Johanna Holmström; Sielujen saari

Själarnas ö 2017, suom. Jaana Nikula ja Otava 2017, 365s.

Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen. Kristina vetää peiton pään yli ja häviää sänkyynsä, pesemättömän ruumiinsa hajuun, se nielaisee hänet kuin olisi ainoana jäljellä nyt kun on menettänyt lapset.



Bongattuani aina odotetusta Otavan katalogista Johanna Holmströmin uusimmaisen, alkoi kuumeinen odotus. Sielujen saari vaikutti, no, aika lailla samankaltaiselta teokselta kuin viime vuonna ilmestynyt Katja Kallion Yön kantaja. Molemmat pureutuvat mielensairauksien ohella naiseuden perusolemukseen. Miesten ja samalla yhteiskunnan haluun vallita, kahlita, tukahduttaa joukosta poikkevat yksilöt.

Huoleni romaanien yhtäläisyyksistä, molempien tapahtumapaikkakin kun on sama, osoittautui ilokseni turhaksi. Kirjojen voisi nähdä jopa täydentävän toisiaan.

Ja tämä tarina on Kristinan, Ellin ja Sigridin.


"Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen."



Turku, 1891. Kristinasta tulee lapsenmurhaaja. Psyykeen mureneminen on hidas mutta varma prosessi, jossa houreisiin saakka vievä väsymys ottaa viimein vallan kahvat omiin käsiinsä. Nuo kädet, niin, ne ovat jääkylmät hyisestä vedestä, virrasta, joka sieppasi pikkuiset... Sairaalasaari on naisen kohtalo, samoin kuin rikkaasta perheestä tulevan nuoren Ellin. Mikä onkaan hänen syntinsä, hulluutensa, muuta kuin normaali teini-ikäisen rakastuminen? Sigrid puolestaan edustaa hoitohenkilökuntaa. Hän jää tarinassa etäisemmäksi, salaperäiseksi hahmoksi, jonka lempeyttä hullut naiset palvovat. Mutta onko Sigridilläkään elämässä vaihtoehtoja?



Suuresti ihailemani kirjailijan, Johanna Holmströmin Sielujen saari on veret seisauttava lukuelämys. Samalla sen pysähtynyt tunnelma kietoo lukijan hiljaiseen levollisuuteen. Sairaalasaari merkitsee tulijoille päätepysäkkiä, viimeistä etappia ennen multiin laskemista. Mutta saarella vietetään vuodet, usein vuosikymmenetkin. Myös tämä aika on elettyä elämää.


Kristallin kaunis kerronta yhdistettynä pakahduttavaan, monisäikeiseen juoneen, tarjoaa nautinnollisen lukuelämyksen. Sielujen saari on selkeästi kirjailijan kunnianhimoisin teos, nyt pyritään korkeuksiin ja sinne päästään - tunteella.




Ajatukset kuolemasta häälyivät hänen yllään kevyinä kuin pilvet ja hän tarkasteli niitä veltosti, kuin mahdollisuutta joka kannattaa ottaa huomioon, mutta vähitellen myös jotain vastustettavaa. 

Katja Kallio; Yön kantaja

Otava 2017, s. 380

Meikäläiset, oli Josefina sanonut. Meikäläiset.
Keneltäkään ei voinut kysyä. Ei uskaltanut.
Epävarmuus täytti hänet kuin sumu, sen pinta oli otsassa asti. Mihinkään ei enää luottanut.
Olenko minä tässä? Olenko tässä minä?
Kenen nuo jalat ovat? Ovatko ne jalat?


Kirjailija Katja Kallion uusin romaani, Yön kantaja on omistettu mahdottomille naisille. Naisille, jotka eivät täytä "hyvän naisen" mittaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Vai onko sellaista edes olemassa? Olipa nainen millainen tahansa, häntä ei oikeasti arvostettaisi, hän ei oikeasti kelpaisi. Näin päättelee ainakin teoksemme Serafina.

Eletään 1900 -luvun vaihdetta. Turussa syntynyt Amanda Aaltonen on tuomittu erilaiseksi, epäonnistujaksi jo lapsesta saakka. Äidille harmaita hiuksia aiheuttanut, mutta myös äitinsä lyönteihin tottunut Amanda, jonka sitkeää luonnetta ei niin vain nujerretakaan. Irtolainen mieluummin kuin sopeutuja. Ja Amanda pääseekin pitkälle - Ranskaan, Lontooseen, hän pääsee jopa matkaamaan aikansa ihmeellä; kuumailmapallolla. Kun nuoren naisen villi luonto räiskähtää kirjaimellisesti pirstaleiksi, päätyy Amanda hullujen naisten saarelle.

Hän päätyy Seiliin.

Spitaalisten saarena tunnettu Seili on aina kiehtonut minua, aivan kuten Yön kantajan aihepiirikin, luonnollisesti. Amanda taistelua pikku hiljaa valkenevaa totuutta vastaan on riipivää lukea. Seili ei ole hänelle paikka, jossa lepäillä yli kesän. Seililtä kun ei vapaudu yksikään potilaista.

Hoitajiksi hätäisesti palkatut kiukkuiset naiset opastavat Amandan saaren töihin. On kehräämistä, keittiötöitä, loputonta uurastusta aamusta iltaan. Mutta on myös Seilin karun kaunis luonto. On hellä Sofia, Josefina, Pikku-Greta. Ja lopulta, kuin kaihoisana kaikuna menetetyistä mahdollisuuksista, Isaksson.


"Pystyykö ihminen tuommoinen päällä kehräämään", Sofia kysyi nyt epäillen.
Amanda kohotti leukaansa ja oikoi valkoisella kirjailtua kaulustaan.
"Tämmöinen päällä", hän vastasi, "ihminen pystyy kuule ihan mihin tahansa."


Edes täydellinen eristys ei lopulta nujerra Amandaa. Hänen räiskyvää rohkeuttaan ja elämänhaluaan voi vain ihastella. Hän on lohtu maailman nujertamille naisille, koko naiseudelle. Me lennämme, me lennämme korkealla!

Kiitos Katja Kalliolle rankan kauniista, äärimmäisen tarkkanäköisestä tarinasta.



"Hyvää se kuule sinullekin tekee", hän sanoi Julialle tuodessaan sairaalalle uuden paksun romaanin. Tuntui siltä kuin olisi käynyt kaupassa ja saanut ostettua kaiken tarvittavan ja enemmänkin, oikein yltäkylläisesti ja hintoja kyselemättä, ja tietäisi että nyt ei tarvitsisi lähteä moneen päivään yhtään mihinkään. Mitään ei tarvitsisi; kaikki oli hetken aikaa hyvin.


***


Muita postauksia kirjaan löytyypi täältä.

Federico Axat; Viimeinen mahdollisuus

La última salida 2016, suom. Taina Helkamo  ja Aula & co 2016, 503s.

Laura muisti, mitä hänen dekkareita ahmineella isällään oli tapana sanoa: kun jokin pikkuseikka vaikuttaa täysin turhalta, keskity siihen, sillä se kätkee taatusti taakseen jotain hyvin olennaista.


Pieniä yksityiskohtia, välähdyksenomaisia henkilöhahmoja, juoni, joka kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä syövä käärme... Opossumi! En muista liekkö olen koskaan lukenut mitään argentiinalaisen kirjailijan, Federico Axatin romaanin kaltaista. Se on aika paljon sanottu minunlaiselta trilleriahmatilta. Tarinan rakenne, päällekkäin laatoittuneet todellisuudet, ovat tosin elokuvista tuttuja. Silti Viimeinen mahdollisuus takaa riemastuttavan erikoisen lukuelämyksen. Ja kyllä, sivumäärästä huolimatta tämän rohmuaa hetkessä.

Meillä on mies työhuoneessaan, aseen piippu suussaan. Perhe lomamatkalla, mies, Ted McKay valinnut "parhaimman mahdollisen" ajankohdan itsemurhalleen. Hänellä on kasvain aivoissaan, ja vaikka Ted tasan tietää, millaisen järkytyksen tulee vaimolleen ja lapsilleen aiheuttamaan, tuntuu ratkaisu silti oikealta. Mutta ennen kuin ase laukeaa, pärähtää ovikello soimaan. Itsepintaisesti se soi, eikä Tedille jää muuta vaihtoehtoa, kuin mennä avaamaan. AVAA OVI, SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI, lukee työpöydällä miehen omalla käsialalla kirjoitettuna. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?


- Kysyit hetki sitten, mikä voi olla pahempaa kuin järkensä menettäminen, Mike sanoi. - Siinä sinulle vastaus. Kun ihminen menee järjiltään, koko maailma on täällä, omassa päässä... Mutta kun on juuttunut ympyrään, missä molemmat maailmat ovat läsnä samanaikaisesti...


Komea nuorimies tunkee ystävällisesti hymyillen sisään, kertoo edustavansa salaista järjestöä. Nyt hänellä on esittää Tedille tarjous, viimeinen mahdollisuus, jossa voi vain voittaa. Kuolemaa kaihoava mies suostuu, totta kai, ja siinä samalla hänelle avautuu maailma, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki on kuten ennenkin, ja silti samalla, hirvittävällä tavalla paikoiltaan nyrjähtänyttä.


Luin Viimeisen mahdollisuuden heti Pimeän sylissä -romaanin jälkeen, ja täytyy myöntää, ettei ajankohta ollut kaikkein otollisin. Ellei Gard Sveenin syväluotaava tyyli olisi kummitellut mielessäni, olisin saanut varmasti enemmän Axatin teoksesta irti. Nyt näissä puitteissa kertomuksen henkilöhahmot jäivät melko valjuiksi. Sen sijaan nautin taidokkaista silmänkääntötempuista, joissa kirjailija on ihan mestari! Viimeisestä mahdollisuudesta ollaan luonnollisesti tekemässä elokuva, ja harvinaista kyllä, voisin kuvitella tämän toimivan filminä paremmin.


- Mies on oikea kone lukemaan,
Mike laski kirjansa alas, taittoi sivun yläreunan ja pani sen viereensä. Hän ei koskaan käyttänyt kirjanmerkkiä.
- Se on ainoa tapa päästä täältä pois, hän totesi.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ulla, Elma, Mummo matkalla ja Jori.

Marko Hautala; Käärinliinat

Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

Sara Blædel; Unohdetut tytöt

De glemte piger 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 323s.

Pimeän pelko kuristi kurkkua voimallisesti. Niin kuin aina, siitä asti kun pienenä oli käsketty sammuttaa valot ja asettua levolle. Muuten hukka perii.
Hukka, hukka, hukka, kumisi päässä rytmikkäästi, eikä hän ennättänyt väistää poskeen sivaltavaa oksaa.


Loogisena jatkumona Tytöille, ainakin nimensä puolesta, luin tanskalaisen dekkarikuningattaren Unohdetut tytöt. Muuta yhteistä näillä kahdella romaanilla ei olekaan. Sara Blædelin kirja edustaa täysiveristä dekkarimeininkiä, jonka myötä ihmisten piittamattomuus nostaa lukijassa pintaan avuttoman raivon.

Louise Rick, kadonneita tapauksia varten perustetun yksikön uusi etsivä, kohtaa työssään hirvittävän näyn; pahoin arpeutunut nainen löydetään metsästä kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan tätä ressukkaa, josta ei ole tehty edes katoamisilmoitusta. Joka tuntuu eläneen kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, yhteiskunnan ulottumattomissa.

Jäljet johtavat vuosia sitten suljettuun vajaamielisille tarkoitettuun laitokseen. Naisen kuolintodistus löytyy, se on kirjoitettu jo kolmekymmentävuotta sitten...


- Kun asia on niin, hän aloitti, - että siellä oli paljon sellaisia lapsia, joiden isät ja äidit eivät pitäneet minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen kun lapsi oli jätetty sinne. Monet eivät tavanneet vanhempiaan enää koskaan, emmekä me välttämättä edes tienneet omaisten nimiä. Heitä sanottiin unohdetuiksi lapsiksi.


Sara Blædel kirjoittaa kliseettömän arkisesti, kiihkotta, mutta silti syvästi eläytyen. Minulla on toisinaan ongelmia naispuolisten etsivien kanssa, etenkin jos he edustavat täydellistä kauneutta ja älyä, mutta sankaristamme Louise Rickistä puuttuu kaikki kiiltokuvamaisuus. Hän kantaa mukanaan nuoruutensa häpeää turhia kuitenkaan draamailematta. Hän on asiallinen, muttei kylmä. Hän on etsivä, johon tutustuisin mieluusti paremmin. Ja sitten, Louisen työpari, ihana Eik... Rentuthan ovat kerrassaan vastustamattomia!

Tässä tulee naispuolinen haastaja toiselle tanskalaiselle dekkaritaiturille, Jussi Adler-Olsenille. Kiitokset Ullalle lukuvinkistä - Unohdetut tytöt tarjosi unohtumattoman lukuelämyksen.



- Tule katsomaan. Tämä sinun pitää nähdä.

Ursula Poznanski; Äänet

Stimmen 2015, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2016, 406s.

Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättömän kovalta - kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.


Ensiksikin, minua on muistettu blogipalkintohaasteella, kiitos lämmin teille Elegia ja Jonna! Olen otettu! Juuri nyt postaamattomien kirjojen pinot huojuvat jo rottahäkkien korkeudella, hih, mutta ehkä ehdin palata haasteeseen myöhemmin kesällä. Tässä kuitenkin pikkusorsia teille. :)

Kuva aiheeseen aavistuksen liittyen, koska lintu Ursula Poznanskin uusimmaisessa, Äänissäkin komeilee. Kauniit, haikeat kannet kirjalla, joka kuiskii, humisee päänsisäisistä äänistä, aidoista ja kuvitelluista, niistä joiden merkitys jää sairaalan keinovalaistuille käytäville. Niille jotka voivat tappaa.


Mahtavaa. Heillä ei ollut käsissään muuta kuin kuolleen nuoren naisen provokatiivisesti letkautetut vihjailut ja symboliset viestit mykältä naiselta, jonka lääkeannosta oli vielä kaiken lisäksi lisätty. Sen Beatrice olisi voinut vaikka vannoa.


Beatrice Kaspary, ihanan paniikkihäiriöinen, höperöllä tavalla terävä rikospoliisi joutuu tällä kertaa ravaamaan tuon tuostakin traumapotilaiden osastolla. On tapahtunut murha. Nuori lääkäri löydetään kuolleena ja kummallisesti koristeltuna, erään potilaan nuollessa sairaalasängyltä tippuvaa verta.

Siitä alkaa tutkinnan haastavin vaihe, vakavasti mieleltään sairaiden ihmisten kuulustelu suljettujen huoneiden sisällä, paikassa, jonka pitäisi tarjota potilaille viimeistä turvapaikka, mutta onkin muuttunut joksikin aivan vieraaksi. Kellarissa kuiskivat äänet. Salaisuuksia löytyy joka kulman takaa. Pelko on astunut jo valmiiksi piinattujen asukkaiden elämään.

Beatricen parina toimii tuttuun tapaan suloinen Florin. Yksinhuoltajaäidin ja poikamiespoliisin välillä on kihissyt ja rätissyt jo pitkään. Vieläkö nämä kaksi jaksavat pitää kunnollisuudestaan kiinni, vai leimahtaako työpaikkaromanssi jo ilmiliekkeihin?

Ihailen Poznanskin omaleimaista ääntä, joka soi dekkariräimeen keskellä kuin naisellinen huilu. Wienissä asuva kirjailija on löytänyt selkeän tyylinsä, siitä kaunis nainen pitää kiinni tarjoillen meille aina vain kiehtovampia tarinoita ihmisyyden rajamailta. Jäin tuijottamaan edellä mainittuja kansia pitkäksi aikaa. Niistä piirtyy esiin merkityksiä, mielikuvia, joita käsittelemme juonen viedessä vielä siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat...


Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtivat, oli ihmisiä.

Ja ääniä.

Sara Stridsberg; Niin raskas on rakkaus

Beckomberga. Ode till min familj 2014, suom. Outi Menna ja Tammi 2016, 365s.

Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos, joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.


Tämä on sydämen pysähdys, tämä on yö, tämä on Gravity the Seducer. Tämä on pysäytyskuva, hidastettu, tarkennettu filmi, jossa lentää valoinen merilintu, rikkoutuu helminauha sinisen kaikissa sävyissä. Tämä on tarina heistä, jotka ovat ulkona, ja erityisesti heistä, jotka ovat sisällä. Beckombergan mielisairaalassa kello on aina puoli neljä iltapäivällä, valotus seepian sävyinen. On ajattoman lämmintä. Suojaisaa.

Katso, tuolla makaa Sabina, ripsivärit poskillaan. Tuolla tupakoi Jim, ihmisten ympäröimänä, tietysti. Ja Jackie, turkissaan, pehmeässä kuin kissa.

Beckombergan sairaalassa, joka on kuin kaupunki pienoiskoossa, asuu Jackien isä Jim. Jim on komea mies, jonka liikkeet ovat käyneet monotonisiksi sisäisen varjon painosta. Alkoholi auttaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten Jim lipeää, alkaa pudota.

"Olen pahoillani, Lone. Ilman sinua ei ole muuta kuin yö." - Jim


Kohtaloonsa alistuneiden sairaiden joukossa liikkuu kuin kala vedessä 13-vuotias Jackie. Hän käy joka päivä tapaamassa isäänsä vielä siinäkin vaiheessa, kun Lone on jo toisaalla, matkalla maailman kaukaisimpiin paikkoihin pakoon mielisairasta miestään. Jackien elämä on Beckomberga. Jackie makaa puiden alla penkillä, tuijottaa valoon.


Kukaan ei voi elää ilman valoa ja kenties viihdyn hänen kanssaan juuri siitä syystä, että saan olla valossa hänen pimeytensä rinnalla. Se pimeys on pohjaton, kun kosketan häntä ensimmäistä kertaa, kun lasken käteni hänen hiuksilleen tuntuu kuin koskettaisin yötä joka on käteni alla viileä ja puhdas, tähtikirkas. - Jackie


Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennos, Niin raskas on rakkaus, on tuokiokuva hyljeksittyjen elämästä. Se liikkuu suveriinisti ajassa ja henkilöissä, lyhyestä sivumäärästään huolimatta se ehtii pysähtyä rinnalle, näyttää elämän koko rumuus ja kauneus. Niin raskas on rakkaus. Ja niin kipeän kaunis, niin täydellinen kuin indigonsininen helmi.


"En pyydä muuta kuin vapautta, ja kun se kielletään minulta, niin kuin aina käy, otan sen silti." - Sabina


***

Muutkin ovat tästä bloganneet, esimerkiksi Krista, Omppu, Leena Lumi, Lumiomena/Katja.