Åsa Larsson; Uhrilahja

 


Lainion kylässä ammutun karhun vatsasta löytyy ihmisen peukalo. Muutaman kuukauden kuluttua paljastuu raaka murha. Sol-Britt Uusitalo on pahoinpidelty talikolla kuoliaaksi.

Syyttäjä Rebecka Martinsson uskoo murhan liittyvän hämäriin kuolemantapauksiin menneisyydessä. Yhteyden on löydyttävä ennen seuraavaa uhria.

***

"Kirjat! Ne lievittävät Elinan tuskaa. Kun hän lukee, hänen ei tarvitse ajatella Hjalmaria tai tulevaisuutta."

Kirjoilla on tosiaan tällainen ominaisuus! Kirjojen parissa murmelielämää viettävä kotiäitikin tempautuu erilaisiin ympäristöihin ja tapahtumaketjuihin. Ah. 

Åsa Larsson on kirjoittanut viisi juristi Rebecka Martinssonista kertovaa kirja. Viimeisimmän (Kunnes vihasi asettuu) ja tämän uuden välillä on ehtinyt vierähtää jo tovi. Minusta edellinen kirja oli kirjailijalta paras, joten odotin innolla uutta tarinaa. Nyt en osaa sanoa, onko edellinen vaiko peräti tämä parempi. Larsson on yksinkertaisesti hyvä. Hänen kerronnassa on psykologista syvyyttä ja dekkareille harvinaislaatuista runollisuutta.  

Plussat: Vaikka kirjassa rikoksella on paikkansa, päähenkilön välisissä jännitteissä on lukijalla miltei enemmän jännitettävää, kuin itse tarinassa. Rebeckan ja kiltin, mutta lapsuudessa kasvonsa polttaneen poliisin, Kristerin kuviot pitävät otteessaan. Koskettavakin tarina on, koska yksi päähenkilöistä on kovia kokenut lapsi. Romaani herätti myös kaipuuta matkustaa Lappiin, niin elävältä ja mystisen karulta se kirjan sivuilla vaikutti. Minähän olen syntynyt Oulussa (no, sitä ei kai vielä Lapiksi lueta), ja jonkinlainen pohjoisen identiteetti siitä on jäänyt, vaikka nykyään eteläsuomessa asustelenkin.

Miinukset: Hyvän kirjan, tai oikeastaan hyvien kirjojen putken jälkeen tulee väistämättä alakuloinen fiilis. Taas joutuu odottamaan himottuja varauksia kirjastosta. Taas joutuu odottelemaan, koska Larsson uuden kirjan julkaisee. Täytyy vain toivoa, ettei siihen mene yhtä kauan kuin edellisen kanssa. 


Suosittelen uusille ja vanhoille Åsa-faneille!

Outi Pakkanen; Julma Kuu

Rakkaussuhteissaan epäonninen Johanna Lind törmää kaupungilla elämänsä mieheen. Salamarakkaus sokaisee naisen eikä hän näe vaaran merkkejä eikä kuuntele läheisten varoituksia. Johanna Lind ajautuu syvälle intohimoiseen suhteeseen ennen kuin huomaa, ettei kaikki taidakaan olla sitä miltä päältä päin näyttää.

Naapuritalon yksinäinen tarkkailija näkee mitä on tapahtumassa ja päättää rientää Johannan avuksi, mutta tuleeko pelastus sittenkin liian myöhään? Onko narsisti sotkenut uusimman uhrinsa jo liian syvälle petosten verkkoon?

Outi Pakkasen tarkkasilmäinen ja ajankohtainen uutuus pureutuu yksinäisten city-ihmisten rakkauden nälkään ja hyväksikäyttöön. Narsismin ja egoismin tappava yhdistelmä piirtää julmalla tavalla kuvaa nyky-yhteiskunnan arvoista.

***

Plussat: Julma kuu jatkaa Outi Pakkasen tuttua, loistokasta tyyliä. Helsinki näyttää jälleen pimeät puolensa, kuten kirjailijan tavaramerkkiin kuuluu. Arki voi muuttua hetkessä kammottavalla tavalla, ja toisaalta kuka olisi siltä turvassa? Juuri jännityksen tuominen tavallisten ihmisten elämiin, on sitä parasta Pakkasta. Näissä kirjoissa poliisin työ jää sivulle, tai puuttuu kokonaan, joten perinteisistä dekkareistä ei voi puhua. Jos kaipaa psykologista jännitystä, on Julma kuu varma valinta!

Miinukset: No, minusta teoksen kerran aloitettuaan, se olisi pitänyt saada lukea yhdeltä istumalta loppuun saakka. Sitä on kuitenkin tullut jo niin vanhaksi, ja toki taaperon yöheräämisillä on oma osuutensa asiaan, koska kerralla en jaksanut (silmät ei pysyneet auki) teosta lukea. Kun se odotettu loppuratkaisu sitten tuli, olin hiukan pettynyt. Lopusta en uskalla kuitenkaan yhtään enempää sanoa. Toisaalta minua myös hiukan tökki Johannan karrikoidun naiivi persoona. Jos mies käyttäytyy, kuin tämä "ihanuus", niin voi hyvää päivää, kuka ryhtyy tällaisen tyypin kanssa yhtään mihinkään. Mutta kuten sanonta kuuluu, rakkaus on sokea.

Karin Alvtegen; Todennäköinen tarina

Tukholmalainen pariskunta hankkii kartanon Norrlannista ja Helena pääsee toteuttamaan unelmaansa, hotellia maalla. Mutta avioliitto natisee liitoksissaan ja pian Helena on yksin kiukuttelevan teini-ikäisen tyttärensä kanssa.

Eräänä päivänä asiakkaaksi saapuu Anders, liikemies, jonka elämästä on merkitys kadonnut samalla kun miljoonat ovat virranneet pankkitilille. Hän on ajanut kolarin ja tarvitsee nyt paikan, jossa voi toipua rauhassa.

Kahden kolhiintuneen ihmisen kohtaaminen nostaa pintaan vanhat pettymykset, pelot ja surut, mutta hiljalleen kypsyy myös kyky hyväksyä nykyisyys, tarttua rohkeasti uuteen ja antaa elämän viedä.

Jännityksen mestari Karin Alvtegenin uusi romaani on vahva ja nautittava kertomus ihmissuhteista, ennakkoluuloista - ja lopulta myös rakkaudesta.

***

Olen fanittanut Alvtegenia hänen ensimmäisistä teoksista lähtien. Kirjailijalta tulee romaaneja maltillisin väliajoin (aivan liian harvoin!), ja hänen uutuutensa ovat aina Kirjallisia Tapauksia. Tätä romaania on odotettu. Hartaasti. 

Aiemminhan Alvtegen on kirjoittanut vahvalla psykologisella tarkkanäköisyydellä ladattuja trillereitä, ja samaa latausta pitää tämäkin teos sisällään. Erona muihin kirjailijan kirjoihin, tässä ei tapahdu murhia, eikä edes rikoksia. Kirjaa onkin mainostettu kirjailijan "uutena aluevaltauksena". Vaikea tätä on kategorioida, perus draamaa tämä ei ole, eikä oikein trillerikään. Tämä on yksinkertaisesti parhautta!


Plussat: Miten voikin hyvin tavallisen oloisesta tarinasta, kahden keski-ikäisen ihmisen kohtaamisesta saada aikaan tällaista draamaa? Kirjan olisi mielellään ahminut kerralla - yritin silti lukea säästeliäästi- vaikka siinä ei tapahtunut kovinkaan paljon. Mihin tarvitaan lopulta tapahtumavyöryä, kun jo ihmisen päänsisällä tapahtuu niin hurjasti? Mutta on taito osata kirjoittaa näistä asioista. 


Kirja herätti hurjasti ajatuksia. Kaikki ei ollutkaan ihan niin, kuin lukija aluksi luuli, ja itse tarina oli aivan valloittava, vaikka kerrontaa niin kovasti hehkutankin. Pieni maaseutuhotelli miljöönä toimi ja valloitti. Samoin henkilöt, joita oli vähän, mutta joiden elämiin tarkasti pureuduttiin. Loppuen lopuksi kirjan edetessä lukija alkoi tunnistaa henkilöiden piirteissä paljon omiakin, ja katse kääntyikin omaan itseen. Näin kävi ainakin minulla.


Miinukset: Koska kirjasta tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani, on kritiikin antaminen vaikeaa. Alvtegenin elämänkatsomus poikkeaa pitkälti omastani, ja välillä tuli sellainen fiilis, että hän hiukan liikaakin omia näkemyksiä alleviivasi.


Joka tapauksessa suosittelen erittäin suurella lämmöllä!

Johan Harstad; Darlah

NASA palaa Kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää maailmanlaajuisen arvonnan. Norjalainen Mia, japanilainen Midori ja ranskalainen Antoine ovat kolme onnekasta, jotka pääsevät mukaan ainutlaatuiselle palkintomatkalle vuoden 1969 kuuraketin kopiolla. Samaan aikaan dementoinut entinen astronautti seuraa kauhulla matkan uutisointia - Kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä. Sitten yhteys Maahan katkeaa, tukikohdan generaattori sammuu, Antoine katoaa... Ja Kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa.

***

 Asiaan liittymättömällä kommentilla polkaistaan liikkeelle tämä arvostelu. Minulta oli lipsahtanut täysin ohi sellainen uutinen, että Karin Slaughterin uusi teos olikin jo julkaistu, ennakkotiedoista poiketen. Hyvin harvoin ostan kirjoja, mutta pistin heti tilaukseen Pettävän hiljaisuuden. Kirja on ehkä vuoden odotetuin, aivan ihanaa, kun on hyvää luettavaa tiedossa! Hyvänä kakkosena olen odotellut toisen Karinin, Alvtegenin uusinta, ja sekin saapunee pian lukuvuoroa odottamaan kirjaston varauksista. Vuoden kolmanneksi odotetuin taas taitaa olla Åsa Larssonin Uhrilahja, sekin tulollaan. Lukukesästä on luvassa siis varsin maukas!


Mutta itse kirjaan. Nappasin tämän kerrankin randomina hyllystä, ihan vain siksi, että kiinnostuin ideasta. Luen erittäin vähän nuorille tarkoitettua matskua, vielä vähemmän scifiä. Kuu on aiheensa puolesta ollut esillä elokuvamaailmassa Iron Skyn ja Apollo 18:n myötä. Aiemmin mainitun olen nähnyt, Apolloa en (vielä). Minua kuu on kiehtonut aina, varsinkin sen pimeä puoli ja olen hulluna kaikkiin mahdollisiin salaliittoteorioihin. Siispä kestin urheasti teoksen "teinihömpötykset" ja alun lämmittelyvaiheen. Sitten kun kirjassa alkoi pienen henkilöiden esittelykierroksen jälkeen tapahtua, niin oksat pois! Vauhti oli päätähuimaava ja tunnelma ihan oikeasti pelottava. Mikä voisikaan olla hurjempi miljöö kauhukirjalle, kuin harmaa, karu kuu, jossa ollaan kertakaikkisen eristyksissä.

Plussat: Ei tämä ehkä mikään kirjallinen helmi ollut, mutta silti karmivan hyvä lukukokemus! Pelkäsin vähän, että teoksen lopusta tulee siirappia, mutta mallikkaasti norjalainen kirjailija senkin hoiti. Kyllä tätä voi suositella.


Miinukset: Ehkä liian pitkä alku ja liian nopea loppurysäys? Kuuhun pääsyn jälkeen kerronnassa olisi voitu vähän jarrutella.

Alicia Giménez Bartlett; Petra Delicado ja merkityt tytöt

 

Vauhdikas naispoliisi Petra Delicado ratkaisee rikoksia Barcelonan maisemissa. Sarjan ensimmäisessä osassa Petra tutustuu käytännön kenttätyöhön apulaisensa Garzónin kanssa jäljittäessään nuoria naisia piinaavaa rikollista.

Petra on töissä Barcelonan poliisipiirin arkistossa ja on juuri muuttamassa uuteen asuntoon, jossa hän haaveilee viettävänsä rauhallisia koti-iltoja. Elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun hänet kutsutaan selvittämään raiskaustapausta. Alaiseksi hänelle annetaan hitaanpuoleinen lähes kuusikymppinen Garzón, joka tulee toisesta kaupungissa. Pian raiskattuja tyttöjä on jo kolme, ja tekijä on selvästi sama. Kaikkien tyttöjen käsivarresta löytyy pyöreä jälki, joka on tehty piikeillä. Neljännen tytön ihosta löytyy hopeinen piikki, joka vie poliisikakaksikon vihdoin raiskaajan ja nyt myös murhaajan jäljille. He seuraavat tekijää Barcelonan vanhankaupungin kujilla ja baareissa peläten, että uhreja tulee koko ajan lisää.

Railakas yksityiselämä sekä kaksi takertuvaa ex-miestä haittaavat välillä Petran työtä, samoin joka paikkaan ehtivä lehdistö. Huumori, rehevä kielenkäyttö, kepeä sanailu ja nopea juonenkuljetus takaavat, että Petra Delicado -sarja saa sijan myös suomalaisten sydämissä.

***

Nyt alkaa jo epäilyttää mikä minua vaivaa, kun kirja toisensa jälkeen osoittautuu pieniksi pettymyksiksi. Olihan tuo edeltäjä, Etten palaisi tuhkaksi hieno romaani, mutta varsinainen lukemisen palo jäi puuttumaan. Samoin kävi tämän espanjalaisen sarjan avausosan kanssa. Kirja on alunperin julkaistu jo 90-luvulla, ja melkoinen hitti se käsittääkseni omassa maassaan on. Suomalaiset pääsevät nyt "pienellä" viiveellä Petra Delicadoon tutustumaan. Mielipiteeni on, että dekkarigenre olisi pärjännyt vallan mainiosti ilman tätä sarjaa, mutta hei, minulla on nyt ilmeisesti joku oma juttu, kun kirjat ei maita.

Plussat: Olihan näitäkin. Vaikka teoksen alkupuolella harkitsin vakavasti jättäisinkö kirjan kesken, plussaa on jo se, että luin teoksen nikotteluista huolimatta loppuun. Aikamoiseksi persoonaksi Petra paljastui. Hänestä löytyi tulta ja tappuraa mutta myös herkempi puoli. Ainakin päähenkilön ajatusmaailma tuli varmasti lukijalle tutuksi. Kerronnan huumorille annan myös maininnan.

Miinukset: Kirjassa oli jotain häiritsevän sekavaa. Kerronta eteni omituisella tyylillä; tapahtumakohdat sutaistiin hirveällä kiireellä ohi, ja sitten vauhti tipahti taas nollaan. Pääasiassa kirja keskittyi kuvaamaan Petran ja hänen alaisensa Garzónin kimurantteja välejä. Alkuun molemmat inhosivat toisiaan ja loppu puolella miltei ystävystyivät. No jaa, aika ennalta-arvattavaa. Toisaalta Petran filosofiat saivat melkoisesti sivutilaa. Minua ihmetytty myös espanjalaisen poliisin työn kuvaus. Oliko kirjailija ihan tosissaan sijoittamalla päähenkilönsä tuon tuostakin baariin tuopille keskellä työpäivää? "Hmm, kinkkinen juttu, lähdetäänkö kaljalle?" Arg.

No, tästä on tie vain ylöspäin!

Gaute Heivoll; Etten palaisi tuhkaksi

Kenet me näemme kun näemme itsemme?

Romaanin kertoja on Gaute Heivoll -niminen mies, kirjailija, joka palaa kotiseudulleen tutkimaan synnyinvuotensa outoja tapahtumia. Vuoden 1978 alkukesällä etelänorjalaista kylää terrorisoi tuhopolttojen sarja: kahdeksan taloa paloi maan tasalle. Syyllinen löytyi lopulta lähempää kuin kukaan uskalsi odottaa.

Menneisyyteen uppoutuminen sysää kirjailijan vastatusten myös oman kasvuhistoriansa kanssa. Oli kaksi kunnollista poikaa, tottuneita tekemään mitä heiltä odotettiin. Yhdestä tuli kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Miksi?

Autofiktiivinen romaani sai ilmestymisvuonnaan Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Etten palaisi tuhkaksi on monikerroksinen kuvaus aikuiseksi kasvamisen ja identiteetin muotoutumisen asetelmista sekä monista kasvoista, joita rakkaudella on. Taiturimaisin vedoin Heivoll piirtää esiin valoisan kesäyön ja henkilöiden mielenliikkeet. Samalla tulipalokesän tapahtumista kutoutuu tiheä jännitystarina.

***

Yhdessäkään lukemassani kirjaa koskevassa arviossa ei ole romskusta pahaa sanaa sanottu. Enpä sano minäkään.

Plussat: Siis uskomattoman kaunis, herkkä ja puhutteleva romaanihan tämä oli. En käy tässä enempää ylistyssanoja suoltamaan, koska kirjaa on hehkutettu jo valmiiksi niin paljon. Mahtavia arvioita ovat blogit pullollaan! Minulle tuli kerronnasta mieleen Henning Mankellin jotenkin samantyyppinen rauhallinen tarinointi, tosin Heivollin teksti oli vielä runollisempaa ja monipuolisempaa, kuin Mankellilla. Surumielinen tunnelma on käsinkosketeltavaa molemmilla herroilla, molempien teoksissa on myös tarkkanäköistä viisautta niin ihmisen psyykkeestä kuin elämästä yleensä.

Miinukset: Anteeksi nyt kovasti, mutta välillä koin kirjan tylsäksi. Vaikkapa ne hirven paloittelukohdat. Mikä niissä oli pointti? Varmasti jotain hyvin oivaltavaa ja syvällistä, mutta olen ollut viime aikoina sen verran väsynyt, etten päässyt aivan siihen tunnelmaan, jonka teos olisi nautittavuutensa puolesta kaivannut.

Johanna Tuomola; Minkä taakseen jättää

Lohjalla riehuu raiskaaja, joka valitsee uhreikseen vain miehiä pyrkien aiheuttamaan heille suurta tuskaa ja julkista häpeää. Rikosylikonstaapeli Noora Nurkka palaa häämatkaltaan keskelle sarjaraiskauksien tutkintaa. Raiskaaja onnistuu mystisesti välttämään kiinnijäämisen ja poliisi ajautuu umpikujaan toisensa jälkeen. Tutkinnan ohella Noora tappelee terapeuttiaan vastaan ja totuttelee yhteistyöhön uuden työparinsa Abdi Kahirin kanssa. Poliisin verkko kiristyy, mutta kenen ympärille? Ja onko seuraava uhri joku Nooran kollegoista?

Minkä taakseen jättää on neljäs osa Johanna Tuomolan kiiteltyyn ja suosittuun Noora Nurkka -sarjaan. Tuomola kuvailee ihmissuhteita ja niiden mutkikkuutta uskottavasti. Kirjassa tarkastellaan yhteiskunnallisesti ajankohtaisia teemoja kuten maahanmuuttajiin suhtautumista sekä erilaisille rikoksille tyypillisten rangaistusten oikeudenmukaisuutta.

Tuomolan tuttuun tyyliin kirja tempaisee mukaansa ja pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti, mutta ilman väkivallalla mässäilyä. Minkä taakseen jättää -teos on takuuvarmaa lukemista kaikille jännityksen ystäville!

***

 Minulla on hiukan asenneongelmia näiden suomalaisten pienten kustantamoiden kanssa. Jo lähtökohtaisesti ajattelen, ettei vaikkapa Myllylahdelta voi huippuluettavaa tulla. Jos ko. teos olisi tunnetumman kirjailijan tekstiä, ja tunnetumman kustantamon julkaisema, olisin varmasti tykännyt ihan toisella tavalla. Se etten romaaniin hullaantunut, on pitkälti omien korvieni välissä, joten pyydän suhtautumaan kriittisyydellä arviooni.


Lopusta löytyy kirjailijan jälkisanat; "Suomessa raiskataan arviolta 7000 naista vuosittain. Vuonna 2010 annettiin 95 raiskaustuomiota". Tähän pohjautuu kirjan tarina. Jo nimi antaa ymmärtää, että teoksen pahis on kostoreissulla. Niin poliisit, kuin lukijatkin voivat hyvin tämän "pahiksen" motiivit ymmärtää. Kirjailijalla onkin taito häivyttää mustan ja valkoisen rajoja. Oikeuslaitos on lapsen kengissä edelleen raiskaustapauksissa, jo tuo edellä mainittu lukema sen kertoo. Helposti asetelma käännetään päälaelleen, ja raiskauksen uhrista tehdäänkin syyllinen tyyliin "jos antaa ymmärtää, pitäisi myös ymmärtää antaa". Uhrit kokevat turhaan syyllisyyttä myös oman puseron sisältä. Surullista ja karua ja niin väärin. 


Plussat: Kirja onnistui herättämään niin ajatuksia, kuin tunteitakin, ja sehän on pääasia, vaikkei tämä kirjallinen helmi ollutkaan.


Miinukset: Kansi kuva oli aika tökerö. Henkilöt jäivät minusta pinnallisiksi, ja kirjailijalta puuttui omaleimainen kerrontatapa. Tämä on Tuomolan neljäs aikuisten romaani, jotka on hän on julkaissut tiiviiseen tahtiin. Jospa kerrontaan löytyy jatkossa syvyyttä.

Christian Rönnbacka; Troijalainen

Suomessa vähän tunnetusta poliisin peitetoiminnasta kertova tarina koukuttaa ja yllättää.

Rikosylikonstaapeli Antti Hautalehto saa komennuksen vaaralliseen peitetehtävään. Hänestä tulee pikkurikollinen Harri Kvick, joka värvätään kansainvälisen huumeliigan juoksupojaksi Helsingissä.

Yhä suuremmat huumelastit kulkevat Antin avulla myyjältä ostajalle, ja liigan johtajat käärivät muhkeita voittoja. Antti näyttelee osaansa kylmän rauhallisesti, vaikka luodit lentävät ja paljastuminen tietää hengenmenoa.

Operaatio Troijalainen on ensimmäinen osa Antti Hautalehdosta kertovasta dekkarisarjasta.

***

Bazarilta tulee juu hyviä kirjoja, mutta myös pettymyksiä. Olisi pitänyt luottaa intuitioon tämän teoksen suhteen. Hyvänen aika, jo takakannen perusteella olisi pitänyt älytä, ettei tämä ole mun juttu. Minulla oli kuitenkin niinkin katastrofaalinen tilanne, että varaamani uutuudet jumittivat jossain  kirjaston uumenissa päällystämistä odottamassa, enkä keksinyt muutakaan mitä lainata, joten Rönnbacka lähti mukaan.

Plussat: Alku oli hyvä. Melkoisella rytinällähän tässä mentiin eteenpäin, mutkat suoriksi, ja niin edelleen, mutta tykästyin hersyvään dialogiin siinä määrin, että päätin antaa romaanille mahdollisuuden. Teoksen alkupuolella nauroin muutamassa kohdassa jopa ääneen. Vai miltä puutarhatonttujen sarjamurhaaja kuulostaa?

Miinukset: En kuulu kirjailijan kohderyhmään syytä, etten ole mies. Olen varma, että uroksiin tämä romaani iskee toiminnalla, maskuliinisella uhoamisella ja puutteellisella naiskuvalla (teoksen ainoa naispäähenkilö oli avussa oleva kaunis blondi...). Itse en tykännyt. Lupaavan alun jälkeen mäiske alkoi kyllästyttää ja iltaisin kun kirjaa luin, havahduin monen iltana siihen, että olin nukahtanut valot päällä ja lukulasit nenällä teoksen parissa.

Mutta kuten sanottu, en kuulune kirjailijan kohderyhmään. Miesten kannattaa tämä tsekata.

S. J. Watson; Kun suljen silmäni

"Taitava ja tarkkanäköinen tutkielma ällistyttävästä vammasta. Älyttömän hyvä trilleri." Lionel Shriver

Christine herää joka aamu vieressään vieras mies, joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä. Lisäksi mies kertoo, että Christine on 47-vuotias ja että hän oli 20 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, joka vaurioitti hänen muistiaan pahasti. Joka ilta kun Christine nukahtaa, hänen muistonsa kuluneesta päivästä pyyhkiytyvät pois.

Menneisyys alkaa hahmottua, kun Christine aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen salassa mieheltään.

S. J. Watson kuvaa eläytyen ja taidokkaasti Christinen haavoittuvaa asemaa ja klaustrofobiselta tuntuvaa tilannetta. Miten voit tietää kuka olet, jos et muista mennyttä elämääsi etkä tiedä, keneen voit luottaa?

***


Plussat: Bazarilta tulee kyllä hyviä kirjoja! Olin tämän uutuusteoksen kanssa skeptisellä mielellä luettuani aiemmin hiukan samantapaisen trillerin nimeltä Hämärän hetki. Muistisairaudesta kertoi sekin kirja, mutta tempo oli laahaava ja päähenkilöstä tuli minulle melko pian "inhokki". Sen sijaan Kun suljen silmäni ihastutti minut saman tien, kun olin tarinan aloittanut. Mietin, miten voi toimia tarina, jossa päähenkilö elää aina päivän kerrallaan ilman muistoja, ja miten kirjailija voi luoda juonesta sellaisen, ettei lukija joudu kärsimään liiasta toistosta. Turhia pelkoja. Tämä romaani toimi loistavasti ja tarina kantoi huikeaan loppuratkaisuun -kyllä, loppu yllätti minut- saakka! Aivan mahtava tarina, mahtavat henkilöt huikealla kerronnalla. Tiedän, että tämä hehkutukseni saattaa aiheuttaa kuvotusta niissä, jotka kirjaan eivät ole tutustuneet, mutta uskoisin, että sen lukeneet ymmärtävät hehkutukseni.

Miinukset: Kirja jätti armottoman eroahdistuksen. Vaikka yritin lukea sitä hissukseen, niin tulihan se viimeinen sivu kuitenkin vastaan ja nyt en tiedä mitä lukisin. Aivan sama. Samalle tasolle ei yllä mikään romaani.

Uskoisin siis, että tässä tuli vuoden 2012 paras jännäri. Tosin Karin Slaughterin uusin on ilmestymässä ensi kuussa, siitä voi tulla melko kova haastaja...

Antonio Hill; Kuolleiden lelujen kesä

 

Rikkaan perheen 19-vuotias poika Marc on pudonnut kotinsa ylimmän kerroksen ikkunasta juhannusjuhlien jälkeen. Toisin kuin ensin uskotaan, kyseessä ei ole onnettomuus eikä itsemurha. Muutaman päivän päästä Marcin ystävä Gina löytyy ranteet auki viillettyinä omasta kylpyammeestaan.

Hyväosaisten nuorten kuoleman taustalta paljastuu vuosikausia jatkuneen hyväksikäytön ja laskelmoidun julmuuden mutkikas vyyhti.

Juttua alkaa tutkia pitkältä pakkolomalta poliisivoimiin palannut komisario Héctor Salgado. Karismaattisen argentiinalaissyntyisen poliisin työtä tukahduttavan kuumassa Barcelonassa varjostaa hänen oma anteeksiantamaton erehdyksensä, mistä hän joutuu jälleen karvaasti maksamaan.

***

Päätin pölliä idean muista blogeista, ja alkaa kirjaamaan plussat ja miinukset lukemistani kirjoista. Ehkä näihin hajanaisiin aatoksiini näin ollen joku "roti" saataisi.


Plussat: Sain Vangin ja tämän samaan aikaan hyppysiini, ja ankaran pohdiskelun jälkeen päädyin Adler-Olsenin teoksen ensin lukemaan. Ilokseni voin todeta, että upeiden jännäreiden putki sen kun jatkuu. 

Jo romaanin nimi on pahaenteisen lupaava, samoin kansi. Vaikka Vangin jälkeen en ollut yhtä vastaanottavaisella lukutuulella, kuin yleensä, tämä kirja imaisi mukaansa muutaman ensimmäisen lauseen jälkeen. Kirjasta huomasi heti, että kerronta oli, voisiko sanoa, keskivertodekkaria moniulotteisempaa. Ja sitä tummansävyistä huumoria riitti. Vaikka olen tällainen jännärihirmu, juoni oli rakennettu sen verran taidokkaasti, että välillä en oikeasti tiennyt, miten kirja voisi tulla loppumaan. Jos minut saa juonella harhautettua, niin se on jo jotain!


Myös päähenkilöt ansaitsevat maininnan. Héctorilla oli samankaltainen elämäntilanne, kuin Vanki -romaanin päähenkilöllä (eronnut, traumatisoitunut, yksinäinen), mutta hän paljastui miellyttäväksi, melankoliseksi herrasmieheksi. Toisin kuin "edeltäjänsä". Naispäähenkilö huomasi heti kirjan alussa -yllätys- olevansa raskaana, mutta vaikka aihe on hiukkasen tutunoloinen, Hill onnistui esittämään tämänkin asian tuoreella tavalla. 


No niin, ja sitten ne miinukset: ...Vaikeaksi meni. Ehkä juoni oli paikoitellen epäuskottava? Tämä oli niin hyvä kirja, etten voi muuta, kuin antaa omat suositukseni.