Siltala 2015, 437s. |
Tobias halusi uskoa olevansa laupias ja hyväsydäminen, vaikka oli pohjimmiltaan itsekäs ja häikäilemätön. Mutta oli miten oli, kukaan ei uskonut lähetyskentän asiaan Tobiasta syvemmin.
... Ihmiseksi Tobias muistutti ihmeteltävän paljon hevosta. Hän oli oikukas, vikuroi ja temppuili, mutta kehtasi kuitenkin loukkaantua, jos häntä ei taputeltu jatkuvasti kaulalle ja kehuttu.
Voi Tobias, niinhän me kaikki. Niinhän me kaikki. Luettuani kirjailija Lauri Mäkisen 50/50, jäin napakasti koukkuun miehen tyyliin. Teksti tulee kohti omintakeisella varmuudella. Elämä ei koskaan ole mustavalkoista, emme me ihmiset, harvoin edes tilanteet. Ehdottomuudelle on paikkansa, mutta ilman lempeyttä pimeät virrat nappaavat hyvätkin aikomukset omaan käyttöönsä. Kuten Raamatussa sanotaan "...Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta..."
Ja miten tämä liittyy itse aiheeseen? Meillä on käsissämme aivan loistava lukuromaani, joka sisältää vanhan kunnon dekkarin ainekset. Kuka sen teki ja miksi?
Pastori Tobias Johansson on jo valmistautunut lokoisiin eläkepäiviin, kun hän herää keskellä yötä hirvittävään uutiseen: jo pieneksi käynyt ja hylätty, lähetyssaarnaajien rakentama kappeli palaa. Kun Tobias ehtii paikalle, hän löytää vaivoin hengissä kituuttavan naisen. Sisällä raunioissa hiiltyy kuin kohti vapautta kurottautuvan tuntemattoman ruumis.
Tobias oli uskonut tarjoavansa tytölle paremman elämän, vapauttavansa tämän pimeydestä ja johdattavansa valoon. Hän halusi yhä uskoa, että oli tehnyt juuri niin. Mutta sitten tuli näitä päiviä, jolloin valon ja pimeyden raja hämärtyi, eikä Tobias enää ollut varma siitä kummalla puolella rajaa hän seisoi.
Toki suomalaisilla lähetyssaarnaajilla on ollut omat kahnauksensa 1900-luvun alun Ambomaalla, paikassa jossa he ovat työskennelleet jo vuosikymmenet vaihtelevalla menestyksellä. Sieluja on kastettu, kirkko on kasvanut. Kuka sytyttää juuri nyt kappelin tuleen ja miksi tekijäksi väitetään syytöntä naista? Vieläpä Tobiaksen omaa suojattia, häntä, joka saapui kerran lähetysasemalle niin haavoittuvana... Pastorin on puututtava vielä kerran asioiden kulkuun, hänen on pelastettava Martta kuolemantuomiolta ja samalla pyrittävä suojaamaan mahdollisimman pitkälle omat salaisuutensa.
Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on puhutteleva, nerokas tarina hyvin kaukaa, ja silti niin läheltä. Mäkinen kuvaa uskomattoman elävästi lähetystyöntekijöiden arkea ankarien olosuhteiden keskellä. Surumielisestä pohjaväreestään huolimatta tekstin energisyys pyyhkii pois liiallisen synkkyyden. Miten unohtumattoman erilainen lukuelämys, jonka ääni ja kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.
Ihmisen sielu ja mieli ovat vain Kaikkivaltiaan luettavissa, ihminen ei voi toista ihmistä koskaan todella tuntea.