Antti Rönkä; Jalat ilmassa

Gummerus 2019, 224s.

Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Olemme muutenkin tuhon partaalla.



Koulun käytävillä haisee pelko. Sydän hakkaa askelten tahdissa, oh well, siinä on luokkani, siellä he ovat, kiusaajat. Yritän luimia paikoilleni näkymättömänä mutta en voi olla vilkaisematta heidän suuntaansa. Nuo ilmeet; täynnä pilkkaa, ylenkatsetta, inhoa, vihaa. Koulun käytävillä haisee häpeä. Eikä sitä katkua karkoiteta parfyymillä, se seuraa uskollisesti aikuisikään, sen leima on painettu otsaan, tatuoitu sieluun.

Kirjailija Antti Rönkän esikoisteos harhautti mieleni muistoihin tarjoten lujaa vertaistukea tähän päivään. Noinhan minäkin ajattelen ja koen. Noin ahtaalle häpeä ajaa tahraten tämän päivän kauneuden. Epävarmuus omasta itsestä, koska totta helvetissä se, että ihmisarvoni on herkässä murrosiässä riistetty, ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaan.


Naputtelen Bob Dylanin tahtiin, tuijotan ovea, toivon että Matias tai Tino tulisivat tänne. Sanoisin niille haistakaa vittu. Olisi pitänyt sanoa se äsken kassalla. Mutta kun en sanonut. Enkä sanoisi, vaikka he tulisivat tänne. Tiedän sen helvetin hyvin. Ja koska en voi sanoa sitä, minun pitää sekakäyttää. Tämä on minun tapani sanoa kaikille haistakaa vittu. Tämä on minun tapani näyttää: minä en piittaa. Minua ei voi satuttaa koska teen sen itse. Lyökää potkikaa haukkukaa tehkää saatana ihan mitä tahansa mutta minua se ei koske koska minä satutan itseäni vielä pahemmin.



Mutta nyt Aaro on aloittamassa yliopistossa täysin uuden elämän täysin uusissa piireissä. Uutta Aaroa pitäisi markkinoida mahdollisimman mielenkiintoisesti, pitäisi tutustua, ystävystyä, tuntea kuuluvansa porukkaan. Miten vaikeaa se menneisyyden takia onkaan! Nuori mies kamppailee aina vain jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa. Ja kun hän rakastuu, ovi omaan sisimpään tuntuu lukkiutuneen. Kuinka uskaltaa luottaa koska elämä ei ole siihen aihetta antanut.


Luettuani jäätävän vahvan Jalat ilmassa romaanin, minun oli suorastaan syöksyttävä koneelle. Ehkä kohta vuoden kestänyt bloggauskammoni alkaa helittää, kiitos näin hurjan teoksen! Omakohtainen ja alastoman avoin tarina nostaa pintaan valtavan tunnemyrskyn. Raadolliset murhatrillerit kalpenevat oivaltavan taidokkaan tekstin rinnalla. Me kiusatut emme ole yksin. Käymme läpi pelottavan samankaltaisia ajatusvääristymiä. Mutta meillä on, aina sitä kuitenkin on, toivoa.

Nöyrin kiitokseni mahtavasta lukuelämyksestä!



Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa, koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole."

Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Liina Putkonen; Jäätynyt tyttö

Johnny Kniga 2018, 311s.

"Niiden kulttuurissa tytöt ovat saaliita, ja sitten on tätä kunniamurhaakin pinnalla, että pitää olla oikeasti varuillaan. Juuri sellaisella riskialttiilla silmällä se poikakin tytärtäni katseli. Minun oli pakko puuttua asiaan kielellä, jota nekin ymmärtävät", isä perustelee hyökkäystään paikallislehden verkkosivuilla.



Keleihin sopivalla teemalla mennään, joskin teoksessamme eletään jo takatalven piinaamaa pääsiäisenaikaa. Eikä lumentulo tietenkään ole tarinan ainoa ongelma. Se on koulunpihalta löytyvä teinitytön valkoiseen hautautunut ruumis. Ongelma on myös tytön eettinen tausta, jolla media pääsee saman tien mässäilemään. "Avuliaat" oppilaat kun lataavat someen kuvia jäätyneestä kädestä. Onko kyseessä Suomen ensimmäinen (tietoon tullut) kunniamurha?

Ja kuitenkin Jäätynyt tyttö on selkeästi Linda Forsin tarina. Rikoskonstaapelin, jonka oma elämä puristuu kiehtovasti yhä tiiviimpään solmuun. On tytär, jolle poliisiäidiltä jää liian vähän aikaa. On alkoholiin menevä, mutta muuten mukava aviomies. Siinä vaiheessa kun Lindan kerrottiin fanittavan Apulantaa, koin sielunsisaruutta tätä räväkkää naista kohtaan. Ja sitten peliin astuu vielä kipeä varjo menneisyydestä...


Linda muistaa vieläkin sen tunteen, kun kaksi ihmistä sekoaa toisiinsa niin, että muu maailma jää pyörimään sumuisena ja merkityksettömänä ympärille.



Espoolaisen toimittajan, Liina Putkosen esikoisromaani voitti Rikos-Kniga-kilpailun vuonna 2017. En hämmästele moista ollenkaan. Sen sijaan minun on vaikea käsittää kuinka näin eheä ja eläväinen paketti voi olla Putkosen ensimmäinen. Koukutuin välittömästi puistattavan arkiseen aiheeseen; tällä tavalla todella voisi tapahtua ihan kotikulmillakin. Äitiys, sen raskas mutta kallis taakka loistaa tarinan pinnalla. Oman tyttären menettäminen mitä julmimmalla tavalla.

Innolla jään odottamaan saavani lukea lisää Lindan tutkimuksista. Nyt mennään lujaa ja huimalla tasolla!



- Miten ihminen selviää lapsensa kuolemasta? Miten sellaisen jälkeen voi hengittää, syödä tai nukkua enää koskaan, hän huokaa ja painaa päänsä miehen kylpytakkiin.
- Eivät kaikki selviäkään, ja nekin jotka niin sanotusti selviävät, eivät hekään koskaan pääse takaisin entiseen, Paulus sanoo ja halaa vaimoaan.

Sisko Savonlahti; Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Gummerus 2018, 304s.

Mitä minä oikein haluan?


Arvostelukappaleita aikoinaan pyytäessäni pysähdyin hetkeksi esikoiskirjailija Sisko Savonlahden kohdalle, mutta jäin epäröimään olisiko tämä ihan minun juttuni. Onneksi kirja tuli vastaan kirjastossa. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täyden kympin teos. Savonlahti kirjoittaa omalla uniikilla tyylillään enemmänkin toteavasti, kuin hurjan hurjasti tunteilla pelaten. Arki kajal-siveltimineen ja sipseineen tuntui vähintäänkin helposti samaistuttavalta. Ja kun vielä itsekin olen samanlaisessa työttömyyden lamaannuttavassa tilassa, jossa pitäisi sitä ja pitäisi tätä mutta kun ei vain jaksa, ihastuin pinkkiin teokseen täysillä.

Kirja on raadollinen, kirja on hauska, kirja on tosi.


Päähenkilömme, nuori helsinkiläinen toimittaja seurailee, kuinka elämä huitelee ohitse. Erosta hänen, ja poikaystävän välillä on jo monta kuukautta, mutta yli ei pääse, kipu ei helpota, aika ei paranna. Sillä vaikka nämä kaksi ehtivät viettää yhdessä vain lyhyen ajan, poikaystävä pääsi liian lähelle.


Yhteisiä öitä tuli lisää. Niinä harvoina kertoina, kun nukuimme erillämme, katsoimme iltaisin tahoillamme taivasta ja lähettelimme iltaisin siitä toisillemme valokuvia. Taivas oli vaaleansininen tai vaaleanpunainen tai yhdistelmä pastellisävyjä. Söin harvoin sipsejä.



Ja ilman sen kummempia selityksiä mies lähtee, nainen jää. Toimittajan töitä on harvakseltaan, vielä harvemmin tulee lähetettyä työhakemuksia. Ennemmin hän makoilee kalliin vuokra-asuntonsa parvekkeella, kuuntelee Linnanmäeltä kantautuvia ääniä, haaveilee. Mutta mistä? Sipsiriippuvuus alkaa lähennellä äärirajoja, ajatukset terveellisemmästä elämästä lipuvat yhä kauemmaksi. Puhelin olisi täynnä Tinder-miehiä, mutta yksikään heistä ei vedä vertoja entiselle poikaystävälle.


"Usko pois", Teemu jatkoi. "Meidän ongelmamme on se, että me ajattelemme kaiken aikaa miehiä - menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja sitten jauhamme heistä ja ylianalysoimme heitä."



Onneksi naisella on ystävät, huolehtivat sukulaiset, erityisen ihastuttava mummi. Heidän myötä melankoliakin helpottaa hitusen. Vielä ei ehkä jaksa, mutta pian. Kaikki voi muuttua tai olla muuttumatta. Jokainen päivä on kuitenkin täynnä elämää itseään.


Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa ihastuttavalla tavalla niin päähenkilön mielenliikkeitä, kuin Helsinkiäkin. Se on äärettömän ajankohtainen, hauskan surullinen tarina, joka pitää lukijaansa hienoista välimatkaa. Aivan kaikkia kortteja ei näytetä, mikä lisää kutkuttavasti jännitteitä. Taas yksi kirjailija, jota jään jatkossa ehdottomasti seuraamaan.



"Ei sitä lasta taideta ihan noin vain hankkia", huusin vaarilleni.
"Tuolla on kuule mukavia miehiä koko Suomi täynnä", hän vastasi.
Pyörittelin silmiäni mutta kukaan ei nähnyt sitä. Katsoin puhelintani. Olin saanut viestin Tinderissä.
"Haluutko munaa?" siinä luki.

C. J. Tudor; Liitu-ukko

The Chalk Man 2018, suom. Raimo Salminen ja WSOY, 426s. (ennakkokappale)

Lapsillakin on salaisuuksia. Toisinaan enemmän kuin aikuisilla.


Vaikka Eddie, keski-ikääntyvä opettaja elää vuotta 2016, ei hän ikinä, unissaankaan, tai varsinkaan niissä, voi unohtaa lapsuuttaan. Ei vuotta 1986, sillä tivolistahan se alkoi. Traaginen onnettomuus ja kaikki sen mukana. Liiduista. Kuka alunperin keksi kaveripiirissä idean piirrellä merkkejä, joiden perusteella pieni jengi tiesi, missä kokoontua ja mitä tehdä? Kuka hankki liidut? Itse Liitu-ukko?


Kaikkein pahimpia olivat hirtetyt tikku-ukot, joilla oli hirttoköysi jäykän niskansa ympärillä. Näkymä oli outo, puistattava. Enemmänkin kuin puistattava. Suorastaan pelottava.



Joka tapauksessa omituiset kuolemantapaukset seurasivat toisinaan päättyen vääjämäättä Eddien, Hoppon, Gavin ja Mickeyn karmivaan löytöön: hiljalleen maatuvasta metsiköstä löytyi tytön irti hakattuja raajoja. Ainoastaan pää puuttui. Ja pojat, jokainen omaa salaisuuttaan kantaen, putosivat painajaismaiseen syyllisyyteen.



Teemme olettamuksia, koska se on helpointa. Se vaatii vähiten. Se estää meitä ajattelemasta liikaa - tavallisesti asioita, joista tulee epämukava olo. Mutta ajattelun puute voi johtaa väärinkäsityksiin ja toisinaan jopa murhenäytelmiin.



Kuka on tuo salaperäinen liitumies ja elääkö hän edelleen? Ainakin vanhat ystävykset saavat nyt kutsun palata menneeseen, liittu-ukkokuvilla varustettuina tietenkin. Lapsuuden kauhut nousevat jälleen pintaan, sillä pääseekö meistä kukaan eroon historiastaan? Ja silti, vaikka tikku-ukkoja vilisi kaikkialla, irtokarkki maistui, aurinko paistoi, ystävyys kukoisti.


Odotin englantilaisen kirjailijan, C. J. Tudorin esikoisromaanin suomipainosta niskaytimessäni vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Liitu-ukko on kaikkea muuta kuin perusjännäri. Enemmänkin tämä mystinen, aavemainen lukunautinto lähentelee psyykettä koettelevaa kaunokirjallisuutta. Kysyä saa, mutta vastaukset voivat viedä yöunet. Pelottavinta kirjan jälkeen oli huomata yksinäinen liidun kappale keskellä makuuhuonetta...



Hoppo on oikeassa, mutta. Kaikissa jutuissa on aina jokin "mutta". Päämme sisältä kuuluu se pieni jäkättävä ääni, joka saa vatsamme myllertämään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Elegia.

Hanna Velling; Kirjosieppo

Bazar 2018, 252s. (ennakkokappale)

Nupun vauva-aika tuntui kaukaiselta painajaiselta. Nyt painajainen oli saanut ensimmäistä jaksoa kamalamman jatko-osan.


Mieti hetki viimeistä eroasi. Tai lapsesi vauva-aikaa. Tai kohtuuttomia ihmissuhdeongelmia. Mieti, miltä se tuntuu, kun keskelle vauvanhuuruista, jauhelihakastikkeen tuoksuista arkea isketään kirves. Mies toteaa lakonisesti muuttavansa pois kotoa. Hän ei tarvitse sinua enää, hän ei sinua halua. Maa putoaa jalkojesi alta.


Annasta kuoriutui ulkopuolinen tarkkailija. Jännittävää, tämähän meni kuin elokuvissa! Primitiivistä käytöstä kehiin, kun jotain yllättävää ja karmeaa tapahtui. Toivottavasti joku sai kaiken tallennettua. Tämän oli pakko olla piilokamerakepponen.



Näin käy Annalle, kaunissydämiselle mutta hiukan sinisilmäiselle nuorelle naiselle, joka on tottunut hoitamaan Nuppu-taaperoa ja Nasu-koiraa. Makella on jo aiemmasta suhteesta teini-ikää hipova poika, Makella on jooga-harrastuksensa ja omat menonsa. Mutta kaikki on silti niin kuin pitääkin. Eikö olekin?

Make lähtee, Anna jää. Toki hänellä on äitinsä ja ystävänsä, toki Annalla on putkirempan kouriin joutuva vuokra-asunto ja kaikista tärkein; tytär Nuppu. Annalla on työpaikka, vai onko pian sitäkään? Perusturvallisuus rapisee kuin murrettu savi, alkaa mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja uudelleen rakentamisen kierre.

Tästä aiheesta esikoisromaaninsa kirjoittanut Hanna Velling ottaa irti niin kauhunsekaisen paniikin, kuin tragikomiikankin. Elämä ei lopulta ole kovin vakavaa. Nainen, myös itsensä pieneksi ja heikoksi tuntenut, voi löytää sisältään leijonan voimat. Elämä yllättää, elämä riepottelee, mutta se kantaa. Luin kirjan juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tämä oli kuin tehty minulle.


Upea, ilahduttava esikoisromaani julkaistaan 7.8.



Anna olisi halunnut vain nukkua. Olla ilman huolia ja tajuntaa muutaman kuukauden. Miten pitkään vaihe vielä kestäisi? Tuntui että piti väkisin pitää päätään pinnan yläpuolella. Minna oli vinkannut jostain Fisherin eroseminaarista, mutta eihän yksinhuoltaja sellaiseen repeäisi.

Susanne Jansson; Uhrisuo

Offermossen 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2018, 314s.

Se, mitä hän oli pitänyt todellisuutena, avautui kahtia, ja hän putosi väliin, luisui ajattomaan avaruuteen, jossa ei ollut hänelle entuudestaan tuttuja sanoja. Kuin rakennelma olisi hajonnut ja hän olisi oivaltanut olevansa itse asiassa yhtä hetken ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Että hän oli hetki. Samassa hänen mieleensä nousi ajatus, kuin heijaste: Mitä on tapahtumassa, mitä minä olen kokemassa?



Laakean, sammaleen peittämän maaston yllä lepää sakea usva. Vielä äsken täällä riehui myrsky, paukutti raivoisalla nyrkillä suljettuja ikkunoita. Mutta kuin silmänräpäyksessä tuuli tyyntyy. Suo tyyntyy. On aaveiden aika.

Ja tämä kaikki muistuttaa biologi Nathalieta lapsuudesta, erityisesti kauhujen kesästä, jonka jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteminen. Menneisyys, oma ja vuosisatojen taakse ulottuva jää kuitenkin nuorta naista piinaamaan samalla puoleensa vetäen. Ei kai hän muutoin olisi palannut juuri Mossmarkenin suomaille kokeita tekemään?


Nathalie ei saanut unta. Yötuuli vinkui savupiipussa, oksat raapivat ikkunaa ja pimeys vaani kaikkialla. Kaikki se mitä nyt tapahtui - mitä hän oikein ajatteli siitä?
Kaikki kuolleet ruumiit.
Kaikki mikä nousi pintaan.



Suolla alkaa tapahtua. Juuri Nathalie löytää tajuttoman Johanneksen avoimeksi kaivetun haudan partaalta. Johanneksen, jonka taskut on tungettu täyteen kolikoita, aivan kuin uhrilahjaksi. Myös poliisit kiinnostuvat tapauksesta, varsinkin kun ruumiita ilmestyy, luonnollisesti, lisää. Maya Lind on oikeastaan ammatiltaan valokuvaaja, mutta taitojensa ja intuitionsa takia poliisit käyttävät naisen kykyä hahmottaa tilannetta kuvien kautta. Ja millaisia kuvia niistä tuleekaan...


Itsekin valokuvaajana toiminut kirjailija Susanne Jansson antaa kalmanhajuisen, pahaenteisen äänettömyyden upottaa lukijansa suoraan suon silmäkkeeseen hivenen vielä omaa ääntä hakien, mutta hyvää lupaillen. Huumorin hauraita kukkia kasvava rikosromaani vie rauta-aikaisiin uhrimenoihin samalla ikiaikaisia salaisuuksia henkien. Olevan ja ei-olevan aavemainen väreily kantaa lävitse tarinan puistatellen, ei kuitenkaan täysin jalkojani alta vieden. Ehkä sen tekee jo seuraava Janssonilta tuleva romaani?




Tule, hän ajatteli. Tule vain.

Anna pisaroiden pudota.

Pudotaan yhdessä.


***


Soilla on samoillut ainakin Henna.

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!

A. J. Finn; Nainen ikkunassa

The Woman in the Window 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Otava, 461s. (ennakkokappale)

Lääketieteellinen kirjallisuus on diagnoosien suhteen harvinaisen kekseliästä. "Agorafobinen pelko tarkoittaa pelkoa, jota ihminen kokee -- ollessaan yksin poissa kotoa; ollessaan mukana väkijoukossa tai jonossa; seistessään sillalla." Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa. Tai entä tämä: "Istuessaan teatterissa rivin keskellä". Parhaiden paikkojen pelko.



Anna elää omien pelkojensa piinaamana mukavan tilavassa talossaan New Yorkissa seuranaan kissa ja elokuvat. Lasi, jos toinenkin, ellei peräti useampi pullo viiniä päivässä. Anna, tuo suljettujen verhojen takana viihtyvä nainen. Sillä Annan paniikkihäiriö ei ole ihan lievintä laatua, Anna ei kykene astumaan ulos ovesta liian suureen, liian hallitsemattomaan maailmaan. Taivas huikeana yllä vastaa naisen mielessä ylösalaisin käännettyä valtamerta. Trauma sen sai aikaan, trauma jäytää Annaa sisältä, näivettäen naisesta aamutakissa tutisen haamun.



Locked-in-oireyhtymä. Mahdollisia syitä aivoverenvuoto, aivorungon vamma. MS-tauti, jopa myrkytys. Toisin sanoen neurologinen tila, ei psykologinen. Mutta siinä minä silti olen, kokonaan ja kirjaimellisesti sisään lukittuna - ovet suljettuina, ikkunat kiinni, pelkään ja kartan valoa, ja puiston toisella laidalla on puukotettu nainen, eikä kukaan ole huomannut sitä, kukaan ei tiedä. Paitsi minä - viinasta turvonnut, perheestä erotettu, panee vuokralaistaan. Kummajainen naapurien silmissä. Vitsi poliiseille. Erityisen vaikea potilas lääkärille. Säälittävä tapaus fysioterapeutille. Kotiinsa suljettu. Ei sankari. Ei salapoliisi.


Erityisesti mustavalkoelokuvia rakastavalla Annalla on silti salaisuus, yksi monien joukossa. Hän vakoilee naapureitaan ja tiedottaa kadun tapahtumista puhelimitse muualla asuvalle perheelleen. Rakkailleen. Kameran zoomi vastaa parhainta kiikaria eivätkä mitkään naapureiden saloista enää yllätä Annaa. Kunnes hän näkee jotakin järkyttävää. Päähenkilömme ainoa ystävä, perheen äiti Jane vuotaa puukotettuna verta. Vuotaa hitaasti kuiviin. Kukaan ei usko, kukaan ei kuuntele, Annan on otettava sateenvarjo tukenaan ensin askel, sitten toinen kohti ulkomaailmaa...



Vaikka pseudonymin toimittajakirjailija A. J. Finnin esikoisteos voisi kuulostaa juonena melko köykäiseltä; sisätiloissa hiimaileva, riutunut mielenterveyspotilas, on tarinassa piinaavaa imua. Jo ensisivuilta asti tajusin, että nyt käsissäni on kultaa, nyt luen jotakin niin minun kirjaani. Mustan huumorin vahvasti sävyttämä tarina oman mielen syvyyksistä ja alati kasvavista vainoharhoista - mikä on lopulta totta, mihin voi luottaa - lennähti välittömästi Pienen elämän tavoin Vuoteni Kirjatapaukseksi.

Osasyy hullaantumiseeni on tietysti samantapainen diagnoosi kuin päähenkilöllä, mutta en silti jaksa uskoa Naisen ikkunassa jättävän yhtäkään psykologisten trillereiden ystävää kylmäksi. Juuri tällä tyylillä tarinat täytyy kertoa. Olen myyty!



"Hulluuden määritelmä", Wesley aina muistutti minua Einsteinin ajatuksesta, "on toistaa samaa tekoa ja odottaa, että se tuottaa eri lopputuloksen." Niinpä lakkaan ajattelemasta ja alan toimia.


***


Kirjasta on blogannut ainakin Leena Lumi.

Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Lina Bengtsdotter; Annabelle

Annabelle 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Otava 2018, 365s. (ennakkokappale)

Annabelle, mitä sinulle on tapahtunut? hän kuiskasi. Missä sinä olet? Jos minä olisin seitsemäntoista ja juovuksissa, Charlie ajatteli, minne menisin? Hän yritti muistella, millaista oli olla nuori, yritti palauttaa mieleen, miltä tuntui olla humalassa ja poissa tolaltaan. Se ei ollut vaikeaa.



Pieni, sisäänpäin kääntynyt kaupunki, kadonnut teinityttö. Mätää tihkuvat salaisuudet. Omaperäistä dekkarimateriaalia suoraan ruotsista? Ja silti, kukaan meistä ei ole identtinen toisen ihmisen kanssa - eikö sama päde kirjoihin? Jokaisella kirjailijalla on oma tarinankertojan äänensä, tapa kietoa lukija pikkusormensa ympärille. Annetaan näiden äänien kaikua, annetaan mahdollisuus uusille dekkaristeille! Annabelle kunnioittaa kuuliaisesti klassisia jännäriperinteitä, ja sen realismi pelottaa.

Tällaistahan tapahtuu joka päivä. Teinejä katoaa. Ja mitä pidempään he kateissa pysyvät, sitä todennäköisimmin jotakin pahaa on tapahtunut.


Anders alkoi selostaa, mitä oli ehtinyt lukea Gullspångista netistä. Pieni tehdaspaikkakunta, kuusituhatta asukasta, maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys, korkea työttömyys. Selvästikin hemmetin mukava paikka, Anders totesi.
"Olet niin tyypillinen tukholmalainen", Charlie sanoi. "Suhtaudut alentuvasti ja ivallisesti kaikkeen, mikä on kantakaupungin rajojen ulkopuolella."


Pikkupaikkakunnalla teini-ikäni eläneenä pystyin helposti astumaan alkoholisoituneen naispoliisi Charlie Lagerin saappaisiin. Hänen, joka lähetetään krapulapöhnäisenä Tukholmasta pelottavan tutulle paikkakunnalle. Onhan Charlie elänyt risaisen lapsuutensa Gullspångissa. Tuttuja ovat nämä niityt ja pientareet, tuttu erityisesti eräs nuorison suosima autiotalo... Meno siellä vastasi silloin ja vastaa edelleen Charlien edesmennen hippiäidin ränsistynyttä kotia. Sen sijaan Charlien työpari saa nielaista kerran jos toisenkin itselleen täysin uudenlaisessa ympäristössä.

Menneisyys lyö kättä nykyisyyden kanssa, rumat luurangot nousevat haudoistaan kun kyläyhteisön on näytettävä todelliset kasvonsa. Missä olet, Annabelle?


Lina Bengtsdotterin esikoisteos on varmaotteinen, hyvin elävän tuntuinen romaani nuorison pahoinvoinnista, valheista ja rakkauden kaipuusta. Ennen muuta Annabelle kietoo lukijan lumoavaan verkkoonsa, kuten tuo kaunis teinityttö itse. Uskoisinpa, että tästä kirjailijasta kuulemme pian lisää.



"Tavallaan mä melkeen toivon, että olisin se", Sara sanoi ja pani kätensä auton ovenkahvalle.
"Kuka?"
"Annabelle."
"Miksi?" Charlie katsoi tyttöä kiinteästi.
"Koska se ei ole täällä. Missä ikinä se onkin, se on päässyt pois täältä."



***



Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Säg att du är min 2017, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld, Like 2018, 408s. (ennakkokappale)

"Tyttäreni katosi kun olin vuoden vanha", kerron. "Minulle sanottiin, että hänen on täytynyt hukkua, mutta tiesin, että hän oli yhä elossa. Ja nyt olen tavannut hänet uudelleen. Se on vaikeampaa kuin olin ajatellut. Vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen elämässäni kokenut, lukuun ottamatta hänen katoamistaan." (Stella)



Hui hurja! Sain yhden kevään odotetuimmista teoksista ennakkokappaleena jo ennen joulua, ja vaikka kirja on arvosteluvapaa vasta tänään, en malttanut olla starttaamatta lukemista välittömästi. Valitettavasti bloggausintoni on ollut... sitä sun tätä, mutta nyt kun ruotsalaisen kirjailijan Elisabeth Nörebäckin esikoista taas selailen, palaa tunnelma elävänä mieleeni. Tunteet. Niitä kirja suorastaan tulvii.

Koska tottahan lapsen, varsinkin vauvan katoaminen vie äidin kuin äidin mielenterveyden äärilaidoille.

Ja entä sitten, kun oletkin varma siitä että edessäsi istuva nuori nainen on kaksikymmentävuotta sitten kadonnut tyttäresi? Näin käy Stellalle, psykoterapeutille ja hyvin tavallisen oloiselle naiselle, jonka menneisyydessä sykkii kuitenkin parantumaton haava. Hänellä on nyt uusi perhe, on aviomies ja teini-ikää hipova Milo-poika. Silti jokin alkaa kasvaa Stellassa. Onko se äidin kykyä tunnistaa kadonnut lapsensa näin pitkän ajan perästä? Vai horjuuko Stella kohti hulluuden rajamaita? Ainakin hänen käytöksensä Isabelle -nimistä potilasta kohtaan luisuu pakkomielteen puolelle.


Olen iloinen ettei kukaan näe minua. Ettei kukaan minun lisäkseni tiedä, mitä puuhaan. Tältäkö stalkkerista tuntuu? Ilmeisesti. Häpeä tuntuu hauenleuoilta vatsassa. Kykenettömyys lopettaa, estää itseään. Huuma, kun ylittää rajan, jonka on järjellä vetänyt itselleen, tekee lopettamisesta entistä mahdottomampaa. (Stella)



Lapsen katoamisesta kertovia tarinoita tulee nyt tulvimalla ja mikäs siinä, aihe saa varmasti ainakin äiti-ihmisten sydämet syrjälleen. Kuten aiemmin mainitsin, Sano että olet minun on hyvin tunnepitoinen kertomus, jossa sekä Stellan, että Isabellan näkökulmia toimivasti vaihdellaan. Juoni on oikeastaan itsestään selvä - ja tämä tosiasia ei pilaa lukuelämystä laisinkaan. Ei myöskään aavistuksen höttöinen ote, joka varmasti häviä kirjailijan seuraavan teoksen myötä, sillä tottahan hänestä kuulemme, toivottavasti jo pian, lisää!

Luin Norebäckin yhdessä illassa ja nautin joka hetkestä.



En ole ikinä pitänyt talon tunnelmasta, mutta nyt se tuntuu minusta suorastaan uhkaavalta: tämä talo elää, se näkee minut. Se vain odottaa, että kompastun ja satutan itseni, viillän itseäni veitsellä tai tulen vakavasti sairaaksi. Täällä on jokin näkymätön voima, paha varjo-olento, joka haluaa satuttaa minua. (Isabelle)

Hanna Ryti; Syli

Siltala 2018, 316s.

Se valehtelee. Ei se minua halua. Se haluaa kuvan minusta, hahmon, jonka se tilalleni kuvittelee. Se ei vain tunne minua. Se luulee, että olen joku muu, joku hyvä ja kaunis. Se ei ole vielä katsonut tarpeeksi läheltä. Kun se erehtyy katsomaan, se kauhistuu. Ja sitten minun pitäisi ahtautua muottiin, jonka Petri on luonut, tai muuten se jättää minut.



Halu olla yksin ja kuitenkin yhdessä. Sellaisena kuin on, pohjamutia myöten avoinna ja toisen hyväksymänä. Tulla ymmärretyksi. Miten vaikeaa se onkaan! Varsinkaan kun ei itse hyväksy itseään, ei edes omaa nimeään. Ritva! Mikä nimi se muka on? Ennemmin vaikka... Mimosa.

Näytelmäkirjailija Hanna Rytin esikoisteos pureutuu aiheeseen hykerryttävän hauskalla tyylillä. Syli tuli luokseni kutsumatta, mutta kun sen aloitin, teksti ei päästänyt otteestaan.


Nelikymppinen naispappi "haluan olla rauhassa, en osaa olla ihmisten kanssa, se on todistettu jo moneen kertaan" Ritva ja hänen murrosikäinen poikansa "mutsille ei ylipäätään kannata puhua yhtään mistään, paitsi jotain semmosesta, että mä tarttisin uuden mailan tai kengät tai makaroonilaatikkoa" Pietu painiskelevat tietämättään saman ongelman parissa. Äitipoika-suhde, mitä se on, kun kumpikin kaipaa lähelle, ja silti kynnys halata kasvaa vuosi vuodelta yhä korkeammaksi?

Kun Ritva rakastuu tulisen räiskyvällä pakkomielteellä perheelliseen hierojaansa Jormaan, mielikuvat toisesta muuttuvat kipeäksi todellisuudeksi. Mennään pää edellä ryteikköön niin että liperit heiluu. Myös Pietu ihastuu tahollaan, onhan salaperäinen Tarina päältä kaunis katsoa, mutta sisältä niin rikki. Kumpa edes mutsi ymmärtäisi.


Teini-iän aito rujous yhdistettynä meidän aikuisten toilailuihin muodostaa kiehtovan lukupaketin, jonka parissa ei oikein tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Vaikka Syli tulvii tragikoomisia tilanteita, sen pohjamudissa vaanii riippuvuuksilla hoidettu epävarmuus. Välittääkö kukaan? Voisinko päästä Syliin (onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani, alkaisi oksettaa tämä sentimentaalisuus)?


Jopa kaltaiseni dekkarikettu antaa vahvan suosituksen!


Mä puristan sen kättä ja me kävellään hetki hiljaa käsikkäin ja näytetään varmaan joiltain vanhoilta käppänöiltä, jotka on menossa ruokkimaan lintuja. Ja se on mun mielestä parasta.



***

Teoksesta on blogannut ainakin Omppu.

Jessica Knoll; Onnentyttö

Luckiest Girl Alive 2015, suom. Päivi Pouttu-Deliére

Yksikin virheliike, niin kaikki näkevät hyvällä maulla tehdyn purkkirusketuksesi läpi sen surkean naikkosen, joka ei edes tajua ojentaa suolaa ja pippuria yhdessä. Olin kuvitellut, että kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana minun ei tarvitsisi enää todistaa kenellekään mitään ja että voisin rentoutua. Mutta ajan myötä tämä kamppailu käy aina vain verisemmäksi.


Tässä tulee Ani, hän on meidän Onnentyttömme, hän on tuo nälkiintynyt kaunotar viimeisen päälle harkitussa lookissa, sormessaan talismaanin tavoin kimalteleva kihlasormus. Hänellä on ura naistenlehdessä jota lukevat kaikki, hänellä on unelmien sulhanen jonka kautta Ani voisi päästä vihdoin oikein "vanhan rahan" sukuun. Kun vain saisi häät hoidettua kunnialla pois alta. Kun vain saisi pidettyä päänsä ylväästi pystyssä, kivun kateissa, syvälle haudatun menneisyyden siellä minne se kuuluu. Hautausmaalla. Kun vain saisi nukuttua.


Kyyneleet, joita estin valumasta silmistäni, löysivät vaihtoehtoisen kulkureitin kurkustani ja liukenivat ohueksi, suolaiseksi litkuksi, joka jätti kurkkuuni vereslihaisen ja palaneen tunteen bileitä seuraavina kiduttavina päivinä. Kun se vihdoin hävisi, se, mitä jäi jäljelle, tuntui vielä paljon pahemmalta.



Ani ei ole aina ollut näin täydellisen taktikoiva, kylmän manipuloiva, ei, elämä on sellaisen hänestä muovannut. Oli aika, TifAni Fanellen. Nuori TifAni kävi rikkaiden perheiden nuorten koulua, aloitti sen teini-iän epävarmalla intohimolla. Nyt hänen täytyisi päästä piireihin, valloittaa ne koulun suosituimmat omalla persoonallaan. Välttää tulematta syödyksi elävältä.

Sillä nuorten maailma on armottoman rujo.

Alkuun Anista on lähes mahdotonta pitää. Hänen muovikuorensa tukkii lukijan varovaiset lähestymisyritykset. Kaikki Anissa on niin feikkiä, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mutta kun newyorkilaisnainen saa kutsun osallistua menneisyyden traumaattista tapahtuvaa koskevaan dokumenttiin, alkaa glamourpinta naarmuttua. Anista kuoriutuu ihminen. Nainen, jolle on tehty hirvittäviä asioita.


Osallistun tämän viikon postauksillani Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Mielenterveysviikon haasteeseen. Teos liittyy aiheeseen ytimensä puolesta sillä trauma on aina trauma. Kuitenkin Jessica Knollin esikoisteos edustaa pääasiassa viihdettä. Erittäin kipakkaa, älykästä ja äärettömän koukuttavaa sellaista. Tässä on psykologinen trilleri parhaimmillaan.

 Olin niin iloinen, että kesä oli ohi. Inhosin kesää, olin aina inhonnut. Se voi vaikuttaa oudolta, kun ottaa huomioon, millaisia muistoja minulla on syksyltä, mutta värähdän aina ilosta tuntiessani ilmassa ensimmäiset merkit syksystä ja nähdessäni lehtien alkavan kellastua. Syksy tulee aina olemaan minulle uusi mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä.

Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat

KOSMOS 2017, 157s.

Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20

Sets 2013 (2. painos), 159s.

Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.

Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Ruth Ware; Synkän metsän siimeksessä

In a Dark, Dark Wood 2015, suom. Oona Nyström ja Otava 2017, 361s.

Minä en saa kuolla. Minä en saa kuolla, koska jonkun on tehtävä tämä - selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui.
Nousen pystyyn. Polveni tärisevät niin että pysyn tuskin tolpillani, mutta pysyn kuitenkin, kun otan kädellä tukea kaatuneesta puunrungosta.
Astun yhden askeleen.
Ja sitten toisen.
Minä en luovuta.
Minä en luovuta.



Lontoolainen Ruth Ware on kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Brittien top 10 -listalle singahtaneen psykologisen trillerin. Kuumaa kamaa ympäri maailman, näin kertoo takateksti, onhan kirjaa käännetty yli 40 kielelle. Tällaista siis valtaväestö lukee.

Minäkin luin Synkän metsän siimeksessä heti kun sain ennakkokappaleen postista. Siitä on vierähtänyt jo tovi, ja joudun nyt todella työstämään muistikeskustani saadakseni mieleen tarinasta irti muutakin tunnelman. Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.


Muistamisesta on kyse myös itse kirjassa. Kaikki alkaa sähköpostista, jonka kirjailijapäähenkilömme Nora saa. Hänet kutsuu polttareihinsa Clare... kuka ihmeen Clare? Kestää hetken ennen kuin nuoruusmuistot vyöryvät niskaan. Ja ne ovat karvaita muistoja. Asioita, joita Nora on juossut (myös ihan konkreettisesti, hän kun harrastaa juoksemista) karkuun koko elämänsä.

Polttarit järjestetään, kuten nimi jo viitettä antaa, synkän metsän siimeksessä, talossa, jossa kukaan paikallaolijoista ei tunne oloaan turvalliseksi valtavien ikkunoiden takia. Ilmapiiri on alusta saakka painostava. Sillä tietysti, vastusteluista huolimatta Norakin paikalle saapuu, lähinnä ystävänsä Ninan takia. Nina on yhtä hämmentynyt kutsusta. Miksi Clare, kaikista ihmisistä Clare, haluaa juuri heidät omiin polttareihinsa? Eiväthän naiset ole pitäneet yhteyttä sitten nuoruutensa.



"Onko kaikki hyvin?"
"Joo." Hän työnsi tummat, kiiltävät hiukset kasvoiltaan ja nousi seisomaan. "Minua vain... äh, olen vain niin täynnä tätä touhua. Ihan kuin oltaisiin taas koulussa, ja mulle palaa mieleen kaikki ne asiat, mitä vihasin silloin itsessäni. Ihan kuin oltaisiin palattu ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, eikö?"



Samaa pohtii paikalle saapunut sekalainen seurakunta Claren tuttuja menneisyydestä. Ja kyllä, takakannen hehkuttama (Guardian) henkilöhahmojen kirjo on kohtuu vaikuttava.

Mutta. Huomaan turvautuvani tässä konetta naputellessani jatkuvasti jo painettuun tekstiin. Oma lukukokemukseni jäi siihen inhottavaan keskinkertaisuuden kehään, jossa itse tarinasta on vaikea sanoa juuta tai jaata. Puhekielen käyttö dialogeissa toi vaikutelman nuortenkirjasta, mikä tämä ei kuitenkaan ole. Kyllä Ware on taatusti romaaninsa aikuisille suunnannut, tapahtuuhan tässä murha, tapahtuu totaalinen muistinmenetys, joka aiheuttaa piinaa talosta paenneelle Noralle. Asiat vyöryvät alun tunnelman rakentelun jälkeen kammottavalla tavalla pieleen.

Tunnelma on ehdottomasti romaanin vahvimpia puolia. Ja imu, jota on mahdotonta vastustaa. Näkisin kirjan sijoittuvan juuri niihin viihtellisiin teoksiin, joita ahmitaan rannoilla ja kesämökeillä (mikäli kesä vielä tänä vuonna tulee).


Ei huono, mutta ei missään nimessä samaa luokkaa, kuin esimerkiksi tämän vuoden toistaiseksi parhaan psykologisen trillerin kirjoittaneen Clare Macintoshin Annoin sinun mennä.


***

Kirjasta on blogannut myös Lumiomenan Katja.

Daniel Cole; Räsynukke

Ragdoll 2017, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2017, 444s.

"Hän tulee. Wolf, hän tulee ja tappaa minut!" Ford sanoi.

"Se tappaja? No... niin," Wolf sanoi kummissaan. "Tai siis ei tule."
"Kyllä tulee. Tulee. Tulee. Hän tietää kaiken. Hän tiesi sen, missä minä olin silloin. Hän tietää sen, missä olen nyt."
"Sitten ainakin tietää, jos et tule pois sieltä ikkunasta. Istu alas."



Kuten tiedätte, trillerikevät on ollut tavattoman korkeatasoinen, suorastaan huikaiseva, ja siinä mielessä tietysti hankala uusille tulokkaille. Kun lavalle marssii jälleen yksi dekkaristi, vieläpä sellainen josta on vouhkattu jo etukäteen, kohoavat odotukset kieltämättä korkealle. Ensimmäinen luku ei vielä sano oikein mitään, mutta pian lukija hahmottaa mielessään sen olevan kaiken ydin. Syy lievästi sanottuna makaaberiin löytöön. Kuudesta uhrista kokoon kursittuun ruumiiseen.



"Katsopa tätä ruumista vähän aikaa ja sano, mitä vikaa siinä on."
Edmunds loi häneen kärsivän silmäyksen.
"Paitsi tietysti se, mikä on itsestään selvää", Joe lisäsi.
Edmunds mittaili katseellaan irvokasta tekelettä, vaikka hänen ei oikeastaan olisi tarvinnut. Hänestä päinvastoin tuntui, ettei hän saisi sen kuvaa koskaan mielestään. Häntä inhotti olla samassa huoneessa sen kanssa. Se järkytti häntä yhä kaikkien järkisyiden vastaisesti. Hän katsoi Joeen mitään ymmärtämättä.



Joistain jännäreistä pitää, jotkut edustavat keskitasoa, toiset puolestaan jäävät (hammasta purren, harjoittelen yhä taitoa) kesken. Ja toisiin taas, pahoittelen iänikuista sanamuotoa, rakastuu. Voi Daniel Cole, minkä teit! Räsynukke on sekoitus poliisien aherrusta haastavan sarjamurhaajan, joka ystävällisesti ilmoittaa seuraavien uhriensa nimet netissä, kiinniottamista, ja sitten löytyy synkempi, lähes ahdistava puoli... Mustaa, nasevaa huumoria unohtamatta. Tänä keväänä genren huumoripitoisuudella ei ole voinut pullistella, mutta Räsynukke harsii umpeen moiset puuteet. Olen vakuuttunut! Itseironiaa kun ei saa ikinä unohtaa.

Sarjan, siis joo, sarjastahan kirjassa on kyse, kuten kirjailijan loppuhaastattelusta käy ilmi, päähenkilöt ovat hekin omalaatuisia. Lontoolainen poliisi, William "Wolf" Fawkes herättää ristiriitaisia tunteita jo ensimmäisessä luvussa jossa hän... Emily Baxter taas... No, näitä rääväsuisia, alkoholiin meneviä naispoliiseja on taidettu nähdä aiemminkin. Tutkinnassa pyörii mukana myös mm. ylitunnollinen Edmunds ja jotenkin wallandermainen Finlay.


Kerrassaan mahtavuutta! Kirjailija kiittää lopputekstissä lukijoita, jotka ovat vaivautuneet lukemaan juuri hänen teoksensa uskomattoman hienojen kirjojen sijaan. Jos sinä luet vuodessa vain dekkarin, pari, tai ehkä kymmenen, uskallan peukuttaa Räsynukkea!


"Olen jo antanut yhden sarjamurhaajan pilata elämäni. En anna toisen määrätä, milloin sen loppuu."

Luca D'Andrea; Rotko

La sostanza del male 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä ja Tammi, 538s.

"Se ryömi ihon alle, Salinger," Werner sanoi kuiskaten. "Se kauhu hiipi sisukaluihisi eikä hellittänyt. En haluaisi kuulostaa vinksahtaneelta, mutta näimme jotakin niin pahaa - että järkemme kieltäytyi toimimasta. Olen palannut ajatuksissani noihin hetkiin monta kertaa vuosien aikana. Minusta tuntuu, että Max, Günther, Hannes ja minä jätimme osan itsestämme sinä päivänä Bletterbachiin."



Rotko herätti välittömästi mielenkiintoni jo puolisen vuotta sitten, kun sen Tammen tulevista jännitysromaanit -osiosta löysin. Olin saanut mielleyhtymän Laaksoon, joka pöyhkeän omituisena kukkoilee edelleen suosikkikirjojeni kärjessä. Näissä kahdessa ei ole oikeastaan mitään samaa. Rotko on paksumpi, selkeämpi ja kaikin puolin vähemmän mystinen teos. Silti en pettynyt lainkaan. Italialainen esikoiskirjailija, Luca D'Andrea vei minua, suokaa anteeksi kulunut ilmaisu, kuin pässiä narussa.

Kirjailija on sijoittanut mahtiromaanin kotikonnuillensa Etelä-Tiroliin. Postikorttimaiset maisemat. Vaaralliset, turisteja hotkivat vuoret. Rotko, jonka salaisuus kuvottaa minua varmasti vielä pitkään. Tekstistä kuultaakin vahva kokemuksen maku. Jo heti ensi sivuilta ihastuin D'Andrean tyyliin jutustella lukijalle kuin vanhalle ystävälle. Kaikessa rauhassa hän esittelee päähenkilönsä, kiertäen samalla kiusoittelevasti varsinaista aihetta; kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta brutaalia kolmoismurhaa. Rotkon uumenissa hengittävää, yhä odottavaa Petoa...



"Herätitte uteliaisuuteni, herra Salinger, paljastakaapa minulle, mitä kaikkea te sitten olette."
"Olen isä. Aviomies. Televisio-ohjelmien käsikirjoittaja. Ja täysin tumpelo hiihtäjä."



Niin Salinger. Mies on päähenkilömme, menestystä niittänyt dokumentaristi, joka palaa nyt vaimonsa kotiseuduille nauttimaan ansaitusta hengähdystauosta. Vetämään keuhkoihinsa raikasta vuoristoilmaa yhdessä Annelisen, ja Clara -tyttären seurassa. Mutta pienellä kyläyhteisöllä on salaisuutensa, kuten aina. Edelleen, vuosikymmentenkin jälkeen märkivä haava, hirvittävä kolmoismurha, joka jäi aikoinaan selvittämättä.

Aikansa kulukseen Salinger päättää ottaa selvää, mitä tuona kammottavana yönä, myrskyn sysimustassa silmässä todella tapahtui. Mutta Bletterbachissa elää ikiaikainen kirous; vanhasta tapauksesta tulee Salingeria jäytävä pakkomielle.


Takakannessa Luca D'Andreaa on verrattu (kuten hyvin monia muita kirjailijoita) Stephen Kingiin, mutta myös Jöel Dickeriin. No, nämä vertaukset menevät yleensä vähän sinne ja päin, mutta tällä kertaa vertaus osui minusta napakasti nappiin. Dicker - koska kirjan lukee hurjasta sivumäärästä huolimatta mukavan nopeasti. King - koska pieni kyläyhteisö varjelee rumaa salaisuutta. Koska loppuratkaisu pelotti minua ihan aidosti.

Summa summarum: Rotko on mahtava paketti arvoituksia ja mysteerejä rakastaville lukijoille huikaisevan hienossa miljöössä. Mutta yhtä hyvin tätä voi ennakkoluulottomille ihmissuhderomaanien ystäville suositella.



"Äiti kertoi, että sinulle tuli päähän pipi. Siis pään sisälle", hän oikaisi. "Ja sen takia olet koko ajan surullinen. Mutta sinun jalkasi toimivat vielä, vai mitä?"