Pauliina Susi; Seireeni

Tammi 2017, 520s.

Leia Laine. Nimi niin kuin laineen liplatus, leikki.
Lammen laine, järven laine. Suomalainen idylli. Aalto, se on toista.
Meren aalto. Myrskyaalto.
Tulva-aalto. Hyökyaalto.
Peräaalto.

Helleaalto. Kuuma aalto? Naurattaako? Ei kannattaisi.


Muistatteko vielä Takaikkunasta tutun Leia Laineen? Itse teos sai minut mielettömille kierroksille ja totta kai, luonnollisesti, Seireeni kohosi syksyn odotetuimpien kirjojen kärkisijoille. Jälleen tämän yhteiskunnallisissa asioissa valveutuneen, mutta sympaattisella tavalla vaatimattoman naisen on vilkuiltava selkänsä taakse. Muistissa häilyy edelleen pelon ajat, sellainen turvattomuus, jonka voi kokea vain vainon kohteeksi joutunut nainen.

Siinä missä Pauliina Suden aiempi romaani käsitteli nettistalkkausta, tarjoaa taiturimaisesti kynää käyttävä kirjailija nyt nykyaikaisen meriseikkailun. On lomaparatiisi aalloilla, kuin kelluva överimuovinen mukavuustemppeli kaikilla kuviteltavissa olevilla mausteilla. Raha haisee, pinnat kiiltävät, matkustajien on helppo hymyillä. Toisin kuin Seireenin alimmilla tasoilla työskentelevien orjatyöläisten.


Maailma menee yhä hullummaksi. Pommit räjähtelevät, ihmiset pakenevat kodeistaan, mutta tässä hän nököttää töllöttämässä tanssivia aamiaismuropaketteja ja naamarasvapurnukoita, jotka tutkitusti takaavat käyttäjilleen ikuisen nuoruuden. Automainoksia, jotka vähäpukeisine, kulloisestakin automerkistä ylenpalttisesti kiihottuvine naisineen ovat kuin pornoriippuvaisten miesten kiihdykettä.


Leian räväkämpi puolisko, Ripsa-sisko on ostanut syntymäpäiviensä kunniaksi kaksi lippua Välimeren loistoristeilijälle. Ylellisyydelle nikotellen, huonoa omaatuntoakin poteva Leia kokee jo turvatarkastuksessa tutun jäisen tuntemuksen vatsassaan. Seurataanko häntä? Kaiken krumeluurin keskellä uhan tunne sen kuin voimistuu. Seireeni kelluu näennäisen turvallisesti satamasta satamaan kantaen tietämättään vatsassaan oikeaa painekattilaa...

Samoilla aalloilla purjehtii vain hätäisesti pinnalla pysyvä paatti, jonne pieni Amira perheineen on ostanut matkaliput. Ihmissalakuljettajien armoilla toivo paremmasta huomisesta vaihtuu painajaiseen.


Päivänpolttavilla teemoilla nokkelasti purjehtiva Seireeni sisältää viihdettä joka lehdellä. Tässä on romaani, joka antaa hurjasti ajattelemisen aihetta. Ihmisten eriarvoisuus, seksismi, rasismi... Miten pelotta, suorastaan raivokkaasti Susi aiheisiin tarttuukaan. Samalla hän ujuttautuu vaivatta moninaisen henkilökaartinsa nahkoihin. Nautin suuresti itse tarinasta, mutta vieläkin enemmän Suden luonnekuvauksesta ja siitä, kuinka huomaamatta sympatiat saattoivat vaihtaa kohdettaan. Huikea, ajanhermoilla uiva psykologinen trilleri. Tätä kannatti odottaa!



Vettä, vain vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Vain ulappa joka yhtyy taivaaseen etäisyydellä jota on mahdoton arvioida.

Jussi Adler-Olsen; Poika varjoista

Marco Effekten 2012, suom. Katariina Huttunen ja Gummerus 2016, 552s.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa.


Kaikkihan me olemme nähteen likaisiin vaatteisiin pukeutuneita kerjäläisiä, jotka istuvat katukivetyksellä muki edessään. Millaisia tarinoita he kantavat sulkeutuneiden kasvojensa suojissa? Millaisia tragedioita, ehkä huijauksia? Mustalaispoika Marco, viisitoistavuotiaaksi pienikokoinen ja vikkelä kuin kärppä, on päätynyt Kööpenhaminaan setänsä Zolan johtaman siirtolaisryhmän mukana. Zolalle he työskentelevät, kerjäävät, siinä missä myös tyhjentävät ammattimaisesti tanskalaisten taskut.


Hän näki hyvin, että aidan taakse ilmestyi lisää sinisiä vilkkuvaloja, mutta täältä häntä ei saataisi kiinni, sillä hän tunsi tien, joka kulki pantomiimiteatterin takaa teollisuusrakennuksen laajennusosalle, yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Ei ollut temppu eikä mikään livahtaa ravintoloiden takaa ja kiivetä teräspalkkien ja betonin punosta pitkin, kun nimi oli Marco.


Eräänä iltana Zolan armottomaan hallintotyyliin muutenkin kyllästynyt Marco kuulee sattumoisin keskustelunpätkän, jonka jälkeen kaikki muuttuu. Nuori, hyväsydäminen poika ei voi olla enää mukana ryhmän harjoittamissa raakuuksissa, hänen on tehtävä kipeä valinta. Suoranainen orjuus, joka tarjoaa kuitenkin ruokaa, kodin, turvaa. Vai vapaus ja armoton katu? Seuraavassa hetkessä Marco pakenee henkensä edestä.

Poika varjoista alkaa, kun hirvittävä petos paljastuu lukijalle. Se, kuinka Marcon tarina nivoutuu yhteen rikoksen kanssa, joka tapahtuu niinkin kaukana kuin Afrikassa, jää Jussi Adler-Olsenin taitaviin käsiin.  Osasto Q:n tarina puolestaan jatkuu siitä mihin edellinen osa, Tapaus 64 meidät jätti. Ja kuin sattuman sanelemana, Carl Mørck etsii nyt Marcoa...

Kirjailijalle tuttuun tyyliin myös tämä uusin sisältää puhuttelevan juonensa ohessa hersyvää huumoria ja kipakkaa dialogia Assadin ja Carlin välillä. Ilmassa sinkoilee kamelivertauksia, itämainen tee tuoksuu.


"Outoa kun ikkunat ovat auki", hän sanoi kahden minuutin kuluttua Assadille. "Miten sinulla sujuu kiipeäminen?"
Assad suoristi housujaan. "Minulla ja apinalla ei ole muuta eroa kuin banaani." Hän nauroi sydämellisesti.
Carl ei ollut varma, ymmärsikö sen täysin.


Ehken retkahtanut tähän uusimpaan aivan samanlaisella intohimolla kun sarjan aiempiin osiin. Poika varjoista on alleviivaten miesten kirja. Ja siinä juostaan lujaa.


***

Kirjasta on blogattu ainakin Lukulampussa.

Kati Hiekkapelto; Suojattomat

Otava 2014, 298s.

- Pakkaapa huulipuna ja tampoonit, täytyy lähteä tsekkaamaan se onnettomuuspaikka, Esko sanoi.
- Keksi jo jotain uutta, Anna vastasi.
- Yritetään, Esko murahti. - Sitähän tässä koko ajan yritetään, hän mutisi kuin itselleen.

Vaikka Kati Hiekkapellon toinen jännitysromaani kantaa nimeä Suojattomat, nousee minulle kirjasta mieleen sana turvallisuus. Nousi heti, kun ensimmäisen sivun läpäisin. Hiekkapelto todella kannattelee lukijaansa kuin kukkaa kämmenellä. Niin juoni kaikkine käänteineen, kuin humoristisen viisas kerrontakin takaavat täydellisen lukuelämyksen. Pahoittelen jälleen ylenmääräistä hehkutusta, mutta uskoisin Suojattomien olevan minulle se vuoden Kirja.

Missä kulki se hiuksenhieno raja epäonnistumisen ja onnistumisen välillä, mikä sysäsi ihmisen rajan yli tai kannatteli sen paremmalla puolella? Minun on opittava rakastamaan rutiinejani, sillä oikeastaan juuri ne mahdollistavat elämän, eivät tukahduta sitä, Anna ajatteli ja päätti pyöräillä poliisitalolle.

Metsästä löydetään verinen puukko. Toisaalla vanhus jää auton alle. Kuulostaako köykäiseltä? Näistä aineksista kirjailijamme on kuitenkin kääräissyt kokoon koskettavan tarinan, joka ulottuu psykologisella tasolla huimasti normidekkarin yläpuolelle. Kirjan henkilöt ovat ääri-inhimillisiä. Ne puhuttelevat. Jäävät mieleen kummittelemaan.

Kolibrista tuttu Anna Fekete on ihanan traumatisoitunut ja helposti samaistuttava henkilö kipeän yksinäisyytensä kanssa. Kodittomuuden. Esko Niemi taas edustaa rasistista ja sovinistista näkökantaa teoksessa, jossa maahanmuuttajat nousevat kärkihahmoiksi. Kuitenkin, Hiekkapelto on onnistunut luomaan Eskostakin tyypin, josta ei voi olla pitämättä. Edes ihan vähäsen:

- Pizzeria Hazileklek, Maalik puhelimessa.
- Mitä vittua, Eskolta pääsi.
- Anteeksi, kuka siellä?
- Tässä on Esko Niemi rikospoliisista päivää.
- Päivää, Maalik sanoi varovaisesti.

Kolibrin luettuani jäin odottamaan kaiholla jatkoa sarjalle, jonka uhkasin nousevan yhdeksi rakkaimmista trillerisarjoista ikinä. Suojattomat täyttivät korkeat odotukseni mennen tullen. En osaa oikein määritellä syytä miksi teos upposi tähän lukijaan kuin häkä päähän, mutta myönnän teoksen lopulla tirauttaneeni parit kyyneleet. Ihan vain siksi, koska jouduin taas Annan hyvästelemään.

Romaanin ovat lukeneet ainakin ystäväni Krista. ja Elegia

***

Itseään toistavat, jokapäiväiset rutiinit, ne alkoivat usein ahdistaa Annaa, saivat päivät tuntumaan yllätyksettömiltä ja tyhjiltä eilisen kopioilta, elämän ennaltamäärätyltä kuviolta, joka puudutti aistit ja tylsistytti ajatukset. Aamutoimet, töihin, kauppaan, kotiin, ruokaa, iltatoimet, nukkumaan. Miksi niin usein tuntui siltä, ettei se riittänyt?