perjantaina, marraskuuta 27, 2015

Oneiron ja Kudottujen kujien kaupunki




Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)

Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.


Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!

Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.

Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.

Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.


Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?


Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!

Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.


***


Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)

Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.


Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin


Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.

Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.

Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.


Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena


Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.



torstaina, marraskuuta 26, 2015

Stephen King; Hohto

The Shining 1977, suom. Pentti Isomursu ja WSOY 1985, 512s.

En usko että täällä on mitään mikä voisi vahingoittaa sinua.
En usko.
Mutta entä jos hän oli väärässä? Hän oli tajunnut että oli viimeistä kauttaan Overlookissa heti sen jälkeen kun oli nähnyt sen kummajaisen huoneen 217 kylpyammeessa. Se oli ollut pahempi kuin mikään kuva missään kirjassa, ja täältä katsottuna poika joka juoksi äitinsä luo oli kovin pieni...
En usko --.


Täällä sitä taas ollaan. Nenä tukossa, kaulahuivi tiukassa solmussa, kurkku paksuna sitkeästä limasta, joka piinannut jo toista kuukautta... Jälleen olen lipsahtanut siihen erittäin ei-toivottuun tilanteeseen, jossa ehdin kyllä lukea, liikaakin, jos liikaa voi lukea, mutta bloggaaminen tuntuu täysin toivottamalta. Kirjoja on niin paljon tänne tunkemassa! Ne ovat äänekkäitä ja törmäilevät toisiinsa ja en tiedä mistä päästä lähden tätä umpisolmua aukomaan.

Tai tiedänpäs. Kerron kirjasta, jonka kimppaluimme ihanan Kristan kanssa... tovi sitten. 

Urheina olemme lähteneet valloittamaan Stephen Kingin mahtavan laajaa tuotantoa, ja päätimme ottaa käsiimme klassikoksi nousseen Hohdon, syystä että molemmilta teos löytyi omasta kirjahyllystä. Minun kappaleeni on mallia -85, mutta pokkarinahan tätä saa vaikka S-marketista.

Hiukan hassua kyllä lukea Hohto Tohtori Unen jälkeen, josta niin ikään pidin hurjasti, ja joka on itsenäinen jatko-osa Dannyn tarinaan. Elokuvaversionkin olen teoksesta nähnyt, joten osasin varautua pelkäämään. Silti kirja on tietysti aina enemmän. Niin paljon enemmän.

Kyllähän te tunnette tämän kauhutarinan, jossa äkkipikainen opettaja Jack muuttaa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa talonmieheksi kyseenalaista mainetta nauttivaan hotelliin. Overlookilla, kuten kaikilla hotelleilla on omat aaveensa, mutta täällä pahuus on päässyt imeytymään itse rakenteisiin. Hotellin sydän on pikimusta ja nyt se iskee rujot silmänsä viisivuotiaaseen Dannyyn. Vastahan Danny pääsi eroon vaipoistaan! Hotellin autioilla käytävillä hänellä on taakkanaan jotain niin hirvittävää, ettei aikuisenkaan pää kestäisi moista... Hohtoa. Hohtoa tuonpuoleisesta.


(Uteliaisuus tappoi kissan rakas ahrum, ahrum rakas, tyydytys herätti sen henkiin ruumiin ja sielun, kiireestä kantaan; päästä päähän herätti sen ruumiin henkiin. Hän tiesi että nuo kummajaiset)
(ovat kauhukuvia, ne eivät pysty tekemään kipeää, mutta voi hyvä Jumala)


Siinä missä elokuva keskittyi kummittelulla pelotteluun, valtaa itse perheen tarina romaanissa suurimman sivumäärän. Hyvä niin. Se keskittyy siihen, millaista on elää Jack Torrancen varjossa. Miehen, joka taistelee jatkuvaa viinanhimoa vastaan pyrkien pitämään itsensä selvänä, koska muuten... Niin, muuten muut ovat vaarassa. Varsinkin Danny. Millaista on, kun huomaa aviomiehensä pikkuhiljaa lipuvan kohti hulluutta. Millaista rakastaa isäänsä, joka kerran katkaisi pienen käsivarren.

Sanomattakin on selvää, että Hohto osoittautui maineensa veroiseksi lukuelämykseksi. Kingin huumori yhdessä suloisen vanhahtavan kerronnan kanssa tasapainotti tarinaa siinä määrin, ettei ahdistus lipsahtanut liian suureksi. Lisää Kuningasta, kiitos!


Maailma on kova paikka, Danny. Se ei piittaa. Se ei vihaa sinua eikä minua, mutta ei se rakastakaan meitä. Maailmassa tapahtuu kaikkea kauheaa, ja on sellaista mitä ei osaa selittää. Hyviä ihmisiä kuolee pahasti, tuskallisesti, ja ne jotka rakastivat niitä jäävät ihan yksin. Joskus tuntuu siltä, että vain pahat selviävät, pysyvät terveinä ja kukoistavina. Maailma ei rakasta sinua, mutta äitisi rakastaa ja niin myös minä.



Kuva elokuvasta The Shiníng


keskiviikkona, marraskuuta 18, 2015

Gard Sveen; Raskaat varjot

Den siste pilegrimen 2013, suom. Arja Kantele ja Bazar 2015, 556s.

"Se tapahtuu pian. Enää pari viikkoa, ehkä vain muutama päivä."
"Ja sitten?" Agnes kysyi hiljaa.
"Heti kun Hitler hyökkää Puolaan, on piru irti. Jos Britannia mielii säilyttää kunniansa, Saksalle on julistettava sota."
Agnes oli vaiti. Veri suussa maistui makealta, jospa se olikin hyvää. Jospa veri oli hyväksi.
"Ja silloin joututaan sellaiseen kurimukseen, josta selviävät ainoastaan hullut."


Norjan puolustusministeriössä työskentelevän Gard Sveenin romaani vie meidät vuoteen 2003, jossa rikostutkija Tommy Bergmann setvii kahta lyhyellä aikavälillä sattunutta murhatapausta. Bergmann, joka omaa mukavasti särmää, mutta joka erosi hakattuaan vaimoaan liian monta kertaa. Ei siis ihan meikäläisen ihannemies kuitenkaan. Ensin löydetään kahden aikuisen ja yhden lapsen luurangot, about vuosimallia toinen maailmansota. Pian kotiavustaja tekee niinikään karmivan löydön, hänen hoidokkinsa, aikoinaan vastarintaliikkeessä toiminut, ja siitä kuuluisaksi tullut Carl Oscar Krogh makaa kuoliaaksi raadeltuna omassa kodissaan.

Etsintä vie menneeseen, koska Bergmann ei usko sattumiin. Luurankolöydön ja vanhan veteraanin kuoleman on pakko liittyä toisiinsa. Mutta miten? Tutkintaa ei helpota tietenkään se tosiasia, että lähes kaikki Kroghin tuttavapiiriin kuuluneet ovat jo siirtyneet mullan alle.

Ja vuoroin taas liikutaan toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Siellä päähenkilöksi nousee kuvankaunis Agnes Gerner, joka on liittynyt hetken huumassa vastarintaliikkeen vakoojaksi. Agnesista löytyy kuitenkin potkua. Nuori nainen on kaikessa inhimillisyydessään selviytymistyyppiä, vaikka joutuukin elämään jatkuvasti syanidi kapseli käsilaukussaan, lamaannuttava pelko jäsenissään, käyttäen kuitenkin sujuvasti ulkonäköään vietelläkseen juuri ne vaarallisimmat miehet...


Raskaat varjot on romaani, joka on voittanut sekä vuoden 2014 Lasiavain-palkinnon, että Rivertonprisenin vuonna 2013. Kirjaa luonnehditaan kansilärpäkkeessä esimerkiksi näin: "Jos aiot lukea vain yhden rikosromaanin tänä vuonna, sinun täytyy lukea tämä." (Bokbloggeir.com)

Kiusausta en tietenkään voinut vastustaa, vaikka kirjan paksuus vähän nikotuttikin. Aivan suotta! Teosta luki ahmimalla, sydän vimmatusti jännityksestä vispaten. Toinen maailmasota on - kyllä kyllä - ollut paljon esillä tämän vuoden julkaisuissa, mutta aiheesta riittää ammennettavaksi loputtomiin. Sen osoittaa Raskaat varjot. Lisäksi pohjoismainen pilkesilmäkulmassa-tyylinen kerronta, henkilöiden elävyydestä puhumattakaan, vei jälleen kerran tältä lukijalta jalat alta.

Kyllä me vaan täällä osassa maailmaa osataan!


"Hei, mitä siellä tapahtuu? Oletko jossain sirkuksessa?"
Bergmann seurasi katseellaan karhunpoikaa, joka vähän kompuroituaan vetäytyi tiimellyksestä. Nyt vahvempi rymisti huolissaan perään, meni katsomaan ettei toisen ollut käynyt huonosti.
"Eläintarhassa", hän vastasi Reuterille.
"Ole kuin kotonasi."
"Minkä vitsiniekan maailma sinussa menettikään."



***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista,  Kirjavinkit, Lukuneuvoja. Ulla ja Mummo matkalla.



tiistaina, marraskuuta 17, 2015

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.


perjantaina, marraskuuta 13, 2015

Arttu Tuominen; Muistilabyrintti

Myllylahti 2015, 448s.

Missään ei ollut enää järkeä, maailma oli hajonnut - muuttunut lasiseksi patsaaksi ja särkynyt asfalttiin. Kolme viikkoa poliisina, kolme ruumista, kaksi viimeisintä samana päivänä. Montako niitä vielä tulisi?


Paahteista Poria koetellaan Arttu Tuomisen esikoisjännärissä oikein urakalla; leikkipuiston viemärikaivosta löydetään rajusti runneltu ruumis, joka kuten myöhemmin käy ilmi, kuului kauniille toimittajanaiselle. Samanaikaisesti Liisantorilla kuohuu. Nuoret mielenosoittajat ovat vallanneet alueen palvotun johtohahmonsa kannustamana, aikeina saada teollisuusneuvoksen patsas muualle maisemaa pilaamasta. Rähinöidenkään uhalla kaupungin johto ei moiseen suostu.

Toisaalla terveystarkastaja Jarkko Kokko elää elämänsä kokoista painajaista. Avioeron jälkeen mies ei ole malttanut pitää korkkia kiinni, ja laahustaa päivästä toiseen krapulaisessa masennushuurussa. Nyt on kuitenkin viimeinen aika Jarkkomme ryhdistäytyä, sillä Ulvilan uimarantoja piinaavat tuhoisat kalakuolemat. Vesi on kuin myrkkyä, myrkytettyä, mutta kenen toimesta?


Pelko oli selittämätön tunne. Se nukkui jossain ihmisen sisällä, mutta kun se heräsi, se täytti koko ruumiin. Se oli kuin sairaus, joka tarttui kiinni hampaillaan, eikä halunnut päästää irti.


Muistilabyrintti on jälleen niitä kirjoja, joita en välttämättä olisi tullut löytäneeksi ilman blogistaniaa. Takakannen perusteella en osannut odottaa muuta kuin keskinkertaista suomalaista dekkaria. Mutta sitten tulivat Kirjamessut, ja muutama ihana suorastaan pakotti minut tähän tarttumaan. Kiitos vain ystävät, sillä synti ja häpeä olisi ollut kirja missata!

Nostan hattua Tuomiselle, joka on kirjoittanut näin elävän, realistisen romaanin poliisin arjesta, mutta vielä suuremman kiitokseni annan päähenkilöiden persoonille. On vaikeaa, uskaltaisinko sanoa mahdotonta, keksiä dekkarihahmo, joka ei väkisinkin muistuttaisi jo jota kuta toista genren laajassa säleikössä. Mutta Janne Rautakorpi on aivan omaa luokkaansa! Tehän tiedätte kuinka paljon luen jännäreitä, eikä koskaan aiemmin vastaani ole marssinut mitään vastaavaa. Tuo kivulias mies saattaa nousta kaikkein aikojen suosikikseni tällä saralla - no, Wallanderin jälkeen.

Jannen lisäksi myös muut henkilöt kimurantteine kemioineen ansaitsevat pelkkää plussaa. Tuntuu, että romaanin myötä heistä tuli kuin vanhoja ystäviä, jotka joutui viimeisellä sivulla nieleskellen hyvästelemään. Onneksi erosta ei tule pitkä, sillä romaanille on tulossa jatkoa ensi vuonna. Sitä odotellessa!

Arttu Tuominen on ansainnut paikkansa maamme huippudekkaristien joukossa tyyliin Marko Leino ja Marko Kilpi. Minä kiitän!


"Vielä yksi askel Janne, vielä yksi askel. Älä jumalauta jätä hommaa kesken!"


***

Romaanista ovat postanneet myös Amma, Krista, Norkku, Jonna, Elegia.


tiistaina, marraskuuta 10, 2015

Alice Hoffman; Ihmeellisten asioiden museo

The Museum of Extraordinary Things 2014, suom. Raimo Salminen ja Gummerus 2015, 447s.


"Ellei meillä olisi kärsimyksiä ja syntejä, olisimme enkeleitä, ja enkelit eivät pysty rakastamaan siten kuin miehet ja naiset."
"Entä hirviöt?" Coralie halusi tietää. Nyt hänenkin kasvonsa olivat kyynelten viiruttamat; hänen sielunsa oli vereslihalla. "Pystyvätkö hirviöt rakastamaan?"


Täytyy todeta heti alkuun, että Ihmeellisten asioiden museon lukemisesta on kulunut lähemmäs kuukausi. Mietin häijysti toisinko teosta ollenkaan blogiini, koska kyse ei ole arvostelukappaleesta ja niin... Välttämättä minulla ei ihan hirveästi uutta ole sanottavaa tästä romaanista. Mutta koska kauniit kannet ovat koristaneet blogini sivupalkkia Tulossa-osiossa sen verran kauan, päätin temmata itseäni niskasta kiinni.

Friikkisirkus, outojen rakkaustarina, aikuisten satu. Jotain tämänkaltaista odotin kirjaan tarttuessani. Kaipasin hyvää lukuromaania, ja sellaisen sainkin. Alice Hoffmanin kirjassa on outoa, taianomaista vetovoimaa. Se houkuttelee vuoteen 1911, piirtää kuvan New Yorkista, joka hengittää tapahtumapaikkana kaikissa tivoliväreissä. Se vie myös vakavampien asioiden äärelle pohtimaan köyhien ja rikkaiden välisiä eroja jatkuvasti kasvavassa miljöössä. Entä sitten tavallisten ja vähän oudompien ihmisten erot?

Kuten esimerkiksi sellaiset, joita tapaa tarinan päähenkilön, Coralien isän omistamassa ja hallinnoimassa Ihmeellisten asioiden museossa. Paikalle virtaa kesäisin heitä, jotka eivät rujon ulkomuotonsa, taikka erikoisten kykyjensä takia muuta työpaikkaa saa.

Pienenä tyttönä Coraliella ei ollut museon puolelle asiaa, mutta vartuttuaan isäpappa tekee tästä yksinäisestä, vakavailmeisestä tytöstä koko paikan vetonaulan; Coraliesta tulee merenneito. Sellaiseksi hänet on kasvatettu armottomilla uintireissuilla, kylmillä kylvyilla ja niin - onhan Coraliella kädet kuin kalan.


"Pitäisi - se on jotain mitä ihminen ei halua tehdä mutta tekee kuitenkin. Minä en ole sellainen."
Coralien huulillä värähti heikko hymy. "Et niin. Olen varma ettet ole."
"Ja rohkenen sanoa, ettet sinäkään ole."


Ja sitten meillä on Eddie, juutalaistaustainen nuori mies, joka päällisin puolin näyttää ihan tavalliselta, tavallista paremmalta, mutta jonka sisimmässä riehuu. Eddie kantaa sydämellään raskaita varjoja äitinsä kuolemasta katujen heikoimpien hätään. Valokuvaus on miehen henkireikä, tapa kohdata maailma turvallisesti linssin takaa. Mutta kameran varjoista on väistyttävä viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä kaksi kohtaavat...


Himo oli liian typerä ja moukkamainen sana kuvaamaan sitä, mitä tunsin. Minä halusin Coralien omakseni. Ei ihme, että olin sulkeutunut kuoreeni. Sellainen rakkaus nieli sisäänsä kaiken.


Ihmeellisten asioiden museo on korumaisen kaunis romaani. Itseäni jäi häiritsemään tässä aavistuksen sievistelevä ote sekä se, kuinka loppumetreillä pääpari vasta toisensa tapaa. Kirjassa tapahtuu paljon hätkähdyttäviä asioita, jopa rumia sellaisia, mutta vanhahtava kerronta takaa sen, ettei herkempikään lukija säikähdä. Positiivinen, satumainen lukuelämys.


***

Täältä lötyy muita bloggauksia kirjasta.


sunnuntai, marraskuuta 08, 2015

Tua Harno; Oranssi maa

Otava 2015, 336s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.
Ja siksi Raldan ei olisi pitänyt ottaa minua mukaansa. Hän luuli, että voi muuttaa minut. Mutta aavikko voi muuttaa kaiken.


Silmissä hiertävää hiekkaa, auringon kuorimaa nahkaa, maisema, joka voisi sijoittua kuuhun, mikäli maanpinta siellä hohtaisi oranssia. Kaupunki kuin toiselta planeetalta, miesten ja dumppereiden asuttama. Aavecity. Viimeinen paikka maailmassa, jossa kuvittelisi kohtaavansa rajat rikkovan rakkauden. Ja toisaalla varjo, naisenmuotoinen, ensin ystävä, sitten persoona, jota seurattava sinne missä ei ole mitään.

Näistä aineksista on kudottu Tua Harnon toinen romaani. Ensimmäinen, Ne jotka jäävät, elää edelleen mielessä vahvatunnelmaisena, niin haikeana, että rintaa rutistaa. Mutta tämä toinen, tämä Oranssi maa, tässä on kaikki mitä juuri nyt tarvitsen. Tämä on autiomaa, joka tarjoaa arjen keskelle keitaan. Tämä on romaani, joka riipivän hellästi tulee suoraan silmille. Pidin esikoisesta, rakastuin kakkoseen.

Oranssi maa on kirja Sannasta, naisesta, joka on tönäisty tyhjän päälle. Sanna on raskaana, mutta monen vuoden takainen suhde päättynyt. Työtönkin hän on, ja suvun miesten mielestä saa syyttää siitä itseään. Isukki tulee kuitenkin avuksi, nyt, viimein, ja järjestää tyttärelleen gradun teko matkan kauas Australian kaivoskaupunkiin. Poissa silmistä, poissa mielestä? Sanna lähtee, mutta vanhat pelot eivät hellitä. Ympäristökään ei varsinaisesti ole omiaan masennusta poistamaan. Tietysti vaalea kaunotar saa miesten päät kääntymään paikassa, jossa vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat joko kotiäitejä tai huoria.

Mutta sitten Sanna tapaa Martin, eikä mikään ole entisellään.


- Sinä osaat rakastaa, et sinä siihen tarvitse aavikkokurssia, Martti katsoi suoraan silmiin, Sanna halusi uskoa nuo sanat. Mitä sinä tarvitset? Sanna kysyi, kun nenät jo koskivat toisiaan.
En mitään. Sinut.


Sanna haluaa kuitenkin oppia tuntemaan itseään paremmin, saada piinaavan ahdistuksensa kuriin. Tämä onnistuu Raldan, jonkinlaisena elämäntaitoguruna itseään pitävän naisen mukaan vain aavikkovaelluksella. Vain keskellä polttavaa hiekkaa ihminen voi olla sinut oman minänsä kanssa. Martin varoituksista huolimatta Sanna lähtee...

Oi miten hemmotelluksi koenkaan itseni tämän kaltaisten kirjojen parissa. Ensin Pekkola, nyt Harno ja vielä yksi lumoava lukunautinto (postaus tulossa pian) aivan peräjälkeen. Ihanaa! Oranssi maa on melankolisella tavalla hirvittävän rehellinen, samalla aseistariisuvan kaunis. Kiitos Tua Harno, kiitos!


Ei ole totta, että tulemme maasta, hän mietti, me tulemme toisista ihmisistä.



***

Romaanista ovat postanneet ainakin Lumiomena, Tiina, Maisku, Jonna, Mai ja Krista.

maanantaina, marraskuuta 02, 2015

Pasi Pekkola; Lohikäärmeen värit

Otava 2015, 459s.

Katso minua, baba, katso tytärtäsi, sillä tällainen minä olen, tällainen minusta on tullut. Se ei ole sinun syytäsi. Se ei ole kenenkään syy. Sellainen tämä maailma vain on. Sellainen tämä maailma on minun kaltaisilleni tytöille.

Pasi Pekkola, Lohikäärmeen värit. Romaani, jonka myötä pyörrän kaikki aiemmat puheeni vuoden kirjasta, vuoden parhaimmasta kirjasta, vuoden koskettavimmasta kirjasta. Lohikäärmeen värit ei vain tullut iholle. Se imeytyi verenkiertooni, tunkeutui joka soluuni, jotka vapisevat edelleen lukuelämyksen mahdista. Teos on uskomaton varmasti monen lukijan mielestä. Minulle siitä muodostui niin intiimi, etten oikein tiedä miten päin olisin. Mitä kirjasta kertoisin. Romaani käsittelee sitä elämänvaihetta jossa elän, pienin osin, kipein, ja ei kuitenkaan. Mutta tämä minusta.

Sen sijaan tahdon kertoa enemmän Kimistä. Kimi on kolmikymppinen uratykki, mies joka elää rahasta, rahalle. Muuta hänellä ei oikeastaan, työn lisäksi olekaan. Vaari alkaa olla jo iäkäs, isä matkustellut koko nuoren miehen (sillä nuoriahan kolmikymppiset vielä ovat, right?) elämän ajan. Ihmissuhde päättynyt.

Mutta kipeintä kaikista; Kimin äiti hävisi, katosi, jätti poikansa hänen ollessa vielä vauva. Äidin puuttuva muisto elää aavesäryn tavoin miehessä. Nyt hän matkustaa Kiinaan selvittääkseen, mitä äidille oikein tapahtui.

Mutta vielä palavammin tahdon kertoa Xiaolongista, Kimin kadonneesta äidistä, joka on tarinan toinen päähenkilöistä. Teoksen kipeän sitkeä sydän. Kiinalaisnaisen elämä on lapsuudesta saakka täynnä riipiviä salaisuuksia ja millaista syyllisyyttä nainen kantaakaan! Tulee kantamaan.

Xiaolong kun päätyy, oman tuskaisen valintansa, lapsensa vuoksi kahdeksankymmentäluvulla Suomeen. Mutta hänellä on edessään vielä yksi, elämää suurempi valinta...


Ei sellainen rakkaus kuole. Sen voi yrittää tukehduttaa, sen voi yrittää hukuttaa, mutta jostain se kerää aina voimia uuteen henkäykseen. Se sinnittelee, vaikka välissä olisi vuosia ja meriä ja vuoria ja tuhansia kilometrejä ja valtioita ja vieraita ihmisiä. Se löytää aina perille. Jotenkin se löytää reitin.

Kipinän romaanin lukemista varten sain ystäviltäni, mutta erityisesti Kirjamessuilta, jossa sain olla kuulemassa ihanan Pekkolan haastattelua. Miehen letkeä charmi teki vaikutuksen, kuin myös itse tarinan juoni. En kuitenkaan osannut odottaa tunnemylläkkää, jonka romaani sydämessäni nostatti. Mykistyneenä voin enää huokaista Kiinantyttärien, äitien puolesta. Suuren, kirjallisen rakkauteni tähden.


Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on ohjelmoitu selviytymään.

***

Romaanista ovat postanneet ainakin Krista, Kirjakaapin kummitus, Mari A, Kaisa Reetta T, Kirjapolkuni.