lauantaina, joulukuuta 26, 2015

Joulupäivinä luin...




Joulua ystävät! Näinä huurteisen tunnelmallisina pyhäpäivinä on tullut luettua melkoisella urakalla. Ajattelin, ettei kinkkuvatsalla jaksa blogata eikä edes lukea hirmuisen syväluotaavia arvioita, joten vaikka omatunto hiukan painaa, niputan nämä kolme varsin erilaista romaania yhteen postaukseen.

Kaikki kolme tarjosivat omilla tavoillaan unohtumattomat lukuelämykset. Kaikki nämä sisälsivät persoonallisen kerronnan lisäksi mitä kiehtovimmat tarinat. Ja mitä muuta hyvältä kirjalta voi odottaa?

Mennään lukujärjestyksessä ja aloitetaan


Nordbooks 2015, 335s.

Jonna Mononen; Hiljaa pimeässä

"Me olemme nyt kaikki vähän sekaisin, mutta meidän on nyt yritettävä pysyä kasassa. Kukaan ei ole syypää siihen, mitä sattui, ymmärrätkö?"
Nyt Benjamin alkoi itkeä. Ääni sai Boriksen ihon nousemaan kananlihalle. Hän pudotti aseeksi tarkoitetun kiven ja istuutui muiden taakse.
"Nyt me istumme tässä hetken ja mietimme, mitä..."


Nimestään huolimatta, tässä joululahjakirjassani (kiitos Krista!) ei hiljaa hyssytellä, dialogeilla kun on merkittävin osuus itse kerronnassa.

Jonna Monosen esikoisromaani vie lukijansa sinne, missä päivä ei paista. Se suorastaan huutaa, kirkuu paniikkia, kuolemanpelkoa. Se tuo klaustrofobisen tunnelman aivan kasvoille. Koska mitään et näe, pakoon et pääse.

Ryhmä saksalaisia turisteja on juuri tutustumassa kansainväliseen nähtävyyteen, tippukiviluolaan, kun luolan suuaukko yllättäen sortuu. Onnenkantamoisena luolasta löytyy sentään järvi, joten aivan heti ei olla janoon kuolemassa. Ruuan kanssa onkin vähän pahempi juttu; on tultava toimeen niiden rippeiden varassa, mitä taskuista sattuu löytymään. Pimeys, keskinäiset riidat, hitaasti kasvava paniikki ja mielen sortuminen luovat aivan omanlaisensa tunnelman. Lukeminen oli välillä pakko keskeyttää ja ottaa happea. Hengittää syvään raitista ilmaa.

Upea ja toimiva kokonaisuus jätti nälän kirjailijan seuraavaa teosta kohtaan.


Kaikki saattoivat nähdä toistensa pudistelevan päitään. Viimeinenkin oljenkorsi pelastumisesta tuntui huuhtoutuneen pois Gernotin sanojen mukana.



MaddAddam 2013, suom. Kristiina Drews 2015, 559s.

Margaret Atwood; Uusi maa

"Alaspäin elämän partaterällä."
"Anteeksi mitä?" Toby sanoo. Hänen tekisi mieli kokeilla Jimmyn otsaa. Onko miehellä lämpöä?
"Vanha sanonta", Jimmy sanoo. "Tarkoittaa, että ihminen on veitsenterällä. Ja joku voi viiltää pallit irti."


Voi voi minua! Kapinoiva ja hätiköivä lukija leikkii lukukokemuksensa uhalla! On nimittäin niin, että luin alku vuonna jumalaisen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian ensimmäisen osan Oryx ja Crake, johon pakahduttavasti ihastuin. Trilogian toinen osa, Herran tarhurit odottaa hyllyssä lukematta arg, mutta kun tämä viimeinen osa, Uusi maa hyökkäsi vastaansanomattomasti päälle kirjastossa, en voinut vastustaa kiusausta oikaista vähäsen...

Kyllähän trilogiasta saisi enemmän irti, luonnollisesti, jos sen järjestyksessä lukisi. Mutta toimii näinkin. Toimii todella.

Uusi maa on hykerryttävän hilpeä kirja varsin vakavasta aiheesta. Ihmiskunta on kuollut ruttoon ja jäljellä sinnittelee pieni selviytyneiden joukko ihmisiä, seuranaan lapsenomaiset, suloisen täydelliset crakelaiset. He ovat eräänlaisia mutaatioita, itsensä Craken (varsinainen kusipää, jäljelle jääneiden ihmisten mielestä) näkemys täydellisistä oloioista, jotka voisivat maata asuttaa ja hallita, kun pahat, itsekkäät ihmiset on ensin saatu raivattua pois tieltä.

Tarina keskittyy Tobyn ja Zebin rosoiseen rakkaustarinaan, itseensä selviytymiseen mahdottomissa olosuhteissa, sekä kertomukseen siitä, kuinka maailma tähän pisteeseen päätyi. Mukaan mahtuu verenhimoisia mutanttisikoja ja väkivaltaisa verikuulaveteraaneja.

Uusi maa on lempeä ja silti pelottava dystopia aivan ainutlaatuisella kerronnalla, jonka vain Atwood taitaa.

(Ja joo, Herran tarhurit on pakko lukea, koska en tahdo näistä ihanista tyypeistä vielä irti päästää.)


Elämä on sairasta. Minä vain sopeudun olosuhteisiin.



Gummerus 2011, 377s.


Iida Rauma; Katoamisten kirja

Väkivallalle ei ole sanoja. Siihen voi tottua, mutta sitä ei voi ymmärtää niin, että siitä voisi puhua. Väkivalta on lukittava pieneen tilaan aivojen takaosaan ja pidettävä siellä. Piilossa, suojassa, hiertämässä kuin pikkukivi kengässä.


Oh my mikä romaani. Uskomatonta, että teos on ilmestynyt jo vuonna 2011, ja vasta nyt, kun kirjailijan seuraava romaani jo pyörii blogeissa (jonka taatusti luen, mutta se on eri tarina), sain suositusten siivittämänä Katoamisten kirjan luettua. Ja kuten ystäväni aavisti, tämä oli aivan minua, aivan minulle.

Voisin turista Katoamisten kirjasta loputtomiin, mutta useimmat teistä ovat sen jo lukeneet, ja te jotka ette, onnitelkaa itseänne - teille on luvassa huikean melankolinen lukuelämys.

Tarinan toi erityisen lähelle päähenkilön selkeä masennus, väsymys elämää itseään kohtaan, vieraudentuntu, vaikeus rakastaa sitä kaikkein läheisintä, haaveet ruohosta, joka aina näyttää vihreämmältä aidan kielletyllä puolella, univaikeudet, työ vanhainkodissa (jossa itsekin pakersin viime kesänä). Koulukiusaaminen. Väkivalta.

Kielineron Iida Rauman teksti ryömi iholle jo ensimmäisellä sivulla, ja nämä varsin arkiset aiheet kävivät raivoisasti ytimiin.

Kadota voi niin monella tavalla. Kadota voi, ehkä helpoiten, omalta itseltään.

Mutta


Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä.


***

Ja seuraavaksi voisin lukea... vaikkapa Kingiä!


keskiviikkona, joulukuuta 23, 2015

Miina Supinen; Mantelimaa

WSOY 2015, 316s.

"Sä näytät elämänkielteiseltä. Mä olen kuule kokenut elämässä niin paljon, että mä tiedän, että tää on elämää ei sen enempää ja joulu on kerran vuodessa vaan paitsi jos sä päätät että se on aina."

Näin aatonaattona, kun ilta pimenee (jo klo 14), vatsa ähkyää suklaa etkoista (yök, ei enää ikinä), juolahtaa mieleeni naputella sittenkin vielä blogia. Luinhan tässä männä viikolla varsin jouluisen, vai pitäisikö sanoa paremminkin antijouluisen kirjan.

Miina Supisen Mantelimaa ilmestyi muistaakseni jo kesällä, ja sain sen mukavana yllärinä WSOY:ltä (kiitos). Pitkin syksyä lueskelin kirja-arvioita romaanista mietiskellen, mahtaako teos olla passeli tällaiselle jouluihmiselle kuitenkaan. Toisaalta Supisen kieron humoristinen kerronta veti imun lailla puoleensa.

Nyt Mantelimaassa on vieraillut joulufani, eikä fiilis jäänyt ollenkaan negatiiviseksi. Pienet piikit itse juhlaa kohtaan saattoi jättää omaan arvoonsa. Oikeastaan Mantelimaa ei ole jouluvastainen romaani. Se nauraa ennemminkin itse juhlan ympärillä pyörivälle ylikaupallisuudelle.

Sillä Mantelimaa on joulumaa. Se on eräänlainen kauppakeskuksen ja huvipuiston risteytys, kaikille kaikkea, joulupiparista ihmispipariin K-18 aluetta unohtamatta. Ja Mantelimaassa on ikuinen joulu! Tontut liikkuvat ympäri vuoden, joululaulut raikaavat ja värikkäät ledit vilkkuvat migreenimäisesti.

Tarinamme sankaritar, Molli Nieminen joutuu kuin kohtalon sanelemana (aviomies koomassa) aloittamaan työt Mantelimaassa, vaikka tuntee suurta inhoa koko valtaisana sädehtivää rakennusta ja sen ällöiloisuutta kohtaan. Molli, jolla oli nuoruudessa hetkensä pop-prinsessana ja joka vielä keski-ikäisenäkin vannoo taiteellisuuden nimeen.

Suuri Mantelimaa todella onkin, niin valtaisa, että sen syövereihin voi vaikka kadota. Sieltä voi löytää ruumiin. Siellä tontut hiipii alta sillan, tontut, joita tehdään syvällä maanalaisissa onkaloissa. Sillä kellariverkostoissa lymyää hyönteismäinen Nukentekijä, henkilö, hahmo, olento, jonka nimeäkään ei saa ääneen lausua...


"Maan alla on vain pahoja asioita", Anna-Maija sanoi yhtäkkiä. "Niitä ei saisi koskaan tuoda ylös sieltä. Salaisuudet ja ruumiit haudataan ja niin se pitää olla, niitä ei saisi ikinä..."
"Lopeta noi jutut."


Ihana Miina Supinen, kuten jo aiemmin mainitsin, taitaa ironisen irvokkaan, itselle naureskelevan kerronnan. Ja kaiken lisäksi Mantelimaa on häpeilettömän viihdyttävä kirja! Tarinasta voi löytää lohtua, mikäli oma joulutunnelma hiukan hakusessa, mutta sen voi lukea ihan vain kauhua hipovasta juonesta nauttien.


Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua.


maanantaina, joulukuuta 21, 2015

Vuosi 2015 (kirja)paketissa






Joulu se tulla jollottaa, kuten sillä on tapana, aina tähän aikaan vuodesta. Leppeän rauhan laskeuduttua tämän juhlanalusajan kammottavan tuseeraamisen jälkeen (miksi aina tulee kiire, miksi, miksi on raahauduttava paniikkikohtaus kurkussa automarkettihelvetteihin?), on aika suudella rakkainta, aikaa kirjoille. Kuitenkin tahdon rauhoittaa myös blogieloa pyhäpäiviksi, ja näin ollen naputella ne vuoden parhaimmat talteen jo ennakkoon.


Vaikka tehtävä on joka vuosi vaikea, tänä vuonna se on ehkä vaikeampi kuin koskaan. Ovathan kustantamot (kiitos!) tarjonneet meille aivan mahtavan lukuvuoden! Paljon on julkaistu tuttujen sarjojen uusimpia osia, uutuuksia tutuilta kirjailijoilta. Mutta tämä vuosi on ollut minulle nimenomaan löytöjen vuosi. Olen yrittänyt laajentaa kohtuu suppeaa lukumakuani, lukea vähemmän jännäreitä, enemmän kaunoa, enemmän dystopioita, jopa kauhua... Suosittelen jokaista lukijaani tekemään toisinaan loikan mukavuusalueeltaan - se kannattaa.


Mutta, koska ne pahuksen joulukiireet hönkivät tässä ja nyt niskaan, mennään asiaan. Minähän olen melkoinen tunnehuuru persoona, mikä tietysti heijastuu myös siihen, kuinka kirjat koen, ajattelin TOP 10 -listan sijaan kokeilla jotain muuta.


Tässä kirjalliset tärpit

Vuoden 2015

* koskettavin lukuelämys

* positiivisin yllättäjä

* huimin suomalainen jännäri


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään. (Pasi Pekkola - Lohikäärmeen värit)


* ehjin avioliittoromaani

* pelottavin käännös jännäri

* rohkein lukuromaani


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin. (Saul Black - Tappamisen pitkä oppimäärä)


* koukuttavin trilleri

* hyytävin trilogia

* sydämenmurskaaja

* vuoden paras kirja


Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin. (Elina Hirvonen - Kun aika loppuu)






Rauhallista ja kirjaisaa joulua teille kaikille, pitäkää villasukat jalassa ja lukulasit kätösten ulottuvilla!


Rakkaudella,

Annika


lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Asko Sahlberg; Irinan Kuolemat

Like 2015, 155s.

Päivät olivat harmaita. Ne lojuivat pimeän ja pimeän välissä kuin kuluneet matot. Kun avasi aamuisin silmänsä, näki jo miten joutuisi kulkemaan koko pitkän päivän kauhtuneen maton peittämää ylämäkeä.


Irina rakastaa öitä. Päivät ovat hänelle valjuja kopioita toisistaan, eilisen uusintoja, taukoja kahden pimeän välissä. Öisin Irina elää, uskaltaa hengittää. Vaikka juuri öisin tapahtuvat ne pahimmat asiat. Öisin pudottavat kuoleman linnut pommejaan hautausmaaksi käyneen Helsingin ylle. On juostava turvaan kellariin, kunnes äiti käy liian kalpeaksi ja isä ilmoittaa että Irinan uusi koti tulisi olemaan Ruotissa.

Öisin narisevat uuden mahtavan kotikartanon portaat, viereiseen huoneeseen ja takaisin. Seinän takaa kantautuu perheen tyttären, Hedvigin huilumainen ääni. Ja vielä pahempaa on luvassa. Irina kuolee, uudestaan ja uudestaan, mutta enkelit eivät huoli pientä tyttöä mukaansa. Kerta toisensa jälkeen hän palaa, elääkseen öille, ollakseen vihdoin vapaa.


Asko Sahlbergin Irinan Kuolemat kuuluu jälleen niihin kehuttuihin teoksiin, jotka pomppaavat ihan yllättäen silmille kirjaston hyllystä. Tämä lyhyt romaani pitää sisällään oikeastaan kaiken oleellisen. Se on sotalapsen kivulias kasvukertomus, jossa itse kerronta hohtaa epätodellisen kaunista, kuulasta valoa. Se pysähdyttää lapsen pelkoihin, kauhuun, jota aikuinenkaan ei pystyisi käsittelemään.

Irinan kuolemat käy empimättä hirvittävällä suoruudellaan luihin ja ytimiin. En muista aiemmin lukeneeni (minähän suhtaudun ylipäätään varauksella "liian" lyhyihin kirjoihin) näin täyteläistä pienoisromaania.

Joululahjaksi mitä mainioin, heille jotka eivät pelkää pimeää.


Öiden rauha oli silti päivien väliin pystytettyjen hautausmaiden rauhaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kaisa Reetta T, Kulttuuri kukoistaa Arja ja SUOMI LUKEE Krista.

torstaina, joulukuuta 17, 2015

Jeff VanderMeer; Hävitys, Eteläraja-trilogia 1 ja Hallinta, Eteläraja-trilogia 2

Annihilation 2014, suom. Niko Aula ja Like 2015, 222s.

Tähän paikkaan oli aikojen saatossa valunut ihmishenkiä, vapaaehtoisesti maanpakoon tai pahempaan lähteneitä. Kaikkea väritti loputtomien epätoivoisten taisteluiden tuntu. Miksi meitä edelleen lähetettiin tänne? Miksi me yhä lähdimme? Niin paljon valheita, niin vähän kykyä kohdata totuus. Tunsin, miten X-alue mursi mieliä, vaikka omani olikin vielä kunnossa. Päässäni pyöri laulun säe: Kaikki tämä turha tieto.


Liken julkaisema Eteläraja-trilogia hiipi lukulistalleni varkain, toisten suosituksia seuraamalla sen löysin, kuten näemmä parhaat kirjat aina. Fraasinomaisesti voisin todeta jonkin liikahtaneet minussa kun näin nämä kannet. Luin takatekstin, jossa viitataan, ah, ikisuosikki tv-sarjaani Lostiin.


"Ainutkertainen ja kaunis, häiritsevä ja loistokas."
- Warren Ellis

"Karmiva ja kiehtova."
- Stephen King

(Takakannesta)

Erityisesti alleviivaisin sanaa häiritsevä. Alue X:ssä on jotain paranoidisen kiehtovaa, liejuisen koukuttavaa, sellaista, mikä tai joka herättelee niin teoksen henkilöiden, kun lukijankin pakkomielteet. Sen imussa on vastenmielisen viehättävää edetä, Hävityksestä Hallintaan, Hallinnasta ensi vuonna ilmestyvään Hyväksyntään.

Hävitys aloittaa sarjan vimmaisen viisaalla tyylillä, järein asein. 12. retkikunta on lähetetty X-alueelle ottamaan tarkemmin selkoa tuosta salaperäisestä (lostmaisesta) paikasta. Aluetta kierää vielä enemmän hämmennystä herättävä raja. Mikä tai kuka tuon säkenöivän rajan pystytti, jää arvoitukseksi. Kuten koko alue. Sillä, kuten retkikunnan jäsenet saavat huomata, mikään ei ole luonnonkauneudessa ja -kauheudessa rehottavalla alueella kuten ennakkotiedot ilmoittivat. Mitkään säännöt eivät päde täällä, paitsi alueen omaan, hirvittävään logiikkaan nojaavat lait.


Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä on sinne tulen tuomaan kuolleiden siemenet jaettavaksi madoille jotka...




Authority 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2015, 382s. 

"Normaali ihminen luovuttaisi. Se olisi täysin normaalia."
"Luovuttaisitko sinä?" Control kysyi.
"En. Mutta minä en olekaan normaali."
"En minäkään."
"Mitä se tarkoittaa meidän tapauksessamme?"
"Samaa kuin aina."


Kun ensimmäisessä osassa liikutaan Alue X:n arvaamattoman liukkailla poluilla, keskittyy Hallinta rajan tälle puolen, "meidän" puolellemme, jossa hallituksen salaama laitos, Eteläraja on juuri saanut uuden johtajan. Agentti nimeltä Control pääsee ensitöikseen kuulustelemaan X-alueelta palanneen retkikunnan selviytyjiä. Anti jää kuitenkin oudon laimeaksi, ja ainoa henkilö, joka pystyisi kertomaan mitään tarkempaa, onnistuu herättämään Controlissa nimettömän pelon.

Jo itse rapistuva, valtaisa rakennus kätkee sisäänsä mysteerin, jota mies yrittää jatkuvasti kasvavan uhantunteen varjossa ratkoa. Miksi hänelle annetaan selkeästi väärää tietoa Alueesta? Kuka salaa, mitä ja miksi? Ja voisiko pitää paikkaansa, että raja on jatkuvassa, laajenevassa liikkeessä?

Hävitykseen verrattuna Hallinta starttaa tuskastuttavan hitaasti, kuin kiusoitellen jakamalla turhan tuntuisia faktoja päähenkilöstä, ja hänen haparoivasta tutustumisestaan uuteen työpaikkaansa. Jossain vaiheessa lukija huomaa tulleensa kuin hypnotisoiduksi hitauteen, ja juuri silloin aletaan raotella hirvittäviä asioita...

Eteläraja-trilogia on kokonaisuutena niin toimiva, niin piinallisesti alitajunnan mörköjä herättelevä, että sitä on luettava mietiskellen, ajatuksen kanssa. Se onnistui herättämään minussa jonkin alkukantaisen pelon, jollaiseen en aiemmin ole kirjallisuuden parissa törmännyt. Kertakaikkisen loisteliaan mahtavan sarja, jonka tainnuttavaan koukkuun jää vailla puolustautumisen mahdollisuutta.

Tammikuuta ja Hyväksyntää odotellessa...


***

X-alueella ovat seikkailleet ainakin MarikaOksa, Kirjavinkit Mikko, Krista ja Niina T.

lauantaina, joulukuuta 12, 2015

Douglas Preston & Lincoln Child; Pimeyden pyörä

The Wheel of Darkness 2010, suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki, Gummerus 2015, 535s.

Olento, jolla ei ollut nimeä, eteni verkkaisesti varjojen verhoamassa tyhjyydessä. Se asutti epämääräistä välitilaa, joka sijaitsi Britannian konkreettisen olevaisuuden ja puhtaan ajatustason keskelle jäävässä metamaailmassa. Olento ei ollut elävä. eikä sillä ollut varsinaisia aisteja. Se ei kyennyt kuulemaan, haistamaan, tuntemaan eikä ajattelemaan mitään.
Se tiesi vain ýhden asian: himon.


En voi röyhistellä (tällä kertaa) rintaani sillä, että olisin kaikki suomennetut Pendergastit lukenut. Valitettavasti edellinen osa jäi kesken. Ja sitä edelliset ovat vain tavoitelleet haparoiden niitä "ensimmäisiä" teoksia (sarjan kääntäminenhän aloitettiin jostain kumman syystä (muistaakseni) osasta 5.), jotka puistattivat, pelottivat ihan aidosti. Kuoleman asetelma on minusta edelleen parasta "Penderiä". Siinä maalaismaisemaan, maissipellolle ujuttautuu itse pahuus.

Pahuudesta on kyse myös Pimeyden pyörässä. Tarinan alussa Pendergast matkustaa yhdessä suojattinsa, Constancen kanssa läpi karun, tiibetiläisen maiseman kohti muurien suojissa, maailmaa piilossa lepäävää muinaista munkkiluostaria. Kaksikko saa pian kuulla luostarin tarkoin varjellun salaisuuden: koko valtaisia rakennus pystytettiin aikoinaan suojaamaan Agozyen-nimistä esinettä. Kukaan ei oikein tiedä, mikä tuo salaperäinen, laatikkoon kätketty kapistus on, laatikon avaaminen kun on munkeilta ehdottomasti kielletty. Seuraukset moiseen huolimattomuuteen voisivat olla maailman laajuiset. Ja nyt Agozyen on varastettu!


Jos dharman tahdot pahuudelta säästää
etkä tuskaa loputonta sille sois
niin älä pimeyden pyörää päästä
sä sinetistä murtumaan pois.


Luostarissa meditointi jää vain haaveeksi kaksion päätyessä tuon mokoman esineen perässä valtamerialukselle, loisteliaimmalle risteilijälle, mitä kuvitella saattaa. Alus on kuin rikkaiden hallinnoima maailma pienoiskoossa. Ja kuten nokkelimmat jo arvelivatkin, eiköhän varas mene avaamaan Agozyenin suojaaman laatikon. Sitten onkin kirjaimellisesti piru irti.

Kuten Kirjan vuoksi -blogissa todetaan, Pimeyden pyörässä ja Sarah Lotzin Neljä -romaanissa on hyvin pitkälti sama teema. Neljä on minulla edelleen kesken, Pimeyden pyörän taas luin ahmimalla. Tämä kertonee jotakin. Vaikkei romaani yletäkään aivan samalle tasolle kuin ne hehkuttamani ensimmäiset suomennokset, edustaa Pimeyden pyörä kauhulla leikittelevää jännityskirjallisuutta varmalla tyylillä.

Mystiikkaa, rituaaleja, klaustrofobiaa, vainoharhoja... Verisiä murhia ja itse päähenkilön charmia unohtamatta. Yhdysvaltalainen, huippusuosittu kirjailijapari Preston ja Child osoittaa taas kuinka lukija kiedotaan pikkusormen ympärille.


Suurimman osan ajasta valtamerialuksen ohjaaminen on tuhottoman tylsää, mutta loppu aika kuluukin sitten kauhun vallassa.



keskiviikkona, joulukuuta 09, 2015

Saara Turunen; Rakkaudenhirviö


Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,

Sari Pöyliö; Ihmisen veri

Atena 2015,  205s.

- Mitä Suomi-Filmin negatiiveille tapahtui?
- Kysykää elokuvamuseosta.
- Voisivatko negatiivit todella olla tallessa ja niin helposti saatavilla? Asta henkäisi.


Bloggaus järjestys heittelee jälleen niin postattavien kirjapinojen, kuin mielialojeni vaihteluiden mukaan. Sari Pöyliön Ihmisen veri hiipi lukulistalle kuin varkain, ja luin teoksen... Jonkin aikaa sitten ennen Stoneria, joka kieltämättä aiheutti mahtavuudessaan pientä lukujumistusta. Lääkitsen tätä lukemalla nyt jotain aivan erilaista, aivan muuta (Hävitystä), mutta siitä myöhemmin lisää.

Ihmisen veri on pienisuuri romaani skenarioista, eräästä elokuvasta ja vanhenemisesta. Sari Pöyliön teksti houkuttelee mukaansa mustalla huumorilla ja älykkään napakalla kerronnalla, jossa piilee taustavireitä, haikuja syvemmältä. Sieltä jostain, ihmisyyden notkelmista, joita värittää tarve hallita, ohjata mahdotonta; elämää itseään.

Kulo Taival, tarinamme rosoinen vanha herra elelee rauhallista, säännönmukaista elämää, jossa ei enää huomiselta suuria odotella. Kuitenkin, yläkerrassa asustava, kookas ja urheilullinen Ansa herättää miehessä vielä... No, miehisiä tunteita. Ja miten arki muuttuukaan, kun Ansa eräänä päivänä törmää 83-vuotiaaseen pyörällään. Vielä enemmän se tulee muuttumaan Ansan soitettua ovikelloa kädessään päivän lehti, lehdessä Kulon kuolinilmoitus.

Tragikoomiset tapahtumat saavat alkunsa tämän epäsuhtaisen parin ryhtyessä Ansan ohjastamana selvittämään Kulon menneisyyttä. Vuonna 1950 hän nimittäin ohjasi elokuvan nimeltä Ihmisen veri. Ja tämä elokuva katosi mystisesti juuri ennen ensi-iltaa.

Ihmisen veri, tuo jo syntessään huomiota herättynyt teos nousi aikoinaan kulttimaineeseen juuri katomaisensa takia.

Mitä oikein tapahtui ja miksi?

Ansa on täynnä palavia kysymyksiä, Kuloa itseään koko juttu ei enää niin kiinnosta, hänhän ryhtyi pian epäonnistuneen ohjaajayrityksensä jälkeen lääkäriksi, mutta Ansalla on sen verran hehkeä kroppa, että mies tahtoo pitää naisen lähellään. Vaikkakin se tarkoittaisi suomifilmin vielä elossa olevien henkilöiden jahtaamista.

Sari Pöyliön kirja on hilpeän oivalta, ja varsinkin loppuratkaisu takaa sen, ettei tässä ole kyse mistään tavisvälipalaromaanista, vaan teoksesta, joka jättää oman, hienon muistijälkensä.



Tilanne vastasi Kulon käsitystä elämästä: hankaluuksien jälkeen vastoinkäymisiä, vaivojen välipalana harmeja ja harvojen ilon hetkien väheneminen iän myötä, kunnes kuolema pelasti ihmisen suuremmilta onnettomuuksilta.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä ja Suketus.




maanantaina, joulukuuta 07, 2015

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...


Dare Talvitie; Epäsoinnun periaatteet

Myllylahti 2015, 277s.

"Tältä siis tuntuu olla kolmikymppinen ja pelätä graffitia", Eikka jatkoi odotettuaan hetken turhaan että Krista saisi sanaa suustaan.


Tältä siis tuntuu olla pian nelikymppinen kirjabloggaaja, joka on lukenut kirjan, hyvän kirjan, mielenkiintoisen ja hiukan pelottavankin, mutta ei oikein osaa sanoa ymmäriskö lukemaansa. Minulla on hurja tarve paneutua tekstiin, tarinaan, henkilöihin, ja jos koen jääväni vähän ulkopuoliseksi, harmistun. Ehkä tämän kirjan ollessa kyseessä kysymys on siitä, etten ole itse koskaan opiskellut yliopistossa. Jotkut termit jäivät vieraiksi. Ohitin ne kuitenkin pystypäin, ja annoin erittäin viisaan, mutta samalla letkeän kerronnan kuljettaa.

Dare Talvitien esikoisromaani Epäsoinnun periaatteet on jääskeläismäinen reaalifantasiatarina kahdesta hyvin erilaisesta opiskelijasta. Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi yhteen yöhön, jolloin matemaattiseen tutkimukseen keskittynyt Eikka ja humanistisen alan opiskelija, anarkistinen Krista päätyvät samoilemaan valtavan yliopiston valtaviin kellariverkostoihin.

Krista etsii epätoivon vimmalla oraakelia, jolle hänellä on esitettävänä painavia kysymyksiä. Eikka ei usko moisen kellareissa asustavan, mutta päätyy maanisen Kristan järkeväksi seuralaiseksi. Pian kaksikko huomaa kannoillaan jotain häiritsevää. Kammottavaa. Mörön.

Tuo hirviökö yrittää kaksikon salaperäistä matkaa hidastaa, vai piileekö taustalla vielä jotain muutakin? Ja mikä on hirviön perimmäinen olemus?

Jäin miettimään takakannen tekstiä; "Yhdessä yössä Eikan ja Kristan kanssa lukija käy läpi yliopisto-opiskelun ylä- ja alamäet," Varsinaisen juonen taustavireenä on aistittavissa koko ajan syvempi stoori, joka aukesi itselleni vain ajoittain.

Pienistä epäluuloistani huolimatta romaani on loistavaa tekstiä teille, jotka olette opiskelleet yliopistossa. Teille, jotka pidätte maagisesta realismista, sujuvan kipakasta sanailusta ja gootahtavan spefistä tunnelmasta, unohtamatta tietenkään huumorin pilkahdusta silmäkulmassa.


"Varo vaan, vielä susta tulee samanlainen faktoja janoava epäilijä kuin musta."
"Susta? Eikka, sori mutta sä oot täydellisesti reputtanut sekä Skeptisyyden alkeet että Johdatuksen terveeseen epäluuloisuuteen tän illan ja yön aikana. Sun on vaan paras suosiolla palauttaa sun epäilijäkortti Kriittisen ajattelun toimistoon ja ainoa siirtoa hömppäsatulogiikan laitoksen puolelle." 
"Mä harkitsen lähteväni vaihtoon jonnekin, missä on hyvä kokemuspohjaisten mielenhäiriöiden osasto. Mä luulen että se vois olla mun juttuni. Voisin ottaa sivuaineeksi vaikka hermoromahdukset ja unettomuuden."



***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Arja, SUOMI LUKEE Krista ja Taika.


lauantaina, joulukuuta 05, 2015

Sofi Oksanen; Norma

Like 2015, 303s.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.


Kuunneltuani erään rakkaan kirjasiskon kanssa (kahvimukeista viiniä nauttien, hups, lipsahti) Kirjamessuilla Sofi Oksasen haastattelua hänen uutukaisestaan, Normasta, häipyivät kaikki Kyyhkysten (jäi kesken, toinen paljastus) aiheuttamat epäluulot. Olin varma siitä, että Normaa ei saa missata. Missataan ennemmin joku muu, mutta tämä, maagisen realismin värittämä dekkarimainen ja naisellisia aiheita käsittelevä romaani minun ON luettava.

Onneksi samainen ystäväni sai kirjan kolmannelta rakkaalta ystävältä, luki sen, suositteli, ja postitti minulle.

Normaa on markkinoitu etukäteen ihastuttavan anonyymisti. Ilman Sofin haastattelua, ja oi miten upea nainen hän onkaan, en olisi tiennyt kirjan juonesta tuon taivaallista. Mielsin tarinaa lukiessani Norman alitajuisesti Sofin alter egoksi. Molemmat ovat salaperäisellä tavalla mystisiä naisia, molemmilla on huikeat hiukset. Joskin epäilen Sofin hiusten kasvuvauhdin olevan aivan Norman tasoa; hänellä tukka venähtää vuorokaudessa yli metrin.

Kaikki alkaa Norman äidin, Norman elämän tukipylvään hautajaisista, jonne nainen on saapunut Diapamien ja Postfanejen voimin. Laukussa vauvaöljyä kiharoihin, hiuslakkaa kutrien kuritonta käytöstä taltuttamaan. Norman äiti on tehnyt itsemurhan syöksymällä päin metroa. Mutta onko lopulta kyse itsemurhasta, vai piileekö takana jotain salamyhkäisempää, pelottavampaa.

Norman tie vie potkujen jälkeen töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä vielä eläessään työskenteli. Jossa aitohiuslisäkekauppa kukoistaa. Pian käy ilmi äidin sotkeutuminen johonkin vaaralliseen, joka vetää pimeän imun tavoin puoleensa myös Normaa.

Miten kohtukauppa liittyy koko soppaan? Mikä osuus kauan sitten hulluksi tulleen Helenan aikuisilla lapsilla on petokseen?


Enemmän kuin hiustesi hallitsematonta käytöstä pelkään jotain muuta, jotain mitä yksikään nainen ei ole pystynyt hallitsemaan: sydämen viettelyksiä. Ennen pitkää kohtaat jonkun, josta haluat muutakin kuin hetkellistä seuraa. Ennen pitkää oma sydämesi pettää sinut kuten se on pettänyt edeltäjäsikin. Siksi tämä kaikki on välttämätöntä. Luotan järkeesi, mutta sydämeesi en.


Norma on mielestäni viehättävän naisellinen rikostarina siitä, kuinka hyväosaiset rikkaat tulevat aina sortamaan puutteenalaisia. Normasta on vaikea olla pitämättä, mutta häneen on samalla vaikea rakastua. Sama pätee koko romaaniin. Tuo hiuslakantuoksuinen, kauniskantinen kirja pitää sisällään ruman kertomuksen, ja onkin saanut melko ristiriitaisen vastaanoton. Minulle lukukokemus jää silti ehdottomasti plussan puolelle.

Pakko vielä todeta, ettei ole Puhdistuksen voittanutta. Ei ikinä!


***

Toisaalla Normasta ovat bloganneet ainakin SUOMI LUKEE Krista, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Elegia , yms yms (sori, laiska linkittäjä)