Anthony Doerr; Kaikki se valo jota emme näe

All the Light We Cannot See 2014, suom. Hanna Tarkka ja WSOY 2015, 544s.

Nyt hänen maailmansa on harmaa. Harmaita kasvoja ja harmaata hiljaisuutta ja harmaa hermostunut kauhu, joka riippuu leipomon ovelle muodostuneen jonon yllä, ja maailman ainoa väri, joka syttyy hetkeksi hehkumaan, syntyy siitä, kun Etienne kiipeää polvet naksahdellen ullakolle, lukee eetteriin taas rimpsun numeroita, lähettää jälleen yhden madame Ruellen viesteistä ja soittaa päälle musiikkia.


Kaikki se valo jota emme näe lienee tämän kevään kohistuin kirja. Romaania on verrattu jalokiveen, sen kerrotaan sekä lumoavan, että särkevän sydämiä. Ja toinen maailmansota on toki aiheena aina kiinnostava, varsinkin kun tällä kertaa sitä katsotaan silmin, jotka eivät näe. Niin vertauskuvallisesti, kuin aivan todellisestikin, romaanin päähenkilö kun on sokea tyttölapsi. Samalla pureudumme myös henkiseen sokeuteen, pimeyteen josta löytyy valoa, elämän ydinasioihin, siihen kuka meidät lopulta omistaa. Vai omistaako kukaan.

"No auta sitten meitä."
"Minä en halua aiheuttaa hankaluuksia, madame."
"Kun ei tee mitään, eikö sekin ole jonkin sortin hankaluuksien aiheuttamista?"

Sodasta riittää ammennettavaksi kauheuksia, mutta kun asiaa lähestytään lapsen näkökulmasta, saadaan koko aiheen mielettömyydestä vielä enemmän irti. Valitettavasti juuri lapset kärsivät tästä(kin) asiasta eniten. Näin myös saksalainen orpolapsi Werner, joka haaveilee välttävänsä kaivoksissa kuolleen isänsä kohtalon ja pääsemällä elämässä pidemmälle teknisten lahjojensa avulla. Werner tosiaan osaa kommunikoiden esineiden kanssa. Varsinkin radioiden. Ja pääseehän poika lahjojaan käyttämään - sodassa.

Toisaalla seuraamme Marie-Laurea, sokeaa tyttöä, joka päätyy sotaa pakoon Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren isä toimi luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä, ja lähtiessään hän piilotti tyttärensä mukaan mystisen jalokiven. Timantin, joka saa osan arvaamattoman koko tarinassa. Kuten myös radiot. Näiden kahden hiukan erikoisemman elementin ympärillä pyörivä teos ansaitsee lisäplussaa persoonallisuudestaan.


Amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin läpimurtoteos murtaa heti ensitöikseen suojamuurit lukijan ja kirjan väliltä. Se tulee tykö, kohteliaasti kuitenkin lukijan yksityisyyttä kunnioittaen. Kun henkilöt ovat suurimman osan kirjasta lapsia, riski on aina lipsahtaa sentimentaalisuuden puolelle. Nämä loukot Doerr välttää keskittymällä (minusta) enemmän tunnelman ja yleisen ilmapiirin kuvailemiseen, kuin henkiöiden liian syvälliseen ruotimiseen. Siitä ehkä pientä miinusta. Psykologisen kirjallisuuden ystävänä minusta on aina mahtavaa tietää kaikista kaikki! Toisaalta annettakoon tämä anteeksi, koska itse kieli on, no, timanttia. Runoutta. Elävää ja hengittävää.

Oi kyllä, minäkin löysin teoksen myötä valon.


Jospa elämä olisikin kuin Jules Vernen romaani, Marie-Laure ajattelee, ja sivuja voisi selata eteenpäin silloin, kun siihen on suurin tarve ja saada tietää, miten käy.

Romaanin ovat lukeneet lukuisat kanssabloggaajani, esimerkkinä Sara, Leena Lumi, Katja,  Jenni, Taika, Ulla ja Norkku  

Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Lejontämjaren 2014, suom. Outi Menna ja Gummerus 2015, 442s.

"Äidin tarve suojella omaa lastaan on yksi ihmiskunnan alkukantaisimmista. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. Kaikki muu on... luonnotonta."

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut kaikki kauniin ruotsalaiskirjailijatar Camilla Läckbergin romaanit, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Teokset kun noudattavat jo lähes piinaavan pikkutarkasti tutuksi tulleita latuja. Päähenkilöillä on omat maneerinsa, tarinat taas ammentavat punaisen lankansa menneisyydestä tasapainotellen hirveyksiä nykyisyyteen. Näin tälläkin kertaa.

Mutta kuten huomaatte, negailustani huolimatta pysyn Camillalle uskollisena. Näin jatkossakin. Miksi? Ihan siitä syystä, että nämä ovat viihteellisemmästä jännityksestä pitäville nannaa. Maanläheisiksikin romaaneita on siteerattu, koska arkisuutta tuo mukaan päähenkilöiden perhe-elämät, lapset, sukulaissuhteet, kiire, kaaos, koliikki, uhmakohtaukset ja ruuantahrat paidassa. Käsittääkseni kirjailijan omat lapsukaiset ovat vielä sen verran nuoria, että Camillalla lienee muistissa vauva- ja pikkulapsivaiheen haasteet, joista hän uskottavuutensa ammentaa.

"Sehän on jo sinänsä epäilyttävää - teini olla ei ole mitään salattavaa", Göstam mutisi. "Jotain sairasta siinä on, jos minulta kysytään."

Ja itse tarina. Läckberg osuu sinne missä tuntuu. Näissä ei ratkota valtionsalaisuuksia, sivuilla ei vilise korkeamman turvaluokan agentteja tai kadonneita miljoonia. Ei, näissä kohdataan pieni ihminen suurine ongelmineen. Usein suurennuslasin alla ovat juurikin perheet.

Leijonankesyttäjä tutustuttaa meidät perheeseen, joka kantaa yllään niin pimeää väkivallan varjoa, että jopa paatunut dekkarinlukija säikähtää.

Romaani alkaa siitä, kun järkyttävästi raadeltu, muutama kuukausi sitten kadonnut teinityttö hoipertelee lumisella tiellä, paeten henkensä edestä. Hän jää auton alle, eikä ehdi kertoa mitä oikein tapahtui. Jäljet johtavat eräälle ratsastuskoululle, joka luonnollisesti vilisee kuolleen tytön kaltaisia mahdollisia uhreja, Sarjasta niin tutuksi käynyt Patrik astuu nyt mukaan kuvioihin tapahtunutta kollegoineen ratkomaan.

Ja Patrikin vaimo Erica, jota moni kanssabloggaajani ei voi sietää, tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Sekaantuen luonnollisesti myös kidutetun tytön tapaukseen, josta Patrik suuttuu, mutta myös leppyy, no, te tiedätte. Mutta myös Erican oma tapaus, kauhujen talon mysteeri, on kiinnostava. Perhetragedia sanan varsinaisessa merkityksessä, johon liittyy liikaa kysymysmerkkejä.

Läckberg painaa menemään menestyksensä glooriassa, ja hyvä niin. Tahti ei hidastumisen merkkejä näytä, ja Leijonankesyttäjä onkin mitä mainiointa kesälomaseuraa. Niin kesä, sehän nyt jo on? Minä suosittelen, edelleen!


Tietämättömyys oli pahinta. Tuntui kuin nälkäinen leijona olisi vaaninut odottaen seuraavaa saalista. Raivonpuuskat ja väkivaltakohtaukset alkoivat aina yhtä arvaamatta ja tulivat aina eri suunnasta kuin hän olisi kuvitellut. Ja mitä enemmän hän väsyi, sitä huonommin hän jaksoi olla varuillaan.

Kirjasta on postannut ainakin Emmi

Blake Crouch; Wayward Pines - Ei pakotietä

Pines 2012, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2015, 330s.

Lostin, Twin Peaksin, Salaisten kansioiden ja Suljetun saaren faneille

lukee teoksen omistuskirjoituksessa. Mitä ihmettä? Onko tämä kirja kirjoitettu minulle? Romaani, jota en ollut sen kummemmin edes noteerannut, ennen kuin sain ihanan ylläripaketin Tammelta. Paketista löytyi mm. amerikkalaisen Blake Crouchin ytimiin käyvän rouhea trilleri, jota ahmin nälkään nääntyvän tahdilla.

Hän tiesi kokemuksesta, että kaikkialla, missä oli koolla ihmisiä, oli pimeyttä.
Sellainen maailma vain oli.
Täydellisyys oli pintailmiö. Orvaskesi. Kun tutkitaan vähän syvemmältä, löytyy tummia sävyjä.
Ja kun tutkitaan luita myöten, löytyy pikimustaa.

Niin koukuttava. Niin mystinen tarina. Sellainen, jota lukiessa muu maailma vain katoaa ympäriltä, ja eteen avautuu ihanan vainoharhainen maisema. Itse asiassa pikkuruinen kaupunki, jota voi kuvata vain sanalla ääri-idyllinen. Sieltä sankarimme, salaisen palvelun agentti Ethan Burke havahtuu hereille. Kadulta, päässään vain järisyttävä kipu, mutta ei minkäänlaisia muistikuvia. Komea puku miehellä on päällään, sen sijaan ei löydy lompakkoa, puhelinta, saatikka virkamerkkiä, jolla hän voisi henkilöllisyytensä todistaa.

Se oli kumma pelkoa. Epämääräistä. Kuin olisi kävellyt yöllä metsässä, missä ei oikein tiennyt, mitä oli syytä pelätä, ja juuri tuo epämääräisyys teki pelosta entistä voimakkaampaa.

Alkaa Ethanin kuolinlaukka totuuden perässä. Mikä on tämä mystinen pikkukaupunki, josta ei pääse edes pois? Mitä enemmän Burke yrittää asioita selvitellä, tai paremminkin pysyä edes tolpillaan kipunsa kanssa, sitä hankalammaksi käyvät kaupungin asukkaat. Alunperin mies lähti Wayward Pinesiin etsimään kadonneita kollegojaan, ja heidän hämärät kohtalonsa mutkistavat asioita entisestään.

Jotain on pahasti pielessä. Ellei sitten aivan kaikki.

Wayward Pines lunastaa lupauksensa salaperäisyydestä, tunnelmasta, josta voi aistia aidon pelon. Lukija huomaa jatkuvasti hämmästelevänsä, mikä ihme tämä meininki on. Mitä tai mikä voi olla kaiken takana. Vaikka kirjoitustyyli lähentelee pelkistettyä, Crouchilta löytyy niin mielikuvitusta, kuin kertojan lahjojakin. Erinomainen romaani, joka starttaa näinä päivinä myös tv:ssä.


On hetkiä, jolloin rakkaat ihmiset näyttäytyvät sellaisina kuin he todellisuudessa ovat, ilman kuvitelmien ja yhteisen historian painolastia. Kun heitä katselee tuorein silmin kuin ventovieras ja muistaa, miltä oli tuntunut, kun oli rakastunut heihin. Ennen kyyneliä ja kolhuja. Kun täydellisyys oli vielä mahdollista.


Teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin

Krista
Kirja-arvosteluja
Kirjakirppu
Dysphoria

Pauliina Susi; Takaikkuna

Tammi 2015, 555s.

Heissä ei ole haastetta. Ei ammatillisesti, ei henkisesti. He tuovat minulle elannon mutta, jos totta puhun, he saavat minut haukottelemaan. Heitä on liikaa. Heitä on enemmistö. Heitä on 87,9 prosenttia suomalaisista ja 91,2 prosenttia maailman ihmisistä. Niistä, joilla on pääsy nettiin.
Hätkähdyttäviä lukuja, vai mitä, ja vakuuttavia? Ne ovat omasta päästäni.

Yksi asia on varma. Sinä kuulut tuohon joukkoon.


Ollenkaan liioittelematta voinen aloittaa tämän kertaisen bloggaukseni toteamalla, että Pauliina Suden uusin kirja on minulle kevään odotetuin. Olenhan fanittanut Sutta jo Ruuhavuosista saakka, eikä kirjailija sen koommin ole tuottanut pettymyksiä. Ruuhkavuodet lukeutuu edelleen top 5 -listalle sarjassa Parhaat Kirjat Ikinä. Kun vielä Tammen katalogi lupasi Takaikkunan juonen kertovan nettistalkkauksesta, olin aivan varma kirjan sisältävän kultaa.

Ja sisälsihän se. Tässä on nyt lupaamani tajunnan räjäyttäjä. Teos, jonka jokaisella sivulla sai kirjaimellisesti haukkoa henkeään. Niin tiivistunnelmainen on Takaikkuna. Uhkaava, piinaava, no, yksinkertaisesti kiinnostava. Sillä aihe ei voi olla herättämättä väristyksiä itse kussakin meissä, jotka käytämme nettiä. Mistä sitä tietää, kuinka tarkasti meitä sitä kautta vakoillaan? Kaikki on alastonta ja paljasta, jos vain osaa koodata.

 Ja siinähän Land-o, pimeän puolen liero koko jätkä, on varsinainen mestari. Salaperäinen louhija, joka löytää netistä mitä tahansa. Yksi päähenkilöistä, mies josta kuorituu tarinan edetessä jotain ennalta-arvaamatonta.

Sitten meillä on Leia Laine, Star Wars prinsessa Leia, joka esitellään sekä lukijalle, että koko Suomelle räväkästi Sanni Tähtimön kohuohjelmassa. Sosiaalityöntekijä ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti Leia on saapunut Tähtimön vieraaksi valottamaan uutta hanketta: tukea prostituoiduissa käyville miehille. Aihe on tulenarka, ja siitä sekoaakin puoli maata. Mutta koskaan Leia ei ole osannut arvata, millaiset seuraukset ohjelmaan osallistumisesta koituu.

Leian tytär Viivi lukeutuu teiniongelmineen myös kärkikaartiin. Viivi on lähdössä risteilylle Tukholmaan, pitäen syvimmät aikeensa täysin ominaan. Seuraamme vielä juuri virkaan astunutta oikeusministeriä, Tarmo Häkkilää, joka vastustaa raivoisasti Leian hanketta. Kuten montaa muutakin asiaa. Ei mene hyvin Tarmollakaan, hän kun ei oikein osaa käyttäytyä. Varsinkaan netissä.


Tiedän missä asut - ei muuta. Ei edes pistettä perässä. Vain kolme neutraalia, tavallista suomen kielen sanaa. Peräkkäin aseteltuna niillä on hirvittävä voima.

Kun näihin aineksiin sekoitetaan vielä Suden käsittämättömän hieno henkilöiden ajatusmaailman tulkinta, ei lukeminen voi olla mitään muuta kuin juhlaa. Koko tarina tapahtuu muutamassa päivässä, ja juuri siksi se onkin kuuma. Kuumottava. Harvoin luen kirjaa, joka on niin hyvä, ettei sitä oikein edes uskalla lukea.

Näin vaatimattomia ajatuksia herätti Takaikkuna.

Ovatko tätä vielä muut lukeneet?

Inger Frimansson; Tyttö ja kissa

En yxa åt Alice 2014, suom. Taina Rönkkö ja Like 2015, 458s.

Isä, äiti, Evelina. Niin oli ollut aina. Niin kauan kuin hän muisti.
Ihania hetkiä, idyllistä elämää.

... Mutta nyt särjetään idylli, särjetään se niin, että repeää kiiltokuva suloisesta pikku perheestä. Särjetään näennäinen, rahan tuoma turva. Turva ylipäätään. Ja psykologinen piinaaminen, kirjan henkilöiden sekä lukijan kuljettaminen hulluuden partaalle saakka, on ruotsalaisen trilleristin, Inger Frimanssonin erikoisalaa. Kaikki häneltä olen lukenut. Ja tulen lukemaan.

Karin Fossumin ohella Frimansson on yksi parhaita naiskirjailijoita, joiden tekstissä on arkista hyytävyyttä. Ihmismielen pimennoista kun löytyy yhtä sun toista rojua. Peikkoja. Hirviöitä. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli mielii itseään pelotella. Jo oman puseron sisään kurkistaminen voi olla karmea kokemus.

Näin käy teoksen päähenkilöille, joita onkin varsin kirjava kaarti. Jokainen saa oman puheenvuoronsa, jokaiseen tutustutaan rauhallisesti, jopa liiankin hitaasti. On Evelina Malm, pankinjohtaja Johannes Malmin ainoa tytär. Evelina esimurrosiän kynnyksellä, pulleana, epämuodikkaana, parhaina ystävinään syöpäsairas Alice sekä valtava kissa. Niin kissa. Kissa joka katoaa.

On Evelinan isä ja äiti, jo mainittu Alice, jonka kanssa Evelinalla on omituisen alisteinen suhde, sekä itse päähenkilö... Mies, jota voisi luonnehtia vähintäänkin epämiellyttäväksi nahjukseksi. Vaaralliseksi sellaiseksi.

Hän kuulee kuumeen läpi parkuvaa itkua, joka vuoroin kovenee ja vaimenee. Pimeää ja valoisaa, mutta yhtä kaikki parkuvaa. Suru on rumaa. Tytön silmäluomet ovat turvonneet, hän oli niin iso ja vanha jo nuorena. Ja Angela, enkeli. Hän näkee heidän halaavan toisiaan, näkee heidän hiuksensa, kyntensä, epätoivonsa ja sekasortoisuutensa.

Luin itselleni epätyypilliseen tapaan Tyttöä ja kissaa lähemmät kaksi viikkoa. Yleensä siinä ajassa on mennyt kirja jos toinenkin. Jotenkin tämä Frimanssonin odotettu uutuus tuntui junnaavan tuskallisesti paikoillaan. Suurimmaksi ongelmaksi koin henkilöhahmojen ärsyttävyyden. Kenenkään puolelle ei oikein voinut asettua. Itse jäin lukijana ulkopuoliseksi, sivustakatsojan rooliin. Vaikkei juoni tällä kertaa vakuuttanutkaan, onneksi Ingerin tarkkanäköistä tekstiä on aina nautinto lukea.



"Elämä on niin lyhyt", äiti saattoi sanoa ja lyödä kätensä yhteen niin, että kuului kuiva ja vaimea läimähdys. "Jos suinkin vain pystyy, niin saa myös nauttia. Nyt lähdetään Älvsjöhön syömään."

Michael Katz Krefeld; Kadonneet

Savnet 2014, suom. Päivi Kivelä ja Like 2015, 400s.

Hausser kumartui ja hieroi hansikaskädellään ikkunaa. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja jysäytti ruutua. Arkusta kuului kovaa kolinaa ja vesi loiskahti ruudun sisäpintaan. Hausser jysäytti uudestaan, ja samassa pimeästä ilmaantuivat valkoiset, turvonneet miehenkasvot. Punertavissa silmissä oli hurjistunut katse.
- Vain viattomat nukkuvat, mutisi Hausser.

Michael Katz Krefeldin esikoisromaani Langenneet oli hyvä jännäri. Siitä löytyi kaikki ainekset loistavaankin, mutta jokin pieni vivahde jäi uupumaan. Uusin suomennos, Kadonneet (voih, kuinka monta tuolla nimellä kulkevaa romaania oikeasti löytyy?) lennähti luonnollisesti lukulistalleni. Tosin vähän nikottelin aiheelle.

Stasin salainen vakooja vuodessa 1989? Kadonnut, työpaikkansa rahat kääntänyt tanskalaismies nykyajassa?

Kumpikaan ei varsinaisesti kuulu mukavuusalueelleni. Siinä missä Langenneet esitteli ihmiskaupan aina raakoja puolia, marsittaa Krefeld nyt näyttämölle aidon sadistin. Sellaisen, joka piinaa ihmisiä muka suuremman hyvän puolesta. Sellaisen, joka on keksinyt melko kammottavan kidutusmenetelmän saadakseen uhrinsa kertomaan mitä tahansa...

Onneksi mukana on Langenneista tuttu exetsivä Ravn, josta kirjailija on luonut varsin lupsakan hahmon. Ja Ravnin mussukka koira pelastaa paljon! Vaikka Kadonneissa tarina ei yllä läheskään edeltäjänsä tasolle, on se ehdoton page-turner. Kiireisenä ihmisenä pistin mieheni koelukemaan kirjan, ja hän antoi suosituksensa.

Annan minäkin. Kadonneet on hyvä. Ei loistava, mutta hyvä.


- Minä en halua tavata ihmisiä, joilla on tarve valehdella itsensä nuoremmiksi, rikkaammiksi tai paremmiksi kuin ovat. Me olemme kaikki ihmisiä, yhtä lailla lihaa ja verta iästä, pituudesta tai painosta riippumatta. Me kaikki elätämme toivoa paremmasta tulevaisuudesta, haaveilemme että huominen olisi valoisampi kuin tämä harmaa arki. Ja että onni odottaa aivan kulman takana. Odottaako minun onneni sinun luonasi? Ja sinun onnesi minun luonani?

Seuraavaksi tulossa vahvojen naiskertojien trillereitä, joiden todella odotan räjäyttävän potin!


(Yritin googlettaa muita kirjan lukeneita, mutta en löytänyt yhtään. Come on, jännärifanit, älkää nyt vieroksuko Michaelia!)

Anna Perho; Pientä säätöä

Otava 2015, 159.

Luettuani Anna-Leena Härkösen Ihana nähä! -teoksen, olin varma sen kattavan koko vuoden kirjallisen huumorintarpeeni. Varma, ettei Härkösen kaltaista sarkastista itseilottelua olisi tarjolla, ainakaan yhtä korkealla tasolla. Mutta blogikollegani lupasivat, vakuuttivat Anna Perhon uusimman olevan aidosti hauska! Sellainen, jonka parissa saa oikeasti nauraa. No, testattavahan tätä oli.

Alkuemminnän jälkeen Perho veikin minua, kuten vanhahtava sanonta kuuluu, kuin pässiä narussa. Pässejä juttuja teoksesta löytyykin. Mokailua, mutta ehdottomasti tyylillä. Koska elämä ei saa olla liian vakavaa, arjen liian puuduttavaa, siitä on löydyttävä Pientä säätöä.

Perhon teos kattaa elämän monia osa-alueita.


Vauva-asioista hän toteaa näin:

En muuten imettänyt kumpaakaan lastani sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, vaikka valehtelin tekeväni niin.

Voit kertoa mielipiteesi asiasta osoitteessa www.perasuoli.com


Parisuhteesta:

Itse asiassa kolumnisti Paula Noronen on sanonut sen parhaiten: pariskunta välttyy turhilta kiistoilta, kun puhumista on mahdollisimman vähän. Älä siis puhu puolisollesi juuri mitään, niin kaikki  menee hyvin. Rakkaus on tekoja! Jos tekee mieli puhua, mene sosiaaliseen mediaan ja sano, että meinasit aamulla liukastua mutta et sitten liukastunutkaan, ja saat monta tykkäystä.

Miehistä:

On sanottu, että tekstiviestit ovat opettaneet suomalaisen miehenkin ilmaisemaan itseään. Näin:

1. "OK"
2. "ok"
3. "Voisitko laittaa mun tilille vähän rahaa. :)

Hymylin, hymähtelin ja voi kyllä, myös nauroin teoksen parissa. Olen maailman huonoin bloggaamaan tämän kaltaisista kirjoista, ja siksi viivyttelinkin postauksen parissa parisen kuukautta (about, ajantaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani). Todettakoon lyhyesti ja kiertelemättä. että jos elosi tuntuu ankealta, taikka etsit huumorintajuiselle ystävällesi lahjakirjaa, kannattaa pitää Pientä säätöä mielessä. Minulle Perho persoonana on ollut vieras, toki nimen olen sentään kuullut, mutta huomasin ilokseni häneltä ilmestyneen muitakin vastaavia elämäntaitopläjäyksiä. Löytyypä nimi vielä Otavan uusimmasta katalogistakin.

Ehdotuksia voimalauseiksi

1. Aivan sama.
2. Me kuollaan kaikki.
3. Mikään ei kannata.
4. Tartu hetkeen my ass.

Hetkeen Annan kanssa ovat tarttuneet ainakin

Jussi
Iris
Kirjavinkit
Susa