Laura Lindstedt; Oneiron (Teos 2015, 439s.)
Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.
Teos julkaisi tänä vuonna kahden suomalaisen naiskirjailijan kaksi niin upeaa romaania, että toinen niistä on juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Laura Lindstedtin Oneiron on nyt hittiteos, josta koko maa kohisee. Olen sydämestäni onnellinen siitä, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Onnea Laura!
Aivan sattumoisin tulin tehneeni romaanista kirjastovarauksen hieman ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkaisemista. Hyvä niin, sillä nyt jopa Kouvolan kirjastossa varausjono ponnahti pilviin.
Päätin röyhkeästi niputtaa nämä kaksi varsin erilaista kirjaa, vaikka molemmat romaanit olisivat ehdottomasti ansainneet omat postauksensa. Toisaalta, armahtakaa minua, olen niin tukossa ja aivokuollut, että moinen laiskuus menköön ihan flunssan piikkiin.
Mutta Oneironiin. Vai voiko Oneironiin mennä? Se on enemmän kuin kirja, se on lumenvalkea elämys, jonka soisin jokaisen naisen sallivan itselleen. Antautukaa tällä teokselle! Olette yhtäkkiä valkoisessa tilassa ja ympärillänne seitsemän naista. Ehkä he tekevät sinulle saman, kuin itävaltalaiselle teinitytölle, Ulrikelle. Riisuvat sinut hellästi mutta päättäväisesti, lahjoittavat sinulle elämäsi viimeisen, tajunnanräjäyttävän nautinnon... Sillä tuntoaistisi tulee hiipumaan. Sinä tulet vähenemään, tuskin havaittavasti, mutta pelottavan varmasti. Olet kuollut ja tämä on välitila, nämä ovat viimeiset sekunttisi, jotka venyvät kuitenkin yllättävän pitkiksi.
Tuliko tämä sinulle yllätyksenä? Miksi sinun on niin vaikea käsittää, että kaikki, aivan kaikki, on epäilyksenalaista niin kauan kuin on elämää, ja silti ihminen voi olla sataprosenttisen tosissaan, sataprosenttisen rakastunut, sataprosenttisen uskollinen?
Oneiron on tarina seitsemästä hyvin erilaisesta naisesta. He ovat eri maista, eri ikäisiä, eri elämäntilanteista. Mutta nyt heitä yhdistää tämä valkoinen. Ja aikaa heillä on, ehkä loputtomasti. Aikaa kertoa elämistään, pohtia missä ovat ja miten ovat valkoiseen päätyneet. Nämä kertomukset, nämä sydäntä riipivät tarinat ovat kuulkaas kuulemisen arvoisia!
Oneiron on lähes orgastisen loistokas teos. Se viettelee. koukuttaa, lumoaa. Se vie sydämesi.
***
Emmi Itäranta; Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015, 334s.)
Oneironin ja Emmi Itärannan toisen romaanin, Kudottujen kujien kaupungin peräjälkeen lukeminen on yksi lukuvuoteni huikaisevimmista elämyksistä. Koen saaneeni niin suuren lahjan, että pureskelemista riittää pitkäksi aikaa. Molemmat nautin kuin hyvän viinin, hitaasti, siemaillen, kielen kiemuroista nauttien.
Tämä on maailma, jonka hän teki. Tämä on maailma, jota hän suojelee raajoillaan. Eräänä päivänä hän väsyy niihin, joille antoi elämän, hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu sinä hetkenä jolloin
Häpeäkseni on tunnustettava, että Itärannan Teemestarin kirja on minulla edelleen lukematta. Taidan olla yksi viimeisistä bloggareista (vaiko viimeinen?), joka ei ole kirjaa vielä lukenut. Hyvä puoli tässä kuitenkin se, että minulla on lukuherkku jemmassa. Nautin sen ehkä jouluna.
Kudottujen kujien kaupunki alkaa Seittien talon pihasta, jossa kutojana toimiva Eliana löytää hirvittävällä tavalla raadellun nuoren naisen. Pelottavaa kyllä, naisen käteen on tatuoitu Elianan nimi, vaikka he eivät koskaan ole edes toisiaan tavanneet. Miksi? Syytä on mahdotonta saada selville, sillä nainen ei pysty puhumaan. Hänen kielensä on katkaistu.
Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikakauteen, jonnekin tarun ja tajunnan tuolle puolen saarelle, jossa liikutaan kudotuilla kujilla, pelätään tulvia ja jotain vielä pahempaa; unien näkemistä. Sillä jos nainen tai mies, lapsi tai aikuinen näkee unta, on hänen kohtalonaan kuolemaakin kauheampi Tahrattujen talo. Mutta saaren hauras rauha on seiteistä ohuimman varassa yhä useamman sairastuttua vaaralliseen ihottumatautiin.
Seison särkyneessä pimeässä, joka on hänen porttinsa ja minun kotini.
Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennot, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hauraita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.
Vaitonaisena
Itärannan romaani on maaginen rakkaustarina pelkojen voittamisesta ja itsenäisyyden löytämisestä paikassa, jossa oma ajattelu on kiellettyä. Se on sukellus kahden naisen sydämiin, jotka lyövät tasatahtia. Mahtavan tarinan lisäksi rakastuin kirjailijan henkeäsalpaavan kauniiseen kerrontaan. Romaani kuin runo. Kuin syvyyksistä esiin nostettu jalokivi.