tiistaina, kesäkuuta 30, 2015

Karin Slaughter; Näkymätön

Unseen 2013, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2015, 358s.

Sara lähti jälleen Willin perään. Tämä oli pitkästä aikaa taas huippuvireessä, tilanteen tasalla. Jopa hirveässä huoltomiehen asussakin hän vaikutti omalta vanhalta itseltään. Sara katseli Willin vaivattoman urheilullista askelta ja lihaksikkaiden hartioiden ääriviivoja. Hänen iso, kova poliisinsa. Jos Sara juoksikin poliisien perässä, hän ainakin valitsi parhaat päältä.


"No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua)." Näillä sanoilla aloitin vuosi sitten postaukseni kirjailijan edellisestä suomennoksesta, Rikollisesta. Näillä sanoilla passaa polkaista tämänkin bloggaus käyntiin. Slaughter ja jäätävä kesäkuu näyttävät vain kuuluvan yhteen.

Jäätävä on tarinakin - jälleen. Verrattuna kirjailijan aiempaan tuotantoon, hänen teoksensa näyttävät menevän sivumäärän lyhetessä yhä toiminnallisempaan suuntaan. Onko shokeeraavana tunnettu murhamami kadottamassa potkunsa? Joko Willin ja Saran rakkaustarina alkaa puuduttaa?

Ei ja ei. Vaikka Näkymättömässä liikutaan inhokkiaiheessani, huumepiireissä, on Slaughter loihtinut jälleen rajusti tajuntaa raatelevan tarinan, jossa Sara ja Lena kohtaavat. Sarjaa seuranneet tietävät naisten vihasta toinen toistaan kohtaan, Sara kun syyttää Lenaa miehensä kuolemasta. Ja nyt edesmenneen miehen poikaa ammutaan hänen omassa kodissaan, jonka hän jakaa aviopuolisonsa kanssa. Tämä puoliso sattuu olemaan Lena.

Saralta salaa Will puolestaan pyörii samoilla kulmilla rikollisen roolissa, Bill Blackina. Mies on ujutettu Amandan toimesta peitetehtävään tarkoituksena napata huumeparoni, jonka olemassa oloa jopa Will itse epäilee. Luvassa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita, varsinkin kun mukaan mahtuu järkyttävästi kohdeltuja lapsia.

Muuta en oikeastaan romaanista osaakaan sanoa. Olihan tämä jälleen kerran tunteisiin vetoava ja rankka tarina, mutta teos jäi nyt kyllä erään toisen vahvan naiskirjailijan jalkoihin... Tai oikeastaan kahden. Mutta heistä enemmän lisää vähän myöhemmin.

Muuten. En ole varma olenko tehnyt tunnustustani aiemmin, mutta minä jotenkin pidän Saran arkkivihollisesta, Lenasta. Lenasta joka yrittää parhaansa, mutta kaikki mihin hän koskee, tuntuu murskautuvan... Tunnen myötätuntoa hänen rosoisuuttaan kohtaan. Vaikkei Sara mikään nössö ole, Lenalta löytyy sitä kaivattua Luonnetta. Ja Will on tietysti aina yhtä suuri kirjallinen rakkauteni.


Will pudisti edelleen päätään. "Kunpa et olisi kertonut."
"Niin, no, kunpa minäkään en olisi menettänyt neitsyyttäni Die Hardin yönäytöksessä. Ei voi mitään." Faith työnsi oven auki.


Teoksesta on postannut ainakin Leena Lumi ja kirjakirppu

tiistaina, kesäkuuta 23, 2015

Johan Theorin; Aarnivalkeat

Rörgast 2013, suom. Outi Menna ja Tammi 2015, 513s.

Näin alkoi tuhatyhdeksänsataaluvun viimeinen kesä Stenvikin kylässä.
Näin alkoi tarina kylässä kummittelevasta aaveesta.
Tai sitten kaikki alkoi jo lähes seitsemänkymmentä vuotta aiemmin sisämaasta, pieneltä hautausmaalta. Missä toinen nuori mies, Gerlof Davidsson, kuuli äänekkäitä koputuksia ruumisarkusta.

Voi pojat. Voi sateinen kesä ja kyyneleet poskilla.

Kyllähän te tiedätte, kuinka kovasti Johan Theorinia rakastan. Olen lukenut kaikki hänen suomennoksensa, ja tämä uusin on niin loistokkaan Öölanti-sarjan viimeinen osa. Minähän odotin kirjalta vähintään edellisten tasoa, ellen jotain enemmänkin. Olisi nyt saanut lyödä laudalta koko sarjan! Olisitpa Johan-rakas tykittänyt kunnolla!

Aihe lupailikin hyvää. Muuta en tästä ollut ennakkoon lukenut, kuin että kyseessä on jälleen yliluonnollisen kanssa leikittelevä jännityskertomus, jossa kohtaamme sekä aavelaivan, että koputukset ruumisarkusta. Hyytävää.

Kirja alkaa mukavan pelottavasti; vanha merimies, aiemmista osista tuttu Gerlof astuu jälleen pääosaan. Käymme hänen nuoruudessaan, jossa tapahtui jotain merkittävää. Mystistä. Gerlof työskenteli nuorena hautausmaalla, ja erään kerran vainaja jouduttiin hautaamaan kahdesti. Tapaus jäi painamaan mieltä, ihmekös tuo, ja vielä vanhanakin mies muistelee tapahtunutta ihmetyksen sekaisella kauhulla.

Nykyhetkessä elellään vuosituhannen viimeistä kesää Öölannin puuttomilla aavoilla. Maisemat eivät voi olla lumoamatta. Niihin tahtoisi pysähtyä. Jäädä nuuskimaan merta. Katselemaan pahaenteistä rusotusta taivaalla. Sillä pahaa on luvassa vanhan kunnon koston muodossa. Viattomat saavat siitä osansa, aivan samalla tavalla kuin eräs, joka teki kerran hirvittävän teon...

Kesädekkariksi Aarnivalkeat on miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mitä mainioin. Mikäli odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisin minäkin voinut Theorinin viipyilevästä kerronnasta nauttia. Mutta valitettavasti teos oli pettymys. Sori Johan! Odotin vähän menevämpää tarinaa, jotain vielä pelottavampaa, sellaista, joka olisi todella vienyt mennessään. Perushyvä jännäri tämä kuitenkin on, muttei missään nimessä parasta kirjailijalta.


En sano että elämä on hyvää
mieluummin sanoisin että se on pahaa
mutta en sano sitäkään.
Toivon vain kolmea työkalua:
kulmamittaa, saksia, veitsenterää
jotta voin mitata ja leikata
sen mikä on mitattavissa
ja sen mikä on leikattavissa.

Muun jätän yön mitattavaksi.
ja kaikkien niiden olentojen jotka tulevat esiin siihen aikaan
vuorokaudesta.

Lennart Sjögren

Kirjasta on postannut ainakin Mummo matkalla



maanantaina, kesäkuuta 15, 2015

Johanna Holmström; Sulje silmäs pienoinen

Hush Baby 2015, suom. Tuula Kojo ja Otava, 397s.

Kun seisoo keskellä metsää ja katselee ympärilleen, saattaa ruveta jopa hieman pelottamaan. Arvokas se ei ehkä ole, mutta tiheä kylläkin. Ja pimeä. Joskus se vaikuttaa melkein läpipääsemättömältä. Ja usein tulee kiiruhtaneeksi askeliaan, jotta pääsisi nopeammin metsän halki, kun on ulkoiluttamassa koiraa koleana ja kolkkona iltana ennen kuin saadaan lunta, joka muuttaa kaiken hieman valoisammaksi.

Blogistaniassa eleltiin juuri dekkariviikkoa, johon olisin osallistunut enemmän kuin mielelläni, mutta aika, aika ei ole koskaan puolellani. Jännäreitä on kyllä tulossa, etanan vauhdilla. Jätetään kuitenkin iänikuiset kiirenurinat, (joista voisin jaaritella loputtomiin) nyt tähän, ja mennään itse asiaan.

En edes muista montako kertaa olen männä viikoilla hehkuttanut juuri Tämän Kirjan olevan Se Kesän Odotetuin. Ainakin Pauliina Suden kohdalla fiilikset olivat (ja edelleen ovat) taivaissa. Johanna Holmström ihastutti toissa vuonna Itämaa -romaanillaan, ja tämän uuden kohdalla osasin odottaa jotain vielä parempaa. Sillä nythän kyse on psykologisesta jännitysromaanista, ehkä jopa kauhugenren kanssa leikittelevästä tarinasta. Niin minun juttuni!

Ja kaunis Johanna vie tarinaa sellaisella liekillä, että tukka oli kärytä päässä.

Kaikki rakentuu Robinin varaan, kuten on aina tehnyt. Onhan lastenpsykologi saanut olla kantamassa äitinsä kipua ja masennusta sen jälkeen kun isäpuoli oli tehnyt itsemurhan ja vielä pahempaa, Lukas kuollut. Lukas, Robinin vastakappale, sielunpari, sisarus. Yhdessä Robin ja Lukas viettivät lapsuutensa, varttuivat vauraalla mutta eristäytyneellä asuinalueella, jolla liikkui pelottavia huhuja. Urbaanit legendat saivat lihaa luiden päälle, ja kauhusta tuli konkreettista...

Nyt Robin palaa lapsuutensa maisemiin, vai pitäisikö kirjoittaa kulisseihin. Sillä viimeisen päälle laitettujen seinien takana tapahtui sanoinkuvaamattomia asioita. Tapahtuuko vieläkin?

Seudun lapset käyttäytyvät omituisesti. He leikkivät läheisellä, vaarallisella suoalueella kuin lumouksen vallassa. Kuin pakotettuina. Pian itse haamutkin alkavat jahdata nuorta naista (sillä nimestään huolimatta Robin tosiaan on nainen).

Itämaa ihastutti aivan loistavalla kerronnallaan, ja nyt Holmströmin uusin alleviivaa kirjailijan hallitsevan niin tunnelman, miljöön, henkilöt kuin tarinankin. Mitä muuta sitä lukijana voisi toivoa? Vaikka kuinka miettisin, en keksi tästä mitään negatiivista sanottavaa. Mutta onko Sulje silmäs pienoinen jo liiankin täydellinen kirja? Ei ole, sillä mukaan mahtuu myös mukavasti säröä.

Hohhoi mikä teos! Kymppiplussan romaani!

(Ja ehkä vuoden paras?)

Rakentaa voi vain kalliolle, käyttää perustana itse maaperää. Sen he ovat oppineet, että aina pitää seistä lujalla perustalla, muuten kaikki romahtaa. Heidän omansa on heteikköä. Heillä on ainoana kiintopisteenä toisensa, ja toisensa varaan he rakentavat kaikki.



tiistaina, kesäkuuta 02, 2015

Jussi Adler-Olsen; Tapaus 64

Journal 64 2010, suom.Katriina Huttunen ja Gummerus 2015,  517s.

Hän raapi korvantaustaansa ja sulki silmänsä. Jo oli paskapäivä, kaikkea muuta kuin virkistävän tylsä ja mitäänsanomaton, kuten hän oli toivonut.


Carl Mørk is back!! Kesä 2015 on dekkarifanaatikoille silkkaa ilotulitusta. Eräänäkin onnenpäivänä noudin postista tällaisen paketin




ja olin saada slaagin riemusta! Mitä aarteita vanhoilta, rakkailta kirjailijatutuilta! Nyt yritän vain sumplia taas kerran muuttuneen elämäntilanteeni (tällä kertaa positiivisen sellaisen) siihen malliin, että ehdin lukeakin. Pakko. Suorastaan himottaa antaa mielen upota tarinoihin, joilta odotan paljon.


Ja Jussin uusin ei jää ollenkaan Slaughterin, Theorinin yms jalkoihin. Päinvastoin. Tapaus 64 asettaa riman järisyttävän korkealle. Uskallanko sanoa, että kirja saattanee olla parasta Jussia?

Kuten aina, kirjailija seisoo heikoimpien puolella. Hän herättää ajatuksia. Ja kaiken lisäksi tirskahtelin lukiessa useampaan otteeseen Carlin ja Assadin toilailuille.

Juoni itsessään on vakava, melkein puistauttava. Kuten asiaan kuuluu, Carlin, Assadin ja Rosen johtama Osasto Q tutkii vanhoja, selvittämättä jääneitä rikoksia. Nyt esiin nousee vuoden 1987 merkillinen katoamistapaus, jossa saman viikonlopun aikana katosi useampi ihminen. Jäljet johtavat löyhästi Sprogøn saareen, puistattavaan paikkaan jossa "hoidetaan" ns. vähälahjaisia naisia.

Rose oli kutsunut sitä helvetin esikartanoksi, ja Carl vaistosi, miten pahuus tihkui suoja-aidan yli ja menneisyyden haamut seisoivat haavoja sielussaan ja arpia hedelmättömissä vatsanahoissaan. Oliko Tanskan valtio tosiaan hyväksynyt sellaisen väkivallan käytön, ja suorastaan harjoittanut sitä koulutettujen lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan voimin?

Yksi heistä on Nete Hermansen, tyttö joka on saanut huonot lähtökohdat elämälleen alusta alkaen. Väkivallan kierre ei katkea Neten kasvettua naiseksi, ja hän joutuu pahamaineiselle saarelle, josta pääsee pois vain antamalla sterilisoida itsensä.

"Miksi minun ei anneta saada lapsia? Ovatko minun lapseni vähempiarvoisia kuin muiden?"

Vuosia myöhemmin Nete päättää ottaa koston omiin käsiinsä. Ja voiko häntä siitä syyttää? Sen verran karua on naisen elämä ollut muiden ihmisten pahuudesta johtuen.

Tapaus 64 on täydellinen jännitysromaani juonenkuljetuksen, henkilöhahmojen ja omaleimaisuutensa takia. Minulla alkaa olla jo kattava kaarti seurattavia dekkarisarjoja, joita rakastan jokaista eri syistä. Jussi vetää pisimmän korren osastolla mielikuvitus kohtaa huumorin.

Nautinnollisia lukuhetkiä kirjan parissa!


Toinen totuus olivat hänen veljensä sanat, että ihmisiä oli kahdenlaisia, ja toinen se, että ihmisen elämä oli jatkuvaa taiteilua houkutusten rotkon reunalla, ja jos lipesi, saattoi pudota syvemmälle.

Tästä aarteesta ovat postanneet ainakin Umami ja Iloinen apina