Gard Sveen; Pimeän sylissä

Helvete åpent 2015, suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma, Bazar 2016, 447s.

Bergmann ei ymmärtänyt. hän ei ymmärtänyt itsestään mitään, hän oli nelikymppinen mies ja jumalauta täysin eksyksissä, ei kyennyt erottelemaan tunteitaan, ei pystynyt pitämään erillään edes sitä mitä oli kokenut synkässä korvessa vuonna 1988 nähdessään raa'asti murhatun tytön, joka jäisi ikuisesti viisitoistakesäiseksi ja jolta oli viety kaikki inhimillinen arvokkuus, ja tätä hetkeä kuusitoista vuotta myöhemmin, kun hän istui poliisijohtajan huoneessa ja miltei tärisi jonkinlaisesta kauhusta saatuaan kuulla, että kaikista ihmisistä juuri hän saisi tilaisuuden korjata koko sen vääryyden.


Siinäpä se tulikin, yhdessä sitaatissa norjalaisen kirjailijan Gard Sveenin uusimman romaanin idea. Kirja alkaa kahdeksankymmentäluvulta, jolloin Tommy Bergmann oli vielä nuori, kokematon poliisi. Ja juuri hänet lähetettiin, toki kokeneemman kollegan seurassa paikalle, jossa makasi kaunis, eläimen lailla raadeltu nainen. KristianeThorstensen. Näky piirtyi Bergmannin verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.


Mutta älä pelkää puolestani, ystäväni, sillä olen jo nähnyt
edessäni helvetin
ammottavan.


Nykyajassa Bergmann joutuu katsomaan painajaistaan silmistä silmiin; jälleen löydetään samalla tavalla murhan yrityksen uhriksi joutunut prostituoitu. Jokin kuitenkin pelästytti murhaajan viime hetkellä. Nuori nainen, oikeastaan tyttö vielä, onnistui jäämään henkiin. Toistaiseksi. Mutta Kristianen murhaajahan istuu linnassa. Anders Rask, opettaja, Norjan tunnetuin sarjamurhaaja. Onko kyseessä jäljittelijä, vai liekkö Rask tehnyt sittenkään murhan murhaa...

Painajaisensa saa kohdata myös Kristianen äiti. Muistoja ei voi paeta, ei myöskään salaisuuksia.


Hyvin perinteisiä aineksia käyttäen Gard Sveen virittelee semmoisen tarinan, että vanhan dekkariketun piti välillä muistuttaa itselleen kyseessä olevan "pelkää" fiktiota. Pimeän sylissä ei ole toiminnalla räiskäävä "miesten jännäri", jossa henkilöt jäävät paperinohuiksi. Ei. Pimeän sylissä vie lukijansa päähenkilöiden syvien aivoitusten äärelle. Sinne, missä ovat ne pahimmat pelot, mutta myös pahimmat teot. Bergmann ei ole puhtoinen pulmunen, kuten ei myöskään hänen työparinsa Susanne. Molempia piinaavat omat riivaajansa, halunsa, epätoivonsa.

Mutta pimeään on katsottava, aivan pohjalle saakka, voidakseen palata takaisin valoon.

Jo Gard Sveenin ensimmäinen romaani Raskaat varjot sai minut lankeamaan kirjailijan syvälliseen, taidokkaaseen, ahdistavaankin tyyliin. Mutta tämä uusin, tämä on puhdasta kultaa!



Noiden työmyyrien pitäisi heittää paperien pyörittely sikseen ja painua rakkaittensa luokse - ja joutuin, niin kauan kuin elämää vielä oli elettävänä. Sillä aika vilisi ohi ennen kuin ehti henkeä vetää.

Mons Kallentoft & Markus Lutteman; Zack

Zack 2014, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2016, 470s.

Zack ei tajua näkemäänsä. On aivan kuin hän tarkastelisi surrealistista installaatiota, jonka luonut taiteilija on lähellä psyykkistä romahdusta. Jonka luonut taitelija rakastaa punaista ja on käyttänyt työhönsä litrakaupalla juuri sen väristä maalia. Jokin Francis Baconin makaabereimmista maalauksista näyttää muuttuneen todellisuudeksi.


Aivan ehdottomasti, aivan epäilyksiä vailla minä, Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaan hurahtanut halusin lukea miehen uusimmaisen, joka on yhteisteos Markus Luttemanin kanssa. Halusin päästä, tällä kertaa huumeriippuvaisen nuoren, komean Zack Herryn nahkoihin. Zackin, jonka ulkomuoto lumoaa naisen kuin naisen, jonka sankarillisuus poliisina hipoo jo naurettavuutta. Uhmapäisen, traumatisoituneen miehen, joka valvoo yönsä piripäissään naiden, vaikka kesken on tutkinnoista järkyttävin.


Kuoressa on kaksin kerroin taitettu paperiarkki, johon on kirjoitettu yksi ainoa lause.
Zackin sydän alkaa jyskyttää, kun hän lukee sen.

Minä tapan joka saatanan thaihuoran tästä kaupungista.


Onko kyse ihmiskaupan tarpeettomiksi käyneistä uhreista? Vai riehuuko Tukholmassa psykoottinen rasisti? Näitä kysymyksiä erikoisyksikkö, Zack luonnollisesti etunenässä joutuu pohdiskelemaan, kun neljä aasialaista naista löydetään kodistaan telotettuina. Myöhemmin niin ikään thaimaalainen nainen pudotetaan sairaalan portille jalattomana. Näyttää siltä, kuin pedot olisivat raadelleet tätä kidutettua uhria.

Vimmaa, vauhtia, väkivaltaa. Zackin tarina menee siitä missä aita on matalin. Persoonana Zackista kumppaneineen löytyy inhimillistä lämpöä, mikä tietysti pahimmat kurvit tasoittaa, mutta itse jäin kaipaamaan Kallentoftin aiemmista teoksista löytyvää pohdiskelevaa runollisuutta. Toki kirjailijan kyvyt paistavat läpi myös uusimmaisessa. Tuskin Mons edes kykenisi suoltamaan keskinkertaista materiaalia, vaikka Zack pelottavasti sitä hipookin.

Voisin kuvitella tämän olevan erityisesti miesten dekkari?



Miten unohdetut tuhoutuvat,
miten nälkäiset kidat avautuvat
ja miten elävät kirkuvat manalassa.

***

Romaanista on postannut ainakin Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä.

Pasi Pekkola; Lohikäärmeen värit

Otava 2015, 459s.

Katso minua, baba, katso tytärtäsi, sillä tällainen minä olen, tällainen minusta on tullut. Se ei ole sinun syytäsi. Se ei ole kenenkään syy. Sellainen tämä maailma vain on. Sellainen tämä maailma on minun kaltaisilleni tytöille.

Pasi Pekkola, Lohikäärmeen värit. Romaani, jonka myötä pyörrän kaikki aiemmat puheeni vuoden kirjasta, vuoden parhaimmasta kirjasta, vuoden koskettavimmasta kirjasta. Lohikäärmeen värit ei vain tullut iholle. Se imeytyi verenkiertooni, tunkeutui joka soluuni, jotka vapisevat edelleen lukuelämyksen mahdista. Teos on uskomaton varmasti monen lukijan mielestä. Minulle siitä muodostui niin intiimi, etten oikein tiedä miten päin olisin. Mitä kirjasta kertoisin. Romaani käsittelee sitä elämänvaihetta jossa elän, pienin osin, kipein, ja ei kuitenkaan. Mutta tämä minusta.

Sen sijaan tahdon kertoa enemmän Kimistä. Kimi on kolmikymppinen uratykki, mies joka elää rahasta, rahalle. Muuta hänellä ei oikeastaan, työn lisäksi olekaan. Vaari alkaa olla jo iäkäs, isä matkustellut koko nuoren miehen (sillä nuoriahan kolmikymppiset vielä ovat, right?) elämän ajan. Ihmissuhde päättynyt.

Mutta kipeintä kaikista; Kimin äiti hävisi, katosi, jätti poikansa hänen ollessa vielä vauva. Äidin puuttuva muisto elää aavesäryn tavoin miehessä. Nyt hän matkustaa Kiinaan selvittääkseen, mitä äidille oikein tapahtui.

Mutta vielä palavammin tahdon kertoa Xiaolongista, Kimin kadonneesta äidistä, joka on tarinan toinen päähenkilöistä. Teoksen kipeän sitkeä sydän. Kiinalaisnaisen elämä on lapsuudesta saakka täynnä riipiviä salaisuuksia ja millaista syyllisyyttä nainen kantaakaan! Tulee kantamaan.

Xiaolong kun päätyy, oman tuskaisen valintansa, lapsensa vuoksi kahdeksankymmentäluvulla Suomeen. Mutta hänellä on edessään vielä yksi, elämää suurempi valinta...


Ei sellainen rakkaus kuole. Sen voi yrittää tukehduttaa, sen voi yrittää hukuttaa, mutta jostain se kerää aina voimia uuteen henkäykseen. Se sinnittelee, vaikka välissä olisi vuosia ja meriä ja vuoria ja tuhansia kilometrejä ja valtioita ja vieraita ihmisiä. Se löytää aina perille. Jotenkin se löytää reitin.

Kipinän romaanin lukemista varten sain ystäviltäni, mutta erityisesti Kirjamessuilta, jossa sain olla kuulemassa ihanan Pekkolan haastattelua. Miehen letkeä charmi teki vaikutuksen, kuin myös itse tarinan juoni. En kuitenkaan osannut odottaa tunnemylläkkää, jonka romaani sydämessäni nostatti. Mykistyneenä voin enää huokaista Kiinantyttärien, äitien puolesta. Suuren, kirjallisen rakkauteni tähden.


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään.

***

Romaanista ovat postanneet ainakin Krista, Kirjakaapin kummitus, Mari A, Kaisa Reetta T, Kirjapolkuni.

Karin Slaughter; Rikollinen

Criminal 2012, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2014, 426s.

"Sitä, mitä Landry teki minulle. Mitä Juice yritti tehdä sinulle. Kumma, että mies tähtää aina haarojen väliin, olipa sitten musta tai valkoinen. Muu ei meissä kiinnosta."

No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua). Jonkinlaiseen kesäfiilikseen kuitenkin pääsin suosikkikirjailijattareni myötä, hänen uusimpien ilmestyminen kun ajoittuu aina kesäkuulle. Muunkinlaisia fiiliksiä oli havaittavissa. Vihasin, rakastin, inhosin ja pelkäsin Rikollisen parissa. En malta olla kehaisematta, että Rikollinen on rikollisen hyvää luettavaa. Dekkarina, ajankuvana, naistenoikeuksien puolustajana. Sillä kuten aiemminkin, aina, ihana, rohkea, uljas Karin Slaughter pysyy heikoimpien puolella!

Kirjailijan uusin palaa vuoteen 1975, jolloin sarjasta tuttu Amanda Wagner on vasta uransa alussa. Yhdessä Evelyn Mitchellin kanssa hän ryhtyy, vastoin miespuoleisten poliisien suostumusta ratkomaan kadonneiden prostituutioiden arvoitusta. Vastusta tulee, mutta nämä tätit tai tuolloin vielä tytöt omaavat rohkeutta ja periksiantamattomuutta. Sillä kuka muukaan, oikeasti, välittäisi mitä kadonneille narkkari-ilotytöille tapahtui. Osa löydetään järkyttävällä tavalla murhattuina, osan kohtalo jää mysteeriksi. Kunnes.

Nykyhetkessä sama kauhu toistaa itseään. Naisia löytyy kuoliaaksi kidutettuina, kiitos samaisen, vasta vankilasta vapautuneen murhaajan. Amanda ja Evelyn joutuvat mukaan tuttuun painajaiseen, joka tuntuu jollain tavalla liittyvän ihanaan Will Trentiin. Williin, joka viimein on saanut elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Side Angieen, kammottavaan exvaimoon on katkennut tai ainakin katkeamaisillaan, ja suhde Sara Lintonin kanssa viimein totta. Menneisyyden aaveilla ei valitettavasti ole tapana pysyä haudoissa.


Will ei ollut ikinä käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flannigan täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien kasvojen joukossa vain vieraita kasvoja.

Karin Slaughter on kirjailija, joka ei petä koskaan! Tuntuu, että hän parantaa kirja kirjalta, vaikka aiheet toistavatkin jollain tavalla toisiaan. Mutta miksi vaihtaa konseptia, jos se toimii? Jälleen kirjasta löytyy hyvin ällöttäviä yksityiskohtia, raivostuttavia henkilöhahmoja samoin kuin heitä, joille sydämeni on lämmennyt jo aikoja sitten. Rikollisen myötä aloin ymmärtää paremmin jopa entistä inhokkiani Amandaa.

Sanomattakin lienee selvää, että suosittelen!


Holly puristi huulensa suoraksi viivaksi. "Etkö aio totella?"
"En", Amanda sanoi. "En aio. Olen kyllästynyt miesten tottelemiseen. Olen kyllästynyt pelkäämään heitä ja toimimaan nöyränä juoksutyttönä, vaikka hoidan hommat paremmin kuin he."

***

Teoksen on lukenut ainakin Jenni