorsista, muurinharjasta,

rajoituksesta, kuin hunnusta
ylhäisen rouvasväen kasvoilla:
jokainen silmukoista on linnake
ja joka poimussa lohikäärme.


Emily Dickinson; Golgatan kuningatar, Gummerus 2004

Heli Slunga; Orjan kirja

Heli Slunga ja WSOY 2012, 82s. (kirjastosta)

Kuten olen aiemminkin maininnut, minulla on taipumusta päätyä lukemaan teemoitellen. Vieraan turva, osittain Lääkäri ja nyt sama runomuodossa: Heli Slunga Orjan kirja. Joka siis on, kuten kannesta voisi fiksusti päätellä, melko roisia runoutta. Ruumiinnesteet roiskuvat, intiimit tuoksut räjähtävät kasvoille, naisellisuus pursuilee korsetista. Hyvä. Juuri tällaista tähän rakoseen tarvitsinkin. Ja mainittakoon teille, jotka olette jo kyllästyneet teemaan, että olen palaamassa hiljalleen ruotuun. Tutulle trillerilinjalle melko mehevillä teoksilla. Ainakin melkein...

Olen äärettömän huono analysoimaan runoutta. Ne ovat asioita, jotka yksinkertaisesti oman kokemuksen perusteella joko toimivat, taikka sitten eivät. Runoja makustellaan kuin kovaa, kielenpäällä kelluvaa karkkia. Makuun voi mieltyä, suorastaan hullaantua, jos löytää omasta elämästä edes aavistuksen tarttumapintaa. Tai sitten runo voi olla yhdentekevää sanahelyä, ehkä kaunista, mutta onttoa.

Orjan kirja on Heli Slungan kolmas runokokoelma. Slunga ei todellakaan ole mikään turha mimmi, hän kun sijoittui toiseksi vuonna 2007 J. H. Erkon runokilpailussa. Kieltämättä naisen tekstissä on jotain hätkähdyttävää. Limaista lumoa. Suoria sanoja. Meikkikerroksen alla säröilevää kauneutta ja myös kauheutta. Erikoinen ja kiehtova kokoelma tämä, josta poimin muutamia sitaatteja makupaloiksi. Ne puhukoot puolestaan.


KUOLEMANSYNTINEN (s. 26-27)

1.

Himo on kaivo, äkkiä ammennettu,
happo joka polttaa sisäelimet,
kielen nielaiseminen
kermatoffeen mukaan.



7.

nukensilmät muljahtavat,
verellä täytetyt huulet napsahtavat
lapsilukkoon
                   atomit törmäilevät
                               tyhjässä kermakirnussa


***

(s. 36)

Joskus lumi sataa keoksi
kiharoiden päälle
tai aurinko poraa otsaa,
mutta sanat eivät enää auta, sulata metallia
sanat eivät koskaan auta,
kaksintaistelu on turha,

KUOLEMA,

RAKKAUS,

KUOLEMA.

***


Aviomielelle tms. (s.45-46)


1.

...Nyt katselen ympärilleni, näkisitpä    millainen nälkä
minulla on. Ohitseni virtaa kiireisiä ihmisiä, nopeita suudelmia,
ja nuori rakkaus tekee minusta happaman vanhan ämmän,
pilantuneen hedelmän.
En ole menossa mihinkään kuten he,
istun täällä katsellakseni,                 ollakseni hetken poissa.
Tiedäthän, aviomies: tämä on final call, enempää aikaa ei ole,
lisää ei tule,
toinen tarina ei ala, edes mainoskatko, jossa haluani
puhutellaan henkilökohtaisesti, sanotaan että

minä ansaitsen kaiken:
onnen, sileyden, pehmeyden, hyvän maun ja ylellisen tuoksun -

mutta tyydytyksellä on vain yksi suunta ja se on etääntyvä:
sohvan uumenissa vuodesta toiseen
kanavasurffaileva kalmo.



***

RAKKAUDENTUNNUSTUS KENELLE TAHANSA (S.57)

2.

En ole koskaan kuullut olevani kaunis
ilman meikkikerrosta ja korsettia,
solmuja, trikkejä ja saumasukkia,
kukaan ei tunnusta erityislaatuani,
en vaadi paljoa:
vain että mies on sokea muille naisille
mutta löytää minut
Rubensin maalauksesta.


3.

On taas yksi syksy, melkein marraskuu, ja vanhenen koko ajan,
painun kokoon ja pehmenen, saan kylmiä ja kuumia aaltoja,
katkerat suupielet, happaman hajun, koiperhosentomuihon,

jokin muuttumassa maaksi, jokin irtoamassa sieluksi,

... onko jo luovutettava huulten imukupit,
ripsien koukut, rintavaon ansat

jotka eivät enää saa saalista,

haravoitava keltaiset lehdet,
otettava kissa lämmittämään
onttoa, rintaa.


***

(s.78)

Multaa kynsien alla hän tulee pellolta klo 18,
viljelty maa loppuu metsänreunaan,
nälkä ei vaikene, ja kevät alkaa aina jostakin toisaalta.

***

(s.66)

IV

Ja kun he laskevat
kysyvät silmänsä,
tyyntyvät
kaakaomukien ääreen,
ajattelen:
tämän on riitettävä
lapsille kuin aikuisille:

puhu niin totta kuin uskallat

***

Kirjan ovat lukeneet myös
Leena Lumi
Paula
Mari a
Noora

Herman Koch; Lääkäri

 
 Zomerhuis met zwembad 2011, suom. Sanna van Leeuwen ja Siltala 2013, 447s. (arvostelukappale)


"Vaistoja ei voi kitkeä pois", hän sanoi. "Vuosikaudet sivistyksen parissa saattavat häivyttää vaistot näkymättömiin. Kulttuuri ja lait pakottavat meidät pitämään vaistomme kurissa. Mutta vaistot eivät ole koskaan kaukana. Ne odottavat ja iskevät silloin, kun kukaan ei pidä vahtia."

Viime kesänä ilmestynyt, runsaasta blogihuomiosta nauttinut Herman Kochin Illallinen on niitä kirjoja, joita ei aivan helposti ohiteta. Lukukokemus oli kiihdyttävän syvä, raakakin. Paljastihan se jotakin arveluttavaa ihmismielen pimeistä kaivoista. Toisaalta taustalla häilyi vanhemmuus ja polttava kysymys siitä, kuinka pitkälle itse kukin meistä voisi mennä suojellakseen omaa jälkikasvuaan.

Aika pitkälle, jos Illallista on uskominen.

Samalla teemalla jatketaan Lääkärin parissa, joskin aika erilaisin viitekehyksin. Onhan näissä molemmissa romaaneissa paljon samaa sekä ulkoisesti, että sisäisesti. On menestyneitä miehiä. On piilotettuja himoja. Sekä lihallisia, että valtaan liittyviä. On tapahtuma, joka jyrää alleen leppoisan arjen ja heittää tulevat päivät naamalle kuin märän pyyhkeen.

Tosiasiassa odotetaan vain ajankulumista. Kaikki toivo on kiinnittynyt ajankulumiseen. Ei, ei kaikki toivo. Ainoa toivo. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmas jää hetki, josta loppuelämä alkoi. Mutta mihin se loppuu, sitä ei tiedetä. Loppuelämämme jatkuu aina tähän päivään saakka.

Nimensä mukaisesti tämä on tarina lääkäristä. Yleislääkäristä, joka vain vaivoin kykenee peittämään inhonsa ihmisruumista kohtaan. Lääkäristä, joka paisuu omasta vallastaan, eikä epäröi tosipaikan tullen väärinkäyttämään asemaansa. Lääkäristä, joka sarkastisuudessaan toi minulle heti mieleen Housen. Housessa on oma charminsa, niin myös tarinan Marchissa.

Marc on nyt pahassa pulassa. Häntä syytetään vakavasta hoitovirheestä, jonka seurauksena potilas menetti henkensä. Vaikutusvaltainen näyttelijä Ralph on kuollut. Ei liene pelkkää sattumaa, että juuri Ralph, Ralph jonka kesähuvilalla Marc perheineen lomaansa vietti. Ralph, joka loi kiimaisia silmäyksiä Marcin vaimoon. Vaiko sittenkin...

 "Kiltit, mukavat, lempeät miehet - mikäs siinä, mutta se on hyvinvointikysymys. Keskitysleireillä kilteistä, mukavista miehistä ei ole mihinkään."

Näillä kehyksillä mennään, ja lujaa mennäänkin. Romaani keskittyy pitkälti Marcin perin inhimilliseen ajattelukantaan, hänen maailmankuvaansa, joka sekä puistauttaa, mutta myös herättää ymmärrystä. Suvantoja on jonkinverran, mutta lataus pysyy alusta loppuun vahvana.

Kirjan jo lukenut Leena Lumi ruotii teosta näin "Eikö juuri hänen (Marcin) pöyristyttävä epäuskottavuutensa kertojana tee Lääkäristä suven kuumimman kirjan!"

Kyllä tekee. Lukekaa tämä, lukekaa ihmeessä!

***

En halua puolustella itseäni jälkeenpäin. Minä tein niin kuin tein. Seuraavalla kerralla tekisin aivan samalla tavalla, sanovat ihmiset, jotka yrittävät puolustella omia ajattelemattomia tekojaan. Minä en. Minä tekisin kaiken toisin. Aivan kaiken.

Ian McEwan; Vieraan turva

 

The Comforth of Strangers, suom. Marja Alopaeus ja Otava, 138s. kirjastosta

"Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa... Ja naiset haluavat joutua miesten alistaimiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään... He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta." (Robert)

Tarkoituksenani oli tutustua kesän aikana muutamaankin kanssabloggaajan suosikkikirjailijaan. No, hanke on edennyt minulle ominaiseen tyyliin: olen unohtanut koko jutun. Viimekertaisella kirjastoreissulla en kuitenkaan päässyt enää Ian McEwanin ohi, röyhkeästi kirjailija kiilasi eteeni Vieraan turvan muodossa.

Okei, herra McEwan, näytä nyt todelliset kotkan kyntesi!

Kyseisen romaanin kanssa minun ei tarvinut edes poistua mukavuusalueeltani, koska ymmärsin Vieraan turvan kategorioituvan psykologiseksi trilleriksi. Ja tietysti teoksen lyhyt sivumäärä ei ainakaan lukuintoja lannistanut.

Teos oli kieltämättä, hmm, hämmentävä. Siinä vaiheessa kun alkoi tapahtua, ja intoni läikähti kunnolla liekkeihin, oltiinkin jo viimeiselle sivulla. Jäi outo tunne, kuin olisi herännyt painajaisesta, josta reaaliaikaan siirtyminen vaikutti mahdottomalta. Mitä oikein tapahtui? Keiden kammottaviin uniin eksyinkään?

"Kun olen rakastunut johonkuhun olen valmis antamaan hänen tarpeen tullen vaikka tappaa itseni." (Caroline)

Vieraan turva ei kuitenkaan kammottele koko aikaa. Siinä on runsaasti kaunista miljöökuvailua ja maisemilla hekumointia. Painopiste kallistuu kuitenkin vääjäämättä parisuhteen läpileikkaukseksi kaikkine omituisine piirteineen. Nämä piirteet hukkuvat yleensä arkisuuteen. Vaatii taitoa nostella esiin vaikeasti määriteltäviä katseita ja huokauksia.

Romaanihan kertoo Marysta ja Colinista. He eivät ole naimisissa, mutta kuitenkin omaavat pitkän yhteisen historian. Nyt eräänlainen, erillään asuva avopari on lähtenyt nauttimaan yhteisestä lomamatkasta. Pitkästyminen ja kuumat päivät vaivuttavat molemmat uniharsoon, josta toinen parivaljakko, Robert ja Caroline heidät hereille ravistavat. Pyörähtää käyntiin varsinainen lumipalloefekti, jolla on arvaamattoman rankat seuraukset.

Vieraan turva on kummallinen lukuelämys, joka ei ehkä ensimmäisellä kerralla ihan täpöllä aukene. En varsinaisest menettänyt kirjailijalle sydäntäni, mutta siitä huolimatta kiitän kuumeisesta lukuelämyksestä. Elokuvaversion taidan jättää suosiolla väliin...

Romaanin ovat lukeneet ainakin
Erja 
Leena Lumi ,
Sanna,
Jaana
Katja
Kuutar

***

"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."

Jennifer Egan; Sydäntorni

The Keep 2006, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi, 345s. (omasta hyllystä)



Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löytämättömissä – se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä.

Se voisi tapahtua missä tahansa osassa Itä-Eurooppaa. Vampyyrien ja outokummien maanosassa, siellä missä maisemaa vartio Linna.Vanha ja romanttisesti rappeutunut linna, joka on niin valtavan suuri, että sen pimeille käytäville voisi liian helposti kadottaa... Itsensä, identiteettinsä. Vaipua epätodellisten painajaisten syliin.

Linnaa puolestaan vartio sydäntorni. Linnan kuningatar ja valvova silmä, eräänlainen epätoivoisten turvapaikka.

Ja Danny, tarinan lapsiaikuinen antisankari, etsii nyt epätoivoisesti sisäänpääsyä tuohon jättimäiseen rakennukseen, jonka takana taivas värjäytyy vereen. Onhan hänen ökyrikas serkkunsa Howard esittänyt kutsun Danny-boylle, joka puolestaan päästänyt oman elämänsä suistumaan suloiseen sekamelskaan. Goottidanny, joka käyttää onnenbootsejaan, nimeää tunteitaan altoksi ja madoksi, ja on epätoivoisessa koukussa sosiaaliseen mediaan. Jo linnan pihassa mies puskee tuskanhikeä pelkästä ajatuksestakin, ettei löytäisikään internetyhteyttä. (jokaisen kirjabloggaajankin painajainen)

Kun serkukset viimein kesyttömässä linnassa kohtaavat, Dannya odottaa yllätys. Lihavasta ressukka-Howiesta ei ole jälkeäkään. Serkku on kuin uudestisyntynyt. Ja eihän se ole kummakaan, kun miettii, mitä poikien lapsuudessa tapahtui...

Tarina poukkoaa ihanan rosoisesti, eriskummallisella tyylillä nykien. Kertoohan sitä eräs Ray, vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Ray, jolla on osansa tarinassa, mutta millainen, sitä ei uskoisi kukaan. Kirjoitusopettajaan rakastunut, epäonninen Ray, älynsä tiiviisti öykkäri-imagon taakse kätkenyt.

No niin. Olen siis lukenut Sydäntornin. Pakkohan minun oli, koska olen vain nuoralla talutettava kirjabloggaaja, joka tempoilee joka suuntiin kirja-intonsa palossa. Ja Sydäntornista on kirjoitettu sen verran upeasti mm. täällä ja täällä ja täällä ja täällä, että eräänlaisen lukuflown toivossa minäkin. Miksipä en.

Sydäntorni todella teki sen, mitä sen luvattiin tekevän. Räjäytti tajuntani, kyllä. Mutta kirjassa oli myös paljon sellaisia piirteitä, joita en osannut ennakkoon ollenkaan odottaa. Hyvänen aika, romaanihan oli hauska!


Lapsen saaminen teki kovistakin staroista ihan tavallisia torvia lapioimassa mönjää vihaiseen pikku kitaan, tutteja taskussa ja räkää hihoissa ja naamalla autuaan hölmö ilme, josta Danny ajatteli, että sen täytyi johtua sokista, samalla tavoin kuin jotkut ihmiset alkavat laukoa vitsejä sen jälkeen kun heidän jalkansa on räjäytetty taivaan tuuliin.

ja

Martha (puhaltaen savua suustaan): Ei tämä ole rakkautta, vaan jonkinlaista eroottista harhaa.
Danny: Sitähän rakkaus juuri on.

Hykertelin lukiessani tuon tuostakin Danny-paralle, joka oli niin eksyksissä höperölookkinsa takana. Sympaattinen ja ihana Danny! Sydäntorni pursuili repaleisten ihmisten tarinoita, pakkomielteitä ja outouksia. Minulle aiemmin tuntemattoman Jennifer Eganin plussaksi on mainittava sekä kiehtova tarina, joka suorastaan rönsyili metaforista, että hulppean omanlainen kerronta. Pelkäsin aluksi tarinoinnin osoittautuvan liiankin erikoiseksi, mutta kaikkea muuta. Hyvin Eganin kelkassa pysyin ja voi että  – nautin!


***

Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Joel Haahtela; Elena

Joel Haahtela ja Otava 2003, 126s. (kirjastosta)

Ja mitä voisin sanoa hänelle? Odotan naista, jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan, mutta jokaisena aamuna hän tulee luokseni ja hänen ihonsa on talven jäljiltä vaalea tai yön jäljiltä kalpea. En edes tiedä missä hän asuu, mutta olen kuvitellut hänelle kokonaisen elämän. Kun avaan yhden oven, lukitsen toisen, eivätkä ne kaksi ovea koskaan avaudu samaan aikaan.

Joel Haahtela on salaperäisellä tavalla kiehtova kirjailija, josta löytyy jotakin lähes joka blogista. Kaikki tuntuvat häneen hullaantuneen. Pienoista lukujumitusta lääkitäkseni päätin minäkin, kuten huomaatte, ottaa paksujen romaanien väliin jotain kuulaan kapoisaa. Sellaisiahan nämä Haahtelat ovat, pienoiromaaneja oikeastaan. Ajattelin lukea Elenan pitkänä runona, antautua haikean tunnelman vietäväksi.

Iltaisin istun ikkunan ääressä tai puutarhassa ja luen. Luen kaksi kirjaa päivässä ja joskus kolme. Vielä myöhään yöhön saatan lukea, vaikka tuskin enää erotan kirjaimia. Luen itseni pois tästä maailmasta.

Jo alkumetreillä Haahtelan melankolisen kaunis kerronta sekä hiveli tunneratoja, että imaisi vastustamattomalla tavalla mukaansa. Kirjassahan on perin yksinkertainen juoni. On mies, on nainen. On puiston penkki, jolla sankarimme istuu ja odottaa. Joka päivä, odottaa, vain yhtä naista. Nähdäkseen hänen kulkevan ohitseen, saadakseen ehkä pienen tuoksuhavainnon ohi lepattavasta perhosesta. Nainen ei tiedä, mies tietää. Ja odottaa. Eräänä päivänä naista ei kuitenkaan näy. Epätoivo valtaa miehen. Alkaa etsintä, joka on - edelleen - odotuksista täysi.

Tämän enempää Elenasta ei ole tarpeen kirjoittaa. Mitä vähemmän lukija ennakkoon juonesta tietää, sen parempi. Koska lopussa odottaa niin sydäntäriipivä yllätys, ettei romaania kykene ikinä unohtamaan.

Suomalaisten mieskirjailijoiden taso on nyt aivan huipussa. Näitä aarteita nousee kuin sieniä sateella, entisiä suosikkeja koskaan unohtamatta. Haahtela kirjoittaa hienovireisesti ja romanttisesti, ei niinkään eroottisella palolla. Jolle myös on paikkansa, mutta eihän tietenkään kaikkien tarvitse...

Ah, mitä viisautta! Olen löytänyt valon! 

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta.

***

Elenan ovat lukeneet ainakin;
Zephyr
Sanna
Aletheia
Mari A
Linnea
Pihi nainen
Katja
Sara
Susa 
Kaisa

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen 2010, 372s. (omasta hyllystä)


Elämä on päärynä, joka yleensä unohdetaan lasikulhoon nahistumaan samalla kun syödään päivästä toiseen perunoita.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas

Kafka rannalla heitti minut niin intiimisti maagisen realismin maailmaan, että siitä irti pyristely tuntuu mahdottomalta. Aloitin paria teosta, jotka kuitenkin lässähtivät jo alkuunsa kuin kipeän kissan häntä. En päässyt sisälle arkielämään, en ole päässyt vieläkään.

Koska olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksen kahteen kertaan (tällainen uudelleenluku on erittäin epätyypillistä minulle), päätin antaa Harjukaupungillekin toisen mahdollisuuden. Aivan vielä minun ei tarvitsisi päästää irti maagisuudesta, joka leijuu kuin kiehtova huntu lajityypin yllä. Voisin edelleen elää unenkaltaisessa tilassa, haaveilla ja katsoa, saavatko sanat uudenlaisia merkityksiä.

Ja toisaalta, luettuani Harjukaupungin sen ilmestymisvuonna, olin inhottavan flunssan kourissa. Ilmankos minusta tuntuikin nyt siltä, kuin olisin vajonnut kirjan maailmaan ensimmäistä kertaa. Puhtaalta pöydältä. Henkilöiden tuttuudesta nauttien ja kuitenkin seikkailumielellä.

Olli tunsi maisemaa katsoessaan vaikeasti määriteltävää kaipuuta. Samalla tuntui kiehtovan unen tai koskettavan elokuvan jälkeen. Kuin olisi päässyt lähelle jotain merkityksellistä, johon ei kuitenkaan aivan yltänyt.

Kustantaja Olli Suominen kärsii työtovereiden diagnosoimana keski-iän kriisistä. Vaikka arki alkuun rullaa hyvinkin tutunoloisissa perhekuvioissa vaimon ja pojan parissa, kuva normaalista alkaa hiljakseen repeillä. Ensin se käpristyy reunoilta, pian se kärventyy tuntemattomaksi. Koska Olli on alkunut nähdä levottomuutta aiheuttavia unia ensirakkaudestaan Kerttu Karasta. Kirjailijanaisesta, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti teoksestaan Elokuvallinen elämänopas;

Tarkkaile ihmisiä odotushuoneissa, puistojen penkeillä, rautatie- ja linja-autoasemilla. Huomaat, että kun toiset katoavat läpikuultavaan merkityksettömyyteen, jotkut saavat huomiosi etkä voi olla katselematta heitä ja aprikoimatta, millaista olisi olla osa heidän elämäänsä ja muistojaan.

Romaanissa yksi "päähenkilöistä" on Facebook, jonka kautta Olli ja Kerttu alkavat toisilleen viestitellä. Kerttu on kirjoittamassa taianomaista teosta Jyväskylästä, nyt Ollin talliin siirtyneenä. Työkuviot jäävät kuitenkin pian sivuun, koska tilanteet muuttuvat ja kehittyvät elokuvallisen nopeasti. Siinä missä teoksen alku lähti liikkeelle kiusoittelevan hitaasti, kiihtyy tahti hengästyttäväksi viimeistään toisessa luvussa. Unia ja unelmia. Menneisyys, jolloin tapahtui jotain peruuttamatonta.

Ollin ja Kertun tarina lähti lapsena liikkeelle Harjukaupungin salakäytävistä. Sinne Olli päätyi silloisen kaveriporukkansa, Viisikoiden opastamana. Tai oikestaan salakäytävistä tiesi vain Karri. Karri, joka...

- Ei, Karri sanoi niin tiukasti, että muut säpsähtivät. Hän makasi rähmällään maassa, kasvot kolon sisällä. - Ei tämä eläimen kolo ole. Jotain ihan muuta tämä on. 

Kirjan luettuani, tulisella palolla, pääsin taas lähelle Ollin ja Kertun salaperäistä rakkaustarinaa. Pääsin itselleni tuttuun kaupunkiin, jonka M-hiukkasia en ennen tätä romaania tiennyt olevankaan. Ja nyt kaupunki ikään kuin kutsuu ottamaan itsestään selvää. Tule ja katso, jos uskallat. Minulla on sinulle näytettävänä paljon enemmän, kuin ikinä voisit kuvitellakaan. Mutta varo salakäytäviä, ellet halua niihin hukkua.

Romaani on kirjabloggareiden laajasti rakastama, sori kollegat, linkitän nyt laiskasti vain Leena Lumille, josta pääsette eteenpäin.

***

Tiedätkö, viime yönä sinä imit minua ja minä laukesin suuhusi ja sinä sanoit rakastavasi minua ikuisesti. Me takerruimme toisiimme ja vannoimme, että jos jokin joskus erottaisi meidät, etsisimme toisemme uudestaan.

Haruki Murakami; Kafka rannalla

Umbine no Kafuka 2002, suomennos englanninkielisestä käännöksestä Kafka on Shore 2005, suom. Juhani Lindholm ja Gummerus 2009, 639s. (kirjastosta)


Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

Ensin oli Norwegian wood, joka hienovaraisesti minut Haruki Murakamiin tutustutti. Sitten tuli 1Q84 osat 1 ja 2, joka puhalteli jo suurempia liekkejä kirjarakkauden roihuun. Ja nyt viimeisenä henkäyksenä, ehkä kaikkein voimakkaimpana Kafka rannalla. Kirja, jonka me "Murakami-tytöt", Piia, Annami ja Krista luimme kimpassa. Vaihdoimme tuntoja tiettyjen sivumäärien jälkeen ja postaamme romaanin sovittuna ajankohtana, nyt.

Kimppaluku toimi loistavasti (kiitos tytöt :)), varsinkin kun kysessä Kafkan tapainen, hurjasti ajatuksiaherättelevä romaani. Kiehtovalla tavalla ilmava, kerronnaltaan helppo, mutta aiheeltaan monitulkintainen. Myytit, tabut ja indentiteetti, kuten kansilieve lupaa, nousevat tarkasteltaviksi tarinan muodossa.

Ja voi millaisen tarinan! Kirja alkaa siitä kun Kafka karkaa kotoana. Mitäpä Kafkalla, viisitoistavuotiaalla pojalla, jonka oikea nimi ei ole Kafka, kotona olisikaan. Vain hiljaista kuolemaa. Isä, romaanin puistattavin henkilö on poissaoleva varjo, äiti ja sisar puolestaan lähtivät, jättivät Kafkan hänen ollessaan lapsi. Tästä hylkäämisestä Kafka ei ikinä toipunut. Sen perusteella hän muodosti identiteettinsä, päätti olla maailman kovin 15-vuotias. 

Kafkan persoona on ristiriitaisen kiehtova. Toisaalta hän rakastaa lukemista ja kirjastoja. Päätyypä vielä tarinan edetessä asumaan erääseen sellaiseen. Toisaalta Kafka on salskea nuorukainen, pitää itsestään huolta kovalla treenillä, jota ei unohda edes karkumatkalla. Salaperäinen, itseensä eksynyt Kafka.

Toisaalla "henkisesti lahjaton" Nakata, tarinan ehdoton sydän jakaa omituisella tavalla Kafkan kohtalon. Nakata ei osaa lukea tai kirjoittaa, ja luonnehtiikin itseään kolmannessa persoonassa puhuen; "Nakata on hyvin tyhmä". Mutta miehelläpä on varsin yllättäviä taitoja, hän näet osaa puhua kissoille. Taitoaan hyödyntäen Nakata etsii kadoksissa olevia kotikissoja. Työstään hän saa lisätienestiä vaatimattoman aburahan lisäksi.

Kyllä ihminen voi elää, vaikka ei matkustaisi junalla.

Romaani on paikoin suorastaan hulvattoman hauska Nakatan ladellessa näitä elämänviisauksiaan.

Ja

"Se ei siis ollut unta", hän sanoi.
"Anteeksi kuinka?" Nakata kysyi.
"Kivi", Hoshino sanoi. "Siinä se on. Se ei ollut unta."
"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai lauseen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Kafka rannalla -teosta on miltei mahdotonta niputtaa minkäänlaiseen pakettiin. Kirja on niin paljon kaikkea. Kaikkea. Rakkautta, hyvin erikoista sellaista, unia, aaveita, arjen maagisuutta. Se vie lukijansa itse elämän keskukseen. Omaan sydämeensä. Se tempaa mukaansa, näyttää taivaat, joilta toisinaan sataa kalaa, puhaltaa meren rannalle, sille ikuiselle, joka myös eräästä maalauksesta löytyy... Ja on kuitenkin tyylilleen uskollisella tavalla niin uskottava. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset meillä kotimaassa.

Jäljelle jää vain kirjastot, ja ne ovatkin loistopaikkoja – ei sisäänpääsymaksua, kukaan ei nosta äläkkää, kun nuori poika kävelee sisään. Ei muuta kuin istut alas ja luet mitä huvittaa. Minä poljin aina koulun jälkeen lähimpään kaupunginkirjastoon. Sieltä minut löysi lomienkin aikana.

Romaania on luettu ahkerasti ja laajalti. Esimerkiksi täällä löydätte linkkejä eteenpäin.

John Verdon; Murhakierre

Let the Devil Sleep 2012, suom. Marja Luoma ja Gummerus 2013, 604s. (arvostelukappale)

"Tiedättekö, mitä aavesärky on? Sitä esiintyy ihmisillä, joilta on amputoitu raaja. Kipu tuntuu kohdassa, jossa ennen oli käsi tai jalka. Sellaisena henkiin jääneet perheenjäsenet kokevat murhan. Kuin särkynä aaveraajassa, sietämättömänä kipuna tyhjässä kohdassa."

Oletetaan, että minun olisi luonnehdittava John Verdonin uusimman teoksen, Murhakierteen viehtätystä yhdellä sanalla. Se on äly. Jokaisen seuraamani jännärisarjan erottaa toisistaan tekijä, jonka vuoksi sarjaa seuraan kuin pässi narussa. Monissa painopiste on vetävissä henkilöhahmoissa, eräänlaisessa tuttuuden tunteessa, jonka pariin voi aina uuden romaanin myötä palata. Tai sitten räväkässä kerronnassa, kirjailijan taidossa loihtia tunnelmia. Verdonin plussaksi luetaan hänen taitonsa kehitellä arvoituksia, joiden verkossa lukija saa laittaa omatkin aivonystyränsä käyttöön. Vaihtoehtona antaa vain hiuksia nostattavan tarinan viedä.

Koska aina näissä jotain kammottavaa on, aavistus yliluonnollista, joka (valitettavasti) kolahtaa peruskallioon. Ihmisen pahuuteen.

Numeropeli avasi Dave Gurneysta kertovan sarjan. Murhaaja kehoitti uhria ajattelemaan tiettyä numeroluetteloa ja kas, kertoi juuri nämä numerot tulevalle vainajalle. Miten tämä oli mahdollista? Oliko kyseessä ajatustenlukija vai...? Sokkoleikissäkin mentiin samoilla omituisilla elementeillä, mutta tarina aavistuksen "normaalimpi". Murhakierre ottaa askeleen vielä lähemmäksi perinteistä dekkaria, harmi sinänsä. Jo itse nimi ja tuo kansi vähän epäilyttivät. Onko Verdonin ote lipsumassa? Vai kosiskeleeko hän tällä kirjalla pelkästään mieslukijoita? Luvassa on nimittäin kalliita autoja ja isoja aseita (blaah). Alkuperäinen nimivalinta olisi ollut mieleisempi, myös osuvampikin. Let the Devil Sleep.

Eipä olisi kannattanut sarjamurhaajaa herätellä. Näin kuitenkin käy, kun eläkepäiviä viettävään Daveen ottaa yhteyttä nuori toimittajaopiskelija, Kim. Kimin näky on tökkiä haamuja tv-sarjan muodossa, jossa haastatellaan sarjamurhaajan uhrien omaisia.

Haastattelussa keskitytään tarkastelemaan murhien pysyviä vaikutuksia ja pyritään luotaamaan syvältä kaikkea, mikä perheiden elämässä on murhien jälkeen muuttunut.

Ettei sarjan fokus häviäisi, keskitytään vain yhden, 90-luvulla toimineen ja erityisen inhottavan sarjamurhaajan uhrien perheisiin, murhaajan, joka määritteli itselleen nimen "Hyvä paimen". Eikä jäänyt koskaan kiinni.


Gurney ja hänen vaimonsa Madeleine asuvat luonnon keskellä paratiisimaisissa maisemissa. Mutta kuten aiemmissakin osissa, jälleen käärme raivaa tiensä tuohon autuuteen. Joka tosin tuntuu olevan mieleen vain Madeleinelle. Gurneyta pitkästyttää paikallaan olo, uloskaan ei viitsisi oikein lähteä. Toisaalta, onhan hän vielä toipumassa edellisen teoksen loppuratkaisusta, kun niskaan pukkaa jo uutta juttua. Kim pyytää Gurneylta apua, ja toisin kuin edellisissä jaksoissa, nyt Madeleinellakaan ei ole mitään sitä vastaan.

Lukuhetkien Sonjan kanssa pelkäsimme jo etukäteen, ruoditaanko jälleen tässäkin teoksessa riitaisan pariskunnan välejä. Kyllä, meneillään on jatkuva nokan koputus. Madeleine kohtelee miestään kuin lasta - ja kieltämättä lapsellisesti hän vaimoaan kohtaan käyttäytyykin. Verdon jättää nyt kuitenkin parisuhdekiemurat vähän vähemmälle ja panostaa mystisen paimenen tapaukseen. Joka tietysti on täynnä harhautuksia, piinaavia tunnelmia ja psykologiaa. Vaikkapa tässä muodossa.

Ollessani onnellinen tai surullinen oletan, että nykyisessä elämässäni asiat sujuvat hyvin tai huonosti – enkä arvaa, että jokin määrä tunne-energiaa on siirtynyt tukahdetuista muistoista tähän päivään.

Ja toisaalta tämä sitaatti voisi olla kuin suoraan omasta elämästäni

Hän yritti jäsentää faktat, tajuta tapahtumien seuraukset ja päättää, mitä olisi tehtävä ensimmäiseksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonglööri, joka taiteilee kuuden appelsiinin kanssa ja joutuu nappaamaan ilmasta vielä vesimelonin.
Vesimelonin, joka on täynnä räjähdysainetta.

Kuten voitte rivien välistä lukea, pieni pettymys minulle tämän kertainen Verdon. Ei kuitenkaan siinä määrin, että jättäisin sarjan seuraamisen kesken. Kyllä näissä tiiliskivissä oma lumonsa on. Kuten sanottu, se on se äly.

Top Ten Tuesday - silmäys syksyyn

Eräs kirjapostaus hiostaa niskassa, mutta kun kerrankin on TIISTAI ja minulla aikaa koneella hengailla (lapsoset mummulassa), päätin sysätä Murhakierteen sivuun ja naputella jatkoa muinaiseen syyskatsaukseeni. Tällöin kirjakataloginsa olivat julkaisseet vain suurimmat kustantamot, joten listasta tuli tynkä. Moni aarre jäi puuttumaan. Korjataanpa asia nyt.

1. Tammen listaus on tosiaan luettavissa täällä, mutta hyvänen aika, listaltahan puuttuu 1Q84 osa kolme! Osat 1 ja 2 nitoivat Haruki Murakamin yhdeksi suosikkikirjailijakseni - pysyvästi. Mahtava, erilainen lukuelämys.

2. Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa  (Atena) kuuluu monen kirjabloggaajan odotetuimpiin syysuutuuksiin. Minun myös. Pasi on suomen taitavimpia kirjailijoita, hänen äänensä on kerrassaan vastustamaton.

3. Karistolta taas ilmestyvät ainakin nämä kaksi huippukiinnostavaa teosta: M. L. Stedman; Valo valtameren yllä ja

4. Belinda Bauer; Kadonneet lapset. Baueria olen lukenut aiemminkin ja todennut hänen kirjoittavan varsin laadukkaita trillereitä. Aika puistattava aihe tässä heinäkuussa ilmestyvässä kirjassa. Ainakin äiti-ihmiselle.

5. SETSin katalogissa huomioni kiinnittyi useampaankin lupaavanoloiseen romaaniin. Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt -romaanissa sekä

6. Cilla & Rolf Börjlindin Nousuvedessä vaikuttaisi olevan niitä minulle omimpia elementtejä.

7. Siltalalta luetaan luonnollisesti uutta Herman Kochia Lääkärin muotoisessa paketissa. Miksi? Koska Illallinen ei vienyt nälkää mennessään. Päinvastoin.

8. (Hups, olemme jo kasissa) Bazarilta odotan Karen Thomson Walkerin Ihmeiden aikaa ihan jo kauniin kantensa puolesta. Myös Sebastian -sarja saa jatkoa Tunturihaudan myötä - teoksella vankka sija lukulistallani.

9. Minervan katalogista löytyikin hauska yllätys; blogikollega Siina Tiuraniemi julkaisee heidän tallissaan esikoisteoksensa Kukkia Birgitalle. Romaanin idea hykerryttää jo valmiiksi.

10. Teokseltakin löytyy kaikkea kivaa, mutta mainittakoon tässä Johanna Sinisalon Auringon ydin.

Olemmeko näiden teosten myötä syksyn ytimessä? Mitä aarteita listaltani puuttuu? Heti tuli mieleen ainakin Eowyn Iveyn Lumilapsi, joka vaikuttaa aivan ihanalta.

Vielä on kuitenkin kesää jäljellä, ja varsinkin heinäkuussa kustantamot viettävät hiljaiseloa. Ovathan he sielläkin lomansa ansainneet. Silloin uutuuksia ahmivalle kirjabloggaajalle avautuu loistava tilaisuus paneutua ns. vanhempaan kirjallisuuteen, koluta ajan ja ajatuksen kanssa kirjaston hyllyjä. Tai vaikka omia. Innostavaa!

Leppoisia suvipäiviä teille!


♥ Annika