keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2016

Elena Ferrante; Loistava ystäväni

L'amica geniale 2011, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2016, 362s.

Jotakin sietämätöntä lymysi asioissa, ihmisissä, rakennuksissa, kaduissa, ja vain keksimällä kaiken uudelleen kuin leikissä siitä tuli jotenkin siedettävää. Mutta keskeisintä oli osata leikkiä, ja minä ja Lila, vain me kaksi, osasimme.


Minun loistava ystäväni. Minun Lilani, pelottava hoikka takkutukka, minun viiltävän älykäs Lila. Lila lila lila. Koko Elenan elämä on lapsesta saakka rakentunut ystävän rakkauden varaan. Elenan, jonka lapsuutta varjostaa vaikea, vihan täyteinen äitisuhde, räjähtävät riidat naapurustossa, veriset, likaiset kadut, joilla aurinko paistaa jotenkin hailakammin, kuin säteitään säästellen.


Koko tuo ajanjakso kului samaan tapaan. Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.


Nämä kaksi, Elena ja Lila löytävät elämilleen merkityksen toisistaan. Kasvetaan yhdessä sodanjälkeisen Italian räiskyvän latautuneessa tunnelmassa. Kuolema ei koskaan ole kaukana, muttei myöskään elämä. Ja sitä ystävykset janoavat, nousua arjen kurjuudesta kohti loistavaa tulevaisuutta.


Koin olevani tiukassa otteessa yhdessä jokapäiväisten asioiden ja ihmisten kanssa, suussani tuntui paha maku, minulla oli jatkuvasti oksettava, uupunut olo, ikään kuin kaikki ympärilläni puristuisi yhä tiiviimmäksi massaksi ja jauhaisi minua inhottavaksi velliksi.


Elena pääsee kouluttamaan itseään, mikä onkin ainoa mahdollisuus naiselle irtautua köyhyydestä, kun taas Lilan kohtalona on jäädä töihin isänsä kenkäliikkeeseen. Keskinäinen kilpailu, ristiriitainen ja silti lämmin ystävyys kuitenkin jatkuu alati muotoaan muuttaen. Tyttöjen kasvu naisiksi käsinkosketeltavassa hämmennyksen tilassa, toiveikas suhtautuminen siihen mitä tapahtuu, tulee tapahtumaan huolimatta köyhyydestä. Huolimatta torkakoista. Huolimatta ympäröivän maailman niin vähäisestä uskosta naiseuteen.

Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. Ferranten romaani on kuin keskustelutuokio yhdessä hyvän ystävän kanssa. Hänen rinnalleen on turvallista asettua kuuntelemaan, pohdiskelemaan ja ennen kaikkea viihtymään.


Turhaan ei Loistavaa ystävääni ole niin laajasti hehkutettu. Kirja avaa napolisarjan, joka jää niin piinallisesti kesken, etten tiedä kuinka jaksan seuraavaa suomennosta odottaa... Tässä saattaa olla Vuoden Kirja?


Lila yksinkertaisesti oli sellainen, hän rikkoi jonkin tasapainon vain nähdäkseen millä muulla tavoin voisi rakentaa sen uudelleen.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Omppu, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Krista, kirjakirppu.


sunnuntai, huhtikuuta 24, 2016

Miranda July; Avokämmen

The First Bad Man 2015, suom. Hilkka Pekkanen ja Siltala 2016, 344s.

Olimme rakastuneet, se oli edelleen totta, mutta sopivissa psykologisissa olosuhteissa ihminen saattoi rakastua keneen tahansa tai mihin tahansa. Vaikkapa puiseen kirjoituspöytään, joka seisoi aina jaloillaan valmiina käyttöön. Miten kauan yllättävät rakastumiset yleensä kestivät? Tunnin. Viikon. Parhaimmillaan muutaman kuukauden. Loppu oli luonnollinen seuraus, niin kuin vuodenaikojen vaihtuminen, hedelmien kypsyminen. Se juuri siinä oli surullisinta - ketään ei voinut syyttää, eikä sitä voinut mitenkään muuttaa.


Tervetuloa Cheryl Glickmanin maailmaan! Tulet tutustumaan keski-ikäiseen, naisten itsepuolustusvideioita markkinoivaan harmaatukkaiseen naiseen, jonka elämässä pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Neuroottisen pakkomielteisesti tämä antisankarimme on määritellyt jokaisen liikkensä, jopa astiansa putipuhtaassa kodissaan. Yksinhän hän asuu, on aina asunut, eikä Cherylin ovesta astuta sisään kengät jalassa. Tämä on kengätön talo!

Mutta Cherylilläkin on haaveensa, miehenmuotoinen, villapaitaa käyttävä Phillip. Ja nyt mies on tekemässä vuolaasti itkien vuosisadan tunnustusta. Vastaako hän Cherylin tunteisiin, monien vuosien jälkeen? Leimahtaako rakkaus, roihuaako romantiikka?

Mutta kaikki muuttuu, luonnollisesti, kuin kohtalon sanelemana. Cherylin luo muuttaa puoliväkisin hänen työtovereidensa parikymppinen tytär Clee. Clee, tuo nuori nainen, jota voi kuvata vain sanalla seksipommi. Hunajahiuksinen, herkkähuulinen, iso leukainen luonnonvoima. Clee, joka tuijottaa päivät pitkät televisiota Pepsiä litkien, perunalastuja mässyttäen.


Cleen ympärille alkoi tihentyä hajua, lihaliemen tuoksua muistuttavaa myskin uhoa, jota hän ei itse tuntunut huomaavan tai josta hän ei tuntunut välittävän. Olin otaksunut, että hän kävisi suihkussa ja käyttäisi myrkyllisensinisiä suihkugeelejä ja makeantuoksuisia muovimaisia voiteita, mutta tosiasia oli, ettei hän peseytynyt ollenkaan.


Kyse on vallasta, kahden naisen räjähtävästä yhteenotosta, jossa mustelmilta ei vältytä. Kuin kaksi kissaa nämä kiertävät toisiaan, raivaavat tiensä toiseen ihmiseen. Cheryl on ensin Cleen vihollinen, sitten äiti, sitten tyttöystävä. Himon ja inhon tasapainotellessa vain toinen voi selvitä voittajana. Vaiko sittenkin rakkaus?

En muista koskaan lukeneeni mitään yhdysvaltalaisen monitaiteilija Miranda Julyn romaanin kaltaista. Kirja värisee lihasta, suurista tunteista, kirpeistä hajuista. Sitä lukiessa ei voi olla nauramatta ja liikuttumatta, mutta se herättää myös hämmentävän paljon negatiivisia tunteita.

Vieläkään en tiedä pidinkö Cherylistä, Cleestä nyt puhumattakaan. Sen kuitenkin tiedän, että Avokämmen on tämän kevään raivoisin yllättäjä!


Kuule, unohda sittenkin mitä äsken sanoin. Olet jo osa tätä. Syöt, naurat typeryyksille, valvot koko yön saadaksesi selville miltä se tuntuu, rakastut tuskallisesti, saat omia lapsia, epäilet ja kadut ja kaipaat ja säilytät salaisuuksia. Sinusta tulee vanha ja raihnainen ja kuolet väsyneenä elämään. Silloin saa kuolla. Ei nyt.


***

Romaanista on postannut ainakin Lily ja Eilispäivän kirjat.




perjantaina, huhtikuuta 22, 2016

Ahnhem; Yhdeksäs hauta

Den nionde graven 2015, suom. Outi Menna ja WSOY


Moni tulee kauhistumaan teoistani. Jotkut tulkitsevat ne kostoksi tapahtuneista vääryyksistä. Toiset taas leikiksi, jonka tarkoitus on huijata järjestelmää ja näyttää, kuinka pitkälle on mahdollista mennä. Mutta suuri enemmistö ajattelee liikuttavan yksimielisesti, että tekojen takana on varmasti erittäin sairas ihminen.

He kaikki ovat väärässä...


Virtaviivaiseksi hiottu rikostrilleri - näin lupaa takakansi. Osuvammin Ahnhemin uutta Fabian Risk -romaania tuskin voisi kuvailla. Jokainen juonenkäänne, joita totisesti riittää, jokainen arvoituksellinen yksityiskohta, paljastaa veitsenterävällä älyllä laaditun tarinan. Verta, ruumiita, silpomista, niillä pelaa kirjailija tietäen tarkasti, kuinka lukija sekä koukutetaan, että kuinka hänet saadaan pelkäämään.


Hän ei nähnyt muuta kuin aukot. Tyhjät aukot, jotka tuijottivat häntä. Fabian ei kyennyt hallitsemaan katsettaan, joka hakeutui väkisinkin kuvissa oleviin reikiin ja hukkui niihin aivan kuin ne olisivat olleet puoleensa vetävää pimeää massaa. Reikien paikalla olisi kuulunut olla silmät. Silmät jotka näkivät, avautuivat ja sulkeutuivat, pohtivat ja heijastivat ihmisen persoonallisuutta. Ihmisen sielu.
Niiden paikalla ei ollut mitään.


Rikostarkastaja Fabian Riskin oma elämä nitisee ja notkuu työelämän paineissa. Avioliitosta ei ole jäljellä kuin satunnaiset post-it lappuset jääkaapin ovessa. Tyttären opettaja on huolissaan lapsen väkivallan sävyttämistä piirrustuksista. Poika puolestaan meinaa hävitä kokonaan suljetun ovensa taakse, onhan hän jo pahimmassa teini-iässä. Mutta Riskin täyden huomion vie silti tutkinta.

Tukholman valtiopäivien yhteydessä katoaa itse oikeusministeri. Tapaus on osastoa hyshys ja sitä tutkitaan alkuun vain epävirallisesti. Kuitenkin, niin Ruotsissa kuin Tanskassakin alkaa tapahtua heti katoamisen jälkeen harvinaisen kammottavia murhia.

Mitä hirvityksiä vainoharhaisen salaliittoteorian takaa oikein paljastuukaan?


Yhdeksäs hauta jatkaa Ahnhemin esikoisteoksen, Pimeään jäänyt -kirjan viitoittamaa tietä. Tapahtuu paljon pahaa, mutta ensi alkuun häilyvistä palasista muodostuva kuva kokoaa kaiken lopulta ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Kyllä, kirjailijamme tietää mikä myy. Tässä sarjassa pääpaino ei ole niinkään sympaattisissa tai tutunoloisissa henkilöhahmoissa, Fabian Risk -sarjassa mennään eikä meinata. Ja viihdyinhän minä kyydissä, pakko se on myöntää näinkin hurjan tarinan ollessa kyseessä, vaikka vähemmilläkin suolenpätkillä olisi pärjätty.



Se saa minut siirtämään vuoria. Sen avulla pystyn tekemään
mahdottomiakin asioita. Kamalia, mutta silti välttämättömiä. Se saa
minut tekemään mitä vain. Ja vielä vähän enemmän.
Rakkaus, jota tunnen sinua kohtaan.


torstaina, huhtikuuta 21, 2016

Tiina Raevaara; Korppinaiset

Like 2016, 280s.



Johannes,

en koskaan voisi myöntää kaipaavani sinua. En kaiken tapahtuneen jälkeen. En anna sinulle kaipuutani. Haluan silti pyytää anteeksi omia tekojani; sinä tiedät etten minä ole paha ihminen.

Se mietityttää minua kaikkein eniten meissä kahdessa:
houkuttelemmeko me toisistamme esiin pahuuden?


Muistatteko Tiina Raevaaran romaanin, Yö ei saa tulla? Muistatteko Johanneksen, muistatteko Aalon? Jos et ole vielä tutustunut edellä mainittuun kirjaan mutta olet aikeissa tehdä niin, ja olethan sinä, koska teos on vallan loistava, lopeta postaukseni lukeminen nyt. Korppinaiset jatkaa siitä mihin Yö ei saa tulla jäi.

Johannes, hauraampana kuin koskaan, ja silti sisäistä uhmaa puhkuen, on päättänyt löytää kadonneen rakkautensa. Rakkaansa. Nuori mies ei ole ikinä rakastanut muita kuin Aaloa, tuota salaperäistä, lähes aineetonta neitokaista, joka tuntuu haamun lailla leikittelevän lapsuutensa ystävän tunteilla. Kuitenkin näitä kahta yhdistää mystinen side.

Ja tuon siteen Johannes tahtoo konkretisoida kunnostamalla isovanhemmiltaan perityn kartanon. Valtavan talon, joka henkii mennyttä aikaa. Joka on jäänyt elämään vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Linnut sen tietävät, naakat, talon nykyiset asukkaat.

Mitä ihmettä rapistuneiden seinien sisällä on tapahtunut? Mihin Johanneksen isä aikoinaan kuoli?

Mikä on se voima, jota itse korpit pelkäävät?


Se ei haitannut: ajaminen sateisen kaupungin läpi kohti moottoritietä tuntui paluulta normaalielämän pariin. Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla.


Korppinaisissa Raevaara näyttää kuinka loihditaan poemaisen piinaava, pelkistetyn surumielinen tunnelma. Johanneksen kipuilu kadotettujen muistojen raunioissa, joissa neidoilla on tummat silmänaluset ja seinien läikistä muuntuu lintuja, on lukukokemuksena aivan omaa luokkaansa.

Kaunissieluinen tarina pakkomielteisestä rakkaudesta, lukituista huoneista, verisistä patjoista. Ja ne linnunsulat! Etkö tunnekin, kuinka jokin kutittaa kurkussasi...


Kun ihmiset kertovat elämäntarinansa uudelle tuttavuudelle, eivät he kerro teoistaan, joiden takana on vuosien varrella kasvanut mustasukkaisuus, viha tai pelko. Ihmiset esittävät elämäntarinansa simppelinä tiivistelmänä, tarinana, jossa on johdonmukainen alku ja loppu.


***


Romaanista on postannut ainakin Kirjan vuoksi ja Savannilla.


tiistaina, huhtikuuta 19, 2016

Iida Rauma; Seksistä ja matematiikasta

Gummerus 2015, 474s.

Henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen. Miten yksioikoisia ja ymmärrettäviä ne ovat, miten muka-persoonallisia ja motivoituneita, vailla sitä epämääräistä tylsää ja kummallista ainesta, jota elävät olennot pitävät sisällään. Koristeltu sievillä kiinnostavilla sisäisillä ristiriidoilla.


Seksistä ja matematiikasta? Seksi aiheena - kiinnostava. Matematiikka - suuri inhokkini kouluiässä. Iida Rauman esikoisteos Katoamisten kirja - ehdottoman pysäyttävä.

Joten nikotellen, empien ja kirjakavereilta varmistusta hakien (tykkäänkö mä tästä aivan varmasti, onko tämä nyt minun juttuni) kirjailijan toiseen romaaniin tartuin. Ja en kestä, minä en kestä sitä tunnevyöryä, jonka teos aiheutti. Ihan mieletön lukuflow! Ihan mielettömän lihaisan hekumallinen tunnelma.

Ja ahdistus. Erilaisuus. Vieraus jopa omassa vartalossa. Outous oman pään sisällä.

Seksistä ja matematiikasta kuljettaa lukijansa kappaleen matkaa Erikan ja Tuovin rinnalla.


Ehkä oikea Erika oli mennyt jonnekin muualle. Niin hyvään piiloon, ettei häntä voinut löytää.

Tai ehkä oikeaa ei ollut koskaan ollut. Se tuntui ikävältä mutta todennäköiseltä vaihtoehdolta. Ehkä Erika oli ollut täsmälleen yhtä väärä, ohut ja epämääräinen jo ennen onnettomuutta.


Erika on mysteeri itselleen, mysteeri vähiin käyneille läheisilleen. Hän, ammattimatemaatikko, kehitysvammaisen sisarensa varjossa kasvanut, jotenkin kieroon vääntynyt, kohtaa pimeässä porraskäytävässä sen kaikista pahimman. Aaveet, elävät kuolleet, piinaavat hajut eivät sen koommin nuorta naista otteestaan päästä. Viisas ja traumatisoitunut Erika pakenee matemaattisiin kaavoihin kaikkea sitä, mitä paeta ei voi.

Ja Tuovi, vähän syrjemmässä seisova, hiljainen nuori kirjastonhoitaja etsii elämäänsä rakkautta. Mutta löytyykö netin deittisivustoilta romantiikkaa? Kaipaako kukaan enää sellaista ulkonäkökeskeisessä seksin kyllästämässä maailmassa?

Tiede on korvannut uskonnot, mutta ihmiselle, sielulliselle olennolle se ei ikinä tule riittämään. Sillä Suomenlahdella öljytankkeri vuotaa, rappukäytävässä ei ole enää turvallista, ikkunan takana väijyy jotakin määrittelemätöntä.


Kirjoista sanotaan usein, että ne pitää lukemisen lisäksi joko kokea tai elää. Rauman teos menee tässä vielä pidemmälle. Se herättää uinuvat pelkosi, kiihkeät himosi, halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää paremmin. Se on selkeä, samalla mysteeri itsessään. Raju, rosoinen, piittamaton. Juuri sellainen, joihin minä lankean.



"Ehkä mää yritän sanua ettei sun tartte selittää. Että ei kaikki järjesty eikä kaikki ole hyvin mutta tässä sitä ollaan haluttiin tai ei."


***

Linkitän tähän tällä kertaa vain Arjan arvion, jonka perusteella teoksen kirjastosta viimein lainasin.




torstaina, huhtikuuta 07, 2016

Arttu Tuominen; Murtumispiste

Myllylahti 2016, 491s.



Kun mieli murtuu, siitä ei kuulu ääntä. Se on äänetön putoaminen tyhjyyteen.


Valitsin viime vuoden huimimmaksi suomalaiseksi jännäriksi Arttu Tuomisen MuistilabyrintinMaaliskuu oli minulle näin ollen kuin pieni joulu. Jännityksen sekaisin tunnelmin takerruin romaaniin heti kun posteljooni sen minulle ystävällisesti kotiin kiikutti. Ja tuo järkälemäinen teos, tuo uhmakkaana kasvoille vyöryvä tarina vei täysin huomioni muutamaksi päiväksi (anteeksipyyntöni kotiväelle).

Porissa tapahtuu jälleen. Nyt kaupunkia piinaa sinne pikku hiljaa hivuttautunut rikollisjärjestö, joka kantaa nimeä Veljeskunta. Helvetin enkelitkin näyttävät pyhäkoululaisilta näiden partasuiden rinnalla. Tutuksi tulleet poliisiystävämme joutuvat ammattimaisen, sanoisinko sairaalloisen rikollisuuden lisäksi tutkimaan lukuisia saman kaavan mukaan toteutettuja raiskauksia. Sitten tapahtuu yksi hirvittävimmistä kuviteltavissa olevista asioista; fetal adbuction, joka viimeistään pistää niin kaupungin, kuin koko Suomen sekaisin.

Millaisista hirviöistä tässä oikein on kyse? Kuinka pysäyttää kilpajuoksu aaveen kanssa?

Tuomisen esikoisteoksen yhteydessä hehkutin hänen kykyään luoda uskottavan ihmismäisiä henkilöhahmoja. Janne Rautakorpi, tarinan sankari, tuo ylen piinattu rikosylikonstaapeli pääsee romaanin alussa melkein vastoin tahtoaan ulos suljetulta osastolta. Rautakorven veroista fiktiivistä henkilöä tuskin koskaan tämän genren kirjoissa tapaa:


Menneisyys oli viimein saavuttamassa hänet. Kauan sitten hän oli katkaissut menneisyytensä köydet ja pyristellyt karkuun, mutta hän oli aina tiennyt, että juokseminen oli turhaa, että vaikka hän juoksisi koko elämänsä, ennen pitkään hänet saataisi kiinni. Se hetki oli nyt käsillä. Tiivistymispiste.


Mukana joukoissa on tietysti vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja, joka kipuilee henkilökohtaisen elämänsä karikoissa. Liisan ahdistus jää vielä kirjan loputtuakin rintaa painamaan. Ja uutena tulokkaana kirjavassa remmissä homssuisen salaperäinen ylikonstaapeli Ilari Strand.

Lapsuuden traumoja, rikkonaisia koteja, tyhjän sylin ikävää. Elävältä hautaamista, syviä viiltoja, liian teräväreunaisia muistoja. Moottorin katkua, porottavaa hellettä, hiekkaa nielussa. Jokaisella meistä on murtumispisteemme. Mutta mitä on sen toisella puolen?


Arttu Tuomisen uutukainen ei ole kevyt romaani. Huomasin tämän lukiessani kirjaa niskat juntturassa pitkin öitä. Fyysinen kipu on kuitenkin halpa hinta näin riipivästä lukukokemuksesta. Teemoja on paljon, kyllä, mutta hienosti kirjailija saa langan päät käsissään pideltyä. Onnistuupa hän vielä viimeisillä sivuilla takaamaan senkin, ettei lukija taatusti jätä sarjan seuraavaa osaa väliin. Minä kiitän!


"Miksi me kaadumme?" Remes kysyi ja vastasi heti perään: "Oppiaksemme nousemaan ylös. Mutta joskus tarvitsemme apua."


***

Kirjasta ovat postanneet myös SUOMI LUKEE / Krista ja Kartanon kruunamaton lukija Elegia.


sunnuntai, huhtikuuta 03, 2016

Fausto Brizzi; 100 onnen päivää ja Sieluni hymyt -haaste

Cento giorni di felicitá 2013, suom. Lotta Toivanen ja Gummerus 2016, 412s.

Vedän Zoffin vihkosta yli lauseen "Koeta saada Paola antamaan anteeksi." Teen minä senkin. Mutta myöhemmin. Ennen sitä tulee yksi tärkeämpi asia.
Tärkein minun tilanteessani.
Kirjoitan:

                                         Älä anna periksi.


Kuten olette huomanneet, kirjakevääni on luiskahtanut kuin huomaamatta erittäin dekkaripainotteiseksi. Tästä maaneerista poiketen halusin lukea aivan erilaisen kirjan. Blogeissakin vilahdellut Fausto Brizzin 100 onnen päivää munkkirinkiläkansineen herautti kirjallisia makuhermojani. Annetaan elokuvistaan tunnetulle (minä en kyllä tunnistanut) Brizzille mahdollisuus.


Kyllä se siitä. 
Lausahdus haiskahtaa sääliltä ja surkuttelulta. Se kuulostaa kannustukselta mutta on itse asiassa hautakirjoitus. Kyllä se siitä. Huminaa vintissä.


Kirja kertoo nimensä mukaisesti sadasta onnellisesta päivästä, joita italialainen, keski-ikäinen liikunnanohjaaja ja perheenisä Lucio viettää. Hänen harmaaksi hiutunut elämänsä, sellainen, johon jokainen meistä helposti vajoaa, pakotetaan ottamaan uusi suunta kun mies saa tietää sairastavansa ärhäkkää syöpää. Lucion päivät ovat kirjaimellisesti luetut.

Etukäteen voisi kuvitella tarinan sisältävän holtitonta syöpöttelyä, juopottelua ja biletystä, mutta ei, kirjan sankari päätyykin viettämään viimeiset päivänsä varsin maltillisesti. Sanoisinko jopa arkisesti. Toki matkoilla käydään ja munkkirinkiöitä nautitaan, mutta teos ohjaa lempeästi myös lukijaansa löytämään onni pienistä asioista.

Läheisten, erityisesti Lucion vaimon Paolan, jota mies tuli vastikään pettäneeksi, merkitys korostuu. Vaimon anteeksianto on se tärkein asia. Saada Paolalta anteeksi ennen kuolemaa. Lapset, ystävät, appiukko. Heidän seurassa vietetty aika on lopulta kaikkein parasta.

Kirjailijan ironisen hymyilyttävä huumorintaju on romaanin parasta antia. Loppua kohden tarina alkoi syödä omaa häntäänsä, enkä loppuratkaisustakaan aivan vakuuttunut ollut. Kuitenkin, suurimman osan ajasta nautin Lucion ja kumppaneiden seurasta.


Rakastan: elämää.
Vihaan: kuolemaa.
Banaalia mutta totta.





Ja sitten, teemaan mukavasti aasinsiltana liittyen; minut on haastettu. Kiitän Ullaa ja Takkutukkaa lämmöllä! Idea on leppoisen löyhä; listaa asioita, jotka tuottavat juuri sinulle onnea. Jaa nämä tässä ja nyt.

Kuten Ulla kirjoitti, onni on niin omaa, erityistä, että siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Voisiko sanoa, että onni on intiimiä? Se on persoonasta liittyen henkilökohtaista, taikka sitten yleismaailmallista ja laajaa, kuten esimerkiksi Brizzin kirjassa. Päähenkilö sai onnensa pitkälti samoista asioista kuin normi-ihminen pysähtyessään elämäänsä miettimään. Avainsana, niin kirjassa kuin haasteessa lienee pysähtyminen. Vaikka kuolema ei aivan sadan päivän päässä kolkuttelisikaan, tai mistä sitä tietää, jokainen hengenvetohan voi olla viimeinen, tekee hyvää joskus miettiä muitakin asioita kuin niitä negatiivisia, joihin mieli helposti harhautuu.


Minun listani on perussettiä ja 100% tunneihmisenä lähestyn sitä fiilispohjaisesti:


Onni on tunne, joka herää kun

- lapsesi katsoo sinua silmät innosta hehkuen

- samainen lapsi ilmoittaa rakastavansa äitiä

- kesyrottasi haluaa puhdistaa kynnenalusesi

- samainen rotta oppii (viimein) käskyn tänne, ja kipittää kiltisti luoksesi

- aurinko lämmittää talven jälkeen kasvojasi

- puristava paine ja stressi alkaa pikku hiljaa purkautua

- kirja jota luet, räjäyttää tajuntasi

- kirja jota luet, saa maailman ympäriltä häviämään. Et ole enää sama lukukokemuksesi jälkeen.

- huomaat hitaan kasvun

- kuulet postiluukusta kolahtavan lattialle taas uuden arvostelukappaleen

- pitkään odotettu romaani ilmestyy

- joku läheinen välittää sinulle lämpöä ja lempeyttä

- avaat karkkipussin

- joku kuuntelee sinua oikeasti

- runo, lause, haiku saa sielusi hymyilemään.


Huomaan ennakkopessimistisyydestäni huolimatta voivani jatkaa ja jatkaa listaa, mutta heitän seuraavaksi pallon sinulle, joka et tätä haastetta vielä ole saanut. Ne loppuen lopuksi kantavat, ne onnen hetket, jotka liian usein huomaa vasta jälkikäteen. Mutta tärkeää on havaita että niitä on. Aina niitä kuitenkin on.