Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Lejontämjaren 2014, suom. Outi Menna ja Gummerus 2015, 442s.

"Äidin tarve suojella omaa lastaan on yksi ihmiskunnan alkukantaisimmista. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. Kaikki muu on... luonnotonta."

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut kaikki kauniin ruotsalaiskirjailijatar Camilla Läckbergin romaanit, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Teokset kun noudattavat jo lähes piinaavan pikkutarkasti tutuksi tulleita latuja. Päähenkilöillä on omat maneerinsa, tarinat taas ammentavat punaisen lankansa menneisyydestä tasapainotellen hirveyksiä nykyisyyteen. Näin tälläkin kertaa.

Mutta kuten huomaatte, negailustani huolimatta pysyn Camillalle uskollisena. Näin jatkossakin. Miksi? Ihan siitä syystä, että nämä ovat viihteellisemmästä jännityksestä pitäville nannaa. Maanläheisiksikin romaaneita on siteerattu, koska arkisuutta tuo mukaan päähenkilöiden perhe-elämät, lapset, sukulaissuhteet, kiire, kaaos, koliikki, uhmakohtaukset ja ruuantahrat paidassa. Käsittääkseni kirjailijan omat lapsukaiset ovat vielä sen verran nuoria, että Camillalla lienee muistissa vauva- ja pikkulapsivaiheen haasteet, joista hän uskottavuutensa ammentaa.

"Sehän on jo sinänsä epäilyttävää - teini olla ei ole mitään salattavaa", Göstam mutisi. "Jotain sairasta siinä on, jos minulta kysytään."

Ja itse tarina. Läckberg osuu sinne missä tuntuu. Näissä ei ratkota valtionsalaisuuksia, sivuilla ei vilise korkeamman turvaluokan agentteja tai kadonneita miljoonia. Ei, näissä kohdataan pieni ihminen suurine ongelmineen. Usein suurennuslasin alla ovat juurikin perheet.

Leijonankesyttäjä tutustuttaa meidät perheeseen, joka kantaa yllään niin pimeää väkivallan varjoa, että jopa paatunut dekkarinlukija säikähtää.

Romaani alkaa siitä, kun järkyttävästi raadeltu, muutama kuukausi sitten kadonnut teinityttö hoipertelee lumisella tiellä, paeten henkensä edestä. Hän jää auton alle, eikä ehdi kertoa mitä oikein tapahtui. Jäljet johtavat eräälle ratsastuskoululle, joka luonnollisesti vilisee kuolleen tytön kaltaisia mahdollisia uhreja, Sarjasta niin tutuksi käynyt Patrik astuu nyt mukaan kuvioihin tapahtunutta kollegoineen ratkomaan.

Ja Patrikin vaimo Erica, jota moni kanssabloggaajani ei voi sietää, tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Sekaantuen luonnollisesti myös kidutetun tytön tapaukseen, josta Patrik suuttuu, mutta myös leppyy, no, te tiedätte. Mutta myös Erican oma tapaus, kauhujen talon mysteeri, on kiinnostava. Perhetragedia sanan varsinaisessa merkityksessä, johon liittyy liikaa kysymysmerkkejä.

Läckberg painaa menemään menestyksensä glooriassa, ja hyvä niin. Tahti ei hidastumisen merkkejä näytä, ja Leijonankesyttäjä onkin mitä mainiointa kesälomaseuraa. Niin kesä, sehän nyt jo on? Minä suosittelen, edelleen!


Tietämättömyys oli pahinta. Tuntui kuin nälkäinen leijona olisi vaaninut odottaen seuraavaa saalista. Raivonpuuskat ja väkivaltakohtaukset alkoivat aina yhtä arvaamatta ja tulivat aina eri suunnasta kuin hän olisi kuvitellut. Ja mitä enemmän hän väsyi, sitä huonommin hän jaksoi olla varuillaan.

Kirjasta on postannut ainakin Emmi

Leena Parkkinen; Sinun jälkeesi, Max

2009 Teos, 311s.

Tervetuloa sirkukseen! Tänään meille esiintyy klovnien, nuorallatanssijoiden ja norsujen lisäksi joukko Ihka Oikeita Friikkejä.

Näistä friikeistä muodostuu Sinun jälkeesi, Max -teos. Päähenkilöinä ovat Max ja Isaac, toisiinsa ikuisesti yhteenliitetyt veljekset. Nämä siamilaiset kaksoset kasvavat kyljestä kiinni toisissaan ja osa sisäelimistä on yhteisiä. Mutta kirjassa vilahtelee myös kattava joukko muita erilaisten epämuodostumien vaivaamia ihmispoloisia. On merenneito, hartioista alaspäin luuton nainen, on tatuointien peittämä Mona, notkea nuorataiteilija, pelkkää lihasta koko tyttö. Ylilihavia naisia. Jopa päätön nainen (ihan feikki, kuten Max toteaa). On monella tapaa rikkinäisiä, yhteiskunnan rajamailla eläviä persoonia, joiden ainoa keino tulla toimeen 1920-luvun maailmassa on itsensä myynti. Sirkukseen, cabareihin, bordelleihin. Myös Max ja Isaac päätyvät näyttelyesineiksi. Miten säilyttää oma identiteetti, edes jonkinlainen itsekunnioitus kun kaikki pitävät luonnonoikkuina? Hirviöinä.

Tätä kysyy Leena Parkkinen erittäin kypsässä esikoisromaanissaan. Parkkisen kieli todella vakuuttaa. Se loihtii eteemme vuosisadan alun maiseman, niin sisäisen kuin ulkoisen. Tuoksut, värit, maut tuleva kohti, jazz soi. Voi miltei tuntea, kuin puutuneen käden tavoin toisen henkilön kiinni kyljessään. Ja millaista onkaan, kun omaa elämää ei ole sekuntiakaan. Kaikki on tehtävä yhdessä veljensä kanssa, niin vessassa käynnit kuin rakastelutkin.

Vielä 30-luvulla sirkuksen vetonauloihin kuului vastaavanlaisia tapauksia. Mutta jo Isaacin ja Maxin aikana alkoi muutoksen tuulet puhallella. Friikit lakkasivat kiinnostamasta ihmisiä. Oli juuri selvitty sodasta, kieltolaki, monenlaista puutetta. Aika oli ajamassa friikkien yli.

Tarina kerrontaan Isaacin näkökulmasta, ajasta toiseen pomppien. Välillä eletään veljesten rankkaa lapsuutta, jossa äiti hylkää poikansa sisarensa hoitoon. Täti ja äksy isoisä asuvat samaa taloa ja tädiltä pojat saavatkin ripauksen kipeästi kaipaamaansa rakkautta. Mutta sitten hylkää tätikin, myymällä pojat ahnaan sulhasehdokkaan kautta sirkukseen.

Poikien rakkauden kaipuu ja äitihahmon etsintä ilmenee heidän ajautumisessaan suhteisiin lihavien naisten kanssa. Ja näitä paksukaisia kirjassa riittää! Jokainen romaanin henkilö vain sinnittelee päivästä toiseen, parhaimmaksi katsomallaan tavalla. Suru lukiessa tuli, olisi tehnyt mieli halata näitä epäonnisia ja kertoa heille ihmisarvosta. Joka on kirjassa maahan poljettua tavaraa.

"Kissat syövät poikasensa."
"Kissat? Mistä sinä puhut?"
"Sanoin, että kissat syövät epäonnistuneet poikasensa. Luonto toimii niin. Mitään ei mene hukkaan."
Max pyöritti silmiään.

Venäläinen, omista traumoistaan kärsivä Iris tuo veljesten elämään piristysruiskeen. Iris on eläväinen söpö sisupussi, johon Isaac rakastuu. Vaikkakin tajuaa, ettei Iriksen kaltaisia voi kukaan omistaa.

Iris halusi turvallisuutta, hän halusi kaiken minkä pystyi saamaan käsiinsä: makeisia, savukerasioita, vaaleanpunaisia sifonkimekkoja, rakkautta ja kaikkea mistä hän oli lukenut kuvalehdistä. Hän oli nälkäinen lapsi ja liian nopeasti kasvanut nainen yhtäaikaa.

Vaikka Sinun jälkeesi, Max on taatusti unohtumaton, omalaatuinen kirja, en lämmennyt aivan varauksetta. Olen lukenut niin paljon loisteliaita romaaneja, että kirja jäi vähän niiden varjoon. Jotain jäi puuttumaan, mutta älkää vain kysykö mitä... Lukuelämys oli kuitenkin vahva ja aihe upean uniikki!

Ps. Blogspot on hävittänyt joitain kirjankansikuvia, joten räpsin jatkossa ne omalla kameralla.