perjantaina, joulukuuta 29, 2017

Lauri Mäkinen; Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset



Siltala 2015, 437s.



Tobias halusi uskoa olevansa laupias ja hyväsydäminen, vaikka oli pohjimmiltaan itsekäs ja häikäilemätön. Mutta oli miten oli, kukaan ei uskonut lähetyskentän asiaan Tobiasta syvemmin.

... Ihmiseksi Tobias muistutti  ihmeteltävän paljon hevosta. Hän oli oikukas, vikuroi ja temppuili, mutta kehtasi kuitenkin loukkaantua, jos häntä ei taputeltu jatkuvasti kaulalle ja kehuttu. 



Voi Tobias, niinhän me kaikki. Niinhän me kaikki. Luettuani kirjailija Lauri Mäkisen 50/50, jäin napakasti koukkuun miehen tyyliin. Teksti tulee kohti omintakeisella varmuudella. Elämä ei koskaan ole mustavalkoista, emme me ihmiset, harvoin edes tilanteet. Ehdottomuudelle on paikkansa, mutta ilman lempeyttä pimeät virrat nappaavat hyvätkin aikomukset omaan käyttöönsä. Kuten Raamatussa sanotaan  "...Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta..."

Ja miten tämä liittyy itse aiheeseen? Meillä on käsissämme aivan loistava lukuromaani, joka sisältää vanhan kunnon dekkarin ainekset. Kuka sen teki ja miksi? 

Pastori Tobias Johansson on jo valmistautunut lokoisiin eläkepäiviin, kun hän herää keskellä yötä hirvittävään uutiseen: jo pieneksi käynyt ja hylätty, lähetyssaarnaajien rakentama kappeli palaa. Kun Tobias ehtii paikalle, hän löytää vaivoin hengissä kituuttavan naisen. Sisällä raunioissa hiiltyy kuin kohti vapautta kurottautuvan tuntemattoman ruumis.


Tobias oli uskonut tarjoavansa tytölle paremman elämän, vapauttavansa tämän pimeydestä ja johdattavansa valoon. Hän halusi yhä uskoa, että oli tehnyt juuri niin. Mutta sitten tuli näitä päiviä, jolloin valon ja pimeyden raja hämärtyi, eikä Tobias enää ollut varma siitä kummalla puolella rajaa hän seisoi.



Toki suomalaisilla lähetyssaarnaajilla on ollut omat kahnauksensa 1900-luvun alun Ambomaalla, paikassa jossa he ovat työskennelleet jo vuosikymmenet vaihtelevalla menestyksellä. Sieluja on kastettu, kirkko on kasvanut. Kuka sytyttää juuri nyt kappelin tuleen ja miksi tekijäksi väitetään syytöntä naista? Vieläpä Tobiaksen omaa suojattia, häntä, joka saapui kerran lähetysasemalle niin haavoittuvana... Pastorin on puututtava vielä kerran asioiden kulkuun, hänen on pelastettava Martta kuolemantuomiolta ja samalla pyrittävä suojaamaan mahdollisimman pitkälle omat salaisuutensa.


Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on puhutteleva, nerokas tarina hyvin kaukaa, ja silti niin läheltä. Mäkinen kuvaa uskomattoman elävästi lähetystyöntekijöiden arkea ankarien olosuhteiden keskellä. Surumielisestä pohjaväreestään huolimatta tekstin energisyys pyyhkii pois liiallisen synkkyyden. Miten unohtumattoman erilainen lukuelämys, jonka ääni ja kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.



Ihmisen sielu ja mieli ovat vain Kaikkivaltiaan luettavissa, ihminen ei voi toista ihmistä koskaan todella tuntea.



lauantaina, joulukuuta 23, 2017

Ne vuoden parhaat




Ensinnäkin, noiden hömelönassujen myötä (rottia en edes yritä kuvata) toivotan teille kaikille mitä suloisinta joulua! Tänäkin vuonna se saapuu, myös mataliin majoihin ja pieniin pirtteihin, meillekin, jotka jaksamme niin vähän.

Ja tietysti tässä kohdin vuotta on kiintoisaa kurkistaa mitä sitä on tullut luettua. Karsinta parhaimmistosta on vaikeaa, mutta kuten yleensä, nostan esiin ne lukukokemukset, jotka tulivat lähelle. Aivan iholle saakka. Taikka sitten jollain muulla tapaa ravisuttivat, herättelivät ajatuksia tai jäivät mieleen kummittelemaan.



Kertomakirjallisuus


Eve Hietamies: Hammaskeiju

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Heidi Köngäs: Sandra

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti





Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuus sekoittuneena poissaolevaisuuteen, sydämentykytys sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen. Se ei tule kuitenkaan olemaan vaikeampaa kuin menneisyys.



Jännärit/Trillerit


Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä

Jo Nesbo: Jano

Daniel Cole: Räsynukke

Pierre Lemaitre: Silmukka



Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.



Dystopiat


Beth Lewis: Suden tie

Margaret Atwood: Orjattaresi



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.




maanantaina, joulukuuta 18, 2017

Jännärit nippuun



Hei ystävät!

Vuoden lähetessä loppuaan lukutahtini sen kun kiihtyy. Ehkä tämä on jotenkin alitajuista, nappaan vielä tuon ja tuon, tuokin täytyy ehtiä vaikkei mitään kiirettä olekaan. Lukeminen jatkuu myös vuonna 2018. Koska haluan jättää muistijäljen (miltei) kaikista lukemistani teoksista, päätin niputtaa samaan postaukseen kolme kohtuu samantyylistä kirjaa.



Birthdays for the Dead 2012, suom. Virpi Kuusela ja HarperCrime 2015, 415s.


Stuart MacBride: Pahan postia 
(arvostelukappale)


Minä pyydän... Hänen suunsa muodostaa sanat tahmean teipin takana, mutta kuluu vain tukahtunutta vaikerointia. Hänen olkapäitään särkee - molemmat käsivarret on väännetty selän taakse. Nippusitellä kovaan puutuoliin sidottuja ranteita ja nilkkoja kirvelee.



Skotlannissa syntyneen kirjailijan, Stuart MacBriden Pahan postia on teos, jonka aloitin reilu vuosi sitten. Silloin kirja tuntui liian äijämäiseltä (mitä se onkin), sekosin saman tien henkilöhahmoissa ja kaikki tökki siinä määrin pahasti, että jätin suosiolla kesken. Kuitenkin, jollain tapaa juoni jäi mieltä kutkuttamaan. Tässä lukutarmopuuskassani sitten aloitin romaanin uudelleen ja nyt tekstistä löytyi aivan toisenlainen imu.

Kirja ei ehkä ole nappivalinta kaltaiselleni tunnepitoisten, pohdiskelevien dekkareiden ystävälle, ja silti rentturikostarkastaja Ash Hendersonista ei voinut olla pitämättä. Karmaiseva on tarinakin; kahdentoistavuoden ajan "Syntymäpäiväsankariksi" nimetty sarjamurhaaja on siepannut pian 13-vuotta täyttäviä tyttöjä, muistaen surusta sairaita vanhempia brutaalilla tavalla. Tämä psykopaattimurhaajamme lähettää toinen toistaan kammottavampia valokuvia kuoliaaksi kidutetuista lapsista. Vanhempien ei sallita unohtaa. Ei myöskään Ashin, jonka oma tytär Rebecca katosi viisi vuotta sitten.

Varsin hirvittävästä aiheestaan huolimatta MacBride keskittyy tosiaan enemmän toimintaan kuin tunteiluun. Tällaisille dekkareille on aikansa, välillä on hyväkin olla mietiskelemättä liikaa ja antaa vain turvallisen taidokkaasti kirjoittavan kirjailijan viedä.





Marked for Life 2016, suom. Hanna Arvonen ja HarperCrime 2017, 382s.


Emilie Schepp: Ikuisesti merkitty
(arvostelukappale)



Hänellä oli outo tunne kehossaan. Aivan kuin hänet olisi suljettu paksun lasin taakse, aivan kuin hän olisi seissyt paikallaan ja katsonut itseään kävelemässä sorapolkua pitkin kohti taloa... aivan kuin hänen kehonsa olisi reagoinut, mutta ei hänen mielensä.
Hänen jalkansa veivät kohti taloa.
Konemaisesti.



Syyttäjä Jana Berzeliuksesta kertova esikoisromaani on astetta vakavampi jännäri. Myös Ikuisesti merkityssä tapahtuu paljon ja kiivaasti, kuitenkin tahdilla, jossa lukija ehtii välillä vetämään henkeä. Hyvin usein jännityskirjallisuudessa päähenkilöä riivaavat menneisyyden haamut, jotka putkahtelevat pintaan kesken tutkinnan ikään kuin henkilökohtaisina viesteinä. Kuitenkaan koskaan aiemmin en aivan näin rankan lapsuuden piinaamaan henkilöön ole törmännyt; Janan kokemus on vailla vertaa. Syyttäjän jäätävän persoonan taakse kätkeytyy pahasti haavoittunut lapsi. Samanlainen kuin murhattu poika, jonka ihoon on kaiverrettu tutun oloiset kirjaimet...

Kaikki alkaa, kun maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kotoaan murhattuna. Ainoaksi epäillyksi jää hänen oma vaimonsa. Toisaalta miksi ikkunalaudalla kuultaa tuntemattoman lapsen sormenjälkiä, pariskuntahan on lapseton?

Ikuisesti merkitty on melankolinen ja varman oloinen dekkari järkyttävästä aiheesta. Sen päähenkilöiden toivoisin vielä sarjan edetessä kasvavan. Janasta kuulemme varmasti lisää.




Tammi 2017, 270s.


Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
(kirjastosta)


Laskettujen silmäluomien takana pääkopassa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona on jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä.


Nappasin Jari Järvelän uusimman kirjaston pikalainahyllystä. Se ken tulee viimeiseksi -romaani tarjoaa mahtavia maisemia, vainoharhaisia tunnelmia sekä hurjat määrät sukkahikeä.

Euroopan vaativimman vaellusreitin GR20 selvinneitä odottaa miljoonan euron palkinto. On kyse kisasta, johon on valittu kymmenen eri tavoin yhteiskunnasta syrjäytynyttä suomalaista. Kaikkia heitä yhdistää rahanhimo. Vaikka sen eteen olisi rämittävä jalkansa piloille, kiivettävä hengenvaarallisia reittejä täysin ilman kokemusta, sopivista varusteista puhumattakaan.

Vaara vaanii myös tuntemattomalta taholta; salaperäiset kuolemantapaukset napsivat heitä yksi kerrallaan. Silti, hämmästyttävää kyllä, kukaan kilpailijoista ei vapaaehtoisesti luovuta. Ajatus rikkaudestako noita poloisia ajaa eteenpäin, vaikko halu pärjätä kerrankin elämässään?

Huumorilla startannut tarina muuttuu sivu sivulta, ruumis ruumiilta yhä piinaavammaksi. Murhaaja voi olla kuka tahansa, eikä kukaan voi luottaa muihin kuin omiin jalkoihinsa. Jos niihinkään.

Kirjailija Järvelä on itse kulkenut GR20 reitin poikansa kanssa, kokemuksen syvä rintaääni paistaakin elämyksen kuvailuissa niin selkeästi, että lukiessa tuli ihan hiki. Hieno romaani omaa vahvan jälkimaun.



Vuoden 2017 parhaimmat lukuelämykset vaativat vielä oman postauksensa, joka valmistuu viimeistään joulun jälkeen. Rauhaisaa joulunalusviikkoa!




torstaina, joulukuuta 14, 2017

Fiona Barton; Leski



The Widow 2016, suom. Pirkko Biström ja Bazar 2017, 367s. (ennakkokappale)



Yritän kovasti olla epäilemättä häntä, mutta joinakin päivinä, niin kuin tänään, se on hyvin vaikeaa. Alan kuvitella, mitä voisi tapahtua. Turha ajatella pahinta, minun isäni sanoo äidille kun äiti joutuu paniikkiin, mutta on vaikeaa olla ajattelematta. Vaikeaa, kun pahin on aivan lähellä. Oven takana.


Ensinnäkin, kiitos Bazarille mahtavasta joululahjasta! Sain nauttia Leskestä jo ennen sen varsinaista julkaisuajankohtaa, joka on tammikuussa. Leski on jälleen kerran uljas osoitus kirjallisuuden mahdista. Teos on niin polttavan hyvä, että minun on vaikea uskoa sitä esikoisromaaniksi.

Tarina sai syntynsä pitkään toimittajana työskennelleen Fiona Bartonin kiinnostuksesta hirmuisista rikoksista syytettyjen miesten vaimoja kohtaan. Millaista on elämä "hirviön" puolisona? Minkä verran he kumppaninsa teoista lopulta tietävät? Ja miksi niin monet vaikenevat?

Jean on juuri tällainen vaimo, sittemmin leski kun Glen menehtyy onnettomuudessa. Nyt Jean on vapaa miehensä kuristavasta otteesta. mutta onko hänellä vieläkään rohkeutta kertoa perimmäistä totuutta? Toimittajat ovat jo pitkään "majoittuneet" pariskunnan talon pihalle lööppien toivossa. Ovikello soi, postiluukku rämisee, ulos ei voi mennä. Mutta Jeanin pokka pitää. Uskollisesti tuo typerästi hymyilevä nainen seisoo miehensä rinnalla, oikeudessakin, silloinkin kun Gleniä syytetään pienen tytön katoamisesta...


 Olen yhtä syyllinen kuin hänkin. Tuntuu oudolta tietää salaisuus. Se painaa vatsassa kuin kivi, rusentaen sisälmyksiä ja tekee kuvottavan olon joka kerta kun ajattelen sitä. Ystäväni Lisa puhui raskaana olemisesta sillä lailla - lapsi työnsi kaiken tieltään. Valtasi hänen ruumiinsa. Minun salaisuuteni tekee samoin.


Samaan aikaan rikostutkijat paiskovat töitä todistaakseen miehen syyllisyyden. Lukija ei voi olla turhautumatta Bob Sparkesin rinnalla, tuon tapauksen riuduttaman komisarion, jolle pikku Bellasta tulee suorainen pakkomielle. Eikä hän ole ainoa.


Leski on huumaavan tunnepitoinen lukuelämys. Sitä lukee kuin transsissa niin monenlaisten tunteiden riipiessä rintaa. Alkuun Jeania on lähes mahdotonta ymmärtää, varsinkin kun hän käyttää miehensä toiminnasta nimitystä höpsötykset. Pettääkö nainen itseään näin taitavasti, kuinka pitkälle sokeus on omavalintaista? Toisaalta näin lähelle rikollisen sairasta mieltä harvoin pääsee. Katsellaanhan häntä vaimon rakastavilla silmillä.


"Katsotaanpa sitten uudestaan. Meiltä on varmaan jäänyt jotain huomaamatta."




maanantaina, joulukuuta 11, 2017

Kate Morton; Talo järven rannalla



The Lake House 2016, suom. Hilkka Pekkanen ja Bazar 2017, 671s.


Järven tasainen pinta kiilsi salaperäisesti savenharmaana, ja yhtäkkiä Sadie tunsi itsensä tunkeilijaksi. Oli vaikea sanoa, miksi hän oli siitä niin varma, mutta kun hän kääntyi sukeltamaan marjakuusiaidan aukosta ja lähti seuraamaan koiria kotiin, hänen poliisinvaistonsa kertoi, että talossa oli tapahtunut jotain hirveää.


Luettuani Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sisälleni syttyi kartanoromaanin muotoinen kipinä. Olenhan minä Sarah Watersini lukenut, mutta muuten lajityyppi edustaa vierasta maastoa. Kiehtovaa toki, mutta vähän sellaista, jota ihaillaan kauempaa. Kate Mortonin Talo järven rannalla vaikutti turvalliselta lähestyä, tarinan juonihan perustuu vuonna 1933 tapahtuneeseen katoamistapaukseen. On kadonnut vauva, on lontoolainen rikostutkija, on kuuluisa kirjailija... Vaikka Morton taitavasti palottelee lukijaa nykyisen ja menneen välillä, koko juoni kilpistyy lopulta yhteen kysymykseen: mitä tapahtui Theo-vauvalle?


Kaikki alkaa nuoresta kirjailijanalusta, Alice Edevanesta. Alice elää maalla suojattua, yläluokkaista elämää, joka pikaisella vilkaisulla vaikuttaa hyvinkin hienostuneelta. Sorsat kaakattavat järvellä, aurinko paistaa lempeästi, luonto on pukeutunut juhannuksen kunniaksi juhla-asuunsa. Ja illalla todella vietetään perheen jokavuotisia juhlia! Näkisikö Alice vilauksen suuresta rakkaudestaan, pääsisi jopa vaihtamaan sanasen hänen kanssaan... Täydellinen ilta päättyy kuitenkin täydelliseen kauhuun: perheen vauva on kadonnut.


Nykyisyys tarkoittaa tarinassamme vuotta 2003, jolloin tyylikkäästi vanhentunut, vielä vireä Alice jatkaa menestyksekästä uraansa dekkarikirjailijana. Sadie Sparrow puolestaan saapuu Cornwalliin vastoin tahtoaan. Hän on ryssinyt meneillään olevan rikostutkinnan, jonka tähden Sadien toivotaan nyt pitävän toistaiseksi matalaa profiilia. Matka isoisän luokse saa kuumottavan käänteen, kun Sadie löytää rehevän metsän keskeltä autiotalon. Ilmassa leijuu kesän huumavan tuoksun lisäksi jotain pahaenteistä. Uhkaavaa. Ikään kuin talo kutsuisi ottamaan selvää vuosikymmenten takaisesta rikoksesta.


Oli aina järkytys nähdä itsensä odottamatta levossa. Ikkunalasista katsova nainen oli hillityn kunniallisuuden peilikuva. Selkä oli suora, vaatteet olivat muodikkaat mutta eivät liioitellun muodikkaat, tukka oli asettunut siististi hatun alle. Kasvot olivat miellyttävä naamio, joka ei paljastanut mitään. Sellaisten kasvojen ohi ihmisten katse liukui pysähtymättä.



Blogin alkutaipaleelta löytyy (hävettävän tökerö) bloggaus kirjailijan teoksesta Paluu Rivertoniin. Sen jälkeen ilmestyneet suomennokset olen ohittanut olan kohautuksella, mutta onneksi, onneksi, blogiystäväni suositteli tätä uusinta. Minähän alan vallan hullaantua kartanoromaaneihin! Toki Morton olisi voinut tarinaa pikkuisen tiivistää, toisaalta taas luin kirjan kahdessa (ja puolessa) illassa. Helppoa ja äärimmäisen viihdyttävää. Hurjan huimia tunteita teos ei herättänyt suuntaan taikka toiseen, mutta joskus on tärkeää vain antautua kauniin kerronnan vietäväksi.


Käsi tapaili sydäntä. Vanha kipu oli siellä edelleen kiilautuneena rintakehän sisään kuin persikankivi. 


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin: Lumiomena, Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä






perjantaina, joulukuuta 08, 2017

Lauri Mäkinen; 50/50


Siltala 2017, 320s.

Jos totta puhutaan, tämä juttu on hermostuttanut häntä. Ei se, että syyllisiä on yksi ja epäiltyjä kaksi. Vaan se, että koko juttu on outo, ei ehkä vaikeutensa puolesta, vaan korkeiden panostensa. Kumpi ikinä todettaisiin syylliseksi, ammuttaisiin.


Kylläpä elämä osaa yllättää. Että minä tulen lukeneeksi täysiverisen sotaromaanin, jännityselementeillä varustellun tosin, että minä antaudun sen seepian sävyisen tunnelman vietäväksi, kaivaudun tekstiin ja löydän syvällisiä totuuksia ihmisyydestä. Toisinaan rivien väleistä, toinaan veriroiskeisista tapahtumista, toisinaan dialogeista. Juuri viimeksi mainituista nautin tässä kirjailija Lauri Mäkisen toisessa romaanissa kaikkein eniten.


50/50 on nimensä mukainen kirja. Kaksi epäiltyä, joista syyllistä odottaa kuoleman luoti. Kinkkinen tilanne sotaetsivä Härmän kannalta, joskaan tuskin sodan kauhuissa aivan ennenkuulumaton. Kiestingissä syksyllä 1942 putoaa desanttien miehittämä lentokone, josta selviytyy elävänä neljä henkilöä. Pian heistä on elossa enää yksi, mutta kuka on tuo Härmän pidättämä viides, tuo tajuttomuuteen vajonnut nainen? Metsästä löytynyt alaston, tatuoitu mies vaikuttaisi ensi alkuun etsityltä neljänneltä desantilta, mutta kuunnellaan ensin tarina, joka hänellä on kerrottavana.

Kuunnellaan myös myöhemmin heräävää, haavoittunutta naista. Jompi kumpi näistä sodan runnomista on, hänen täytyy olla, syyllinen.

Härmä, Norja, Nurkka... alkuun olin ihan sekaisin nimistä ja henkilöistä ja pihalla muutenkin koko touhusta, mutta kun pääsin kiinni juoneen, se imaisi mukaansa kuin virta.


Puola oli revitty kahtia, Hitler ja Stalin olivat iskeneet vuorotellen sen kimppuun, Eurooppa oli luisunut sotaan. Se oli vielä kaukana Suomesta, mutta kierteli ja kaarteli päidemme yllä kuin haaskalintu.



50/50 on persoonallisen syvällinen ja kertakaikkisen hieno romaani. Ilman blogikollegan vinkkiä (kiitos hänelle!) tämä olisi saattanut livahtaa lukemattomana ohitse, sen verran myönnän vastahankaisesti sotakirjoihin suhtauhtuvani. Ehkä nyt on viimein aika avartaa näkemyksiä. Jo alkuteksti seisautti tämän lukijan veret.


Ihminen haluaa olla rakastettu

sen puuttuessa ihailtu

sen puuttuessa pidetty

sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu.

Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa olla kontaktissa

mihin hintaan hyvänsä.


Hjalmar Söderberg: Tohtori Glas
(Suom. Kyllikki Villa)


Uskaltautukaa mukaan Kiestingin reissulle!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Omppu ja Amma.


 

maanantaina, joulukuuta 04, 2017

Nicci French; Ihon alla


Beneath the Skin 2000, suom. Kristiina Savukurki ja Otava, 399s.

Minä tarkkailen sinua.  


Mahtavaa. Loistavaa. Mieletöntä. Ette usko kuinka liekeissä olen lukiessani nyt uusintana kirjailijapari Nicci Frenchiä. Ihon alla on näistä ehdoton lempparini. Sen jälkimainingeissa luin peräjälkeen kaikki suomennokset, hetkinen, olikohan se aikaa ennen blogia taikka sitten naputtelin näistä edesmenneeseen Vuodatukseen. Joka tapauksessa toisinaan on hyvä palata vanhojen suosikkien pariin ja aivan pakkohan Frenchiltä on (taas) kaikki lukea! Miten yksityiskohtainen, kerrassaan fiini tyyli, joka saa haistamaan helteen paahtamat lontoolaiset kadut. Katsomaan murhaajan silmillä niin tarkkaan, että uhrin pisamat voi miltei laskea, huomata ajamattomat sääret, lohkeilleen lakan varpaan kynnessä.

Pikaisella vilkaisulla tarinan kolmella naisella ei ole muuta yhteistä kuin siro vartalo. Kunnes he alkavat saada kirjeitä. Kunnes he alkavat pelätä.


Zöe: Hyvin hitaasti lattia tuli vastaan. Tunsin pääni ponnahtavan lattialaudoista, jalkojen liukuvan puupinnalla. Kuulin miten lempeä sade ropisi ikkunaruutuun. En pystynyt puhumaan, ei ollut mitään sanottavaa, ei aikaa sanomiseen, mutta syvällä sisälläni oli ääni, joka hoki: lopeta, ole kiltti ja lopeta. Ole kiltti.


Jenny: Ikävä tuottaa pettymys. Mutta tällainen minä olen: minä, Jenny Hintlesman, Cliven vaimo, Joshin, Harryn ja Christon äiti. Ota tai jätä. Itse asiassa, kunpa jättäisitkin minut rauhaan, niin että pääsisin taas jatkamaan elämääni.


Nadia: Luovuttaminen oli aina saanut minut ajattelemaan rakkaan ihmisen kädestä hitaasti kirpoavaa otetta, mutta nyt, kun olin nähnyt valokuvat ja raportit, näin mielessäni pikemminkin kaksi kielekkeen reunaa kouristuksenomaisesti puristavaa kättä, joita raskaat saappaat talloivat irti.


Kirjeiden kirjoittaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä niin naisia, kuin myöhemmin poliisiakin. Hän tarkkailee. Hän katsoo. Hän "rakastaa".



Nicci French kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisiä psykologisia trillereitä, joissa ahdistavia tilanteita lähestytään arkisesti uhrin näkökulmasta. Kirjailijapari ei tyydy tavanomaiseen, he kaivautuvat pikkutarkoilla havainnoilla syvälle ihon alle. Muistaakseni seuraavat suomennokset eivät aivan tätä tasoa tavoita, mutta kaikki Frenchit edustavat kuitenkin genren parhaimmistoa. Älkää antako alkuperäispainoksen kansien hämätä! Tai - kyllähän näistä aistillisuutta löytyy, hyytävää, kalmanhajuista sellaista.


Lukumaniani pauloissa olen tullut ahmineeksi kirjan jos toisenkin, mikä tarkoittaa alati kasvavaa blogattavien pinoa. Kärsivällisyyttä pyydän. Puran ryysistä parhaan kykyni mukaan :)