perjantaina, lokakuuta 28, 2016

Inkeri Markkula; Kaksi ihmistä minuutissa


Gummerus 2016, 388s.

Hän ei tiedä mitä tehdä, ei tiedä miten tehdään väistämättömiä asioita, vaikka on seisonut tienristeyksessä ennenkin. Mutta tämä mitä tapahtuu nyt on erilaista. Tämä mitä tapahtuu nyt käy vastavirtana vaistoja päin, kohoavina vesimassoina, puista putoavina lintuina.



Kun osa kanssabloggajistani jo hummailee Helsingin Kirjamessuilla, naputtelen minä vielä ikään kuin näin aattojännitystä purkaakseni yhden postauksen. Huomenna kello soi viideltä ja juna lähtee vähän yli seitsemän ja sitten ollaankin Pasilassa kirjaihmisten ydinpyörteessä.

Mutta ennen räntäistä kotomaata käväisemme Pohjois-Thaimaalaisessa sademetsässä. Siellä missä kukkii magnolia, utuiset sammalet peittävät maan. Siellä missä elää loinen helvetistä, malariaa levittävä hyttynen. Sellainen, joka tappaa Kaksi ihmistä minuutissa.

Inkeri Markkulan esikoisromaanissa on viipyilevä tunnelma. Se ei ole kerralla hotkaistavaa materiaalia, vaan teos vaatii seurakseen rauhallisen olotilan, tarkkaavan mielen, toimiakseen kaikkein parhaiten. Surumielisyys on luettavissa jopa jokaisesta välimerkistä, kaipuu rivien välistä. Kirjan henkilöt eivät tule välittömästi luo, he vaativat tovin, pitkänkin, ennen kuin päästävät nahkoihinsa.


Nahkainen siipi katoaa kissan suuhun, ja hän miettii, miltä se mahtaa maistua. Onko se niin kuin tämä päivä, mahdoton niellä ja kuitenkin pakko, vääntää ja muljahtelee vatsassa huomennakin, tuhantena huomisena tästä eteenpäin.


Astrid, Alinan vasta synnyttänyt rakas kuolee liikenneonnettomuuden uhrina, jättäen tutkijavaimonsa selviämään kahden vain nelikuisen Sella-tyttären kanssa. Sella kuitenkin viedään häneltä, eihän Alina ole tytölle edes sukua, lapsi tarvitsee oikeat vanhemmat selvitäkseen maailmassa... Alinalle jää rippeet, riipivät rippeet rikkoutuneesta rakkaudesta.

Vuosia aiemmin, nuori saksalaislääkäri Lotte matkustaa Pohjois-Thaimaaseen auttamaan pieniä malariapotilaita. Naisten tiet kohtaavat kohtalokkaassa seminaarissa, Lotte tarvitsee Alinan asiantuntemusta selvitäkseen taistelusta tappavaa sairautta vastaan. Hän tarvitsee Alinaa. Mutta mitä tarvitsee Alina?


Kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään päässyt eroon Astridin jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta. Yhä etsin lämpöä maanpohjalta, lohtua maiseman jättäneistä, heistä, jotka eivät ole ihmisten sukua.


Tämä kauniskauntinen romaani on, rujosta aiheestaan huolimatta, myös sisällöltään kuin eksoottinen kukkanen. Rakkaansa menettäneelle ihmiselle kirjasta voi tulla pelastusrengas, joka auttaa näkemään huomiseen.


Ja huomenna me näemme messuilla! Iik!


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A, Katri, Laura, Krista, Jenni .


maanantaina, lokakuuta 24, 2016

Maaria Päivinen; Kellari


Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

torstaina, lokakuuta 20, 2016

Steinar Bragi; Sumu


Hálendid 2011, suom.Tuomas Kauko ja Like 2016, 287s.

"Miksi tämä kuva on revitty" hän huusi ja päästi lopulta kuvasta irti. Hän antoi kyynelten tulla, nojasi seinää vasten ja huusi lisää. Sitten hän valui alas lattialle eikä välittänyt, vaikka hän sai haavoja lasinsirpaleista. Hän kuuli eukon lähestyvän keittiöstä. Hän ajatteli autiomaata, lasta, taloa, joka oli lukittu ja jota puolustettiin kuin linnoitusta, aitaa padon päällä, rotkon roikkuvaa siltaa - ja sitä, että jokin halusi tulla pimeästä sisään, vastarannalta tälle puolen.


Juuri bloggaamani Risteily jätti odotusten puolesta hiukan syrjään samoihin aikoihin, samalta kustantajalta, ilmestyvän Sumun. Ajattelin, että tämä islantilaisen kirjailijan Steinar Bragin läpimurtoromaani voisi olla hyvä, mutta jollain tapaa hömppä. Mistä näitä epämääräisiä aavistuksia oikein kumpuaa? Olin onnekseni väärässä. Sumu hiipi jonnekin aivojen syövereiden salatuimpiin osiin, häiritsi aivan aidosti. Myönnetään, nukuin tämän jälkeen pari yötä valot päällä.


Hrafn, Vigdís, Egill, Anna. Neljä kohtalaisen hyvin menestynyttä nuorta aikuista road trip -matkalla keskellä islannin väritöntä erämaata. Nousee sumu. Nuoret törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon kylkeen. Jeeppi hajoaa, ympärillä ritisee hiekka. Kännykät eivät löydä kenttää, ahdistaa. Mikään muu ei auta, kuin majoittua toistaiseksi talossa asuvan vanhan eukon ja ukon nurkkiin. Mutta millaisia ihmisiä oikein asuu keskellä ei mitään? Tulevatko he toimeen hoitamalla näkymättömiä lehmiä ja lampaita? Miksi ovet lukitaan aina yöksi?


"Kaikki, jotka minä tunnen, ovat ihan sekaisin. Aivan kuin tämä yhteiskunta olisi kone, joka pureskelee ihmiset ja sylkee ne sitten ulos väärinpäin yhteen liimattuna - peräaukko suussa, silmät jalkojenvälissä."


Sekä talosta, että ympärillä vaanivasta erämaasta alkaa paljastua ihmispsyykkelle vieraita asioita. Steinar Bragi viekin lukijansa niin lähelle hulluutta kuin on mahdollista päästä, katoamatta kokonaan sumuun. Psykologinen kauhuteos Marko Hautala -tyyliin yllätti kertakaikkisella viisaudellaan. Sivumäärän niukkuudesta huolimatta Bragi pääsee keskiverto kertomakirjallisuutta huikaisevan paljon syvemmälle. Voilá!

Toivon teokselle huimaa blogisuosiota ja siinä sivussa haluaisin päästä keskustelemaan jonkun kanssa loppuratkaisusta, koska...


Vigdís nauroi ja kysyi, puhuiko Egill itsestään. "Tiedätkö, mikä on sukupuolten välinen ero?" hän jatkoi. "Jos mieheltä putoaa lasi lattialle, hän kiroaa lasin. Jos naiselle käy niin, hän kiroaa itsensä."


Mats Strandberg; Risteily


Färjan 2015, suom. Stella Vuoma ja Like 2016, 517s.
Se on jo alkanut.


Pari tosiseikkaa tähän alkuun. Olen nääntyneen tulehtuneen räkäinen. Minulla on mielessäni kaksi teosta, joista tahdon palavasti, flunssasta huolimatta, kirjoittaa juuri tänään. Meinasin jopa niputtaa romaanit samaan postaukseen, mutta ei, ei kuitenkaan. Vaikka molemmat kirjat pohjautuvat pelottelemiseen, näiden vire on silti aivan eri taajuuksilta.

Niin. Ja minä en ole koskaan matkustanut laivalla.

Ruotsalainen kirjailija Mats Strandberg maalaa sellaisen kuvan Risteilystä, etten aivan heti ole tätä puutetta sivistyksessäni korjaamassa.


Kasarihenkinen, halvasti elähtänyt Baltic Charisma vetää kuluneesta maineestaan huolimatta hummaajia uumeniinsa, ollaanhan lähdössä laivalle, joka on kuin oma rinnakkaismaailmansa. Kaikki on mahdollista, kun alla meri, ympärillä uusia kasvoja, ja halpaa alkoholia. Riehkakas odotus, hajuvesi, humala.

Laivan henkilökunta varustautuu ihan normiin Suomi-risteilyyn, jolla uhkana lähinnä muutama liikaa ottanut matkustaja. Kukaan ei tiedä, huomaa, ymmärrä, että laivaan nousee muutakin. Nainen, ihan tavallinen äiti, pienen poikansa kanssa. Voiko vaarattomampaa yhdistelmää kuvitella? Ja kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa että heidän molempien kasvoissa on jotain pielessä.


niin hullua että se ei voi olla totta, niin hullua että olen varmaankin kuvitellut kaiken koska OLEN hullu, näin näkyjä, olin humalassa ja ahdistunut ja minun psyykkeeni vain murtui kuin kuiva vanha oksa ja nyt olen murhannut viattoman LAPSEN ja olen kiikissä tällä laivalla


Risteily kummitteli mielessäni siitä saakka kun sen Liken katalogista bongasin. Odotetuttu, paksu ja upeasti kiiltelevä romaani pääsikin lukuun heti sen ilmestyttyä. Takakannen hehkutukset kihelmöivät kuin matkustajien nousuhumala ("Aitoa Stephen King henkeä." - Berlingske). Kirjan alkupuoli, sen hurman sekainen uhka, tarjosi aivan loistavaa lukukyytiä. Sitten kun tapahtumat pikku hiljaa kääntyivät kauhuelementteistä suoranaiseen splatter-melskeeseen, huomasin intoni hiukan laantuvan.

Henkilöhahmojen määrä on melko huima, mutta Strandberg seisoo tukevasti jokaisen henkilökohtaisen tarinan takana tässä erilaisten persoonien kansoittamassa pienoismaailmassa. Ollaan merellä. Ollaan omillaan. Ja kyydissä ajelehtii verenhimoinen pahuus.


Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.


Sivumäärää karsimalla Risteilystä olisi saanut vieläkin paremman, vaikka tällaisenaankin tyydyttää jännitysnälkää. Myös Susa viihtyi verenhuuruisella kauhumatkalla.



keskiviikkona, lokakuuta 12, 2016

Olle Lönnaeus; Pelivelka


Jonny Liljas skuld 2014, suom. Salla Korpela 2016, 438s.

"Kuulehan", Gollum sanoi. "Jos minun pitäisi valita rohkean sian tai hyväsydämisen jäniksen välillä, kumman ottaisin?"
Jonny katsoi häntä äreänä.
"Nynnyn, koska tahansa! Tajuatko? Se, ettei ole Clint Eastwood, ei ole mikään syy hirttäytyä. Ei vaikka olisi poliisi."


Hämärä peliluola, pokerikasvoisia miehiä kellertävässä valaistuksessa. Tupakansavu leijailee, ihohuokoset laajenevat. Mahdollisuus. Voittaa elämänsä potti, toki myös hävitä kaikki. Mutta Jonnylla on suuret, avoimet silmät.

Tuo lupaavana alkanut ilta päättyy huumepoliisimme Jonny Liljan henkilökohtaiseen helvettiin. Niin anteliaasti kuiskinut onnetar katoaa olkapäältä ratkaisevalla hetkellä, Jonny jää velkaa vieläpä itsellensä mafiapomolle, Ratko Jokovicille. Kaikkensa menettäneestä ihmisrauniosta tulee tyrannin "omaisuutta". Ihan samalla tavalla, kuin Ratkon tytöistä.

Ruotsalaisen kirjailijan Olle Lönnaeuksen Pelivelka alkaa hetkestä, jona Jonny on jo päättänyt hirttää itsensä. Pelinogelmainen, avioliittonsa ja isyytensä pilannut mies kokee olevansa nyt siinä pisteessä, josta pelastaa vain kuolema. Jos sekään. Mutta joku toinenkin on paikalla. Ranteensa auki viiltänyt nuori nainen. Ihan kuin Jonny olisi tavannut tytön hänen vielä eläessään...


Peilistä heijastui mies, joka oli päättänyt elää, olipa elämä kuinka pirullista tahansa. Oli kuitenkin joku, täytyihän kaikesta huolimatta olla joku, joka tarvitsi häntä.


Itsemurhahaaveet painuvat taka-alalle poliisin nostaessa jälleen Jonnyssa päätään. Hän ei usko tytön riistäneen omaa henkeään, vaan päättää selvittää mitä nuorelle naiselle oikein tapahtui. Mutta kello tikittää, näkymätön köysi kiristyy kaulassa, velanmaksun aika on tullut.

Tässä meillä on jälleen melankolinen, tummalla huumorilla sävytetty tarina ruotsalaisesta poliisista. Jonny Lilja poikkeaa kuitenkin massasta inhimillisten puutteittensa takia. Peliongelma. Suoranainen pelkuruus. Olenko koskaan aiemmin tavannut yhtä syvissä syyllisyyden vesissä vellovaa poliisia? Jonny on varsinainen antisankari, ja juuri tässä kohdin Lönnaeus kirjaimellisesti räjäyttää potin, sillä päähenkilö onnistuu viettelemään lukijan täydellisesti puolelleen.

Jo Menneisyyden hinta lupaili korkeatasoista, lähes runollista jännitystä. Pelivelka onnistuu iskemään vielä syvemmälle suoneen.


Kaupunki lipui ohi auton ikkunoissa. Kadut olivat autioita. Helteen takia tietenkin. Iltapäivän aurinko porotti asvaltille. Kaikki, jotka suinkin pystyivät, pysyttelivät sisällä tai pakenivat rannikoille ja merelle. Vapaat onnelliset ihmiset. Ja sitten oli niitä toisia, jotka elivät varjossa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.




torstaina, lokakuuta 06, 2016

Lars Kepler; Vainooja


Stalker 2014, suom. Kari Koski ja Tammi 2015, 617s.

Sana "stalker" tunnetaan jo 1700-luvun alussa. Alun alkaen se tarkoitti kulkuria tai salametsästäjää.
Nykyään starlkkeri on ihminen jolla on voimakas vainoamisen tarve, sairaalloinen pakkomielle varjostaa toista ihmistä.
Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on joskus elämässään joutunut jonkinlaisen stalkkauksen kohteeksi.


Nykyisenä some-aikana sana stalkkaus on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin, vaikkei ilmiö sinällään uusi olekaan. Sen muodot ovat vaihdelleet historian saatossa. Tämän päivän stalkkeri pääsee helpolla, kiitos internetin ja facebookin, josta useimpien meidän tiedot ovat melko helposti löydettävissä. Hyrr. Inhottava, mutta kiinnostava aihe.

Lars Kepler -salanimeä käyttävä ruotsalainen kirjailijapari julkaisee mielestäni aika eritasoisia kirjoja. Heidän esikoisteoksensa, Hypnotisoija, teki dekkaristin sydämeen suuren vaikutuksen. Tulitodistajan koin jollain tapaa puuduttavaksi. Uusinta, Playgroundia en ole sen saaman floppiryöpytyksen takia edes lukenut. Mutta, Vainoojaan. Joka edustaa taas aivan erinomaista Kepleriä!

Sammuta valot ja sulje verhot, vainooja on ikkunasi takana, - näin teoksen takakansi. Ehken olisi edes uskaltanut romaaniin tarttua, ellemme sattuisi asumaan, kaikeksi onneksi, kerrostalon ylimmäisessä kerroksessa. Varmuuden vuoksi noudatin varoitusta, ja suljin makuuhuoneen verhot.


Hän ei olisi nyt täällä, ellei ensimmäisen uhrin käsi olisi ollut kuin maljaksi taivutettuna tämän lantiolla.
Sillä se sai pimeän hehkun kytemään hänen sisällään.
Naisen sirot sormet olisivat voineet olla Lumin.


Ja melkoista kyytiä onkin luvassa, kun itse sankari, suomalaispoliisi Joona Linna "palaa kuolleista". Hänellä on ollut syynsä kadota, syynsä tulla takaisin. Sillä joku lähettää linkkejä Youtubeen; pieniä pätkiä ihan tavallisten naisten elämistä. Seuraavassa hetkessä he ovat kuolleet, kasvot tuntemattomiksi viilleltyinä.

Vanha tuttu hypnotisoija Erik Maria Bark, tekee myös paluun kirjan sivuille, ja nouseekin tällä kertaa yhdeksi päähenkilöistä. Erikin on saatava kuolleen naisen järkytyksestä seonnut aviomies puhumaan, vaikka se palauttaa virheistä hirveimmän miehen mieleen...

Vainooja edustaa genren tiukkakäänteisimpää äärilaitaa hyvin sympaattisella tavalla. Jokainen sivu saa aikaan pelonväristyksiä lipsumatta kuitenkaan machoilun puolelle. Tarinan koukuttavuudesta ja käsinkosketeltavasta uhasta annan täydet pisteet.


- Pieninkin valinta sulkee tuhat ovea ja avaa tuhat uutta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Kaisa Reetta T, Mai Laakso ja Ilona.


Dekkariviikkoni jatkuu vielä ainakin parin genreen kuuluvan romaanin muodossa...




tiistaina, lokakuuta 04, 2016

Catarine Tollström; Kokeilu


Hoi Förlag, 2015, suom. Pirjo Lintuniemi ja HarperCollinsNordic, 383s.

Olen kuin myrsky. Se, joka ujeltaa ympärillämme. Olen yhtä lannistumaton ja pitelen saarta yhtä jumalisesti ja mahtavasti kädessäni. Sateen tauotessa kuulen, miten lehdet kuiskivat minulle. Ne kehoittavat minua avaamaan teidän silmänne.


Nyt kun blogissani tosiaan on menossa, krhöm, omaehtoinen ja täysin epävirallinen jännäriviikko, on hyvä kaivella kirjahyllystä aiheeseen sopivia, vielä bloggamattomia kirjoja. Yksi näistä on ruotsalaisen Catrine Tollströmin teos, Kokeilu. Jo kansi henkii Lostmaista henkeä. Paahteinen, trooppinen saari. Kirjava joukko hyvin erilaisia persoonia. Arvoitus, joka huokuu aina vain klaustrofobisemmaksi käyvää uhkaa.

Kyseessä on tosi-tv-sarjan ympärillä pyörivä ryhmä ihmisiä, joista osa osallistuu julkisuuden himoissaan itse ohjelmaan, osa taas kuuluu tuotantoryhmään. Projektin vetäjä, Åse Nordenskiöld huomaa pian kaikkien yhteyksien mantereelle katkenneen. He ovat oman onnensa nojassa keskellä veristä, vainoharhaista peliä, jossa ihmishenki ei maksa enää mitään.


Hän kohottaa katseensa ja tarkastelee ympäristöä. Auringonpaahtama kalliorinne joka suunnassa. Ei merkkiäkään ihmisistä. Silti paikalta puuttuu rauha. Pahuuden läsnäolo on jättänyt jälkensä ilmaan. Kuumuudessa on vaikea hengittää, eikä linnunlaulu tunnu enää yhtä hyväntuuliselta kuin aiemmin.


Ja mitä sitten? Tollströmillä on käsissään tämä, varsin vetävän kuuloinen juoni, mahtavat puitteet rakentaa tarinasta huikea psykologinen trilleri. Mutta mitä hän tekee? Kärjistävän stereotypisiä henkilöhahmoja, jotka sopisivat paremmin johonkin hömppäromaaniin, kuin jännäriin. Juonenkäänteet pitävät toki otteessaan, kunhan osaa suhtautua kirjaan hiukan aivot-narikkaan -periaatteella. Murinoistani huolimatta luin liki neljäsataa sivua pientä fonttia muutamassa päivässä.

Koukuttava - kyllä. Onnistunut - ei niinkään.


Minä tiedän, että minä elän. Puhtaan fyysisesti minä elän, mutta tunne siitä, että teen niin. ei ole itsestään selvä. Toisinaan tunnen itseni kuolleeksi kaikkien teidän muiden joukossa, jotka olette elossa ja hengitätte vapaasti.


***

Kokeilun ovat lukeneet ainakin Luetut. net ja Mannilainen.


lauantaina, lokakuuta 01, 2016

Antti Tuomainen; Mies joka kuoli


Like 2016, 300s.

- Olen pahoillani, lääkäri sanoo.


Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit tietää eläväsi päiviä, ehkä viikkoja? Jos loppu ei häämöttäisikään epämääräisenä uhkana jossain tulevaisuudessa, mahdollisesti vuosikymmenten päässä, vaan kantaisit sitä omassa kehossasi. Kuin aina räjähdysvalmiudessa tikittävää aikapommia. Myrkytystä. Ja vaikka aurinko paistaisi leppoisasti, munkkipossun sokeri ritisisi hampaissa, kaikki tuntuisi yhtäkkiä kuin kulissilta. Joku veteleekin naruista, on myrkyttänyt sinut, odottaa varmaa kuolemaasi.

Jaakko Kaunismaan tavanomaista rajummalta vaikuttava flunssa ei ole sitä laisinkaan. Haminalainen sieniyrittäjä saa kuulla olevansa käytännössä jo kuollut; on vain ajan kysymys milloin elimistö pettää lopullisesti. Mutta kuka hänet myrkytti? Juuri aloitteleva, kilpaileva yritys? Joku työtovereista? Oma vaimo?


Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai olisi pitänyt.


Suurimman uhan edessä Jaakko huomaa olevansa kuollakseen elossa. Koskaan aiemmin hän ei ole elänyt näin täydellä liekillä. Hänellä on tehtävä, viimeinen missio - selvittää murhaajan henkilöllisyys ja pelastaa oma yritys. Käynnistyvä tapahtumavyöry sekä naurattaa, että liikuttaa.


Antti Tuomaisen riemulla odotettu uutuus, Mies joka kuoli, vaikutti piristysruiskeen tavoin nuutuneeseen lukuelämääni. On aina ihanaa antaa tarinan voiman imaista valtaansa, päihdyttää tragikoomisella, mutta syvällisellä tavalla. Uudenlaista, silti aina elähdyttävän lämpöistä Tuomaista. Olen myyty.


Kummallista miten kauan olen elänyt kuin en koskaan kuolisi, kuin minulle olisi yhden kesän mentyä luvassa toinen, jostain syystä parempi. Ja kuitenkin: tarjolla on vain silmänräpäys: hetki auringonpaistetta, kirkkaus, jota ei ymmärrä, aika, joka vain katoaa.