keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2016

Marko Hautala; Kuiskaava tyttö

Tammi 2016, 255s. (ennakkokappale)

Vainoharhan alku oli neutraalien asioiden yhdisteleminen pahaenteiseksi kokonaisuudeksi.


Keskikesän huumaavaan kuumuuteen, tukahduttavan hapettomiin öihin tuo suosikkikirjailijani Marko Hautala hyisen tuulahduksen Kuiskaavan tytön myötä. Huomaatko, vasen korvasi alkaa aavistuksen verran kutiamaan? Kuuletko äänen, aivan pienen supinan joka kasvaa ajan myötä puheeksi? Ja sitten se jatkaa. Tauotta.


Ääni oli tytön, mutta sen takana oli kokonainen avaruus. Kuin tähtimeri kaukaisen aavikon yllä. Miljardien hiekanjyvien helinä, kun ne raahautuivat dyynien verkkaisissa aalloissa. Roihuavan tulen kohina, kun se romahdutti kaupunkeja. Maanalaisten onkaloiden hiljaisuus. Syntymän ja kuoleman tanssi, kivulias, limainen ja ehdoton, mutta sen yllä aukesi aina tähtitaivaan puhdas ja loputon kuilu, joka oli kuin huutoa, niin voimakasta, että se särkyi ja hajosi kuiskaukseksi.


Tarina alkaa, kun yksityisellä lääkäriasemalla tapahtuu psykoterapeutti Unto Mäkilän murha. Iltasiivooja löytää miehen työhuoneestaan kuolleena tavalla, jota maahanmuuttaja ei osaa sanoittaa. Kuitenkin Mäkilä puhuu ikään kuin haudan takaa punaisen kansion myötä. Hän on jättänyt mystisen viestin kollegalleen, Antonille, jonka elämää pitää pystyssä tarkoin määritetyt rutiinit.

Mutta nyt on aika murtaa Antonin arjen hauraat tukipilarit ja kohdata, niin Mäkilän ahdistavat tutkimustulokset, kuin vielä ahdistavampi syyllisyys; Antonin ja hänen tyttärensä polut erkanivat Iidan ollessa pieni lapsi. Nyt tytär on jo parikymppinen ja pahoissa vaikeuksissa. Hän kuulee ääniä, jotka eivät ole hyväntahtoisia. Jotka tarttuvat. Jotka johtavat aina ja poikkeuksetta syvälle hulluuteen.


Nyt on pakko myöntää, etten osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan takakansien perusteella odottaa niitä syvyyksiä, joihin Kuiskaava tyttö minut johdatti. Hautalan kirjoissa on aina realistinen taso, ja sitten se toinen, joka on aivan äärimmäisen häiritsevä. Tällä kertaa kirjailija sai minut tosissaan vainoharhojen valtaan (asiaa ei ainakaan auttanut lievä korvatulehdus), pelkäämään jotakin sellaista, jota on mahdotonta paeta.

Ja samalla, miten koskettavan sydämen tämä romaani, kaikesta huolimatta omistaa! Aivan ehdottomasti parasta psykologista kauhua, parasta Hautalaa!


Kun olin pieni ja heräsin yöllä, isä tapasi rauhoitella, että se oli vain unta.
Sekin oli valhetta. Mikään ei koskaan ole vain unta.


***

Kirjan parissa on pelännyt ainakin Susa.





keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2016

Lauren Beukes; Zoo City - Eläinten valtakunta



Zoo City 2010, suom. Tytti Viinikainen ja Aula & Co. 2016, 409s.

Minä tanssin kunnes jalkani menivät poikki. Kunnes kenkäni muuttuivat punaisiksi verestä. Halusin olla satukirjan tyttö.


Absurdi. Raaka. Hersyvä. Häiritsevä. Luettuani Lauren Beukesin uusimman suomennoksen (Säteilevät tytöt vielä lukematta, mutta ei kauaa) Zoo Cityn, minun oli suorastaan sännättävä läppärini kimppuun. Tämän teoksen postausta en jätä alati kasvavaan kirjoitan-kun-ehdin pinoon. Tämä minun on purettava auki heti. Pureskeltava. Purkauduttava.

Zoo City ei ole herkkähipiäisten romaani. Se on moraaliton, se tulee suoraan silmille. Kuitenkin siinä on, aivan alavireenä, sympaattisuuden häivähdys.

Tuoko tätä tarinaan päähenkilömme Zinzi, vintagemekkoihin pukeutuva, rastatukkainen rääväsuu, jonka mystinen kyky on löytää kadonneita esineitä. Vaiko Zinzin vielä erikoisempi sielunkumppani, laiskiainen, joka kulkee aina naisen selässä. Merkkinä rikollisesta taustasta. Merkkinä siitä, että Zinzi kuuluu, monen Zoo Cityssä asuvan tavoin, paljon parjattuihin eläimellisiin. Mutta laiskiainen on myös turva, ainoa joka voi suojella Zinziä Pohjavirralta.


Myrkkykukka rinnassani puhkeaa auki ja räjäyttää polttavat siemenet ympäriinsä. Kuvittelen, että herra ja rouva Barberista tuntui suunnilleen tältä, kun he lopulta tajusivat, että haltijaverokirjat ovat väärennettyjä.
Tältä tuntuu, kun toivo kuolee.


Näihin puitteisiin, slummien huumehöyryisille ja veren tahraamille kaduille sijoittaa eteläafrikkalainen anarkistikirjailija Beukes tarinansa. Scifi-elementtejä löytyy, mutta vain siinä määrin, että juonesta saadaan pelottavan todentuntuinen.

Murhia Cityssä tapahtuu, luonnollisesti, tuon tuostakin. Nyt on vain käynyt niin, että uhriksi osoittautuu juuri Zinzin asiakas. Syyttävä katse kohdistuu vankilasta vapautuneeseen sankarittareemme. Maa jalkojen alla alkaa polttaa entistä paahteisempana, Zinzin on pakko päästä pois Zoo Cityn kurimuksesta. Ainoa ulospääsy näyttää olevan tehtävä, jonka nainen ottaa pitkin hampain vastaan; hänen on etsittävä kerrankin ihminen. Kadonnut teinitähti.


Olen yksin altaassa. Tuntuu kuin olisin ainoa ihminen koko paikassa. Saan aikaan pieniä aaltoja. Jostain kuuluu pillin vihellys, jonka rytmissä minun täytyy pysyä, mutta jään jälkeen. En pysy tahdissa.
Ja kaukana allani, niin syvällä että tuntuu kuin allas olisi yhteydessä mannerjalustaan, jokin kohoaa ylöspäin ja ui minua kohti. Jokin, jolla on hampaat.


Uuden työkomennuksensa tiimellyksessä Zinzi joutuu näkemään ja kokemaan niin helvetillisiä asioita, että jopa hänellä käy mielessä perääntyä. Siinä vaiheessa kaikki on kuitenkin jo myöhäistä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää taistella.


Huh huh, hiki valuu edelleen lukukokemuksen jäljiltä, kuuma ja kylmä hiki, koska en usko ikinä aiemmin lukeneeni mitään Zoo Cityn kaltaista. Rakastan kirjoja, joissa on särmää, no nyt sitä löytyy niin terävänä, että viiltoja saa väistellä. Rakastan omaperäisiä henkilöhahmoja ja juonenkuljetusta, näemmä Lauren Beukes on sellaisessa oikea virtuoosi. Toisaalta, mitä muuta voisikaan odottaa naiselta, joka kansilehtien mukaan on hypännyt lentokoneesta mereen haiden sekaan, opetellut tankotanssia sekä hengaillut teinivampyyrien, lainsuojattomien, aids-aktivistien ja kodittomien seksityöläisten parissa? 


Haastan teidät lukemaan tämän!


maanantaina, kesäkuuta 20, 2016

Stefan Tegenfalk; Pianonvirittäjä


Pianostämmaren 2012, suom. Laura Beck ja Bazar 2016, 399s.

Joskus hän tunsi itsensä aaveeksi, kun hän laahusti ympäriinsä välitunneilla peläten että hänet huomattaisiin. Oli vaikea keskittyä läksyihin, kun hänen täytyi koko ajan ajatella mikä häntä odotti seuraavana päivänä. 


Päätimme tyttöjen kanssa pitää oikein kimppalukusessiot näin kesän kunniaksi. Kiitos jälleen teille, te ihanat Mielikuvakirja / Piia ja Lukutoukka / Krista! Yhdessä lukeminen tuo lukuelämykseen aina uutta virtaa. Tällä kertaa valikoiduksi tuli ruotsalaisen jännärikirjailijan, Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä, joka on itsenäinen osa hänen aiemmin suomennettuun (minulla väliin jääneeseen) sarjaan.

Kirjassa on uskomattoman onnistuneet kannet, jotka suorastaan pakottavat teokseen tarttumaan. Ja teema, koulukiusaaminen! Se oli lopulta se syy, miksi halusimme Tegenfalkiin tutustua.


Tarina on Linnean, musiikillisesti lahjakkaan, mutta sosiaalisesti kömpelön teinitytön, joka saa, meidän koulukiusattujen tapaan, pelätä joka ikinen päivä. Kouluun meno on täyttä helvettiä. Siellä Linneaa piinaa muutaman pissiksen ryhmä, väkivalta on niin henkistä kuin fyysistä, somepiinaamisesta puhumattakaan. Vanhemmat ovat liian kiireisiä pysyäkseen kotona tytön tukena, niinpä Linnea tutustuu eräänä päivänä oven taakse ilmaantuvaan pianonvirittäjään...

Mutta sitten tapahtuu murha, kuusitoistavuotias tyttö on tapettu. Linnea vaiko koulukiusaaja? Tällä kysymyksellä leikitellään noin kirjan puoliväliin saakka, ennen kuin Tegenfalk paljastaa kuka ylipäätään on kuollut. Siitä meno lähteekin sitten hurjempaan suuntaan.


Hän kosketti tyttöä sormenpäillään. Vaikka hänellä oli lateksikäsineet, hän tunsi miten tytön kylmän ihon viileys säteili hänen käsiinsä. Vain kaksi päivää sitten tyttö oli ollut kuin kuka tahansa kuusitoistavuotias. Tytär josta vanhemmat olivat ylpeitä. Jonkun sisar tai paras kaveri. Häntä oli rakastettu. Nyt jäljellä olivat vain eloton ruumis ja läheisten suru.


En tiedä, jos olisin Walteriin ja Jonnaan jo aiemmin tutustunut, olisin saanut varmasti kirjasta enemmän irti. Nyt he jäivät kollegoidensa kanssa paperinohuiksi persooniksi, joista oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Puhumattakaan siitä, että heihin olisi erityisemmin tykästynyt. Valitettavasti en myöskään aivan vakuuttunut Tegenfalkin tyylistä, jossa huumori loistaa poissaolollaan. Mies kirjoittaa toki koukuttavasti, mutta... persoonattomasti? Eikä marinani vielä tähänkään lopu. Tämä oli ihan oma mokani, katsokaas kun jostain syystä halusin tsekata alkuun kirjan sivumäärän, ja silmäni hairahtuivat bongaamaan erään nimen. Näin ollen aavistelin ja lopulta arvasinkin oikein murhaajan. No, aina ei voi voittaa, mutta välipalakirjana Pianonvirittäjä viihdytti.


Koko ajan Kuolema kulkee kannoillani
Enkeli toivoo minun tarttuvan käteensä
Minä epäröin
Jossakin syvällä sisälläni haluan kuitenkin vielä elää
Hän levittää siipensä ja sanoo:
"Seuraa minua, niin löydät onnen. Siellä, minne menemme, on vain 
aurinkoisia aamuja. Ei yötä, ei pimeää, eikä ketään joka vihaa sinua."
Tunnen miten lämpö täyttää minut, kun tartun hänen käteensä
Vihdoinkin ovat kärsimykseni ohi.




sunnuntai, kesäkuuta 19, 2016

Leena Parkkinen; Säädyllinen ainesosa


Teos 2016, 334s.


Miten hyväksi äiti oli hänet kaikessa sellaisessa kasvattanut. Saara tiesi aina miten kuului käyttäytyä, miten ristiä nilkat, minkälainen hattu pukea, kaiken sellaisen äiti oli hänelle opettanut. Mutta surua ja sen kantamista, mustaa kuin pellon yli kulkeva viemäri, siitä kaikesta äiti ei ollut sanonut sanaakaan. Ei sanaakaan ikävästä, ei suudelmista, ei pisamoista rintojen välissä. Ei siitä, millaista on kun aivan nuori ihminen kuolee.


Haluaisin kertoa teille Saarasta. Vaaleasta, haaleasta, ujosta. Saarasta joka on vielä nuori, mutta aviovaimo ja pienen Eliaksen äiti. Saarasta, joka näkee elämänsä kuin utuisen lasin lävitse, jo jollain tapaa elettynä. Sillä Saara ei istu vuoden 1956 mukaiseen kotiäitimuottiin. Yritystä hänellä on, siitä ei voi kukaan Saaraa syyttää, mutta kun pieni perhe muuttaa sota-ajan jälkeiseen Helsinkiin, alkaa lasi säröillä.


Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisen keskustelukumppanin mukaan, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma mitä itse ajatteli tai tunsi.

Syy tähän löytyy uuden kotitalon yläkerrasta, jossa asuu boheemi Elisabeth. Elisabethiin ihastuvat niin miehet kuin naisetkin, kuitenkin hän on valinnut itsenäisen naisen tien. Upeassa asunnossa tuoksuvat eksoottisen mausteet, siellä kokoontuu sekalainen seurakunta drinkkeineen, siellä Elisabeth lukee valtavaa kirjavalikoimaansa piippua poltellen. Elisabeth herättää Saaran henkiin. Hän myös ajaa tämän vaaraan. Monellakin tapaa.


Älä sure Saara, et sinä minua tarvitse, sinä tarvitset jonkun josta imeä läheisyyden verta. Sinä halusit niin kovasti uskoa suureen parantavaan rakkauteen, että et edes huomannut kuka minä olin. Älä sure, Saara. Muistot ovat kuin heijastuksia lammessa, jotain mikä muuttuu sitä mukaa kuin sitä muistelee.


Leena Parkkisen uusin romaani, Säädyllinen ainesosa on kaikkea muuta kuin säädyllinen kirja. Se suorastaan tulvii aistillisia himoja pehmeää ihoa kohtaan... Mutta ennen kaikkea se on tarina ruoasta. Ruuan niin monista merkityksistä. Kaikesta siitä vaarallisesta, mitä voi kätkeytyä keittokirjan sivujen väliin.

Minä, joka en voi mainostaa olevani suuri historiallisten romaanien ystävä, ihastuin täysillä Parkkisen kuvaamaan 50-luvun Helsinkiin, näihin kahteen, mystisyyden verhoamaan sankarittareen. Saaran normaaliuden tavoittelu ja hiljainen uhma tekivät hänestä sielunsiskoni.


Kukaan ei rakasta sellaisella raivolla ja omistautumisella ja loukkaannu verisemmin kuin teini-ikäinen tyttö. Pystyn vieläkin muistamaan sen voimakkaan naiseuden vimman tuoksun, joka leijui makuusalissa paksuna kuin ohrapuuro. Ja minä, minä olin suurimman osanaikaa niin ujo. Saatoin haaveksia vaaleanpunaisista huulista, kaulan kaaresta, tuntea sylin täyttyvän lämmöstä, mutta tuskin uskalsin puhua.

***

Muita arvosteluita kirjasta (näitä on, syystäkin, paljon!)



maanantaina, kesäkuuta 13, 2016

Jari Järvelä; Tyttö ja seinä

Tammi 2016, 262s.

Ihmiset haluaa vittu onnellisen elämän. Ne aattelee, että onnen saavuttaa kun on oma asunto ja oma auto ja oma nurtsi ja oma vene ja oma traileri jolla voi vetää sitä venettä merenrantaan, ja oma saari johon voi sillä veneellä purjehtia ja oma seinänkokoinen telkkari josta voi katsoa viittäsataa eri maksukanavaa ja lomakuvia siitä omasta saaresta.


Näillä sanoilla kirjailija Jari Järvelä polkaisee käyntiin Metro-trilogian päätösosaan. Ei, onni ei ole Metrolle materiaa, ellei spraymaaleja sellaiseksi lasketa, ei sitä perinteistä, jonka perään poroporvalit haikailevat. Onnellisuutta on paljas seinä, puhdas pinta jolle jälkensä jättää. Onnellisuutta oli Rust ennen kuin hänet tapettiin.

Metro on täällä vihaisempana kuin koskaan. On aika koston.

Kosto on mielessä myös muutamalla venäläisellä korstolla, jotka seuraavat vain askeleen energisen nuoren naisemme kintereillä. Läheltäpiti-tilanteita alkaa olla liikaa jopa Metrolle, joten hän jättää Kotkan merimaisemat toistaiseksi taakseen, ottaa suunnan kohti kotikontuani Kouvolaa.


Kouvola oli tullut kuuluisaksi eri syystä kuin se olisi halunnut. Kaupungissa kävi nykyään matkaajia ihailemassa rakennuskantaa, joka oli henkeäsalpaava malliesimerkki neuvostoarkkitehtuurista, sen veroista löytyi tuskin enää muualta entisen Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelta. Kaupunkia kutsuttiin muualla Suomessa yleisesti Kouvostoliitoksi. Jotkut kouvolalaiset olivat hakeneet kaupunkia Unescon maailmanperintökohteeksi sen kylmän sodan aikakautta täydellisesti kuvastavan betoniarkkitehtuurin takia. "Harvinaisen ruma voi olla harvinaisen kaunista", oli yksi hakijoiden mainoslauseista.


Kouvostoliittolaiselle muutamat surullisen kuuluisaa kaupunkiamme kuvaavat kohdat osoittautuivat oikeiksi herkkupaloiksi. Harvoin, jos koskaan saa tämän tasoisesta kirjallisuudesta nauttia niissä maisemissa, jotka pilkottavat sivujen ohessa ikkunasta.

Toki myös Kotkassa seikkaillaan ja erityisesti siinä välimaastossa, Metron entisen isäpuolen kotitilalla, josta pärskähtävällä persoonalla siunattu miehen köriläs on suunnittelemassa kauhujen taloa. Muiden ideoidensa ohessa. Mutta tarjoaako talonrötiskö pidemmän päälle suojaa Metrolle, hänen Suomeen palanneesta pikkuveljestä puhumattakaan? Loppua kohden meno kiihtyy melkoiseksi jännitysnäytelmäksi, jonka päätähtenä loistaa, tietysti, Metro.

Miettikää nyt nuorta tummaihoista naista, joka tekee graffiteja. Jonka äly on vailla vertaa. Joka ei ikinä anna periksi. Joka on aivan aito nykyajan supersankari.


Olin tajunnut, että kuolemaa pahempi kosto oli pitää Frodo jatkuvassa pelossa samalla lailla kuin mua on pidetty. Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja kuoppia riittää.


***


Muita postauksia kirjasta Oksan hyllyllä,  Omppu, Tuijata, Kaisa, Suketus.



lauantaina, kesäkuuta 11, 2016

Ursula Poznanski; Äänet

Stimmen 2015, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2016, 406s.


Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättömän kovalta - kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.


Ensiksikin, minua on muistettu blogipalkintohaasteella, kiitos lämmin teille Elegia ja Jonna! Olen otettu! Juuri nyt postaamattomien kirjojen pinot huojuvat jo rottahäkkien korkeudella, hih, mutta ehkä ehdin palata haasteeseen myöhemmin kesällä. Tässä kuitenkin pikkusorsia teille. :)




Kuva aiheeseen aavistuksen liittyen, koska lintu Ursula Poznanskin uusimmaisessa, Äänissäkin komeilee. Kauniit, haikeat kannet kirjalla, joka kuiskii, humisee päänsisäisistä äänistä, aidoista ja kuvitelluista, niistä joiden merkitys jää sairaalan keinovalaistuille käytäville. Niille jotka voivat tappaa.


Mahtavaa. Heillä ei ollut käsissään muuta kuin kuolleen nuoren naisen provokatiivisesti letkautetut vihjailut ja symboliset viestit mykältä naiselta, jonka lääkeannosta oli vielä kaiken lisäksi lisätty. Sen Beatrice olisi voinut vaikka vannoa.


Beatrice Kaspary, ihanan paniikkihäiriöinen, höperöllä tavalla terävä rikospoliisi joutuu tällä kertaa ravaamaan tuon tuostakin traumapotilaiden osastolla. On tapahtunut murha. Nuori lääkäri löydetään kuolleena ja kummallisesti koristeltuna, erään potilaan nuollessa sairaalasängyltä tippuvaa verta.

Siitä alkaa tutkinnan haastavin vaihe, vakavasti mieleltään sairaiden ihmisten kuulustelu suljettujen huoneiden sisällä, paikassa, jonka pitäisi tarjota potilaille viimeistä turvapaikka, mutta onkin muuttunut joksikin aivan vieraaksi. Kellarissa kuiskivat äänet. Salaisuuksia löytyy joka kulman takaa. Pelko on astunut jo valmiiksi piinattujen asukkaiden elämään.

Beatricen parina toimii tuttuun tapaan suloinen Florin. Yksinhuoltajaäidin ja poikamiespoliisin välillä on kihissyt ja rätissyt jo pitkään. Vieläkö nämä kaksi jaksavat pitää kunnollisuudestaan kiinni, vai leimahtaako työpaikkaromanssi jo ilmiliekkeihin?

Ihailen Poznanskin omaleimaista ääntä, joka soi dekkariräimeen keskellä kuin naisellinen huilu. Wienissä asuva kirjailija on löytänyt selkeän tyylinsä, siitä kaunis nainen pitää kiinni tarjoillen meille aina vain kiehtovampia tarinoita ihmisyyden rajamailta. Jäin tuijottamaan edellä mainittuja kansia pitkäksi aikaa. Niistä piirtyy esiin merkityksiä, mielikuvia, joita käsittelemme juonen viedessä vielä siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat...


Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtivat, oli ihmisiä.

Ja ääniä.


tiistaina, kesäkuuta 07, 2016

Sara Stridsberg; Niin raskas on rakkaus

Beckomberga. Ode till min familj 2014, suom. Outi Menna ja Tammi 2016, 365s.


Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos, joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.


Tämä on sydämen pysähdys, tämä on yö, tämä on Gravity the Seducer. Tämä on pysäytyskuva, hidastettu, tarkennettu filmi, jossa lentää valoinen merilintu, rikkoutuu helminauha sinisen kaikissa sävyissä. Tämä on tarina heistä, jotka ovat ulkona, ja erityisesti heistä, jotka ovat sisällä. Beckombergan mielisairaalassa kello on aina puoli neljä iltapäivällä, valotus seepian sävyinen. On ajattoman lämmintä. Suojaisaa.

Katso, tuolla makaa Sabina, ripsivärit poskillaan. Tuolla tupakoi Jim, ihmisten ympäröimänä, tietysti. Ja Jackie, turkissaan, pehmeässä kuin kissa.

Beckombergan sairaalassa, joka on kuin kaupunki pienoiskoossa, asuu Jackien isä Jim. Jim on komea mies, jonka liikkeet ovat käyneet monotonisiksi sisäisen varjon painosta. Alkoholi auttaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten Jim lipeää, alkaa pudota.

"Olen pahoillani, Lone. Ilman sinua ei ole muuta kuin yö." - Jim


Kohtaloonsa alistuneiden sairaiden joukossa liikkuu kuin kala vedessä 13-vuotias Jackie. Hän käy joka päivä tapaamassa isäänsä vielä siinäkin vaiheessa, kun Lone on jo toisaalla, matkalla maailman kaukaisimpiin paikkoihin pakoon mielisairasta miestään. Jackien elämä on Beckomberga. Jackie makaa puiden alla penkillä, tuijottaa valoon.


Kukaan ei voi elää ilman valoa ja kenties viihdyn hänen kanssaan juuri siitä syystä, että saan olla valossa hänen pimeytensä rinnalla. Se pimeys on pohjaton, kun kosketan häntä ensimmäistä kertaa, kun lasken käteni hänen hiuksilleen tuntuu kuin koskettaisin yötä joka on käteni alla viileä ja puhdas, tähtikirkas. - Jackie


Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennos, Niin raskas on rakkaus, on tuokiokuva hyljeksittyjen elämästä. Se liikkuu suveriinisti ajassa ja henkilöissä, lyhyestä sivumäärästään huolimatta se ehtii pysähtyä rinnalle, näyttää elämän koko rumuus ja kauneus. Niin raskas on rakkaus. Ja niin kipeän kaunis, niin täydellinen kuin indigonsininen helmi.


"En pyydä muuta kuin vapautta, ja kun se kielletään minulta, niin kuin aina käy, otan sen silti." - Sabina


***

Muutkin ovat tästä bloganneet, esimerkiksi Krista, Omppu, Leena Lumi, Lumiomena/Katja.

perjantaina, kesäkuuta 03, 2016

Andrew Michael Hurley; Hylätty ranta

The Loney 2014, suom. Jaakko Kankaanpää ja WSOY 2016, 427s.



Peltojen poikki puhalsi navakka tuuli, ja sen mukana saapui suolaveden ja mätänevän levän haju vahvana kuin sipulin tuoksu. Minusta tuntui, kuin hajuun olisivat sisältyneet kaikki aiemmat pyhiinvaelluksemme, ja jännitys alkoi kiristää vatsaani. Olimme käyneet Loneyssa niin kauan kuin muistin, mutta en ollut koskaan oikein viihtynyt siellä. Se oli aina tuntunut vähän samalta kuin isoisän talo. Synkältä, elottomalta. Aavistuksen verran uhkaavalta.


Tonto on teini-ikäinen, pumpulissa kasvanut katolilainen poika. Hanny hänen veljensä, isoveli, jollain tavalla lapseksi jäänyt. Mykkä. Hannyn puhumattomuus varjostaa koko kiihkeästi uskontoon suhtautuvaa perhettä. Pientä seurakuntaa. Hannyn on parannuttava. Jumala, tai joku, paranna Hanny.


Maalaus toi aina mieleeni koulun pihan, siellä vallitsevan ylimalkaisen hirmuvallan ja ainaisen epävarmuuden, koska milloinkaan ei voinut tietää, mistä kaikesta saattaisi yhtäkkiä seurata välitön ja väkivaltainen rangaistus. Liian pitkä, liian lyhyt. Ei isää, ei äitiä. Märät housut. Rikkinäiset kengät. Väärä asuinalue. Huorahtava sisar. Täitä päässä.


Joka pääsiäinen seurakuntalaiset matkustavat Loney -nimiselle rantakaistaleelle, meren saartamalle aluelle, jossa he majoittuvat goottilaisen synkkään kartanoon. Seinien sisällä haisee home, mutta myös jokin muu. Määrittelemätön pelko. Hulluus, poikien äidin hahmossa. Ehkä Jumala tänä pääsiäisenä parantaa Hannyn. Naisen koko elämä riippuu tästä, pakkomielteisellä kuumeellaan hän on saanut seurakuntalaiset mukaansa mysteeriin, jossa kappelin pyhä vesi on ainut toivo.

Ja saarella alkaakin tapahtua ihmeitä. Vaikka taivas suomii vettä, pisarat hakkaavat alati muotoaan muuttavaa merenrantaa, jotain on tekeillä. Tonton ja Hannyn käynti Coldbarrowin kummitussaarella herättää henkiin outoja voimia. Ja mitä hylätyssä, lahossa röttelössä tekee viimeisillään raskaanaoleva nuori tyttö? Talossa jossa surmattiin kerran eräs noita...


Silti. Vaikka brittiläisen Andrew Michael Hurleyn esikoisromaani Hylätty ranta vaikuttaakin kansiensa puolesta kauhukirjallisuudelta, on se mielestäni luettava draamana. Näin kirjasta saa eniten irti. Romaanilla on musta, kylmä sydän, jonka sykkeen voi tuntea jokaiselta sivulta. Pelko on piilotettuna rivien väleihin, se on tunnelma, joka varjostaa kahden pojan pyhiinvaellusmatkaa.

Hylätty ranta on selittämättömällä tavalla äärimmäinen teos. Uskoisin, että siihen joko ihastuu, tai sitten se hulahtaa ohi jättämättä sen kummempia jälkiä itsestään. Minun verenkiertoni kirja hetkellisesti seisautti. Kauneutta on pohjaton toivottomuus.



"Tonto, totuus ei aina ole kiveen hakattu. Itse asiassa ei koskaan. Siitä on vain eri versioita. Ja joskus on syytä miettiä, millainen versio ihmisille on parasta tarjota."

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2016

Hjorth ja Rosenfeldt; Hylätyt

De underkända 2015, suom. Jaana Nikula 2016, 476s.

"Hei, minä olen Sebastian Bergman".


Well hello, Sebastian, miten mukava kohdata jälleen... Joskin ikävissä merkeissä, kuten meille on tavaksi tullut. Jälleen kuljet sarjamurhaajan jalanjäljissä napataksesi tällä kertaa ehkä älykkäimmän murhaajan, joka vastaamme on tullut. Jälleen sinä muru... Sanotaanko vaikka että mokailet.


Joka päivä tv-kanavamme kertovat meille, että pinnallisuus, tietämättömyys ja puhdas typeryys ovat ominaisuuksia, jotka varmimmin johtavat nykyaikana menestykseen.
Otetaanko lainkaan huomioon älykkäitä, niitä jotka osaavatkin jotain? Annetaanko heille yhtälailla tilaa? Ei. Sekä nuoret että vanhat joilla on älyä ja käypä tietopankki heitetään kyynisesti syrjään.


Taannoisilla Kirjamessuilla, sattumoisin baarissa huomasimme ystäväni kanssa istuvamme tutunnäköisten henkilöiden vieressä. Siinähän siemailivat juomiaan itse Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt, kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanin luojat. Jonkinlaisella ruotsienglantisuomella menin esittäytymään ja kyselemään, mitä Sebastianin, ja hänen tyttärensä Vanjan väleille seuraavassa kirjassa tulee tapahtumaan. Vieläkö Vanjan käytös, joskin syystäkin, jatkuu kauniisti sanotuttuna nuivana. "Se menee pahemmaksi...", vastasivat oikein mukavanoloiset kirjailijat.


Hylätyissä osumaa saavat tosi-tv-tähdet, varsinaiset Ö-luokan julkkikset. Heidät löydetään murhattuina luokkahuoneista, teloitettuina, narreiksi merkattuina ihan oman "tyhmyytensä" takia. Tai näin murhaaja miettii. Hän haluaa antaa yhteiskunnallisen viestin. Hän haluaa muuttaa aivottomalla viihteellä kyllästettyjä ruotsalaisia varsin rajuin ottein.

Ja toki murhaajalla tällä kertaa sanottavaakin löytyy, sitä ei voi kieltää. Silti. Väkivalta ei ratkaise mitään. Sebastian ratkaisee, yhdessä tutkintaryhmän tuttujen jäsenten kanssa.

Sebastianin oma elämä jää tässä osassa vähän sivummalle, mutta silti koko sarja nojaa miehen tukeviin harteisiin. Persoonaan. Hälläväliä-asenteensa takana sankarimme kärsii.


Syyllisyys ja tuska... ne olisivat jo toinen asia.
Niistä Sebastian tiesi kaiken.
Hän tiesi millaista oli, kun olisi pitänyt suojella jotakuta.
Kun oli luvannut itselleen, ettei koskaan väistyisi tämän rinnalta, että pelastaisi tämän hintaan mihin hyvänsä.
Kun heräsi tajuttomuudesta vain huomatakseen, että oli epäonnistunut.
Rikkonut lupauksensa.


Pidin Hylätyistä kihelmöivän säpsäkän juonen takia enemmän kuin aiemmasta osasta, Mykästä tytöstä. Ainut miinuspuoli oli lukuisat tekstiin jääneet kirjoitusvirheet. Harvemmin kiinnitän asiaan huomiota, mutta tällä kertaa esimerkiksi sanojen puuttuminen kesken lauseen vähän häiritsi. Silti. Kuten Leena Lumi takakannessa toteaa, "Hjorth & Rosenfeldt on laadun takuu."

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Luetut.net, Iloinen apina, Mummo matkalla.