tiistaina, maaliskuuta 29, 2016

Kai Ekholm; Tähtisilmä

Atena 2016, 208s.

Valossa seuraamme muiden tarinoita. Pimeydessä syntyvät omat kertomuksemme.


Nythän on näin, että minä olen rakastunut Suomenlinnaan. Olen tainnut maininnut asiasta ennenkin. Atenan katalogia selatessani en voinut olla huomaamatta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan, Kai Ekholmin toista romaania, jonka ytimessä tämä taivaallisen kaunis merilinnoitus hohtaa.

Mutta nyt on käsillä jotain poikkeuksellista. Kustaanmiekan valleilla ei suinkaan vietetä leppoisaa picnikiä, ei siellä tehdään joukkoitsemurha. Äiti kahden lapsen kanssa. Isä, isoisä. He kaikki hyppäävät kuolemaan. Ei sittenkään. Heidät tapetaan.

Tämä vuonna 1995 tapahtunut tragedia nousee uudelleen pintaan, kun mielisairaalassa jo vuosia asunut puhekyvytön mies alkaa piirtää selittämättömiä näkyjä. Huikaisevilla piirtäjän lahjoilla siunattu Arno kuvaa kuollutta perhettä. Samaan aikaan eräs etsivätoimisto saa toimeksiannon selvittää, mitä lopulta tapahtui.


Ymmärtää, ei syyttää. Siinä oli heidän ja poliisin ero. Hän ja Kihara yrittivät ymmärtää, eivät syyttää.


Ja näin me tapaamme Kaljun ja Kiharan. Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava -nimisen romaanin lukeneille kaksikko on jo tuttu, mutta me myöhäisheränneetkin pääsemme vaivatta menoon mukaan.

Kuten usein jännäreissä, myös Tähtisilmässä pääpaino lepää henkilökemioiden varassa. Itse henkilöissä. Jäin ihmettelemään miten pienin, nasevin keinoin kirjailija nämä kaksi tuo tykö. Molemmat ovat kertakaikkisen hurmaavia! Heidän elämänsä, heidän kipupisteensä vaativat lukijalta täyden huomion.


Kiharan mielestä elämä Suomessa oli rakkauteen pakottamista. Oli mahdotonta olla onnellinen ilman miestä. Ihan itsekseen. Miehillä oli taas pakonomainen tarve saada joku kukkakeppi vierelleen ja tietenkin kohtuullisesti seksiä. No oli hänelläkin tarpeensa.


Raju perhesurma ulottaa pitkät, veriset lonkeronsa 90-luvulta tähän päivään saakka. Laman piinaama Suomi, ihmisen järkyttävä ahneus epätavallisessa tilanteessa, nousevat kirjan keskeisiksi teemoiksi.

Tähtisilmä on, sanotaanko nyt sitten veijariromaani. Ekholm kirjoittaa silmät tuikkien, jäätävällä temmolla, malttaen kuitenkin pysähtyä pienten ihmisten kohtaloihin. Luin romaania tarkoituksellisen hitaasti. Halusin nauttia sen nokkelasta kielellisestä ilottelusta, lyhyen ytimekkäästä kerronnasta. Ja rivien välissä vaanivasta ydinräjähdyksestä...


Elämään tarvitaan aina jotakin. Kasvot ikkunassa, toinen ihminen, rakas. Minulla ei ole ketään, jolle sanoa "aarteeni".

***

Romaanista on blogannut ainakin Marja-Liisa ja Kirjavinkit.


Bloggaaja Suomenlinnassa




lauantaina, maaliskuuta 26, 2016

Michael Katz Krefeld; Lahko

Sekten 2015, suom. Päivi Kivelä ja Like 2016, 346s.

En halua lykätä sitä enää pitemmälle.
Fiaskomme toistuu joka päivä uudestaan.
Meidän elämämme. Meidän maailmamme. Meidän valintamme.
Minun valintani.
Toivon rakennelma, tuhoon tuomittu.
Nyt ja ikuisesti.
Kadotuksen oma - minun tuomiostani.
Ei ole muuta ulospääsyä kuin liekkien tuoma vapautus.
Lopullinen päätös yhdelle projekteista,
joita ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan.


Jo tutuksi käynyt tanskalainen kirjailija, Michael Katz Krefeld marssitti Langenneet ja Kadonneet romaaneissaan lukijan sydämiin alkoholisoituneen (!!) expoliisin nimeltään Ravn. Tämä vaimonsa väkivaltaista kuolemaa sureva, lupsakan englanninbulldogin omistava herrasmies ei maallisilla koreile. Hän asuu laivarähjässä. Viettää päivänsä läheisessä Cafe Merisaukossa, paikan "erikoista", ruskeaa kultaa nauttien, ja siinä sivussa naapuripaatin Eduardon varsin vaihteleville naissuhteille naureskellen,

Mutta sitten Ravn saa yllättävän yhteydenoton raudanlujalta bisnesmieheltä. Ferdinand Mesmer on tottunut saamaan mitä haluaa. Hänellä on keinonsa houkutella nihkeän epäluuloisesti suhtautuva Ravn mukaan kadonneen poikansa tutkimuksiin. Poika, siis meidän tapauksessamme keski-ikäinen mies, on hävinnyt jo vuosia sitten.

Eikä hän ole mikään perinteinen mattimeikäläinen. Jacob Mesmer työskenteli vieläpä menestyksekkäästi isänsä omistamassa firmassa, mutta luopui tehtävästään suuremman kutsumuksen edessä; nyt Jacob johtaa epäilyttävän oloista lahkoa.

Ravnin tie käy Mesmerin jäljillä rankasti manipuloitujen ihmisten kohtaloihin. Mitä syvemmälle hän etenee, sitä pimeämmältä näyttää. Kuten freelancer etsivämme saa huomata, ei Jacobin lahkolla, kuten lahkoilla ylipäätään, ole mitään tekemistä aidon kristillisyyden kanssa.


Lahko edustaa jälleen taattua Krefeld-laatua. Juoni pitää sisällään kihelmöivää jännitystä, jopa raakuuksia, kuitenkin lempeällä huumorilla sävytettynä. Aivan Adler-Olsenin veroista sanallista hupailua ei luvassa ole, mutta hyvän mielen näinkin rankka teos onnistuu jättämään.

Lopetan jaaritteluni tältä erää tähän, ja toivotan itse kullekin lukijalleni mitä parhainta pääsiäistä! 


Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

PSALMIEN KIRJA

***

Romaanista on blogannut ainakin Iloinen apina.


sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2016

Pauliina Vanhatalo; Keskivaikea vuosi

S&S 2016, 236s.

Lähdettyäni vastaanotolta idea masennuskirjasta uppoaa minuun nopeasti, ja sairauteni kulun raportoiminen alkaa vaikuttaa työltä, josta voin juuri ja juuri selvitä myös nykyisessä tilassani. Kahdenkymmenen vuoden fiktion kehittelemisen jälkeen on kai lupa kirjoittaa hetki omaksi terapiakseen?

Ja näin kirjailija Pauliina Vanhatalo myös tekee. Avoimesti, rehellisesti, rohkeudella. Rivien välistä kuultaa masennuksen ankeuden lisäksi lempeä hyväksyntä, hitaasti kasvaen, paisuen aina siihen pisteeseen saakka, jolloin suhde omaan itseen muuttuu. Arvostavaksi, sallivaksi. Mutta tie tähän on kaikkea muuta kuin kepeä. Vuosi on masennuksen vuosi. Aika, jolloin kirjailija pysähtyy katsomaan sairauttaan silmästä silmään.

Maaliskuun yhdestoista päivä 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin yksinkertaista se on. Näin karua. Näin totta.


Kirjailijan matka masennuksen ytimeen kantaa sisällään myös muita teemoja. Paljon jutellaan hänen työstään kirjailijana. Siitä luomisen tuskasta, jota voi tuntea vain herkkäsieluinen, luova ihminen. Minua puhuttelivat eniten kohdat, joissa Vanhatalo ottaa esiin introvertin luonteensa. Paineet hiljaisuutta, rauhaa, tilaa janoavana äitinä. Masentuneena äitinä.


Voiko sängystä käsin olla hyvä äiti? Pitääkö jaksaa seisoa? Täytyykö mennä keittiöön saakka? Onko pakko kyetä puhumaan? Riittääkö että rakastaa lapsiaan, jos ei jaksa tehdä heidän kanssaan mitään?


Keskivaikea vuosi on niitä teoksia, joita masennuksen kokeneet eivät halua jättää väliin. Kirjasta on hyvin vaikea selvitä ilman pysähtymistä, ilman katseen kääntämistä kohti omaa sisintään. Ainakin me masennuksen kokeneet, tai sen kourissa kroonisesti painiskelevat, saavat romaanista ihanan rinnallakulkijan, joka ei taatusti tuomitse. Ja kuten takakansikin toteaa, Keskivaikea vuosi on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, hankaluuksille ja haasteille, joita vain me mielenterveyspotilaat koemme, hymyillen.

Siinä missä Anja Snellmanin Antautuminen tarjosi ymmärtäjän erityisherkkyyteen, tekee Vanhatalo nyt saman masennukselle. Lämmin kiitokseni tästä kirjailijalle!


Väsymys peittää alleen kaikki muut mahdolliset tunteet, saan kosketuksen yksin siihen. Pinnan alla ehkä muhii, mutta minä koen ainoastaan että minua väsyttää, sietämättömästi, koko ajan. Raahaudun päivien läpi kuin ihminen joka ei ole saanut levätä vuosiin.



tiistaina, maaliskuuta 15, 2016

Samuel Bjørk; Minä matkustan yksin

Det henger en engel alene i skogen 2013, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2016, 428s. (ennakkokappale)

Tämä ei ollut elokuvaa tai tv-sarjaa. Tämä oli todellisuutta. Nuo kaksi pikkutyttöä eivät olleet enää elossa. Joku oli tappanut heidät. Oikeasti. He eivät enää hengittäneet. Eivät enää koskaan puhuisi. Eivät enää koskaan hymyilisi tai menisi kouluun. 


Jo pelkkä teoksen nimi saa niskakarvani selittämättömästä uhkasta pystyyn. Minä matkustan yksin. Niin minä teen. Halki saariston, alkoholi- ja lääkehuuruisen epätoivon, matkustan metsään, jossa kuusivuotias, nukeksi puettu tyttö roikkuu hirtettynä puunoksasta. En pysähdy, vaikka sielua kuristaa.

Kohtaan matkallani hykerryttävän wallandermaisen Holger Munchin. Tämä ikääntyvä poliisi ei ryyppää, hurraa, eikä liioin juo edes kahvia. Hänen sympaattinen olemuksen herättää heti luottamuksen lukijan aivoissa. Tuo herrasmies jos joku on kykenevä hirvittävän lapsenmurhan selvittämään. Lapsenmurhat. Kuusivuotiaita uhreja on tulossa lisää.

Sen sijaan toinen päähenkilöistä, itsemurhan partaalla häilyvä Mia Kruger vaati alkuun hiukan totuttelua. Miaa vainoaa hänen kuollut kaksoissisarensa, eikä elämällä tunnu olevan tarjottavana enää mitään muuta kuin tuskaa. Mia on päättänyt tappaa itsensä. Mutta nyt tutkinta vaatii häntä, vielä ei ole aika antaa periksi.

Tapaan matkallani myös koko tutkintaryhmän, löydän suosikkini helposti lähestyttävistä henkilöhahmoista. Jännitän. Ahdistun. Pelkään. Lapset ovat vaarassa! Ja juoni kuljettaa erään salaperäisen lahkon jäljille...


Katsokaa miten helppoa tämä minulle on. Minä voin tehdä aivan mitä haluan.
Minä voitan. Te häviätte.


Tunnustan. Luin norjalaisen kirjailijanimen taakse kätkeytyvän, varsin taidokkaan Frode Sanderin ennakkokappaleen samantien kun sen käsiini sain. Sitten odottelin täpinöissäni maaliskuun 15, jonka muistelin olevan arvosteluvapaapäivä. No, ei sen kauempaa, kuin kirjan takakannesta, kävi ilmi että tämän aarteen olisi saanut päästää netin tuuliin jo viisi päivää sitten. Mikä moka! Täältä kuitenkin tullaan, vimmatusti huitoen.


Minä matkustan yksin ei ole romaani, josta on turhaan ennakkopöhisty. Se on kaikkea sitä, mitä kannet hehkuttavat. Ja vielä enemmän. Samuel Bjørkin dekkari nousee jo tässä vaiheessa yhdeksi kirjavuoteni parhaimmistoa.


"Se menee ohi, niinhän?" Mia sanoi ja laski kätensä Susannen käsivarrelle.
"Se menee aina ohi. Ja alkaa uudestaan. Ikuista piiritanssia niin kuin Ibsenin Peer Gyntissä. Ympäri ympäri, ja yhtäkkiä elämä on ohi eikä rakkaus tullutkaan."


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Ulla ja Tuijata.


maanantaina, maaliskuuta 14, 2016

Mons Kallentoft & Markus Lutteman; Zack



Zack 2014, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2016, 470s.

Zack ei tajua näkemäänsä. On aivan kuin hän tarkastelisi surrealistista installaatiota, jonka luonut taiteilija on lähellä psyykkistä romahdusta. Jonka luonut taitelija rakastaa punaista ja on käyttänyt työhönsä litrakaupalla juuri sen väristä maalia. Jokin Francis Baconin makaabereimmista maalauksista näyttää muuttuneen todellisuudeksi.


Aivan ehdottomasti, aivan epäilyksiä vailla minä, Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaan hurahtanut halusin lukea miehen uusimmaisen, joka on yhteisteos Markus Luttemanin kanssa. Halusin päästä, tällä kertaa huumeriippuvaisen nuoren, komean Zack Herryn nahkoihin. Zackin, jonka ulkomuoto lumoaa naisen kuin naisen, jonka sankarillisuus poliisina hipoo jo naurettavuutta. Uhmapäisen, traumatisoituneen miehen, joka valvoo yönsä piripäissään naiden, vaikka kesken on tutkinnoista järkyttävin.


Kuoressa on kaksin kerroin taitettu paperiarkki, johon on kirjoitettu yksi ainoa lause.
Zackin sydän alkaa jyskyttää, kun hän lukee sen.

Minä tapan joka saatanan thaihuoran tästä kaupungista.


Onko kyse ihmiskaupan tarpeettomiksi käyneistä uhreista? Vai riehuuko Tukholmassa psykoottinen rasisti? Näitä kysymyksiä erikoisyksikkö, Zack luonnollisesti etunenässä joutuu pohdiskelemaan, kun neljä aasialaista naista löydetään kodistaan telotettuina. Myöhemmin niin ikään thaimaalainen nainen pudotetaan sairaalan portille jalattomana. Näyttää siltä, kuin pedot olisivat raadelleet tätä kidutettua uhria.

Vimmaa, vauhtia, väkivaltaa. Zackin tarina menee siitä missä aita on matalin. Persoonana Zackista kumppaneineen löytyy inhimillistä lämpöä, mikä tietysti pahimmat kurvit tasoittaa, mutta itse jäin kaipaamaan Kallentoftin aiemmista teoksista löytyvää pohdiskelevaa runollisuutta. Toki kirjailijan kyvyt paistavat läpi myös uusimmaisessa. Tuskin Mons edes kykenisi suoltamaan keskinkertaista materiaalia, vaikka Zack pelottavasti sitä hipookin.

Voisin kuvitella tämän olevan erityisesti miesten dekkari?



Miten unohdetut tuhoutuvat,
miten nälkäiset kidat avautuvat
ja miten elävät kirkuvat manalassa.

***

Romaanista on postannut ainakin Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä.




keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2016

K. K. Alongi; Kevätuhrit

Otava 2016, 302s. (ennakkokappale)

"Mitä jos elämä on nyt tässä. Ei ole muuta kuin tämä. Siis ikinä", Tomi sanoo.


Kaikki alkaa Janesta. Lujan kuoren itselleen syystäkin kasvattaneesta punkkaritytöstä, joka havahtuu pimeässä metrossa. Ensimmäinen ajatus tytön päässä on kuolema. Helvetti. Pimeys on kuin seinä, joka painautuu häntä vasten, se on käsinkosketeltavaa valottomuutta. Aivan kadotuksen kaltaisesta kohtalosta ei kuitenkaan ole kyse, vaikka maanpäällinen elämä tuona kevätpäivänä kohtalokkaalla tavalla muuttuukin. Ja se muuttuu rajusti.

Janen ympärillä huojuu aavemaisen hiljainen Helsinki. Täynnä ruumiita. Miksi Jane jäi henkiin? Mikä kummallinen voima tappoi kaikki toiset? Maailmanloppu on tullut, mutta kaikista ihmisistä juuri Jane selvisi siitä. Käsittämätöntä!

Myös Susette on yksi henkiinjääneistä nuorista. Hänen turvallinen barbielämänsä, joka on aiemmin pyörinyt lähinnä täydellisen meikin ympärillä, saa nyt täysin uuden suunnan. Selviytymisen. Vaikka pelottaa. Vaikka on ikävä. Vaikka uusi maailma lyö eteen aina vain uudenlaisia kauhuja.

Nämä kaksi hyvinkin erilaista nuorta lähtevät epätoivoiselle taipaleelle kohti tuntematonta. Mukaan liittyy myöhemmin vielä toisia maailmanlopusta selvinneitä. Pian käy ilmi, että toiset henkiinjääneistä ovat radikaalilla tavalla muuttuneita...



Kerrostalon takaa olevalta kentältä kuuluu yhä kovempi ja kovempi huuto. Yksi kerrallaan kentällä olijat yhtyvät siihen, kunnes lopulta he kaikki karjuvat yhtä aikaa. Kun Susette kuulee mitä he huutavat yhä uudelleen ja uudelleen, hän tuntee kuinka hänen kehonsa valahtaa tunnottomaksi.
"Verta. Verta. Verta."


Oi, missä fiiliksissä täällä riekutaan! En rehellisesti sanottuna ole koskaan aiemmin lukenut näin räjähtävän koukuttavaa nuortenkirjaa. Harva meille, krhöm, aikuisillekaan suunnattu romaani on aiheuttanut yhtä suurta riippuvuutta tarinaa kohtaan. Kevätuhrit yksinkertaisesti liimautuu verkkokalvolle. Se saa asettumaan selviytyjän nahkoihin, tähyilemään aran rohkeasti kohti tulevaa. Mihin ikinä esikoiskirjailija K. K. Alongi sarjaansa tulekaan viemään, aion pysytellä kyydissä.


maanantaina, maaliskuuta 07, 2016

Katarina Wennstam; Kivisydän

Stenhjärtat 2012, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2016, 412s.

Punainen poikien pyörä, johon on kiinnitetty kulunut oranssi huomioliivi, lojuu kiviröykkiötä vasten. Siinä tiivistyvät ne monimutkaiset kysymykset, joita heillä on edessään. Turvallisuus ja epävarmuus rinnakkain. Lapsuus ja rikos, kaksi asiaa, joiden ei koskaan pitäisi kohdata. Mutta siltä ei nyt näytä.


Pieni, hento nainen. Karhumaisen kokoinen aviomies. Kaksi poikaa. Kuusikuukautinen tyttövauva, jota perhe nyt kiidättää sairaalaan. Gloria ei hengitä, Gloria makaa velttona äitinsä käsivarsilla. Ja vaikka perhe myöhemmin vannoo ja vakuuttaa etteivät tiedä, mitä heidän pienelle tyttärelleen tapahtui, vammat puhuvat omaa kieltään. Karua, rumaa, hirvittävää. Vauvaa on ravisteltu niin lujaa, että hänelle on muodostunut aivovamma.

Keskiluokkaa paremmalla seudulla asuvan perheen salaisuudet paljastuvat tässä jokaisen äidin sydämeen käyvässä trillerissä. Epäilyksen alaisia löytyy liiankin kanssa. Syyttävä silmä osoittaa tietysti vanhempiin, mutta myös isovanhemmat, isoveljet ja perheen lastenhoitaja ovat mahdollisia vauvankiduttajia.

Rikostarkastaja Charlotta Lugn ja oman avioliittonsa kanssa kipuileva oikeusavustaja Shirin Sund ryhtyvät selvittämään hengestään taistelvan Glorian kohtaloa. Molemmat henkilöt hönkivät naisellisuudessaan lukijan kasvoille. He ovat kokeneita ammattilaisia, mutta ennen kaikkea he ovat ihmisiä.


Niin se on - me olemme syntyneet kestämään. Jäämään henkiin. Emme elämään.

Kuten ruotsalaiselta mediapersoonalta, Katarina Wennstamilta odottaa saattoi, myös hänen uusimpansa, Kivisydän nostaa esiin mörön; ravistellun vauvan sydrooman. Wennstam ei pelkää puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja hän on aina heikkoimman puolella. Kuitenkaan kirja ei, aiheestaan huolimatta, sisällä pelkkää synkistelyä. Se myös viihdyttää, tyylillä. Ja juuri siksi minäkin, kuten takakannen Metro julistaa, rakastan kirjailijan teoksia!


Luoja tietää kuinka paljon on lapsia, joiden koettelemuksista emme koskaan saa tietää, hän huokaa mielessään. Kaikki ne, joita satutetaan, mutta ei niin pahasti että he joutuvat sairaalaan? Kuka heidät huomaa? Kuka heitä auttaa?



keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2016

Jojo Moyes; Jos olisit tässä

After You 2015, suom. Heli Naski ja Gummerus 2016, 450s.

Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus.


Kerro minulle jotain hyvääJa minä kerron. Jojo Moyesin viime vuonna suomennettu hilpakan surullinen romaani saa nyt jatkoa! Lou Clarkin tarina ei päätykään violettien kansien sulkeutumisen jälkeen. Ei, vaikka hän on nyt yksin. Hän suree, hän kaipaa. Hän ei täytä lupaustaan kaikkein rakkaimmalle, edesmenneelle Willille elää elämäänsä täysillä.

Tämä herkullisen pinkeillä kansilla varustettu romaani (kuten huomaatte, olen hiukan pihkassa Moyesin teosten kansiin) ei ulkoisesta olemuksestaan huolimatta ole (pelkkää) sokerihattaraa. Suloisen höppänän Loun kasvutarina jatkuu kipeämpänä kuin koskaan.


Minäpä kerron millaista on elämä katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviytymään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.


Hänen elämänsä on jumittunut paikoilleen. Hän työskentelee pornahtavassa asussa lentokentän baarissa epämiellyttävän pomonsa alaisena. Willin perintörahoilla hankittu asunto Lontoossa tarjoaa vain yömajoituksen; kodilta se ei tunnu, koska siltä puuttuu sydän. Lou haahuilee mielenkipuisena, turrana päivästä toiseen saamatta kiinni elämänlangasta.

Ja sitten, tietysti, kaikki muuttuu. Tapahtuu asioita, paljon asioita, joita en tahdo lukijalle sen tarkemmin paljastaa. Kuten nokkelimmat arvaavatkin, edessä on, monien vaiheiden jälkeen myös se uusi rakkaus. Silti. Niin Loun, kuin lukijan takaraivoa painaa Will, Will, Will.


Kirjoitin aikoinani Kerro minulle jotain hyvää kirjasta näin: Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tälläkin kertaa Moyes onnistuu väistelemään lajityypilliset namikarikot. Toki Jos olisit tässä on täysin eri kirja kuin edeltäjänsä, jonka tasolle se ei minusta aivan ylety. Silti, lempeän ja surumielisen hömpän ystäville kirja on aivan omiaan.

Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?


Joskus minusta tuntui, että me kaikki kahlasimme surussa vastahakoisina myöntämään muille, kuinka syvälle olimme uponneet. Ajattelin ohimennen, mahtoiko Samin haluttomuus puhua vaimostaan olla samaa maata kuin oma pidättyväisyyteni. Kaipa me molemmat tiesimme, mitä tapahtuisi heti kun avaisimme rasian ja päästäisimme ilmoille edes häivän surustamme; se paisuisi pilveksi, joka tukahduttaisi kaikki yritykset puhua jostain muusta.


***

Romaanista on blogannut ainakin Krista.




tiistaina, maaliskuuta 01, 2016

Rosamund Lupton; Hiljaisuuteen hävinneet

The Quality of Silence 2015, suom. Outi Järvinen ja Gummerus 2016, 326s.

Yasmin muisti lapsuuden pimeänpelon, jonka vuoksi hän ei ollut joskus uskaltanut edes hengittää. Jotenkin pelko liittyi reunalla olemisen tunteeseen, siihen että elämän keskipisteessä oli pelkkää tyhjää siinä kohtaa, missä aiemmin oli ollut äiti.


Jäätävä, ikuinen yö. Aurinko, joka ei nouse päiviä erottelemaan. Tie, jolla kaksi epätoivoista etenevät. Yasmin, filmitähden ulkonäön omaava äiti. Ruby, kymmenen vuoden täydeltä lapsenomaista viisautta, jota tytön kuurous vain korostaa. Ruby on tottunut hiljaisuuteen. Puhumaan käsillään. Ja nyt hiljaisuus lepää mustan taivaan yllä kuin tukahduttava, tappavan kylmä peite.


Jäätie tulee koko ajan kapeammaksi. Tältä kai aikuistuminen tuntuu, taaksepäin ei voi kääntyä, vaikka kuinka haluaisi, koska pelottaa.


Yasmin ja Ruby etenevät tässä salakavalasti kylmäävässä trillerissä pitkin hengenvaarallista tietä etsien Mattia, aviopuolisoa, isää. Luontokuvaajaa, jonka jopa paikallinen poliisi uskoo kuolleen inuiittikylässä riehuneessa tulipalossa. Mutta Matt ei voi olla kuollut. Se on mahdotonta! Vaikka järki, vaikka oma äidinsydän kehottaa Yasminia kääntymään takaisin tältä helvetilliseltä matkalta, palaamaan sivistyksen pariin edes Rubyn takia, hullu kaipuu jo menetetyltä tuntuvaa miestä kohtaan saa hänet jatkaan.

Musertava kylmyys, mustaa musempi pimeys, tai edes kohti tuleva myrsky eivät kuitenkaan näitä kahta pelota siinä määrin kuin tuntematon, perässä hiipivä seuraaja...


Tiedättekö sen ulkoilmateatterin Roomassa? Sen jossa orja vietiin näyttämölle ja sitten leijona laskettiin irti? Nyt tuntuu siltä kuin me oltaisiin valtavassa kylmässä teatterissa, mutta kimppuumme ei olisi hyökkäämässä leijona vaan sellainen henkilö, joka tappaa myskihärän ja korpin ja susia ja naalinpoikasen, vaikka ne eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa.


Rosamund Luptonin Sisar on minulle yksi ikimuistoisimmista lukuelämyksistä ikinä. Hänen uusimpansa ovat aina suuria tapauksia, niitä, joita jännityksen sekaisella ihastuksella odottaa. Hiljaisuuteen hävinneet on yksinkertaisuudessaan hieno tarina. Se on toimiva trillerinä, mutta itse annoin lukijana eniten painoa äiti-tytär -suhteelle, jossa haavoitettu, herkkä nainen rakastaa lastaan yli kaiken. Silti tytär, elämäniloinen mutta vakava Ruby kokee tavallaan tukevansa ihanaa, hupsua äitiään. Tunneside on olosuhteita vahvempi. Äärimmäisen kylmyyden ja pelon keskellä se lujittuu kuin kaunein, täydellisin lumihiutale.

Erilainen, mielenkiintoinen ja puhutteleva romaani.


Juuri täällä, tässä pahassa, me tavoitamme 
hyvän tiedon viimeisen puhtauden.

Wallace Stevens

***

Romaanista ovat postanneet myös Leena Lumi,  Kaisa Reetta, Arja ja Katja.