Arne Dahl; Sydänmaa

Inland 2017, suom. Kari Koski ja Into 348s.

Luoksepääsemättömyyden napa, hän mietti. Sinne hän oli päätynyt. Niin kauas muista kuin vain saattoi päästä. Pohjamutaan. Pohjanoteeraukseen. Nollapisteeseen.
Kipupisteeseen.
Siinä hän oli.



Pisteitä pisteiden perään. Niin pitkälle kuin päästä voi, syvemmälle, pidemmälle. Ja kun viimein olemme perillä, ympärillä vallitsee täydellinen pimeys. Jopa niin musta, että se syö kaiken inhmillisyyden, se syö tunteet.

Rajamaat  saivat minut rakastumaan ruotsalaiseen dekkarikuninkaaseen, Arne Dahliin. Sarjan jatko-osa, Sydänmaa hipoo neroudessaan jo täydellisyyttä. Juuri tämänkaltaisten tarinoiden takia trillerit ovat minulle se genreistä tärkein. Psykologista syvyyttä niin juonesta, kuin itse kerrontatavasta pystyisi ammentamaan pohjattomasti.


Mutta lujinkin vakaumus voi järkkyä, sen hän oli oppinut kovimman kautta, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut enää varma. Saattoiko järjellistä ratkaisua olla olemassakaan, jos rinnakkainen maailmankaikkeus oli totta?



Sam Berger ei ole enää poliisi. Hän on etsintäkuulutettu maanpakoilija, jonka muistikuvat päättyvät siihen mihin Rajamaatkin. Yhdessä Säpoon kuuluneen soluttautujan, Molly Blomin kanssa he asuvat keskellä silmiä häikäisevää valkoista. Ydinmailla, mökillä piilossa muulta maailmalta. Mutta pahuutta he eivät pääse pakoon koskaan, eivätkä he lepää. Jossain vaanii äitejä ja poikavauvoja tappanut murhaaja, hän, jonka piti olla jo linnassa tuomiotaan istumassa, mutta huolimattoman tutkinnan takija kyseessä lienee täysin väärä mies. Neliapilat, kuinka kukaan ei kiinnittänyt huomiota neliapiloihin?

Ei tässä kokenutkaan kirjabloggaaja voi kuin huokailla onnesta. Dahl hemmottelee meidät piloille tarjoamalla näin täyteläisen lukupaketin. Rajuja kohtauksia kyllä löytyy, mutta sille on syynsä:

Kyseessä ei voi olla muu eläin kuin ihminen. Ihmisetkin voivat olla epäinhimillisiä. Sopiikin kysyä, eikö maailman miljoonista eläinlajeista juuri meidän nimissämme ole epäinhimillisyyden maailmanennätys. Vaikka nimenomaan meidän pitäisi olla olevinamme inhimillisiä.

Suosittelen.

Arne Dahl; Rajamaat

Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.

- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.

Aino Kivi; Maailman kaunein tyttö

Into 2016, 329s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO...


Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.


Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa...

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on

Maaria Päivinen; Kellari

Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

Laura Gustafsson; Korpisoturi

Into 2016, 257s.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.


Maailmanloppu on tulossa! Seuratkaamme Ahman esimerkkiä ja paetkaamme maalle! Omavaraisuus kunniaan! Pelastautukoon ken voi!

Maamme tila huolestuttaa varmasti jokaista uutisia seuraavaa kansalaista. Tähän saumaan, tähän aikaan Korpisoturi tulee ryminällä, vainoharhainen kiilto silmissään pommivarmalla selviytymissuunnitelmalla varustautuneena. Ahma on kuin brutaali mielensäpahoittaja. Paitsi nuorempi, nörtimpi, oppinsa internetin keskustelupalstoilta ammentanut. Onneksi Ahman mummo kuoli, perinnön turvin kun voi hankkia oman talon itärajan tuntumasta.


Normaaliväestö ei tee paloharjoituksia, vaan panee toivonsa siihen, ettei tuli syty - ei ole syttynyt ennenkään. Ja onhan sentään palovaroitin!


Huolella laaditut suunnitelmat uhkaavat kaatua jo alkumetreille kun Ahma huomaa, ettei erakoituminen ole ihan niin helppoa kuin hän kuvitteli. Naisia puskee sisään ovista ja ikkunoista, sikamokomakin meinaa heittäytyä turhan tuttavalliseksi. Entä sitten kun tulee talvi ja ruokavarat uhkaavat hiipua. Ja se toivottu, ei kun pahin, tapahtuukin, koko maasta katoaa sähkö ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa.


Herranjestas mikä kirja! Kirjailija Laura Gustafsson on minulle aiemmin vain nimenä tuttu, mutta hänen tragikoomisen älykäs tyylinsä osui ja upposi. Korpisoturi on ajatuksia ja naurunpyrskähdyksiä aiheuttava romaani, pelottavan ajankohtainen. Vaikka teema kiertyy ympäristöasioiden ympärille, mukaan mahtuu runsaasti rivienvälistä luettavia kerroksia. Muistakaa tämä!


"Sinä olet maa, ja minä olen kuu", Pamsu sanoo kattoa tuijottaen. "Joskus harvoin sinun varjosi osuu minun päälleni. Mutta silloinkin meillä on etäisyyttä miljoona kilometriä."
"Alle neljäsataatuhatta, jos tarkkoja ollaan", Ahma korjaa.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista ja Anneli,