torstaina, elokuuta 29, 2013
Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo
Terhi Rannela ja Karisto 2013, 257s. (arvostelukappale)
Vauva itkee.
Ei, se ei ole tavallista itkua.
Lapsi ei huuda maitoa tai äitinsä huomiota.
Se kirkuu, se rääkyy, se huutaa henkensä hädässä, se karjuu keuhkojensa pohjasta.
"Kun rikkaruohoja kitketään, ne täytyy repiä maasta juurineen irti."
- Revi! kuuluu käsky.
Mustapukuinen sotilas, korkeintaan 15-vuotias, tarttuu pojan jalkoihin ja heilauttaa lapsen tottuneesti ilmaan.
Hyvänen aika. Mykkyys. Kyyneleet.
Punaisten kyynelten talo on kirja, josta tullaan vielä kuulemaan. Niin koskettavan raju, niin repivä, niin hirmuinen. Aloin ihan pohdiskella, olenko tänä vuonna näin rankkaa tekstiä lukenutkaan. Entä viime vuonna? Koskaan?
Tarina on rakennettu kannen valokuvanaisen ympärille, naisen nimeltä Chan Kim Srun. Kirjailija Terhi Rannelan vierailtua punakhmerien S12-vankilassa Kambodzassa, valokuva ei suostunut jättämään häntä enää rauhaan. Kuva, jossa nainen poskillaan kyyneleet, sylissään pikkuinen poikavauva. Kuva alkoi elää, kuiskia, puhua. Kertoa tarinaa, joka fiktiivinen, mutta samalla niin totta.
On meneillään vuosi nolla, punakhmerien järkyttävä vuosikymmen, 1970-luku. Vallitsee totaalisen aivopesun aika, johon kuuluu minuuden yhteisöllistäminen muka yhteisen hyvän nimissä. Aika, joka ajaa pakkosiirretyn kansan riisipelloille. Siellä kärsitään kuin pahimmassa keskitysleirissä. Ruokaa tarjoillaan kerran päivässä, muu aika raadetaan paahtavan kuumassa auringossa, nälkäisenä, iilimatoja jaloissa, vahtivia silmiä selissä.
On äiti, Chevy Chan, jota viedään parhaillaan Tuol Slengin kidutusvankilaan. Sylissä puolikuollut poikavauvansa, vierellä miehensä. He, jotka itse mallivaltiota olivat rakentamassa, joutuvat nyt saman valtion vainoamiksi. Mutta miksi?
Toisaalla tytär Vanna, jolta Angkar on vienyt äidin, isän, veljet, kodin, muistot päättyy myös töihin riisipellolle. Teoksen alkupuoli kuluu 1970-luvulla äidin ja tyttären näkökulmia vaihdellen. Toinen osa taas vie 2000-luvulle, aina näihin päiviin asti. Silloin Vanna, viiden lapsen äiti jo, saa viimein selville, mitä hänen perheelleen tapahtui noina järkyttävinä vuosina. Mistä itse pelastui.
Toisessa osassa tutustumme myös Vannan tyttäreen, jolla omat ongelmansa, sekä aviomieheen, jota kuolevien silmät vainoavat joka öisissä painajaisissa. Huudot. Itkut.
Itku minullekin teoksen parissa tuli. Sisäisesti suorastaan huusin läpi kirjan, niin raastavan lähelle tarinan päästin. Kivuliaasti aivan ihon alle. Myönnän, että vaikka olenkin kuullut uutisissa Kambodzan oikeudenkäynnistä, jossa punakhmer-johtoa yritetään edelleen saada vastuuseen teoistaan, olen asiat totaalisesti sivuuttanut. En sivuuta enää.
Tuol Slengin vankilassa kun kidutettiin kolmekymmentä vuotta sitten 17 000 vankia. Heistä tiettävästi hengissä selvisi 12. Kuvan nainen ja hänen poikansa tapettiin raa'asti melko pian valokuvaamisen jälkeen.
Terhi Rannelan tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan, mutta tämä kirja, tämä tarina vakuutti tämän bloggaajan täysin. Miten syvälle Rannela historiallisiin tapahtumiin onnistuukaan pureutumaan. Miten lähelle nämä ihmispoloiset tuomaan. Kerronta ei maalaile turhia, mutta kuitenkin se on, pelkistettynäkin lumoavan kaunista. Ettei ihan hehkutihehkuti-osastolle mentäisi, pientä miinusta antaisin toisen luvun henkilöpaljoudesta. Tungosmainen fiilis tuli liian rönsyävästä materiaalista, joka kuitenkin kuroutui kauniiksi jälleen viimeisessä luvussa.
Mikä kirja! Punaisten kyynelten talo on todella runsaat blogisavut ansainnut!
Teoksen on lukenut ainakin Notkopeikko
***
Niin isä sanoi: tuntuu hullunkuriselta, että kaikki maapallon ihmiset näkevät saman auringon, kuun ja tähdet. Vaikka emme ymmärtäisi toistemme kieltä, ymmärrämme samaa maisemaa.
tiistaina, elokuuta 27, 2013
Pekka Hiltunen; Iso
Pekka Hiltunen ja WSOY 2013, 418s. (arvostelukappaleet)
Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu.
Pekka Hiltunen leikkasi uunituoreella ISOllaan siivet jo kauan ylläni lepatelleelta lukujumilta. Kun tartuin tähän painavalla asialla ladattuun tunnepakettiin, en osannut kuitenkaan ihan näin Suuria odotella. Olen lukenut Hiltuselta Sysipimeän (esikoisteos Vilpittömästi sinun lukulistani kärkisijoilla), joka sai minut pelkäämään - ihan oikeasti. Ja yleensä olen kaikkea muuta paitsi säikky ihminen. ISO taas sai tuntemaan. Tuntemaan niin paljon.
Kirja kertoo Annista, toisineläjästä. Hän on ehkä sympaattisin fiktiivinen hahmo ikinä. Ajatteleva nainen, jolla henkistä viisautta useamman ihmisen edestä. Niin myös painoa. Kokonsa takia Anni muuttaa teoksen alussa Helsingistä takaisin Tampereelle, yksiöön, jonka jo kerran hyvästeli. Koska on saanut potkut ala-arvoisesta työpaikastaan, poikaystävä menetetty, elämä pyörähtänyt jälleen alkuasetelmiin.
Ja Anni on surullinen. Hän piiloutuu asuntoonsa, käpertyy kipuunsa kuin vaatteeseen. Anni, jota maailma ei hyväksy. Tämä anorektikkojen planeetta, läskihysterian kyllästämä maa, jossa ylipaino on kuin ruma sana.
Kirjan edetessä Annin tarina aukeaa lukijalle pienin askelin. Siinä missä sivumäärä kasvaa, kasvaa myös Annin itsetunto. On huojentavaa, on innostavan vapauttavaa lukea, kuinka 37-vuotias nainen itsensä löytää. Kuinka rohkeus lopultakin kannattelee, olipa muu maailma mitä mieltä hyvänsä.
"Mä haluaisin olla uljas daami, sellainen ihana iso nainen, jolla on kalenterissa niin paljon työmenoja ja teatteria ja elokuvia ja romanttisia kaupunkimatkoja miehen kanssa, ettei se enimmäkseen edes ajattele kilojaan."
Romaanissa käydään laajasti läpi, Annin muistiinpanoja seuraten, tieteellisiäkin asioita. Lihavuus ei lopulta ole sairaus. On mahdollista olla terve ja samalla ylipainoinen. On mahdollista hyväksyä itsensä juuri sen kokoisena kuin on.
Vaikka lukiessa raivo, johtuen ihmisten julmuudesta, ja myötätunto lihavia ihmisiä kohtaan rajusti vaihtelivat, jäi teoksesta päällimmäiseksi mieleen ilo. Elämänilo, ilo olla olemassa omana itsenään. Pekka Hiltunen kirjoittaa niin kauniisti, niin koskettavasti, että hänen sanoihinsa ei voi olla uppoamatta. Kuten loppuhaastattelusta (minulla käsissäni ennakkokappale) käy ilmi, kirjailija on tehnyt kirjaansa varten runsaasti tautatyötä. Tämä on tarina, joka hänen oli yksinkertaisesti kirjoitettava. Ja voi miten ISOlla sydämellä!
Romaanin ovat lukeneet ainakin Norkku ja Amma
***
Kuka meistä kuolee seuraavaksi?
Siitähän tässä on aina lopulta kysymys. Kuka elää kauan. Kenellä on paljon rahaa. Kuka saa harvinaisimman onnen: rikkumattoman rakkauden.
sunnuntaina, elokuuta 25, 2013
Kirjabloggaaja ja ampumavälikohtaus (vähän Katri Valastakin)
Tyypilliseen tyyliini nämä tällaiset välipalapostaukset, osastoa "muuta" menevät valivalivalitukseksi. Nyt kuulkaas lukujumittaa niin mahdottomasti. Jopa niin paljon, etten ole pariin iltaan lukenut. Uskomatonta, Annika! Tällaista ei ole tapahtunut sitten... Vuosiin. Osittain syynä hektinen elämäntilanne; koiranpentu, uudet harrastukset, lasten koulunalkaminen yms yms.
Eilen onnistuin kaiken lisäksi telomaan itseni kiväärillä. Koska veljeni harrastavat ampumista ja minä olen dekkarityttöjä, koin suorastaan velvollisuudekseni maalitaulua posautella. Kun kerran muutkin... No, sain sitten kiikarista silmääni sellaisella temmolla, että kulma aukesi ja näytän - toisen silmän osalta - pesukarhulta. Pieni aivotärähdyskin tuli, ja sen myötä lukeminen takkuaa.
Eikä tässäkään vielä kaikki. Olen kamppaillut erään hyväksi havaitsemani kirjailijan uutuuden parissa, mutta tällä kertaa teksti ei nappaa, ei tempaa mukaansa, ei sitten yhtään. Toisella silmällä kuikuillen aloittelin äsken Pekka Hiltusen ISOa, ja siinäpä suuren sydämen kirja. Taitaa helpottaa tämä tauti, tämä jumitus, ja lukulasitkin mahtunevat pian taas päähäni.
Mutta koska tämähän edelleen on lukupäiväkirja, jaan lopuksi osia Katri Valan Kootuista runoista (WSOY 2011, kuudes painos). Vala (s. 1901, k. 1944) on yksi minulle uusimpia, mutta samalla kuumimpia runollisia rakkauksia. Hänet mainitaan kokoelman esittelylehdillä "suomalaisen vapaan runomitan ensimmäiseksi suureksi taitajaksi". Ja kyllä, kun ajatellaan minä vuosina Vala runonsa on kirjoittanut niin hyvänen aika, ainakin itse koen tekstin vanhahtavalla tavalla tuoreeksi.
Runot ovat tietyssä mielessä eroottissävytteisiä, ja samalla pakahduttavan kaihoisia. Kauniita, mutta niin riipivällä tavalla.
Runojahan ei saisi, tai no ei SAA julkaista kokonaisina ilman lupia, joten katkelmat eivät nyt paljasta koko totuutta. Mutta ensimakuna:
Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.
Vain surullinen sydämeni
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisina rakkaudesta katselen kasvojas
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päivä ja öitä,
jotka olet minulle antanut...
(s. 138)
***
Olen kuollut, mut minne sa kulkenetkaan,
on hautani aina sun vierelläs.
Mene toiselle tähdelle rakastamaan,
on hautani vierelläs!
(s. 156)
***
Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennenkuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.
(s. 115)
***
Havahdun ahneen elämän
vahvaan itkuun.
Sydämeni värisee
verentumma, putoava pisara
kuilun partaalla.
Olen tuskanpimeä maa,
kaukaiset auringot
eivät valaista voi,
yöni vain tihenee niistä.
Oma aurinkoni on kuollut.
Sinä vaikenet, elämäni.
(s. 288)
***
Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.
Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.
(s. 234)
***
Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.
Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi
kuin valaistu laiva.
Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.
(s. 88-89)
***
torstaina, elokuuta 22, 2013
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo 2011 ja Teos, 274s. (arvostelukappale)
Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.
Kimppalukeminen on kivaa! Päädyimme taas kimppailemaan Kristan ja Annamin kanssa maagisen realismin maailmaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan vuorossa japanilaista kirjallisuutta, vaan valitsimme kotoisasti Johanna Sinisaloa. Itsehän olin jo valmiiksi rakastunut kirjailijan teokseen Linnun aivot.
Enkelten verta taas... No, tarina on tässä aiempaan verraten toinen. Tietysti. Hyvin erilaiseksi lukukokemukseksi kirja ilmeni jo alkumetreiltä alkaen. Odotin tiiviimpää juonenkuljetusta ja valitettavasti kävi nyt niin, että koin tarinan liiankin löyhäksi. Puhuttelevaksi toki, koskettavaksikin. Olihan tässä tiivistä asiaa puistattavasta aiheesta: ihmisen riistoisasta suhteesta eläimeen. Eläinsuojelusta, sen äärimmäisillä laidolla.
Mutta miksi meillä on pakkomielle inhimillistää eläimiä ja sitten kuitenkin tarve vielä pakkomielteisemmin kieltää eläinten inhimilliset piirteet?
Tarina on eräänlainen dystopia yhdistettynä somasti maagiseen realismiin. Yhdysvalloista ovat katomassa mehiläiset. Maailman tasapaino heittää ja hurjasti. Nälänhätä uhkaa, tuomiopäivä hengittää niskaan. Ja mikä on pieni ihminen tämän kaiken keskellä?
No, melko pieni.
Minua viehätti tarinassa yhden ihmisen näköala. Enkelten verta ei ole niinkään globaalitarina, vaan se on ennen kaikkea Orvon tarina. Romaanin alussa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko mehiläisten katoamisilmiö totta myös Suomessa? Ja juuri kun Eero, oma poika on... Jo alussa vilkkuvat poliisiautojen siniset hälytysvalot, jo silloin lukija tajuaa jotain hirvittävää tapahtuneen.
En koskaan, hetkeäkään ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja, mustaa ja violettia, ja kipu on niin suuri että horjun ja huohotan. Unohdan tikarin aina välillä hetkeksi, muutaman sekunniksi, joskus jopa tunniksi, ja se on pahinta: terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti, yhtä julmasti, yhtä kivuliaasti.
Tarinassa vuorotellaan Orvon kerronnan ja Eeron blogimerkintöjen välillä. Eero on tarinan sankari, joka ei voi olla lukijankaan sydäntä varastamatta. Kohtalokkain seurauksin.
Entä se maaginen realismi sitten? Siinä missä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, vetelee viimeisiään, löytää Orvo mehiläisten avulla polun toiseen todellisuuteen. Voisiko sanoa, ikuisuuteen.
Jännite tämän ja tuon toisen välillä sekä kiehtoo, että ahdistaa. Ja lopulta on päätöksenteon aika.
Korostan nyt tässä, ettei teos missään nimessä minusta huono ollut. Ehkä hiukan liian tietokirjamainen, hidastempoinen, mutta samanaikaisesti kyllä mukavan uhkaava. Odottamaan on jäätävä, millaiseksi paketiksi kirjailijan uusin, syksyllä ilmestyvä Auringon ydin osoittautuu.
Teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Jori
Minna Jaakkola
Leena Lumi
Jenni
Morre
***
Minua ei pelota. Minulla ei ole mitään pelättävää, ei enää. Ja jos tämä on harhaa, olkoon. Tämä on hyvä, suorastaan erinomainen harha.
tiistaina, elokuuta 20, 2013
Jeffrey Eugenides; Naimapuuhia
The Marriage Plot 2011, suom. Arto Schroderus 2012, 607s. (kirjastosta)
Leonardin kanssa sujui niin hyvin, tunnelma oli niin lupaava - jopa sää suosi, sillä kun he olivat syöneet ja lähtivät kuppilasta kävelemään takaisin kampukselle, maaliskuun tihku pakotti heidät yhdessä Madeleinen teleskooppisateenvarjon alle - että hän koki samanlaisen tunteen kuin pikkutyttönä saadessaan leivonnaisen tai jälkiruokaa: onnea, joka oli niin täynnä tietoa omasta lyhytaikaisuudestaan, että hän oli ottanut pikkuriikkisiä puraisuja saadakseen näin tuulihatun tai éclairin riittämään mahdollisimman kauan.
Naimapuuhissa ovat menneet viime päiväni. Kröhm. Anteeksi.
Rakkaat lukijani, olen tullut lukeneeksi kirjan, jonka nimi aiheuttaa ainakin omassa kaksimielisessä mielessäni naurahduksia. Jeffrey Eugenides, mies Virgin Suicides (lukematta, elokuvaversio nähty) ja Middlesex (täysin missattu) -teosten takana kertoo tässä tuoreimmassa romaanissaan nuoruuden huikeasta palosta. Naimapuuhia on sekä samanaikaisesti mielettömän hauska, ja kuitenkin riipivän vakava. Sairastaahan kolmiodraaman Leonard kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen pahinta muotoa.
Meillä on siis kolme about parikymppistä opiskelijaa, suloinen Madeleine, johon kaksi nuorta miestä ovat rakastuneet. Hengellisyydestä apua hakeva Mitchell, jonka elämän johtotähti Madeleine on ollut jo vuosia (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.) Nainen itse taas rakastaa komeaa, ja muidenkin naisten suosiota nauttivaa Leonardia. Teoksen alussa pari on juuri eronnut, mutta tokihan he taas yhteen päätyvät.
Leonardin taudista johtuen Madeleine kokee joutuvansa kuitenkin, kauhukseen, omaishoitajan rooliin. Toisaalla houkuttelee normaali, kevyt opiskelijaelämä, toisaalla kaukana Intiassa matkaava Mitchell. Ja sydän kuitenkin niin kiinni Leonardissa, että kipeää tekee.
"Elän onnellisia päiviä, jollaisia vain taivas voi tarjota autuailleen; ja kävi minun sitten miten kävi, koskaan en ainakaan voi väittää, etten olisi saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista!"
Miten sitten lopulta käy? Kuka saa kenet, kyselee kansilärpäke. Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?
Naimapuuhia vastaa siihen omalla tyylillään. Nasevasti, hauskasti, viettelevästi. Tarinassa kirjallisuudella on suuri merkityksensä, ja siinä sitten, opiskeluiden ohessa nämä nuoret oppivat karun kauniilla tavoilla mitkä ovat elämän lait. Sanojen ja tekstien taakse voi rakentaa pesän, paeta turvaan, mutta jossain vaiheessa pää on otettava pois pensaasta. Onhan se kivuliasta. Onhan se karua, mutta se on elämää.
Vaikka kaikki kolme henkilöä tavallaan pääsivät iholleni, Leonardista muodostui se kaikkein läheisin. Eugenides kuvaa pelottavan tarkasti mielen mustuutta ja sitä, kuinka hiipivä hulluus saa pikku hiljaa vallan. Kuinka rankkaa rakkaan sairastaminen on myös läheisille. Varsinkin heille. Jäädäkö sitten vaiko pysyä? Uhratako oma onni toisen edestä?
Ei Naimapuuhia lopulta mikään ilottelupaketti ollut, vaan aika pysäyttävä kirja. Suosittelen, paksuudesta huolimatta!
Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin
Minna Jaakkola
Susa
Erja
Minna
Sanna
Morre
Sara
***
"Masennuksesta ei voi päästä irti niinku aineista. Masennus on ku mustelma joka pysyy. Mustelma mielessä. Pitää varoo ettei koske kipeeseen kohtaan. Mut siellä se vaan on. Ei mulla muuta. Kiitos että kuuntelitte. Peace."
sunnuntaina, elokuuta 18, 2013
torstaina, elokuuta 15, 2013
Kristina Ohlsson; Varjelijat
Änglavakter 2011, suom. Outi Menna ja WSOY 2013, 499s. (arvostelukappale)
Fredrika tuijotti ensin alas lattiaan ja sen jälkeen ulos ikkunasta. Viimeinen sana Rebecca Trollen muistiinpanoissa kaikui hänen päässään.
Snuff.
Kun posti toi tuossa alkukesästä ennakkokappaleen Kristina Ohlssonin uusimmasta, Varjelijoista, en malttanut olla lukematta teosta saman tien. Siinä mielessä vähän huonompi juttu että nyt kun postaamisajankohta on viimein tullut, en muista romaania niin kirkkaasti, kuin tahtoisin. Pientä palauttelua vaatii tämä Ohlssonin kolmas suomennettu romaani, ja kyllä, muistan tasan tarkkaan jännäriin ihastuneeni. Mutta miksi? Ruotsalaista jännitystä taas kerran. Siellä ne, naapurissa tuntuvat taidokkaasti genren omineen. Mitäpä sitä totuutta kiertelemään. Ruotsalaiset vain ovat hakoja tässä hommassa.
Sen lisäksi, että naapurimme pursuaa jo valmiiksi alan huippunimiä, jostain jännityksen huurteisesta suosta leijuu aina vain lisää dekkaritarseireenejä. Kuten nyt Ohlsson.
Pidinhän minä kahdesta aiemmastakin osasta (Nukketalo, Tuhatkaunot) mutta tämä kolmas... Tämä se vasta tajunnan räjäytti!
Juoni on aivan tajuton. Jo ensimmäinen luku; Ennen ensi-iltaa paljastaa hirvittävän totuuden. Olemassa on video, video jolla tapetaan pahaa-avistamaton nuori nainen. Onko kyse aidosta materiaalista, vai snuff-kamasta? Lukijalle tuntematon henkilö katsoo pahoinvoiden videota, ja mikä pahinta, huomaa sen olevan kuvattu hänen vanhempiensa huvimajassa. Ja sitten tuntemattoman mies palaa kotiin huutaen: "Hei, rakas"...
Seuraavaksi siirrymme vuoteen 2009. Fredrika Bergman, joka on viimein saanut Spencerinsä kymmenenvuoden salasuhteen jälkeen, palailee työelämään äitiyslomaltaan. Spencer jää mieluusti kotiin parin yhteistä tytärtä hoitamaan, mutta onko hänellä moiseen syynsä? Ja miksi Fredrika törmää tuoreessa murhatutkimuksessa jatkuvasti oman avopuolisonsa nimeen:
Spencer kävi selväsi läpi jonkinlaista kriisiä, ja päivän aikana oli tapahtunut jotain, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, sulki Fredrikan kaiken ulkopuolelle. Ikään kuin mitään ei olisi ollut enää pelastettavissa.
Fredrikan epätoivoon sekoittui pelkoa.
- Sinun täytyy kertoa minulle, Spencer. Mitä on tapahtunut?
Hän näki Spencerin kasvojen jännittyvän ja leukalihasten kiristyvän.
- Ei mitään, Spencer. - Ei yhtään mitään.
Metsästä alkaa löytyä kammoja. Sekä nuoren naisen paloiteltu ruumis, että muutakin hämärää. Komisario Alex Reich, Fredrika ja kumppanit joutuvat selvittelemään kieron tuntuista tapahtumaketjua, josta versoo lukemattomia sivupolkuja. Miten mykkä lastenkirjailija, aikoinaan kohuttu tapaus liittyy murhatutkimukseen? Onko hänellä hallussaan salaista tietoa, vai löytyykö ratkaisu kuitenkin muualta...?
Voi hyvänen aika mikä jännäri! Varjelijat kuuluu niihin trillereihin, joita vain ahmii ja ahmii. Aihe on huippukiinnostava ja henkilöhahmot rakeisuudessaan perusteellisesti mietittyjä. Kaikilla on omat heikkoutensa, pimeät puolensa. Näin kirjailijatar itse kertoo kiitokset -osuudessaan kirjoittamisesta:
Kolmas kirja. En tajua miten tässä kävi näin. Miten aloin yhtäkkiä kirjoittaa kirjoja? Muistan ajan, jolloin olin pitkästynyt enkä tiennyt kuinka pääsisin tunteesta eroon lyhyellä aikajänteellä. Joten päätin kirjoittaa rikosromaanin. Panin silmät kiinni, painoin kaasuin pohjaan ja annoin mennä.
Kiitos, Kristina, anna palaa!
Romaanin on lukenut ainakin Norkku
***
Pelko tuntui kaikkialla ruumiissa fyysisempänä kuin mikään, mitä hän oli ennen kokenut. Sydän oli kadottanut normaalin rytminsä, ja hänen täytyi keskittyä hengittämään säännöllisesti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos.
tiistaina, elokuuta 13, 2013
Leena Yliportimo; Rakkaus on pyöreä
Leena Yliportimo ja erweko Oy, 2013, 90s. (arvostelukappale)
Kun Leena Lumi arvosteli lämpimässä postauksessaan kaimansa Leena Yliportimon tuoreen esikoisrunoteoksen, minussa heräsi heti tunne, että kirja saattaisi olla mun juttuni. Kun sitten sain runoilijattarelta itseltään kirjan omaan hyllyyni, hyvä että maltan sitä enää käsistä laskea. Teos on niitä, jotka tahdon pitää lähelläni. Ihollani. Palata tekstiin, silittää kansia. Elää tekstiä todeksi.
Sillä suloinen kirja tämä on, koskettavan rehellinen ilman turhia kikkailuja. Yliportimon runot ovat pirteällä tavalla arkisia, ne oikein pursuavat oivalluksia. Kuten tämä:
miksi sinä
sitäkin minulta on kysytty
ikävöinko juuri sinua
vai ikävöinkö ehkä rakkautta
jolla vain on sinun kuvasi
mutta jos niin olisi
niin miksi rakkaudella
olisi juuri sinun kuvasi
eikä jonkun muun
s.14
Teos koostuu viidestä osasta, jotka ovat nimetty näin: KOSKETA MINULLE IHO, SINÄ&MINÄ, PIMEÄ MAJAKKA, EILISTÄ EI VOI PAIKATA, MUSTA ON RIISUTTU.
Kuten kannesta ja nimesta päätellä voi, rakkautta Yliportimon tekstit käsittelevät. Sen suloista, piinallista kaihopuolta sekä hersyvää iloa:
piripinnassa
sydämeni on
kuplivaa samppanjaa
se on villiintynyt hevonen aitauksessa
äänetön huuto valossa
sydämeni on
kaksi lämmintä ihoa vastakkain auringossa
päiväuni sateisena iltapäivänä
sydämeni
kuriton sydämeni
on sinun olohuoneesi
etkä sinä edes tiedä sitä
s.28
peikkopoika
pidän hiuksistasi
siitä, kun varovasti
siirrän niitä silmiesi edestä
ja näen machon olemuksesi ohi
ujosti leimuavan katseesi
siirtäisin vaikka kerrostalon
s.29
plasebo-yliannostus
vaikka ne olivatkin
vain haaveita
jotka kuolivat
on kipu todellista
s.66
Ja sitten, teoksen loppupuolella suru ikään kuin avaa siipensä ja nousee niille. Antautuu tuskan tuulien vietäväksi, kootakseen lopulta jälleen sirpaleisen rakkauden jäljiltä ihmisen. Uuden ihmisen.
musta hetki
kaupunki pauhaa mykkänä
katulamppujen voimattomassa hehkussa
kasvottomat sateenvarjoihmiset
liukuvat ohitseni, lävitseni
katu houkuttelee
kohti mustempaa suuntaa
ja tahdottomana tunnen
hukkuvani hidastettuun maailmaan
jossa tietoisuuteni
raiskataan jättämälläsi
tyhjyydellä
s. 68
heräämisiä
kuinka pitikin
sukeltaa niin syvälle
kokea mitä on
kun pimeässä ei saa happea
peiton alla on kylmä
ulos on liian pitkä matka
suruja on siksi
että tietää elävänsä
erottaa valot ja varjot
ja ikävä
se on muistona siitä
että elämä on koskettanut
sydän on tuntenut
eikä silloin mikään taival
ole ollut turha
eikä mikään varjo
ole ollut liian pimeä
s. 81
Voiko rakkaudesta sitten toipua? Parantaako aika, hiipuuko ikävä, alkaako elämä jälleen alusta? Nimikkoruno siihen vastatkoon:
poispäin ja kohti
juuri kun luulet päässeesi
siitä eteenpäin, pidemmällekin
se tulee vastaan
aivan kuin sen kuuluisikin tulla
rakkaus on pyöreä
s. 90
Kiitos Leena ihastuttavasta, koskettavasta sydänkirjasta.♥ Tätä jään kantamaan!
maanantaina, elokuuta 12, 2013
Johanna Venho; Syntysanat
Johanna Venho 2011, WSOY, 210s.
Kaksi elämää. Voiko niitä sovittaa yhteen? Oli pakko voida, muuten jotain särkyisi. Mesi tumppaa unet ja tuskin ehtii edes oikaista selkäänsä kun jo on iltatoimien aika, kaiket päivät hän pyörii väkkäränä velvollisuuksiensa keskellä niin että illalla väsymys tykyttää jäsenissä, samentaa pään kuin humala.
Oih, Syntysanat! Oih, tuo maailman kaunein kansi! Missä kirjarakas olet piileskellyt, miksi et ole aiemmin luokseni liidellyt?
Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Ja juuri tähän saumaan, miten nautinnollisen lukuelämyksen Johanna Venho, minulle entuudestaan tuntematon kirjailija tarjoilikaan. Siinä missä Taivaslaulu nosti pintaan äidin väsymyksen hurjan koskettavalla temmolla, Syntysanat lähestyvät aihetta hiukan eri näkökulmasta. Yhtä riipivänä, samalla palolla syväluodaten.
Kirja on kahden aikuisen naisen tarina. Mesi Kivelän, joka on jäänyt nuorena leskeksi, ja hoitaa nyt arjen uuvuttamana niin lapsiaan, kuin kotitalonsa huoneissa pesivää äitiään. Mesin, jonka elämä kaavoitti aivan liian nuorena, Mesin, joka joutuu katkomaan siipensä ja piilottamaan tyngät syvälle villapaitansa sisään. Mesi, joka on niin äiti, niin äiti, että kadotti oman minuutensa jo vuosia sitten.
Kunnes eräänä päivänä, hän tulee lainanneeksi kirjan... Kuinka vaarallisia kirjat voivatkaan olla, kun sana tulee lihaksi ja elämä kuorii yltään arkipukunsa. Kaikki alkaa näyttää toisenlaiselta, alkaen Mesin unista. Ja sitten nainen tekee loitsun, ja kirjailija Hanna Frank päätyy muuttamaan maailmanmatkoiltaan Mesin naapuriin, vanhaan pappilaan. Hanna janoaa rauhaa kaiken hektisen elämän etsimisensä keskelle. Mutta kun pitkä, pitkä hiuksinen, koruja käyttävä villi ja vapaa nainen päätyy asumaan pienelle kylälle, ei hän huomiotta jää. Huomiotakin on monenlaista, hyvää ja huonoa. Esimerkiksi Muhonen heittää mieheksi melkoisen kommentin:
Mitä järkeä tässä on?
- Unohda järki.
Se oli Muhonen. En ole kuullut yhdenkään miehen sanovan niin.
Ja kuinka janoisesti Mesi katsookaan Hannaa, kuin kaivon pohjalla maaten ja apua kaivaten. Noustakseen jälleen siivillensä. Mesin nuoruuden rakashan asui aikoinaan pappilassa, jossa tapahtui kauheita, ja joka sen jälkeen ikään kuin jäi odottamaan Hannaa.
Hanna taas kantaa hautakiven painoista ahdistusta oman rintansa päällä, miettii syvimmillään samoja aiheita kuin Mesi. Miten vaikeaa onkaan olla nainen! Miten katkeransuloista, miten hirvittävää!
Syntysanat muodostuivat minulle, jälleen, tunnepitoiseksi lukunautinnoksi, jonka toivoisin jokaisen naisen kokevan. Olen ajautunut viime aikoina ikään kuin tahtomattanikin vahvojen, suomalaisten naiskirjailijoiden taikapiiriin, jossa voin vain hämmästellä näitä lahjakkuuksia. Kirjallisuuden valtavaa voimaa.
Suosittelen!
Romaanin ovat lukeneet ainakin Katja, Maria, Minna
***
Kun pommi räjähtää, kun ase laukeaa, kun sen kuuma piippu painetaan lopulta omaan ohimoon, sen kaiken voi juontaa tähän. Ottiko kukaan syliin kun kaaduin.
sunnuntaina, elokuuta 11, 2013
Wilma
Vietin eilen kuusi tuntia junassa. Ensin Joensuuhun, sitten sieltä takaisin. Selkäparkani vetelee viimeisiään, niskat ja hartiat vonkuvat maailmanloppua mutta mitä siitä - kävinhän kotiuttamassa iki-ihanan mopsivauvan, Wilman. Suukottelun jälkeen pikkuinen pian nukahti ja vietti junamatkan sylissäni köllötellen.
Joku muukin on näin kesällä tokaissut, että tämähän on kirjablogi, mutta...
Samoin minä nyt. Kirjablogi mikä kirjablogi. Katsokaa vaikka, alemmassakin kuvassa on kirja! Mopsipentu ja Syntysanat sylissä. Mitäpä muuta sitä elämältä voisi toivoa.
Pentu on kotiutunut meille loistavasti. Hän on niin pirteä ja reipas, täydellinen sydämenvaltaaja! Olen hiukan huolissani kasvavista kirjapinoista varsinkin nyt, kun syksy tulossa ja uutuusrysäys painaa päälle siinä sivussa... Pikkuista lukujumia, tai ainakin vauhdin hiipumista aiheuttaa hän. Mutta kaikelle tärkeälle sitä löytää aikaa. Aina.
Kirjauutisia sen verran, että postaan Johanna Venhon romaanin huomenna, lisäksi alkuviikosta tulossa aivan ihana runoteos; Leena Yliportimon Rakkaus on pyöreä. Ja kimppaluemme Johanna Sinisalon Enkelten verta huomenna aloittaen, saman mukavan jengin kanssa, kuin romaanin Kafka rannalla .
Tällainen pikapostaus ja elonmerkki. Eiliseen palatakseni, ihan vain mopsinnoutokeikalla en ollut, vaan tapasin siinä samalla myöskin blogiystäväni Kristan, iloisissa merkeissä ;) Kiitos, ystävä!
♥ Annika
perjantaina, elokuuta 09, 2013
Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä
Helsinki-kirjat 2011, 189s.
Kävelen pihan poikki. Ilma tuoksuu puhtaalta ja maa huuhdellulta. Pimeällä taivaalla naurulokki kirkuu mekaanisesti. Ajattelen masentavan ajatuksen: Ellen ole rakastunut, en ole kukaan.
Riku Korhonen - Muotokuva
Minulla on hankala suhde novelleihin. Periaatteessa antaudun mielelläni tarinan kuin tarinan vietäväksi, mutta novelleissa vain on se, että juuri kun alan lämmetä, ollaankin jo viimeisellä sivulla. Jää keskeneräisyyden tuntu, joka toisaalta, lopulta onkin kaiken ydin. Koko idea. Että otetaankin vain se kohta juonesta, se kaikkein tärkein, johon keskitytään sitten täydellä teholla. (Muutama vuosikymmen hitaalta bloggajaparalta meni tämän kaavan purkamiseen...)
Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Kirje Lethelle
Koska sain tämän kiehtovan kokoelmapaketin lahjaksi, kiitos, ystävä, en voinut enää työntää pikku päätäni pensaaseen sen varjolla että ei, novellit eivät ole mun juttuni. Aihekin tässä Riku Korhosen, Tiina Raevaaran, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Tuija Välipakan, Asko Sahlbergin, Leena Parkkisen, Tommi Liimattan ja Tiina Lymin taiteilemassa teoksessa hullaannutti. Varsinkin kun takakansi lupaili salaperäisesti hymyillen, että pettämistä lähestytään nyt hiukan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hyvä, hyvä.
Nuorella miehellä oli ongelma: alituinen vieraus, itsestään sivuun sysityksi tulemisen tunne ja voittamaton kyvyttömyys sietää sitä, elää sen kanssa toisten ihmisten joukossa.
Asko Sahlberg - Keltainen sade
Jokainen tarina kirjassa on kuin omanlaisensa helmi, joista muodostuu viehättävän kaunis kaulanauha. Ehjä kokonaisuus tämä on, sellainen, jolla sanansa sanottavanaan. Toisaalta totuus on aina myös ruma, ruhjotulla tavalla. Tarinat eivät varsinaisesti keskity siihen ilmeisimpään: siihen, että parisuhteeseen ilmestyisi kolmas osapuoli. Joissain on näinkin. Nämä novellit kertovat kuitenkin pääasiassa siitä, kuinka pettää voi niin monin eri tavoin. Jopa itseään.
Tavattoman noloa seota tällä tavalla yllättäen, miten tämän selittäisi töissä, asiakkaille jotka odottivat hänen hellivän salkkuaan kuin omaa lastaan, luotsaavan sen turvallisesti ohi pörssikarikoiden, tyynenä ja luotettavana, asiansa osaavana. Miten taivaan nimessä senioripankkiirilla voisi olla yksisarviseen henkilökohtainen kontakti? Perkele, tuntuu enemmän pössypäisen runoilijan kuin pankkiirin visiolta.
Tiina Lymi - Pankkiirin hevonen
Aiemmin minulle tuttuja kirjailijoita ovat Pasi Ilmari Jääskeläisen lisäksi mukavan mustalla huumorilla kirjoittava Tiina Lymi, Tuija Välipakka, jonka Härkätanssijasta lumouduin, sekä Leena Parkkinen kirjallaan Sinun jälkeesi, Max. Ehkäpä nyt, kirjan kannustamana päädyin tutustumaan tarkemmin näihin muihinkin.
Hieno kokoelma, ja erittäin suositeltava myös kaltaisilleni novellipelkoisille!
Kirjan ovat lukeneet ainakin Susa, Maria Jori, Jenni S. Linnea
***
Olen väsynyt tähän, ja niin syyllinen, että pelkä kenkien riisuminen saa minut anomaan: säästäkää minut intohimolta, ainakin intohimolta joka tulee ja menee.
keskiviikkona, elokuuta 07, 2013
Heli Slunga; Varjomadonna
Heli Slunga ja Minerva 2009, 88s.
Puristan nyrkkiä taskussa,
olen tehnyt niin aina.
(s.70)
Luettuani runoilijatar Heli Slungan Orjan kirjan, teos jätti hirmuisen nälän saada lisää tekstiä, joka kumpuaa syvältä naiseuden ytimestä. Tartuin siis tähän aiemmin ilmestyneeseen runokokoelmaan, Varjomadonnaan, heittäytyen kivulla ja riemulla vahvojen sanojen vietäväksi.
Kuten tavaksi on tullut runopostausten yhteydessä valitaa, en taaskaan osaa juuri muuta kuin henkäillä ihastuksesta. Mikä lumo onkaan Slungan tekstissä! Mikä voima ja taito pukea sanoiksi epämääräisiä tuntemuksia siitä, millaista on olla nainen. Naisellinen nainen. Kaunis Heli sanoittaa jälleen hätkähdyttävällä tavalla, rumallakin, sitä muotoa, mikä meidän sydämissämme piilee. Jos vain löytyy riittävästi uskallusta, rohkeutta sinne kurkistaa.
(Lainaukset julkaisen Helin itsensä luvalla, kiitos ihana!)
Peitä pääsi, nainen,
piilota kiiltävien hiustesi lupaus
lanteiden rypäleenmakea paino,
pidä turpasi kiinni
kun mies puhuu.
Paina pääsi, nainen,
sinun osasi on vinksahtaneen
kylkiluun, jalkojenpesijän osa,
ristin juurella itkevän äidin.
Katso maata ja kiviä, nainen,
jätä tähdet, kuu ja jumalat heille,
tarinat joita kerrotaan,
ja jotka eivät ole sinun.
(s.62)
***
Miten sinä vapiset, pieni narttu
kallat rinnoillasi
ja kuu
(s.55)
***
Ulkopuolisuuden kokemuksesta taas kertoo näin viiltävän koskettava runo
Olet viettänyt elämäsi tarkkaillen niitä jotka seisovat noitaympyrässä, välituntien torjuvat pikku selät, vuosia myöhemmin ajattelet yhä tarttuvasi letteihin, kokeilevasi kuka parkaisee. Vuosia myöhemmin, samat tokaluokkalaisen surureunat, purrut kynnet.
(s.51)
***
Rakkaudesta. Aina on runoissa puhuttava rakkaudesta, koska se vain on elämän liima, peruselementti, kipu ja kauhu. Tyyli on tämä
Kahlasit liian syvälle.
Ei ollut vaihtoehtoa/paluuta
myöhemmin muistaisit vain viillot
kasvoille lyövät aallot kuin pahan unen
arpien
tyhjyyden iholla
(s.47)
***
Valehtelen:
tunnen säännöt,
osaan pelata, leikkiä, lopettaa kepeästi
kuollut ajaa keveästi
mutta sylissäni lehahtaa
joutsen ilmaan
kun tartut minuun
lentää peilin lävitse
ja sirpaleita sataa hiuksiimme...
Kuu paistaa heleästi,
ethän kultani pelkää?
Olen täynnä lintujen huutoa,
huohotusta,
valhetta:
tämä on ilonkeveää
cumulusta; kun olet poissa
en kaipaa.
(s.39)
***
Työkaverisi naureskelevat työmaaparakin seinän takana.
Turpa kiinni ämmä, sanot kun en voi olla voihkimatta.
Valehtelet nimesi ja käyttäydyt
kuin joku prinsessa.
Rakastun kolmessa sekunnissa.
(s.27)
***
Ja äitiydestä
Täällä lapsi voidaan koska tahansa temmata keinusta tai liukumäestä, nostaa autoon päiväkodin aitauksesta tai koulumatkalta. Eikä muita johtolankoja löydetä koskaan, kuin lätäkköön pudonnut lapanen, lettinauha, ojaan heitetty polkupyörä, tyhjä eväsrasia. Kiiruhdat töihisi, mietit pieniä kylmiä varpaita, pudonneita maitohampaita, mustia kynnenalusia, avointa haavaa, lihapullia ja perunamuusia, pelon jokapäiväisyyttä, rakkautta.
***
Slungan runokokoelma on kuin elämä itse. Järkyttävän kaunis. Pidin ehkä Varjomadonnan konstailemattomasta kielestä vieläkin enemmän kuin Orjan kirjasta. Joka tapauksessa, kiitos ja kumarrus. Kaihoan lisää!
Puristan nyrkkiä taskussa,
olen tehnyt niin aina.
(s.70)
Luettuani runoilijatar Heli Slungan Orjan kirjan, teos jätti hirmuisen nälän saada lisää tekstiä, joka kumpuaa syvältä naiseuden ytimestä. Tartuin siis tähän aiemmin ilmestyneeseen runokokoelmaan, Varjomadonnaan, heittäytyen kivulla ja riemulla vahvojen sanojen vietäväksi.
Kuten tavaksi on tullut runopostausten yhteydessä valitaa, en taaskaan osaa juuri muuta kuin henkäillä ihastuksesta. Mikä lumo onkaan Slungan tekstissä! Mikä voima ja taito pukea sanoiksi epämääräisiä tuntemuksia siitä, millaista on olla nainen. Naisellinen nainen. Kaunis Heli sanoittaa jälleen hätkähdyttävällä tavalla, rumallakin, sitä muotoa, mikä meidän sydämissämme piilee. Jos vain löytyy riittävästi uskallusta, rohkeutta sinne kurkistaa.
(Lainaukset julkaisen Helin itsensä luvalla, kiitos ihana!)
Peitä pääsi, nainen,
piilota kiiltävien hiustesi lupaus
lanteiden rypäleenmakea paino,
pidä turpasi kiinni
kun mies puhuu.
Paina pääsi, nainen,
sinun osasi on vinksahtaneen
kylkiluun, jalkojenpesijän osa,
ristin juurella itkevän äidin.
Katso maata ja kiviä, nainen,
jätä tähdet, kuu ja jumalat heille,
tarinat joita kerrotaan,
ja jotka eivät ole sinun.
(s.62)
***
Miten sinä vapiset, pieni narttu
kallat rinnoillasi
ja kuu
(s.55)
***
Ulkopuolisuuden kokemuksesta taas kertoo näin viiltävän koskettava runo
Olet viettänyt elämäsi tarkkaillen niitä jotka seisovat noitaympyrässä, välituntien torjuvat pikku selät, vuosia myöhemmin ajattelet yhä tarttuvasi letteihin, kokeilevasi kuka parkaisee. Vuosia myöhemmin, samat tokaluokkalaisen surureunat, purrut kynnet.
(s.51)
***
Rakkaudesta. Aina on runoissa puhuttava rakkaudesta, koska se vain on elämän liima, peruselementti, kipu ja kauhu. Tyyli on tämä
Kahlasit liian syvälle.
Ei ollut vaihtoehtoa/paluuta
myöhemmin muistaisit vain viillot
kasvoille lyövät aallot kuin pahan unen
arpien
tyhjyyden iholla
(s.47)
***
Valehtelen:
tunnen säännöt,
osaan pelata, leikkiä, lopettaa kepeästi
kuollut ajaa keveästi
mutta sylissäni lehahtaa
joutsen ilmaan
kun tartut minuun
lentää peilin lävitse
ja sirpaleita sataa hiuksiimme...
Kuu paistaa heleästi,
ethän kultani pelkää?
Olen täynnä lintujen huutoa,
huohotusta,
valhetta:
tämä on ilonkeveää
cumulusta; kun olet poissa
en kaipaa.
(s.39)
***
Työkaverisi naureskelevat työmaaparakin seinän takana.
Turpa kiinni ämmä, sanot kun en voi olla voihkimatta.
Valehtelet nimesi ja käyttäydyt
kuin joku prinsessa.
Rakastun kolmessa sekunnissa.
(s.27)
***
Ja äitiydestä
Täällä lapsi voidaan koska tahansa temmata keinusta tai liukumäestä, nostaa autoon päiväkodin aitauksesta tai koulumatkalta. Eikä muita johtolankoja löydetä koskaan, kuin lätäkköön pudonnut lapanen, lettinauha, ojaan heitetty polkupyörä, tyhjä eväsrasia. Kiiruhdat töihisi, mietit pieniä kylmiä varpaita, pudonneita maitohampaita, mustia kynnenalusia, avointa haavaa, lihapullia ja perunamuusia, pelon jokapäiväisyyttä, rakkautta.
***
Slungan runokokoelma on kuin elämä itse. Järkyttävän kaunis. Pidin ehkä Varjomadonnan konstailemattomasta kielestä vieläkin enemmän kuin Orjan kirjasta. Joka tapauksessa, kiitos ja kumarrus. Kaihoan lisää!
maanantaina, elokuuta 05, 2013
Kirjabloggaaja seikkailee kirjailija Jääskeläisen sielunmaisemassa
Kirjailija risteyksessä, jossa M-hiukkaset kerran tihenivät... |
Eräänä aurinkoisena elokuun aamuna kirjabloggaaja hyppäsi junaan suuntana mystinen Harjukaupunki. Asemalla häntä odotti komea kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen läpivalaisevan haastattelun merkeissä. Pääsin kurkistamaan kulissien taakse, sinne mistä kirjailijan luovuus kumpuaa. Hengitimme M-hiukkasten kyllästämää ilmaa, vaeltelimme Harjukaupungin salakäytävistä tuttujen henkilöiden, Ollin ja Kertun jalanjäljissä, heidän tarinaansa seuraten. Ja toki myös keskustelimme Jääskeläisen uudesta teoksesta, joka ilmestyy lokakuussa kantaen nimeä Sielut kulkevat sateessa.
Arvatkaapas ystävät mitä! Sain lukea Sielujen alkuosan, wau, wau, wau! Todella lupaavaa tekstiä, josta selkeästi tunnistaa Jääskeläisen äänen. Ja kuitenkin meno on tällä kertaa jotain aivan muuta... Tajunnan rajoja miellyttävästi venyttelevää elon tulkintaa. Hurja tarina, pelottavakin.
Lumoava Tourujoki |
Näin Kirjailija kertoi Sielujen synnystä
Idea tuli unesta, kuten aina. Näin joitakin vuosia sitten unia, joissa lähdin avaruuteen sellaisella pienellä sukkulalla. Jossain vaiheessa unta tajusin, että koko avaruus koostuikin pahvisista lavasteista ja oikeasti olin jossain studiossa. Idea yhdistyi Flammarionin piirrokseen, joka esittää ikivanhaa maailmankuvaa. Sellaista, jossa on litteä maa ja sen yläpuolella taivaankansi. Aloin pohtia erilaisia näkemyksiä kosmoksesta ja päädyin ihmettelemään fundamentalistien kreationistisia viritelmiä ja niiden älyttömyyttä. Päivätyöpaikallenikin, lukioon, lähetettiin jostain pari vuotta sitten kreationistinen biologiankirja. Vähitellen huomasin kehitteleväni tarinaa kiihkeiden kreationistien ja tieteelliseen ajatteluun nojautuvien ihmisten konfliktista.
Ja suhteestaan kauhugenreen
Yhdessä vaiheessa elämääni luin paljon kauhukirjallisuutta. Opin aika nopeasti inhoamaan liian selkeästi genreen sitoutuvia kirjoja. Kauhuelementeillä operoiva kaunokirjallisuus on kiinnostavampaa. Sellaisia kirjoja ovat mm. Richard Adamsin Keinumorsian, joka on kummitustarinaksi muuttuva rakkaustarina, ja Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini, joka on oikeastaan aika syvällinen romaani - ja hiton pelottava. Myös Dan Simmonsin Kalin laulu kolahti lujaa. Kauhugenren elementit ovat parhaimmillaan sekoittuessaan muihin elementteihin ja palvellessaan taiteellisesti kunnianhimoista romaanikokonaisuutta. Oikeastaan ei ole mitään niin paskaa kuin paska kauhugenren edustaja... Erityisesti elokuvissa tämä pitää paikkansa, mutta aika monta totaalisen paskaa kauhukirjaakin on kyllä tullut vastaan. Sielut kulkevat sateessa -romaanini on ehkä enemmän kauhua kuin aiemmat teokseni, mutta itsetarkoitukselliseen pelotteluun en siinäkään ole pyrkinyt, vaan kertomaan tarinan, joka koskettaa ja puhuttelee. Mutta jos se saa jonkun lukijan pelkäämään, en pidä sitäkään pahana. Ilahduin kovasti kun kuulin jonkun Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessaan säikähtäneen jotain kohtausta niin, että hän oli heittänyt kirjan seinään.
Taustalla talo, jossa Olli ja Kerttu saivat toisensa |
Utelin myös tietääkö kirjailija itsekään, kuinka juoni lähtee näppiksellä mutkittelemaan
Alussa on jonkinlainen ydinnäky. Tilanne, johon kiteytyy jotain tarinan kannalta merkityksellistä. Sitten yleensä tulee toinen ydinnäky, joka on näennäisen erillinen mutta liittyy lopulta ensimmäiseen. Lumikossa ydinnäkynä toimi portaissa lumituiskuksi räjähtävä nainen. Siihen liittyi ajatus lihavasta miehestä, jonka taloa koirat piirittävät. Harjukaupungissa ydinnäkynä oli salakäytävissä ryömivä lapsi, joka alkujaan olin minä itse, koska olen nähnyt salakäytäväunia lapsesta saakka. Ajattelin että haluan kirjoittaa romaanin, jossa hyödynnän niitä uniani. Toinen ydinnäky oli mielikuva miehestä, joka herää unesta toivottomasti unikuvaansa rakastuneena. Sekin liittyy erääseen uneeni, ja toisaalta kyseessähän on vanhan teeman muunnelma - iskelmässä Musta ruusu lauletaan: "Vuodet kulki kulkuaan, en saanut rauhaa milloinkaan. Mä lemmin neidon unikuvaa tuota, mi oli mustan ruusun harha vain..." Joskus tietysti ydinnäky voi liittyä suoraan loppuunkin, ja lokakuussa ilmestyvässä kolmannessa romaanissani mieleeni tulikin heti alussa loppuhuipentuma. Mutta tarina elää aina omaa elämäänsä, yksi sivulause voi muuttaa kaiken, jos se tuntuu todelta. Silloin pitää vain hyväksyä että romaanista ei tule sellaista kuin ensin ajattelin. Juonihan voi kulkea monia eri reittejä moneen eri suuntaan, vain ydinnäyt ja niihin liittyvät mahdollisuudet ja tunnelmat ovat tärkeitä.
Minua kiinnosti, kuinka henkilöhahmot avautuvat PIJ:n sisäisessä maailmassa
Henkilöhahmotkin syvenevät kirjoittaessa. Tutustun heihin niin kuin oikeisiinkin ihmisiin tutustutaan, ensivaikutelmasta syvempää ymmärrystä kohti edeten. Joskus ihmisistä paljastuu ikäviä asioita, toisinaan hyviä. Ja lopulta kai jokaisessa vähänkin tärkeämmässä henkilöhahmossa on pieni osa minua itseäni, ja sen ympärillä sitten palasia muista ihmisistä ja lisäksi sepitettä. Kirjoittajana haluan pystyä samastumaan jokaiseen henkilöhahmoon vuorollaan. En tee heistä koskaan liian paljon itseäni muistuttavia, silloin kirjoittaminen kävisi mahdottomaksi, vaan annan heille aina jotain sellaista tärkeää, joka auttaa myös pitämään tiettyä etäisyyttä, joka on samastumisen ohella välttämätön asia, ettei tarina kuivahtaisi käsiin.
Joistakin tulee tietysti läheisempiä kuin toisista. Ihan kuin oikeastakin ihmisistä. Ja ehkä vähiten pidän niistä, joissa on eniten itseäni, erityisesti niitä piirteitä joista en itsessäni erityisemmin pidä.
Ne kuuluisat portaat... |
Suhteestaan uskontoon, joka Sieluissa keskeisenä teemana, Pasi luennoi näin
Uskonnollisia asioita olen miettinyt elämäni aikana paljon. Miettiminen huipentui joitakin vuosia sitten kirkosta eroamiseen, kun jollain pakollisella kirkkoreissulla lausuttu uskontunnustus alkoi tuntua helvetillisen typerältä ja lapselliselta kaikkine absurdeine ja epäolennaisine yksityiskohtineen. Inhoan dogmeja. Vielä enemmän inhoan fundamentalismia, joka on ajattelun ja omatunnon aidon äänen kuolema. Yhtä hyvin ihminen voisi olla robotti. En ole puhdas ateistikaan, agnostikko lähinnä, enimmän aikaa ainakin. On sellaisiakin päiviä, jolloin olen puhdas ateisti, kun ajatus taivaspaikkoja jakavasta jumalolennosta alkaa tuntua täydellisen naurettavalta ja ihmissuvun suuren mittakaavan itsepetokselta. Iltasadulta joka kerrotaan itselle kuolemanpelon häivyttämiseksi. Toisaalta pidän hengellisyyttä aika tärkeänä osana ihmisyyttä. Mutta sen pitää mielestäni olla totuuden etsimistä, ei omien väistämättä lapsellisten uskonkappaleiden tyrkyttämistä muille muka totuutena.
Kun katselee mitä uskontojen ja kristinuskonkin nimissä ja varjolla nykyäänkin tehdään, tulee mieleen, että Jeesus julistaisi nykypäivänä ateismia. Hän sanoisi, että unohtakaa Jumala ja kaikki dogminne, kun pienet päänne eivät näköjään kykene ymmärtämään sellaisia asioita, ja keskittykää elämään elämäänne niin, ettette vahingoita muita ihmisiä erehtyessänne pitämään itseänne muita hurskaampina. Olemme täällä toisiamme varten, emme Jumalaa.
Omat uskonnolliset näkemykseni olen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa lahjoittanut pitkälti sairaanhoitaja Juditille, joka on toiveikas agnostikko ja sitä mieltä, ettei elävien pidä liikaa ajatella kuolemanjälkeisiä asioita. Jos Jumala on olemassa, ne kuuluvat Hänelle. Yritykset arvailla mahdollisen - tai mahdottoman - jumalan tahtoa ja rakentaa oppeja omien arvaustensa varaan johtavat aina lopulta vainoon, ahdasmielisyyteen, ahdistukseen, omahyväisyyteen ja puhtaaseen pahuuteen.
Elämä kirjailijana on nopeita autoja, kuumia naisia, kokaiininhuuruisia öitä Vegasissa... Not. Rasittavaa puurtamistahan se on. Innostavasta ideasta päätyy joka kerta vapaaehtoiseen pakkotyöhön tietokoneensa ääreen. Siitä on nautinto hyvin kaukana. Kirjoittamisen toisen nimi on kieltäytymys. Siinä menevät sosiaaliset suhteet, lepoajat, hermot, selkä ja niska. Etukäteen helposti ajattelee katsoessaan kalenteria, että tuossa ja tuossa kohdassa ehdin kivasti kirjoittaa, ja tuossa on sopivasti syys- tai hiihtoloma kirjoittamista varten, ja sitten aika humiseekin ohi ja kaikki arkiset jutut kasautuvat, päivätyö viekin voimat ja luovuuden ja aikataulut iskevät päälle ja deadlinet paukkuvat niin että eläimet pakenevat paniikissa taloa ympäröivästä metsästä. Ja joka kerta sitä päättää, ettei kirjoita enää koskaan mitään. Sitten kirja on valmis, jotenkin, ihmeen kautta, ja raataminen unohtuu. Tulee hyviä kritiikkejä ja kirjabloggauksia ja kiitosta lukijoilta, ja homma alkaa tuntua vaivan arvoiselta.
Toisaalta myyntiluvut jäävät Suomessa useimmilla kirjailijoilla pieniksi, mikä usein palauttaa turhautumisen tunnelmiin. Tympii esimerkiksi kuulla, että lukijat ovat etsineet kirjaa kirjakaupasta mutta sitä ei ole ollut hyllyssä, vaan olisi pitänyt tilata erikseen, ja sitten onkin ostettu sitä, mitä on hyllyissä ollut paksuina pinoina. On paljon kaikenlaista, mikä suorastaan estää kirjaa tavoittamasta potentiaalisia lukijoita, alkaen näkyvyydestä - joka keskittyy usein pariin valmiiksi kohuttuun ja isolla rahalla puffattuun kirjaan - ja päätyen saatavuuteen. Ja sitten taas tapahtuu jotain ilahduttavaa, joku ihana kirjabloggaaja vaikka kehuu kirjaa ja saa toisetkin siitä innostumaan, ja tulee taas parempi fiilis.
Omalla kohdallani rasittavin piirre kirjailijuudessa on se, että se vaatii panostusta kuin kokoaikatyö mutta sille jää aikaa vain kuin kevyelle harrastukselle. Eli oikeastaan yritän tehdä kahta työtä yhtä aikaa. Päivätyö ei saa kärsiä kirjailijan työstä, koska velvollisuudet on hoidettava, joten kirjailijan työ joutuu kärsimään. Tai oikeastaan vapaa-aika. Olen ajatellut, että jatkossa on pakko ottaa itselle ja rentoutumiselle enemmän vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä, etten enää käytä lomia kirjoittamiseen siinä määrin kuin tähän saakka. Eli on joko pystyttävä ottamaan välillä virkavapaata päivätyöstä tai sitten julkaistava kirjoja nykyistä harvemmin. Ja virkavapaa taas tulee kysymykseen vain, jos kirjoittajan ura lähtee kehittymään taloudellisesti kannattavampaan suuntaan. Mikä voi olla liikaa pyydetty. Olen kuitenkin toiveikas, kuten Sielujen päähenkilö Judit. Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyy syksyllä englanniksi nimellä The Rabbit Back Literature Society ja jossain vaiheessa saksaksikin, ja jos käännökset myyvät hyvin, se voi teoriassa mahdollistaa kirjoitusvapaiden ottamisen opetushommista. Mutta eräänlainen lottovoitto sekin tietysti olisi, eli vaikka toivon paljon, en odota liikoja.
Koska bloggaajat metsästävät hullunkiilto silmissä lukuvinkkejä, vaadin Pasia suosittelemaan meille jotakin hänelle itselleen mieluista teosta
Ehdin lukea hyvin vähän, hävyttömän vähän, ja ostan paljon enemmän kirjoja kuin saan luetuksi. Tällä hetkellä luen Eganin Sydäntornia, Haruki Murakamin romaania 1Q84, Anne Leinosen Viivamaalaria, pariakin Marko Hautalan romaania, Neil Gaimanin Graveyard Bookia ja muutamaa muuta, ja etenen jokaisessa tuskallisen hitaasti, kun aika ei riitä. Ja ne kirjat, joita vuosia sitten luin - ja niitä on paljon - ovat jo pitkälti unohtuneet enkä tiedä, miten ne kokisin nyt. Hosseinin Leijapojan luin hiljattain päivätyön merkeissä ja se teki suuren vaikutuksen. Juha-Pekka Koskisen Paholaisen vasaran luin tänä kesänä, poikkeuksellisesti loppuun saakka ja nopeasti, ja sitä voin kyllä suositella. Ja klassikoista Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan teki minuun vaikutuksen. Vanhempia suosikkejani ovat mm. Kurt Vonnegut, Peter Höeg, Donna Tartt, Annika Idström (Veljeni Sebastian on loistava romaani), Stephen King (jota tosin en ole lukenut enää vuosikausiin, kyllästyin), John Irving ja Peter Straub. Mutta käytännössä bloggaajat antavat minulle lukuvinkkejä, kirjablogien vuoksi tuohon Sydäntorniinkin tulin tarttuneeksi.
Päivä oli paahteinen mutta antoisa. Sen lisäksi että PIJ on kirjallisesti lahjakas, hän on myös melankolisella tavallaan todella mukava ihminen. Ystävyydenpoikanen syntyi kahden kirjoista välittävän henkilön välille.
(Ja olinhan minä aika happy, happy saatuani viettää päivää erään suosikkikirjailijani seurassa.)
Mitäpä tähän lisäämään? Lokakuuta ja Sieluja odotellessa... Kiitossuuri haastattelusta!
♥ Annika
torstaina, elokuuta 01, 2013
Belinda Bauer; Kadonneet lapset
Finders Keepers 2012, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Karisto Oy 2013, 522s. (arvostelukappale)
Katsokaa heitä.
Nyt sitä kyllä välitetään. Nyt, kun on liian myöhäistä. Missä he olivat silloin, kun hän tarvitsi heitä? He seisoskelivat kiviaskelmilla kuvitellen, ettei mikään elämässä voisi mennä pieleen. Ymmärtämättä, kuinka paljon heillä oli menetettävää. Ajattelematta seurauksia. Nyt heillä ei muuta olekaan kuin seurauksia.
Tiedätkö aina missä lapsesi on? Kysyy kirjan kansi. Tai minun tapauksessa ovat. Enpä tiedä. Mutta kieltämättä nyt alkoi hiukan huolestuttaa.
Luettuani kirjailjalta Hautanummen ja Tappajan katseen ei ollut epäilystäkään siitä, tulisinko vastaisuudessakin Belinda Bauerin kelkassa keikkumaan. Taidolla laadittuja jännäreitä ovat nämä, sellaisia, jotka alkavat lukiessa elää ja hengittää omaa elämäänsä. Ja teosten miltei parasta antia ovat idyllisen aavat nummet, nummet jotka kaukaa katsottuina lumoavat, mutta nummille voi myös eksyä. Sieltä voi löytyä ruumiita. Sinne voi itse päätyä haudatuksi.
Finders keeper on huomattavasti osuvampi alkuperäisnimi kuin suomennoksen melko pliisu Kadonneet lapset. Jos jätät lapsesi silmistäsi, he voivat hävitä. Löytäjä saa pitää. Ja siinä missä kuuluisi olla lapsi, onkin vain lappu jolta löytyvät neljä arvoituksellista sanaa. Te ette rakasta häntä.
Kuten aiemmissa romaaneissa, tälläkin kertaa Bauer sijoittaa tarinansa pienelle paikkakunnalle nimeltä Exmoor.
"Exmoorista on tullut Britannian Chicago."
Siinä missä Tappajan katse keskittyi Jonas Hollyn elämään ja Hautanummi tutustutti teinipoika Steveniin, löytyvät nämä molemmat henkilöt jälleen kirjan keskiöstä. Taas raukkaparoille tapahtuu. Kun paikallisia lapsia alkaa katoilla, Jonas Holly palaa sairaslomaltaan poliisin työhön. Jonas, joka menetti edellisessä osassa vaimonsa... Steveniä tapaus puolestaan koskettaa siinä mielessä, että luokkatoveri on yksi kadonneista. Mutta toisaalta Stevenin onni on viimein kääntymässä. Heidän luokalleen ilmestyy viehko neito Em, joka iskee kauniit silmänsä Steveniin. Pian nuori lempi leiskuaa, mutta sitten tapahtuu - tietysti - hirveitä.
Kadonneet lapset ei ole mielestäni ihan parasta Baueria, tosin mielipiteeni ei taaskaan lähentelekään objektiivisuuta. Kärsin nimittäin inhasta dekkariähkystä, eikä genre nappaa tällä hetkellä yhtään. Siksipä odotankin mielenkiinnolla tulevia blogiarvioita kirjan tiimoilta. Koska niitä on tulossa, aivan varmasti. Muistan monen kollegan edellisiin Bauereihin ihastuneen, joten varmasti Kadonneet lapsetkin saa ansaitsemansa huomion.
Plussaa psykologisista ulottuuvuksista ja hei, aika kauhea juoni tässä!
Kun ne ovat kadonneet, ne ovat kadonneet iäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)