Ane Riel; Pihka

Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.

Karin Slaughter; Hyvä tytär

The Good Daughter 2017, suom. Virpi Kuusela ja HarperCrime 2017, 556s.

Hän oksensi. Sappi roiskui maahan ja siitä takaisin, hänen kasvoilleen. Hän olisi halunnut käydä pitkäkseen, sulkea silmänsä, nukahtaa ja herätä viikon kuluttua, kun kaikki olisi ohi.
Sam.
Haudassa.
Luoti päässä.
Gamma.
Keittiössä.
Kirkkaanvalkoista luuta.


Minun on pitänyt jo pitkään blogata eräs kirja, erittäin herkullinen välipala, jonka nappasin tässä muinoin. Mutta aina vain tulen lukeneeksi jotain parempaa. Jotain, joka jää polttelemaan sisimpääni siinä määrin, ettei muuta keinoa ole, kuin purkaa ajatuskaaos tänne. En voi Charlotten, Charlien, tavoin lukita asioita, hänen tapauksessaan vaaralllisia sellaisia, laatikkoon ja unohtaa hyllylle. Totuus on joskus järkyttävämpi kuin räikeinkään valhe.


Toivo on höyhenpukuinen.



Oikeastaan kirjailija Karin Slaugterin, jolle olen jo kyllästymiseen saakka vannonut ikuista rakkautta, uusin romaani kertoo tuosta laatikosta. Se on tarina erään perheen raadollisesta hajoamisesta ja sirpaleiden, joita elämäksikin kutsutaan, kokoamisesta jonkinlaiseen kuosiin. Sillä yritettävä on, pärjätä. Olla hyvä tytär.

Kaikki alkaa katastrofista, joka johtaa vielä suurempaan. Quinnien punatiilitalo on poltettu maan tasalle, kiitos isukki Rustyn, joka puolustaa työkseen kaikkein vähäosaisimpia. Perhe on muuttanut, sisarusten Samanthan ja Charlotten kauhuksi maalle, rähjäiseen omakotitaloon. Jäljellä on kuitenkin juoksuharrastus, perhe, hetken. Siihen saakka, kunnes oveen koputtaa naamioitunut mieskaksikko.

Gamma, tuo kaunis ja kohtuuttoman älykäs nainen ammutaan keittiössä. Murrosikäiset tytöt pakotetaan aseella uhaten ulos pimeyteen. Kuuluu laukas, hiekan rahina avoimella haudalla. Juokse, juokse, juokse...


Sen pitkän, kyyneleisen yön jälkeen hän oli pakottanut itsensä lakkaamaan nukkumasta myöhään ja harjaamaan hampaansa ainakin kaksi kertaa päivässä ja käymään suihkussa säännöllisesti ja tekemään kaikkea sellaista, mikä todisti maailmalle hänen olevan toimiva ihminen. Hän oli tiennyt kokemuksesta, että heti jos unohtaisi olla varuillaan, maailma romahtaisi kaukaiseen, mutta tuttuun kuiluun.


Kun tapahtumista on tullut kuluneeksi jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta, niin ikään asianajajana työskentelevä Charlie joutuu kuin sattuman oikusta keskelle kouluampumistapausta. Hetkessä mennyt ja nykyisyys lyövät kättä niin että veri ja luunsirpaleet, jälleen, lentävät.


Hyvä tytär on tietysti slaughterimainen jännitysromaani, mutta samalla äärettömän puhutteleva perhedraama. Takakansi vannottaa vahvoja tunteita. Mitään muuta en kirjailijalta odottaisikaan, ja silti, silti, hän onnistuu aina yllättämään. Minun oli varastettava päivä täysin omaa aikaa, jotta sain paneuduttua tekstiin kunnolla. "Kumpi on tärkeämpää, olla aina oikeassa vai olla onnellinen?" 

Hyvä tytär kuuluu ehdottomasti kirjailijan kärkikaartiin!

 


"... Kuvittele minut etsimässä iloa hammasta purren - ja täysissä aseissa, sillä se on erittäin vaarallinen tehtävä."

Flannery O'Connor

Affinity Konar; Elävien kirja

Mischling 2016, suom. Hanna Tarkka ja WSOY, 457s. (ennakkokappale)

Iltarusko - se oli unohtanut, että Auschwitzissa ei saisi olla kaunista. Sen samettista himmerrystä lähettipojan selässä ei mikään voinut estää.



Haluaisin kertoa teille Elävien kirjasta. Mutta sormeni eivät jaksa hyppiä näppäimistöllä, mieleni tapailee turhaan lauseita. Eihän tämmöiselle ole sanoja! Ne menettävät merkityksensä hirvittävän, epäinhimillisen kärsimyksen edessä; lasten systemaattisen kiduttamisen. Tieteen nimissä, tietenkin.

Mutta amerikkalainen kirjailija Affinity Konar on tarttunut rohkeasti härkää sarvista, kirjoittanut mahdottoman romaanin laaja taustatyö tukenaan. Ja tämä työ on koskenut Auschwitzin ehkä pahamaineisinta henkilöä, kuoleman enkelinä tunnettua Josef Mengeleä. Siinä missä toiset samoissa hommissa painavat natsit turruttivat mielensä alkoholilla tai millä ikinä, teki Mengele työtään selvin päin, iloisin mielin. Mikäpä siinä, juutalaisia lajitellessa eläviin ja kuoleviin.

Lääkärin irvikuva oli erityisen kiinnostunut identtisistä kaksosista. Sellaisista kuin teoksemme kaksoissiskot Pearl ja Stasha. Sellaisista, kuin heidän kanssakärsijänsä Tarhassa. Olot olivat aavistuksen verran paremmat kuin muualla leirissä, mutta eloonjäämisestä sai maksaa karmaisevan hinnan; Mengelen kokeisiin osallistumisen.



Halusin esittää perusteeksi, että joskus meidänlaisten elävien olentojen, ihmisten jotka oletettavasti vielä olivat elossa, oli pakko suhtautua itseensä esineinä selvitäkseen; meidän oli pakko piilottaa sisimpämme ja hakea asiaan korjausta vasta kun sellaisen etsintä oli turvallista.



Sitten Pearl, sisko, jonka selkärankaa vasten Stasha on tottunut painautumaan, katoaa. Onhan kaksosten välinen, yli-inhimillinen side murskattava. Mutta vieläkö Pearl elää? Stashalla on nyt päämäärä; selvittää sekä sisarensa kohtalo, että murhata Mengele.


Elävien kirjasta päällimmäiseksi tunteeksi ei jää järkytys, paremminkin kummastus. Kuinka kukaan saattoi selvitä hengissä tuollaisissa olosuhteissa? Kuinka kukaan edes halusi. Teoksen tytöt ovat leirille saapuessaan vasta 12-vuotiaita. Millainen elämänhalu ahtautuu niin pieneksi kutistuneisiin vartaloihin, että ne voi taittaa kasaan vaikka matkalaukkuun?


Toivo. Se on lopultakin Konarin vahvin sanoma. Toivoa silloin kuin toivoa ei kertakaikkiaan, missään määrin ole. Kohottautua kaiken kivun ylitse kohti parempaa tulevaisuutta. Joka tapahtuu jo kirjassa. Loppupuoli kertoo ajasta, jolloin venäläiset vapauttavat leirin, ja alkaa haparoiva hapuilu takaisin elämään. Mutta millaiseen? Mitä sodasta, kaikesta hulluudesta on jäänytjäljelle? Miten palata takaisin ihmiseksi, kun on tullut kohdelluksi arvottomana esineenä?



Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin.



Elävien kirjaa leimaa tietty sadunomaisuus, päähenkilöiden todellisuudesta pakeneva tarinointi, jossa lukija ei täysin voi olla varma siitä, mitä todella tapahtuu. Hyvä näin.


"Kukaan ei katso taakseen." Hän naurahti katkerasti.
"Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut."



Ei, kyllä me katsomme. Ei, me emme kiellä. Koska näin ei saa tapahtua enää koskaan.



***

Romaanista on blogannut ainakin Kirjabrunssi.

Paula Hawkins; Tummiin vesiin

Into the Water 2017, suom. Antti Autio

Omistettu kaikille hankalille ihmisille


Voi kyllä Paula, kyllä!

Tänä keväänä ovat vaikeat naiset olleet Katja Kallion Yön kantajan myötä pinnalla, ja nyt Nainen junassa -romaanilla trillerikentälle rymistellyt Paula Hawkins kertoo heistä pinnan alla. Sillä sinnehän ongelmat työnnetään, näin toimittiin jo keskiajalla noitavainoissa, mutta että vielä tänä päivänä?


Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyitä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaat naisvihamieliset hukuttamiset.


Kysymys, jota Tummiin vesiin pyörittelee kiihtyvän virran lailla onkin, menivätkö nuo lukuisat naiset vapaaehtoisesti jokeen Hukkuneiden mutkassa, vai onko kyseessä ikivanha riitti. Tuo kaunis, vehreä mutka kun kantaa karmaisevaa menneisyyttä. Ja taas tänäkin vuonna jokeen on hukkunut jo kaksi itsemurhan tehnyttä naista. Toinen heistä on Nel Abott.

Romaani starttaa melko tavanomaisin menoin; Nelin nuorempi sisar Jules saapuu lapsuutensa vihattuihin maisemiin. Pieneen kaupunkiin, jonka keskiössä kuohuu joki. Nuorison ainoa viihde oli aikoinaan bilettää sen rannoilla. Uida. Kuten myös sinä kohtalokkaana päivänä, joka särki nuoren Julesin elämän, määräten samalla sisarusten kohtalosta.

Nel oli hankala nainen. Liian menestynyt, liian kiinnostunut hukkuneiden naisten kohtaloista. Hän kyseli liikaa. Hän näki liikaa. Julesin tehtäväksi jää ottaa huostaansa Nelin tytär Lena, niin ikään hankala tapaus hänkin, kuten murrosikäiset tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Mutta kuinka peloissaan Jules tuon pahamaisen rannan lähituntumassa onkaan. Ei, hän on kauhuissaan.



Vanha, unohduksiin painunut pelko nosti päätään, ja tunsin pulssini kiihtyvän. Menin pitkäkseni sängylle ja yritin olla kuuntelematta virran kohinaa. Ikkunat olivat kiinni, mutta ääni kantautui siitä huolimatta yläkertaan saakka. Sitä ei päässyt pakoon. Tunsin, miten vesi puski talon seiniä päin, norui sisään tiilten raoista ja alkoi nousta. Maistoin kielelläni sen likaisen ja mutaisen maun, ja ihoni tuntui nihkeältä.



Nainen junassa oli hieno psykologinen trilleri, mutta ilokseni voin kertoa teille kirjailija Hawkinsin kehittyneen entisestään. Tummiin vesiin on jo sävyltään esikoista synkempi, sen hurjana tempovia aaltoja on mahdotonta vastustaa. Tiettyä genreuskollisuutta on toki havaittavissa, ja silti uskallan vättää Hawkinsin omaavan aivan uniikin, rauhallisen pahaenteisen tyylin.



Et milloinkaan muuttunut, menit vain ja kuolit, ja nyt minusta tuntuu kuin sydämeni olisi revitty irti rinnasta.
Halusin niin kovasti vielä nähdä sinut.

Aino Kivi; Maailman kaunein tyttö

Into 2016, 329s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO...


Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.


Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa...

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on

Hanna-Riikka Kuisma; Viides vuodenaika

Like 2016, 446s.

- ...Välillä kadehdin sitä yhtä, Nataschaa ja muita selvinneitä. Heillä on todisteet, heitä uskotaan. He pääsivät pakoon, koska olivat konkreettisesti lukkojen takana. Entäs me, joiden kahleet, kalterit ja lukot olivat näkymättömiä muille, mutta meille yhtä totta kuin panssariovi. Eikä ulospääsyä ole.


Luna, meidän kuuvauva. Nimensä vaihtanut nainen, edesmenneen miehensä paita pään ympärillä kuin suojaavana pussina. Ulkona, pihalla, ikkunoissa raakkuu niitä. Linnut, Lunan syvästi vaurioituneen, pirstoutuneen mielen muodostama fobia. Nyt Lunan aviomies on kuollut (Mieheni oli väärässä. Tiedän ettei minua voi suojella linnuilta. Niitä on huoneessa. Ne ovat minussa.)  ja elämä tehnyt kivuilaan kierroksen aikuisuudesta takaisin holhottavaksi. Hän asuu sisarensa perheen yläkerrassa, muistaa vain pätkittäin ja vähän. Aikatasot, jo tapahtunut ja tuleva muodostavat piinatun mielen labynrintin.


Olen täysin epäonnistunut sekä ihmisenä että naisena. Ammatillisesti en voi olla, koska en ole mitään. En ole koskaan ollut edes olemassa kuin suhteessa muihin: tytär, sisko, tyttöystävä, äpärä, huora, potilas, se puolitumma, ongelma, tapaus. Raiskattu, hakattu, halkinussittu. Haluttu, halattu, hyvänä pidetty. Jätetty, unohdettu, vaihdettu.


Peileissä häilyy kirjoitusta, vartalolla muistijälkiä hänestä. Mikä on totta, kuka edes todellinen? Mitä naapuritalon kellarissa tapahtuu öisin? Millaisia salaisuuksia kantaa sisaren puoliso Inka? Ja kun perheen pieni tytär ilmoitetaan eräänlaiseen kauneuskisaan, löytää Luna oman missionsa. Pahan kierre on katkaistava.


Hanna-Riikka Kuisman uutuusteos, Viides vuodenaika kuuluu syksyn kuumimpien listaan. Olen odottanut romaania Valkoisesta valosta saakka, ja nyt se on tässä. Nyt se on luettu. Apua. Arvostan Kuisman kieltä ja kykyä kertoa erilaisten mielenterveysongelmien piinaamista henkilöistä. Romaanin dissosisaatiohäiriöistä ja monin tavoin hyväksikäytetystä Lunasta tulee lukijalle kuin sielunsisar, kuin peli. Hänen selviytysmiskamppailunsa omia demonejaan vastaan on kammottavampaa kauhukirjallisuutta kuin yksikään aiemmin tänä vuonna lukemistani teoksista. Ja kuitenkin, Viides vuodenaika, niin polttavalla tunteenpalolla kirjoitettu, on mitä kaunein kirja! Toivon koko sydämestäni tälle suurta suosiota!


- Muista aina, että sinä et ole paha. Sinulle on tehty pahoja asioita, mutta sinussa on aina kohta, johon mikään paha ei ole päässyt eikä pääse. Turvapaikka, mielesi on aina pitänyt siitä huolen.

Håkan Nesser; Yksinäiset

De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.

Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.

S. K. Tremayne; Jääkaksoset

The Ice Twins 2015, 349s. (ennakkokappale)

"Ei minua häiritse niinkään ajatus omasta kuolemastani, vaan minulle läheisten ihmisten kuolemasta. Koska rakastan heitä. Ja osa minusta kuolee heidän mukanaan. Siksi kaikenlainen rakkaus on tavallaan vain yksi itsemurhan muoto."


Eräänä hyytävän kylmänä talviyönä syntyi identtiset kaksostytöt, Jääkaksoset, kuten Sarahin isä heidät nimesi. Sillä tytöillä oli jäänsiniset silmät, lumivalkeat hiukset. Nyt jäljellä on vain toinen tytöistä, Kirstie. Niin samannäköinen sisarensa Lydian kanssa, että alkuun vanhempien oli merkittävä tytöt tunnistamisen vuoksi kynsilakalla. Mutta Kirstie, Kirstiliini pudottaa jo valmiiksi piinatun, tuskaisen äitinsä kannettavaksi pommin. Hän ei olekaan Kirstie, hän on Lydia!


Me tiedämme, että tämä on painajaismaista, mutta meidän on pakko yrittää. Tai teeskennellä.


Jäätävästä tragediasta edes hiukan toipuakseen typistynyt perhe päättää vaihtaa Lontoon kadut täysin toisenlaiseen maisemaan; he muuttavat Skotlannissa sijaitsevalle pienelle majakkasaarelle. Sinne, missä meri velloo ylvään harmaana, perintötalo narisee liitoksistaan ja kuhiree rottia, sinne missä gaelin kieliset saarten nimet saavat aavemaisia merkityksiä. Sinne missä itse kuolemanraja hiljalleen vuotaa. Sgurr an Fhuarain, Sgurr Mor, Fraoch Bheinn.


Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatinsirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa.


Sarahilla ei ole kuin paljaat kalliot, muinaisena kohoava majakka ja aina vain oudommin käyttäytyvä pieni tytär. Aviomies, joka niin ikään vaikenee tuosta kauhujen päivästä. Mitä kaksosen kuolinpäivänä lopulta tapahtui? Miten pitkälle totuutta voi venyttää ennen kuin se katkeaa, kaikki romahtaa?


Aivan epäilyksettä voin tokaista näin puolivälissä vuotta salaperäisen S. K. Tremaynen Jääkaksosten olevan tämän vuoden paras psykologinen trilleri. Epäiltyksettä. Tarinan aavemainen, suljettu miljöö yhdistettynä loistavan mielikuvitukselliseen juoneen, sai hengitykseni huuruamaan. Varoituksena kuitenkin todettava kirjan aiheuttavan lukujumia, sen voin myöntää, koska Jääkaksosten jälkeen on vaikea löytää mitään vastaavaa, mitään yhtä koukuttavan kiehtovaa...

S. J. Watson; Kaksoiselämää

Second life 2015, suom. Laura Beck ja Bazar 2015, 446s. 

Ei auta, en pysty keskittymään. Suljen television. En voi olla ajattelematta Katea. Hän oli sievä mutta ei kaunis, eikä häntä raiskattu. Kate tapettiin koska hän sattui kävelemään väärällä kujalla väärässä osassa kaupunkia väärään aikaan, tai niin ainakin Hugh ja muutkin sanoivat minulle. Siinä kaikki.
Paitsi ettei ole. Ei voi olla.


Julia on keski-ikäinen kohtuu menestynyt valokuvaaja, aviovaimo lammasmaisen kiltille Hughille ja hyvä äiti (vaikka kokeekin jatkuvaa huonoutta) teini-ikäiselle pojalleen Connorille. Paitsi että Connor ei ole hänen oma lapsensa. Connorin synnytti Julian pikkusisko Kate ollessaan itsekin vielä murrosikäinen, kykenemätön huolehtimaan itsestään. Saatikka sitten pojasta. Ja niin Juliasta ja Hughista tuli Connorin viralliset vanhemmat. Näissä kuvioissa, kaavoissa pieni perhe on saanut elellä keskiluokkaista onnea, kunnes kuva särkyy siruiksi. Kate murhataan.

Kuka ja miksi? Raitista alkoholistia Juliaa suru yhdistettynä epätiedon coctailiin ei jätä rauhaan. Veri vetäisi viinaan, mutta hän ei aio antaa periksi. Ei aivan. Hän aikoo selvittää sisarensa taustat, koko tarinan, saadakseen lopulta murhaajan nalkkiin.

Apunaan Julialla on Katen kämppis Anna, joka lienee tunteneen nuoren naisen viime vuosilta paremmin kuin kukaan muu. Anna paljastaa Katen harrastaneen nettideittailua, jopa seksichattailua (hyi hyi!). Kenties murhaaja on piiloutunut saittiin nimimerkin taakse. On vain yksi tapa selvittää, viekö tämä johtolanka mihinkään. Julia luo oman profiilinsa Katen käyttämälle deittisivustolle, ja painaa Enteriä...

Nythän on niin, että ihastuin, ei, rakastuin S. J. Watsonin esikoisromaaniin Kun Suljen silmäni. Teos oli minusta jännittävyydessään niin yllättävä, että se kohosi ilmestymisvuotensa parhaimmaksi trilleriksi. Tietysti Kaksoiselämään kohdistui hirvittäviä paineita. Kirjan on oltava hyvä. Ehkä vielä esikoista parempi? Ja se olisi voinutkin olla sitä, ehkä, ilman esikoisen painolastia.

Valitettavasti jouduin kuitenkin pettymään, melko karvaastikin. Kirja ei ole suinkaan huono, mutta Kun suljen silmäni -romaaniin verrattuna se on huolestuttavan keskinkertainen. Juoni alkaa olla loppuunkaluttua matskua, mutta se silti vetää ja toimii. Ongelmaksi koin koko henkilökaartin, joista inhosin suurinpiirtein jokaista. Päähenkilöä eritoten. Kielellisestikin romaani jäi korkeintaan tasolle tyydyttävä. Voi Watson, mitä oikein tapahtui?

No, itse en pitänyt mutta mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa muodotaa oma mielipiteensä romaanista.


Tajuan yhtäkkisen kirkkaasti että meillä on kasvoillamme naamio, kaikilla meillä, koko ajan. Me paljastamme erilaiset kasvot, erilaisen version itsestämme, maailmalle, toisillemme. Me paljastamme erilaiset kasvot sen mukaan kenen seurassa olemme ja mitä he meiltä odottavat. Jopa yksin ollessamme meillä on naamio, se versio itsestämme joka mieluiten olemme.


***

Romaanista on blogannut ainakin Elegia.

Kolme kovaa kesädekkaria

Rakkaat lukijani, kesällä on tullut luettua, paljon, sen sijaan bloggauksen kanssa on ollut niin ja ennen kaikkea näin. Ajattelin tavoistani poiketen niputtaa kolme kesädekkarian yhteen postaukseen. Kaikki kolme kuuluvat seuraamiini sarjoihin, ja edustavat pohjoismaista laatutavaraa.

Den stumma flickan 2014, suom. Jaana Nikula ja Bazar 2015. 472s.

Hjorth & Rosenfeldt; Mykkä tyttö

Hän oli hiljaa. Jotenkin se tuntui vieläkin tärkeämmältä nyt. Ehkä paikka sietäisi vielä ulkoapäin tulevat sanat, mutta ei enää sisältä tulevia. Silloin se hajoaisi. Silloin hän ei selviäisi. Hän ei enää koskaan puhuisi mitään. Ei ikinä. Ei kenellekään. Sen hän vannoi itselleen.
Mielessään.

On taas aika heipata vanhaa tuttua, raivostuttavan charmanttia rikospsykologia, Sebastian Bergmania. Kuten sarjaan tottuneet osasivat odottaa, tarina alkaa hyvinkin julmasti; on aamiaispöytä, jossa vapaapäivää viettävä poika aloittelee aamiaistaan. Lempimurot ovat loppu, velimokoma hotkinut viimeiset. Sitten soi ovikello. Perheenäiti ovelle... Ja tulee teloitetuksi. Hetken kuluttua koko perhe on kuollut.

Tästä alkaa Sebastianin ja tutun poliisikaartin, joka sisältää varsin erilaisia, eläväisiä henkilöhahmoja, painajaismainen tutkinta. Sehän mutkistuu entisestään, kun käy ilmi serkkutytön olleen vierailulla talossa murhien sattuessa. Minne katosi pieni, kuolemaan asti pelästynyt silminnäkijä? Tämän haluaisi tietää niin henkirikosyksikkö, kuin murhaajakin. Kissahiiri-leikki voi alkaa, ja tietysti äärimmäisin panoksin; onhan vaakalaudalla tytön henki.

Mykkä tyttö on hienosti laadittu teos niin juoneltaan, kuin henkilökemioiden sähköisyyden osalta. Kirjaa luki mielellään. Missään vaiheessa en pitkästynyt, mutta silti olo jäi aavistuksen... laimeaksi?

Davidsstjärnor 2013, suom. Outi Menna ja WSOY 2015, 496s.

Kristina Ohlsson; Daavidintähdet

Avital oli kertonut hänelle siitä. Pojasta, joka vihasi lapsia ja vaani heitä kotikaupunkia ympäröivässä karussa maastossa, pojasta, jota kutsuttiin Paperipojaksi.

- Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. - Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Raflaava on mahtavan Kristina Ohlssoninkin uusimman aihe; jälleen uhreina viattomia lapsia. Ensin ammutaan tarhatäti juutalaisen päiväkodin pihalla. Sitten katoaa kaksi juutalaispoikaa. Tuttu tutkija Fredrika Bergman (ei tietääkseni kuitenkaan sukua Sebastian Bergmanille!), pienten lasten äiti itsekin, kutsutaan mukaan tutkintaan, jota johtaa Alex Recht. Kun pojat löydetään surmattuina, paperikassit päässään, aletaan miettiä mystistä legendaa nimeltä Paperipoika. Tarun mukaan hän tappaa lapsia. Mutta satuolento ei tietenkään voi olla raakojen murhien takana, vai voiko? Onko kyse rasismista, juutalaisvastaisuudesta, vai jostain paljon suuremmasta?

Daavidintähdet tarjoaa tuiman paketin jännistä, jossa mukana sekä tavallisten ihmisten kohtaloita, kuin poliittisia väreitä. Kovin maanläheisiä nämä nykyiset Ohlssonit eivät ole, päinvastoin, kirjoista käy selkeästi ilmi kirjailijan ura mm. ulkoasiainministeriössä. Kunnianhimoa löytyy, ja nainen pääsee taatusti vielä pitkälle. Tällekään romaanille en varauksetta lämmennyt, vaikka kirja tiiviisti otteessaan pitkin.

Nattergalens död 2011, suom. Aino Ahonen ja Siltala, 377s.

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis; Satakielen kuolema


En ole varma, jaksanko tätä, hän ajatteli tietämättään aivan tarkkaan, mitä "tämä" oli. Hänellä oli vain tunne siitä, että sota oli taas syttynyt ja että hän oli liian vanha ja väsynyt ja sopimaton sotimaan. Joku saisi nyt ihan oikeasti tulla pelastamaan heidät.

Ja sitten, sokerina pohjalla Lenen ja Agneten uusin Nina Borg. Todettakoon heti alkuunsa, että vaikka aikoinani hehkutin into pinkeänä Poika matkalaukussa -teosta, lehottelee Satakielen kuolema vielä esikoisromaaninkin ohi. Tässä kirjassa on sitä imua, joka saa dekkarilukijan unohtamaan maiset murheensa ja syöksähtämään sopivan painostavaan kyytiin. Nina tarjoaa aina mieleistä seuraa, kiitos maanisuutensa ja uskottavan persoonansa.

Ja jälleen kerran on lapsi vaarassa. Muistatte aiemmissa osissa vilahdelleen Natasa Dorosenkon? Natasan, joka avioitui lupaavan oloisen miehen kanssa välttyäkseen palautuksen kotimaahansa Unkariin. Huonosti kävi. Miehestä paljastui väkivaltainen sika, joka hakkasi säännöllisesti nuorta vaimoaan. Sen vielä olisi kestänyt, mutta sitten mies iski silmänsä Natasan tyttäreen... Sillä seurauksella, että Natasa yritti miehen tappaa.

Kirjan alussa nainen pakenee vankilasta, ja turvaverkko tyttären ympärillä kiristyy. Onko myös Rina vaarassa? Mitä tapahtui Natasan aiemmalle aviomiehelle, joka kuoli samalla tavalla kuin tanskalainen, kidutuksen uhrina, sormet murskana? Nuori, pelästynyt äitikö olisi kaiken takana?

Välillä piipahdamme Unkarissa 1930-luvulla, tutustumme Stalinin aikaa eläviin sisaruksiin, joita kalvaa kylmyys, nälkä... Viha.

Näitä kolmea sittenkin hyvin erilaista jännitysromaania verraten Satakielen kuolema saa täydet pisteet. Se on kirjoista pelottavin, ahdistavin ja samalla kiehtovin. Parasta kuitenkin, ettei teoksessa ole mitään kliinistä. Kolmen naisen tarina on täyttä tunnetta, tunnemyrskyä alusta loppuun saakka!

Marko Hautala; Torajyvät

Tammi 2011, 262s.

Kun punaista valoa ei ilmestynyt, Jenni nousi ja hiipi vessaan. Hän laittoi valot ja katsoi itseään peilistä. Hän kohotti kulmiaan ja ja mutristi suutaan, hymyili sitten. Tuo se ihminen oli, jonka muut näkivät. Vielä kaunis, kyllä hän sen tiesi. Mutta itseensä, siihen joka kulki päivien läpi ja kärsi, hän ei osannut tuota peilin kaunista naista liittää. Siihen joka oli vieläkin ymmällään asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia sitten.

Peilit. Meri. Kalat. Jyvät. Kierot ihmissuhteet. Kaiken yllä painavana lepäävä uhka.

Näistä on Torajyvät tehty. Siinä missä juuri eilen hehkutin Kingin Tohtori Unen miltei kepeää otetta kauhuun, tässä mennään niin että ryskää. Ei toiminnallisesti vaan pikemminkin päänsisäisesti. Kirja on minusta psykologista kauhua parhaimmillaan ja samalla pahimmillaan. Teos sai minut oikeasti pelkäämään, ahdistumaan enemmän kuin mikään viime aikoina lukemani kirja. Voisiko jopa sanoa, että Torajyvät on ahdistavin kirja ikinä?

Marko Hautala on minulle tuttu nimi mm. loistavasta Unikoirasta. Siitä välittyi sama, piinaava tunnelma, joskin Torajyvät menee, mielestäni, astetta pidemmälle. Pelottelu ei ole mässäilyä, se vain yksinkertaisesti kuuluu tähän tarinaan. Tarinaan, jossa seurataan 1600-luvun tapahtumia ja myös nykyaikaa. Tietysti nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Keskiajalla eräs Jakob Mört haaksirikkoutui Spegelpön saarelle miehistön kanssa, miehistön, joka oli kuljettamassa noidaksi leimattua miestä oikeuteen. Nykyajassa saarelle palaavat syyllisyyden painama Jenni poikansa Miron ja välinpitämättömän miehensä Aaronin kanssa. He kun ovat saaneet Aaronin pojalta, Markukselta viestin: Jos jotakin on vielä sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon.

Jennillä ja Markuksella on ollut aikoinaan suhde, ja nyt Markus hoippuu hulluuden rajamailla. Miksi? Miten saaren vanhat tapahtumat heijastuvat nykyisyyteen? Ovatko lopulta niin Jenni kuin Mirokin vaarassa?

Nyt en osaa oikein muuta sanoa muuta kuin että pelottava mies tämä Hautala! Odotan kauhunsekaisella innostuksella syksyllä ilmestyvää Kuokkamummoa  

Jo kansi lupaa hyvää... Vaiko sittenkin pahaa? Nähtäväksi jää. Hautala on kuitenkin suomalaisen kauhukirjallisuuden ykkösnimiä. Pidin!


Ei veden alla herää aikuisia, veden alla vain huojutaan loputtomassa yksinäisyydessä.

***

Muita arvioita löytynee täältä

Elif Shafak; Kunnia

Honour 2012, suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013, 523s.

Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa.
Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan.
Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista.
Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin.
Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut,
ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat,
ja niille, jotka näkevät.

Näin kirjailija ensimmäisellä sivulla.

Elif Shafak. Kaunotar, joka punoo tekstiä kuin hienointa seittiä. Mukaan mahtuu voimakkaita makuja, mausteisia tuoksuja, heliseviä rannerenkaita. Salaisuuksia, vaikenemista, pelon henkäyksiä. Tässä kirjassa on kyse Kunniasta. Kunniasta, joka menee kaiken edelle, jopa itse elämän.

Kunnia on kertomus eräästä suvusta. Siinä kuljetaan edestakaisin eri aikausilla, eri maanosissa aina Turkista Lontooseen, 1940-luvulta nykyaikaan. Kertojia ja näkökulmia vaihdellaan, mennään eteenpäin ja palataan taas alkuun, kunnes lukijale hahmottuu tarina kaikessa surullisuudessaan. Jo alussa käy ilmi, että hemmoteltu turkkilaispoika Iskender murhaa oman äitinsä. Kunnian tähden. Syy ei ole kuitenkaan vain pojassa itsessään, syy on kaivertanut juurensa syvälle menneisyyteen. Se imee ravintonsa vanhoista perinteistä, se elää vihalla. Ja Pemben, Iskenderin äidin on maksettava verellään virheistä, niin omista kuin jo kuolleiden sukulaisten.

Käy niin, että Pemben miehen Ademin oli alunperin naitava Pemben kaksoissisar Jamila, mutta kohtalo sanelikin toisin. Traagisin seurauksin. Oikeastaan kertomus ulottuu vielä aiempaan aikaan, mutta me keskitymme nyt tässä Pemben perheeseen. Ademilla on taakkanaan väkivaltainen lapsuus, ja kuten väkivallalla valitettavasti on tapana, se jatkaa itsensä monistamista sukupolvesta toiseen. Adem on koukussa uhkapeleihin ja jättää perheensä stripparin tähden. Minkä rangaistuksen hän teostaan saa? Eikö juuri Adem vie perheeltä sen kunnian? Mutta ei, kunnian ylläpitäminen on naisen tehtävä. Pembe, Iskenderin, Esman ja Yunuksen äiti, tapaa kuin kohtalon johdatuksesta erään englantilaisen herrasmiehen. Rakkaus, jollaista Pembe ei ole ennen kokenut, nostaa varovaisesti päätään. Mutta rakkauden yllä roikkuu alusta alkaen kiinnijäämisen kauhu.

Esmalla, Yunuksella ja Iskenderillä -tietysti-, on tarinassa oma roolinsa. Esma haaveilee olevansa mies, ihmekös tuo, kun on tottunut katselemaan sukunsa nöyryytettyjä naisia. Yunus taas tuo tarinaan mukaan 1970-luvun talonvaltaaja punkkarit. Pieni poika etsii hyväksyntää pössyttelevistä nuorista, koska isä on lähtenyt, Esmalla ja Iskenderillä on oma elämänsä ja äiti vaikuttaa kummallisen etäiseltä...


Kunniassa miehet lyövät ja pettävät, ja toiminta on heille ihan sallittua. Mutta annas olla, kun Pemben suhde tulee julki. Aviomiestä ei näy mailla halmeilla, mutta on poika, Iskender, jolle jää vastuu suvun kunnian puolustamisesta.

Älkää käsittäkö väärin! Teos kuulostaa melko hurjalta, mutta kerronta on kepeä kuin kevätpäivä. Shafak antaa huumorin kukkia ja muutenkin romaani on kuin ruusu. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, mutta piikkeihin voi satuttaa sormensa. Kunniassa on ajankohtainen, huipputärkeä aihe. Se muistuttaa jossain määrin niin Kolibria kuin Itämaatakin mutta toki Shafakilla on aivan omanlaisensa ääni. Ääni, johon ihastuin jo Kirotun Istanbulin perusteella. Jääköön se soimaan pitkäksi aikaa vielä tarinan jälkeenkin. Kuulettehan tekin sen? Se kuiskii tarttumaan tähän teokseen.


Kaikki nukkuvat. Meitä ei nähdä. Kaikki nukkuvat. Joten mekin voimme nukkua. Minä ostan sinulle kivoja juttuja. Kenkiä, laukkuja, vaatteita, kultaiset korvarenkaat... Sinä olet hyvä nainen, pyhimys. Ole kiltti ja sääli minua. Vaimoni ei saa koskaan tietää.

Kunnian on lukenut ainakin Leena Lumi

Susan Fletcher; Meriharakat

Oystercatchers 2007, Like 2008, 384s.

Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen. 

Meriharakat on teos, jota en välttämättä olisi löytänyt ilman Blogistaniaa. Vai sanoisinko paremminkin, että ilman kanssabloggaajia aiemmin lukemani Noidan rippi, hengästyttävän kaunis romaani, olisi päässyt lipumaan ohitse. Onneksi näin ei käynyt, vaan Noidan ripin myötä olin vakuuttunut siitä, että Susan Fletcherillä on kultahippuja sormenpäissään. Hänellä on kieli, kaikkine siroine yksityiskohtineen, hänellä on taito, joka tekee lukemisesta taidetta. Niinpä viimein päädyin myös Merihakoihin. Onneksi. Ellen olisi koskaan kirjailijaa löytänyt, olisin nyt niin paljon köyhempi. Lukijana. Ihmisenä.

En olisi tutustunut Moiraan. Elänyt Moirana. Sillä Meriharat kietoi minut suloiseen untuvaansa, ripotteli päälleni vaaleanpunaista glitterisadetta. Satutti kallion riekaleihin, löi vasten kasvoja hiekkaa ja suolaa, hyväili, mutta  omilla ehdoillaan.

Välillä kuulee sanottavan, että joitain kirjoja ei vain lueta – ne eletään. Fraasi kuvaa paremmin kuin hyvin Fletcherin teosta, joka on kuin jalokivi kirjallisuuden louhikoissa. Vaikka minä ja teoksen päähenkilö Moira olemme ulkonaisesti hyvin erilaisia, sisimmässämme olemme sisaruksia. Siinä missä Moira on pitkä ja langanlaiha, minä olen pikemminkin pieni ja pyöreä (tai kauniimmin sanottuna muodokas). Moira kukoistaa matematiikassa, aine, jota en ole ikinä ymmärtänyt, ja loistaa liikunnassa, tunti jota inhosin kouluaikoina. Moira on esikoinen, samoin kuin minä, hänellä on yksi sisar, minulla neljä veljeä. Mutta Moira on aina kokenut olevansa kummajainen. Erakko. Joutuuhan hän sisäoppilaitoksessa viettäminään vuosina julman kiusaamisen kohteeksi. Moira päätyy kasvattamaan ympärilleen muurin, niin korkean, että on jäädä itse itsensä vangiksi.

Meriharakat alkaa kuvalla, jossa Amy makaa koomassa. On maannut jo neljä vuotta. Toiveet kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen, elämäniloisen tytön heräämisestä alkaa olla haipuvaa unelmaa. Moira kokee syyllisyyttä - aivan kaikesta. Eniten hän suree sisaruussuhdetta, jolle ei koskaan antanut mahdollisuutta, silloin kun oli vielä aikaa. Ja nyt aika on ohitse. Amy makaa koomassa ja Moiraa kiduttaa suru. Hän alkaa kertomaan sisarelleen tarinaa. Tarinaa Moirasta, joka syntyi merenrantataloon pienenä keskosvauvana. Moira varttui ja päätyi stipendin turvin asumaan kauas vanhemmistaan, sisäoppilaitokseen. Erillisyydentunteita voimisti pikkusisaren syntymä, Moiran ollessa yksitoistavuotias. Väliin mahtui monta kuollutta keskosta, harmaata surua ja puhumattomuutta. Mutta sitten, viimein, syntyi Amy ja kaikki muuttui...

Moiran surumielinen mutta lämminhenkinen lapsuudenkuvaus päättyy oikeastaan siihen, kun kuvioihin astuu Ray. Jälleen kaikki muuttuu, mutta nyt hyvällä tavalla. Mutta onnistuuko ihmisiin pettynyt Moira luottamaan aviomiehensä? Voiko lämpö murtaa kylmyyden, selättääkö rakkaus pitkään jatkuneet ylenkatseet? Vaikka toteaahan Moiran täti Til Raystä "Moira, hän katsoo sinua kuin kuningatarta..."

Niin, nyt minäkin olen lukenut tämän suuresti suitsutetun teoksen. Monen epäonnistuneen kirjavalinnan jälkeen Meriharakat tarjosi lähes täydellisen lukuelämyksen. Sen kerronta kietoi taikapiiriinsä uskomattoman kauniilla äänellä, kuin seireenien huhuilulla. Meri, linnut. Äänet, tuoksut. Kaikki romaanin elementit saattoi kokea kuin itselleen tapahtuneena. Stackpolen talo, Amyn ja Moiran lapsuudenkoti vihreine ulko-ovineen, lokkeja katolla. Rantahietikon suolaiset pärskeet ja hulmuavat lakanat pyykkinaruilla. Kuin unta, jonka on joskus nähnyt.

Olen siis lumoutunut. Meriharakat on ihana, ihana kirja, jonka sanoma vetää nöyräksi. Rakastin Susan Fletcherin kerrontaa jo Noidan ripin jälkeen, ja tämä vain lisäsi tulta tunteisiin. Jään odotamaan kaipuun vimmalla pian julkaistavaa Tummanhopeista merta.

Niin tai näin. Minä sain opetuksen, ja uskoakseni sinä et ole oppinut sitä vielä, tai tuskin saat edes tilaisuutta, mutta se kuuluu näin: me jatkamme elämäämme. Meillä on itsemme, ja me jatkamme elämäämme – menetyksistä ja virheistä huolimatta, ja naisilla, luulen, on niitä enemmän kuin muilla.

Meriharakat on lukeneet ainakin
Susa
Leena
Valkoinen Kirahvi 
Kirjakirppu 
Katja 
Sanna 

Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen ja Kustannusosakeyhtiö Avain, 2005, 157s.

Lautasellani on puolikas mokkaruutu ja kahvikupin jättämä rengas. Viereisen pöydän mies tuijottaa tyhjyyteen ja raitiovaunu kolisee ikkunan ohi. Suljen kirjan ja silitän karheaa kantta. Tekisi mieli pyytää kirjan ihmisiltä anteeksi.

Oi pieni keltainen kirja, missä oletkaan piileskellyt kaikki nämä vuodet? Missä olet ollut, kun olen kaivannut luettavaksi sormenpäät verillä hakattua tarinaa, vertaistukea kipuun jolla ei ole järkevää muotoa? Miten olen voinut ohittaa sinut kirjastossa, blogeissa liian tutun kantesi perusteella? "Kaikkihan" ovat jo tämän lukeneet, miten moisesta edes postausta tekisi, ohi vain ja kiireellä.

Ja kuitenkin, viimein purjehdit luokseni ja kiedoit verkkoosi jo ensimmäisellä sivulla. Lauseet pistivät kuin jäinen lumisade, veivät sakeaan myrskyyn mutta kun päästivät viimein lingostaan, jäi puhtaus. Lumi, jolla aurinko leikkii, helpotus. Vapaus? Minulle ja kirjan henkilöille?

No joo, salittakoon taas pieni heittäytyminen Että hän muistaisi saman edessä. Kirja on kuin runo, alusta saakka ruman kaunis yhden päivän tarina Annasta ja hänen muistoistaan. Annan elämässä on kaksi merkityksellistä miestä. Oikeastaan kolme. Lähdetään liikkeelle Joona veljestä, läheisimmistä kaikista. Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään. Mutta Annan on muistettava, on palattava takaisin lapsuuden pimeille käytäville, joilla kummittelee myös toinen merkityksellinen mies, äkkipikainen pastori isä. Isä, joka rikkoo Joonan, eikä Joona ole enää koskaan sama. Nyt Anna on menossa tapaamaan veljeään sairaalaan, mutta lamaantuu muistojen painosta.

Ihmiset puhuvat tästä sairaalasta. "Kohta mä oon siinä kunnossa, että joudun sinne", he sanovat tietäen, että eivät tietenkään joudu. Tämä sairaala ei ole kenenkään mielessä paikka, jossa oikeasti vietetään viikkoja, kuukausia tai vuosia. Paikka, jonne mennään katsomaan maailman rakkainta ihmistä. Tästä sairaalasta voivat puhua ääneen vain ne, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Annan elämään kuuluu myös Yhdysvalloista Suomeen muuttanut Ian ja hänessä Anna peilaa jotain tärkeää itsestään. Ian ja Anna, molemmat lapsuutensa vankeja, kaksi rikkoutunutta, jotka ovat löytäneet kodin toisissaan. Äidit jäävät tässä tarinassa isien varjoon. Ianin isä on päätynyt myös psykiatriseen sairaalaan rajujen sotatraumojensa myötä.

On koulukiusaamista, perheväkivaltaa mutta myös rakkautta, huolehtimista, uskollisuutta. On anteeksiantamus, joka vain ja ainoastaan voi nämä ihmiset vapauttaa.

Hirvosen teksti on niin vahvaa, että se tekee kipeää. Lauseisiin ja niiden väliin mahtuu sellainen tunnelataus, että ainakin minä tunsin sen paineena rintakehällä. En olisi ikinä uskonut tämän pienen teoksen tekevän minuun näin suurta vaikutusta! Kirjaa voisi kokonsa puolesta verrata Kuin jokin päättyisi -romaaniin, joka myös on lyhykäisyydessään yksi ytimekkäimmistä muisteloista, joita kirjallisuudesta löytyy.

Muistakaa tämä kirja!

Kuten tuossa jo tokaisin, moni on tämän mahtavan teoksen lukenut. Mainitsen Lumiomenan Katjan, jonka blogista löydätte lisää linkkeä ja P. S. Rakastan kirjoja Saran.

Äiti
Olen ulkona ja en tiedä koska tulen.

Faija repi tiedevihkot palasiksi kun riideltiin. Anna yrittää liimata niitä jollain.

En ehkä tule ikinä takaisin.

Joona
PS Älä huolehdi. Olen tehnyt läksyt.