Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Elena Ferrante; Uuden nimen tarina

Storia del nuovo cognome 2012, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2017, 508s.

Toistelin mielessäni joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.



Harvoin, jos koskaan kestän uudelleen lukea vanhoja tekstejäni. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Minun oli, toistoa edes hiukan välttääkseni, luntattava mitä noin vuosi sitten Napoli -sarjan ensimmäisestä osasta, Loistavasta ystävästä kirjoitin: Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. 

Aivan näillä samoilla linjoilla jatkuu Uuden nimen tarina. Mutta nyt mennään tunnepuolella yhä dramaattisempaan suuntaan; Ferrante suorastaan kaivautuu nuoruutensa palossa epävarmojen, mutta hurjalla kunnianhimolla varustettujen ystävysten ytimiin. Naiseuteen miehen varjossa. Köyhyyden ja puutteen pelossa. Tuskaisessa elämänjanossa.

Lila siis päätyi naimisiin rikkaan, mutta väkivaltaisen kauppiaan, Stefanon kanssa. Päivät kuluvat perheyrityksen parissa, mikäli kaunis, tuliluontoinen, myrskyävän oikukas nuori nainen niin haluaa. Lilan persoona, periksiantamattomuus ja luonteenlujuus tulivat tutuiksi jo Loistava ystäväni -teoksessa. Ja me rakastamme Lilaa, inhoammekin häntä toisinaan, mutta emme voi silti olla antamatta anteeksi naisen oikkuja.



"Mitä silloin mahtoi sattua, kun aloin odottaa sinua? Jokin vahinko, kouristus, hikka, menivätkö sähköt, kärähtikö hehkulamppu, putosiko pesuvati komuutin päältä? Jotakin on täytynyt tapahtua, kun sinä synnyit noin mahdottomaksi, noin erilaiseksi kuin muut." (Lilan äiti)



Elenaa elämä kohtelee lempeämmin. Lilan varjosta hiljaisella lujuudella itsensä muovannut tarinan kertoja toteuttaa, molempien tyttöjen, toiveista huikeimman; hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Viimein Elena kykenee tuntemaan jonkinlaista arvostusta itseään kohtaan, mutta valitettavasti se jää väliaikaiseksi. Koska näyttämölle astelee hontelo, sotkutukkainen älykkö, Elenan ikirakkaus Nino. Nino, johon lankeaa tietysti, tottakai myös Lila.



Mikä ajoi minut käyttäytymään sillä tavalla? Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi  rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon?



Kuten edellinen osa, myös Uuden nimen tarina jättää meidät kihisevän kihelmöiviin tunnelmiin. Minulle kirjasta muodostui suoranainen pelastusrengas dekkari- ja arkiähkyyn. Lisää Lilaa, lisää Elenaa, kiitos!


***

Kirja on ehtinyt vilistä jo monissa blogeissa. Leena Lumilta löydätte kattavan linkkilistan!

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...

Dare Talvitie; Epäsoinnun periaatteet

Myllylahti 2015, 277s.

"Tältä siis tuntuu olla kolmikymppinen ja pelätä graffitia", Eikka jatkoi odotettuaan hetken turhaan että Krista saisi sanaa suustaan.


Tältä siis tuntuu olla pian nelikymppinen kirjabloggaaja, joka on lukenut kirjan, hyvän kirjan, mielenkiintoisen ja hiukan pelottavankin, mutta ei oikein osaa sanoa ymmäriskö lukemaansa. Minulla on hurja tarve paneutua tekstiin, tarinaan, henkilöihin, ja jos koen jääväni vähän ulkopuoliseksi, harmistun. Ehkä tämän kirjan ollessa kyseessä kysymys on siitä, etten ole itse koskaan opiskellut yliopistossa. Jotkut termit jäivät vieraiksi. Ohitin ne kuitenkin pystypäin, ja annoin erittäin viisaan, mutta samalla letkeän kerronnan kuljettaa.

Dare Talvitien esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet on jääskeläismäinen reaalifantasiatarina kahdesta hyvin erilaisesta opiskelijasta. Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi yhteen yöhön, jolloin matemaattiseen tutkimukseen keskittynyt Eikka ja humanistisen alan opiskelija, anarkistinen Krista päätyvät samoilemaan valtavan yliopiston valtaviin kellariverkostoihin.

Krista etsii epätoivon vimmalla oraakelia, jolle hänellä on esitettävänä painavia kysymyksiä. Eikka ei usko moisen kellareissa asustavan, mutta päätyy maanisen Kristan järkeväksi seuralaiseksi. Pian kaksikko huomaa kannoillaan jotain häiritsevää. Kammottavaa. Mörön.

Tuo hirviökö yrittää kaksikon salaperäistä matkaa hidastaa, vai piileekö taustalla vielä jotain muutakin? Ja mikä on hirviön perimmäinen olemus?

Jäin miettimään takakannen tekstiä; "Yhdessä yössä Eikan ja Kristan kanssa lukija käy läpi yliopisto-opiskelun ylä- ja alamäet," Varsinaisen juonen taustavireenä on aistittavissa koko ajan syvempi stoori, joka aukesi itselleni vain ajoittain.

Pienistä epäluuloistani huolimatta romaani on loistavaa tekstiä teille, jotka olette opiskelleet yliopistossa. Teille, jotka pidätte maagisesta realismista, sujuvan kipakasta sanailusta ja gootahtavan spefistä tunnelmasta, unohtamatta tietenkään huumorin pilkahdusta silmäkulmassa.


"Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta."
"Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle." 
"Mä harkitsen lähteväni vaihtoon jonnekin, missä on hyvä kokemuspohjaisten mielenhäiriöiden osasto. Mä luulen että se vois olla mun juttuni. Voisin ottaa sivuaineeksi vaikka hermoromahdukset ja unettomuuden."



***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Arja, SUOMI LUKEE Krista ja Taika.

Kaj Korkea-aho; Paha kirja

Onda boken, suom. Laura Beck ja Otava 2015, 317s.

Pasi nauroi niin että vähän sylkeä päätyi pöydälle. "Tapahtumahorisontin sisäpuolella painovoima on niin vahva, ettei sieltä pääse mitään ulos. Ei mikään aine. Ei edes valo." Hän niisti ennen kuin jatkoi. "Se mikä ohittaa tapahtumahorisontin joutuu vääjäämättä mustaan aukkoon. Ja häviää muulta maailmankaikkeudelta."
"Vähän kuin jos muuttaa Helsinkiin."

Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.

Näin takakansi. Näin koko kirja. Raskas salaisuuksien painosta. Vaietuista sanoista, joilla valta suistaa sielu parka kohti kadotusta. Paha kirja on hymni melankolialle, yliluonnolliselle ahdistukselle. Joka kuitenkin on niin inhimillistä. Kuin auringonpimennys. Kuin hääjuhla Kustavissa.


Melankolia vaikutuksineen oli tietysti mutkikkaampi asia, eikä se suostunut alistumaan järjen vaatimuksiin. Se oli koko ajan läsnä, oletettavasti synnynnäinen ominaisuus, joka kaikesta päätellen vain voimistui. Sen unohtaminen vaati yhtä suurempaa päättäväisyyttä tai syvempää humalaa mitä vanhemmaksi ihminen tuli ja mitä enemmän hän näki.


Aikoinaan Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen aiheutti minussa positiivisen kylmiä väreilyjä. Kirjoitin kirjasta näin: Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

Samankaltaista hiipivää kauhua, leikittelyä luonnollisella, ja sillä tummemmalla löytyy uusimmastakin. Pidin ihan hirveästi tarinan tehokeinosta, jossa alkumetreillä iskostetaan lukijaan pelko, ja sitten rauhoitellaan normaaliin. Sillä sitäkin kirjasta löytyy, paljon.

Tarina sijoittuu yliopistomaisemaan Turkuun. Pasi Maars, tyypillinen opiskelijanuorukainen ei tiedä mihin ryhtyy löydettyään eräästä keskustelusivustolta runoilijan nimeltä Leander Granlund. Miehen, joka kirjoitti unholaan painuneen pahan kirjan. Kirjan, jonka lukemisesta joutuu helvettiin. Kirjan, joka ikään kuin vain odotti syvyyksissä mahtinsa uutta aikaa.

Ja se aika on tullut nyt. Tämän saa tuta lehtori Mickel, runoilijaa ruton lailla pelkäävä mies, sekä Calle, jota ystävän yhä vain omituisemmaksi käyvä käytös hämmentää. Callella riittää jo valmiiksi murheita. Ja aina vain synkemmäksi käy miehen mieli.

Vaikka Paha kirja ei edeltäjänsä tasolle ehkä ylläkään, tarina on omituisen hiipivän rujo. Se sisältää kumman lisäksi myös mustaa huumoria, ihmissuhdekiekuroita. Hieno romaani, joka ansaitsee tulla huomioiduksi!


Laki antoi hyvitystä loukatusta kunniasta ja mustelmista, mutta raunioitettu sydän oli vääryys, joka ihmisen odotettiin hyväksyvän, jonka kanssa hänen vain odotettiin elävän.

***
HS:n arvio teoksesta