Hanna-Riikka Kuisma; Kerrostalo

Like 2019, 332s.

"Tämä on sellainen villi länsi, täällä on tuo korttelipoliisikin", pieni vanhus kommentoi kirjaston edessä. "Sanotaan, että tilanne on hallinnassa, mutta kyllä minua pelottaa käydä kaupassa."



Hanna-Riikka Kuisma on jo vuosikaudet lukeutunut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Rakastan hänen ravisuttavia aiheitaan, tyyliä, jossa todellisuus pysyttelee hiuksen hienosti realismin puolella. Värejä, hajuja, makuja, äärimmäisiä tunnetiloja.

Arki iskee tässä uusimmassa lukijalta hampaat kurkkuun. Aikoinaan mahtava lähiö, oma uljas maailmansa, on riisuttu loistostaan. Lamakauden lapsista on kasvanut uuden lamakauden nuorisoa. Leikkikentät ovat tyhjentyneet, huumekauppa ja rikollisuus kukoistaa. Ja tietysti vitsauksista se yleisin; alkoholismi.


Silloin kun hän saa nukuttua, hän näkee unia kapakoista, ruotsinlaivoista, diskojen värivaloista ja ennen kaikkea kimaltelevasta nesteestä, joka maistuu suussa samaan aikaan suloiselta ja kirpeältä. Unia siitä, miten kauniilta sirpaleet näyttävät, kun pullo särkyy pirstaleiksi sateen kastelemaan asfalttiin, miten nyrkki osuu kasvoihin ja kallossa kuuluu luun särkymisen rahina, kuinka pitää puukkoa tytön kurkulla samalla kun panee tätä perseeseen, miltä tuntuu herätä kädet veressä muistamatta, kuka on.



Siinä missä Kuisman aiemmat teokset ovat keskittyneet vain muutamiin henkilöihin, kurkistellaan Kerrostalossa monenlaisiin ihmiskohtaloihin. On asukkaita kaikista ikäryhmistä. On onnen hetkiä, mutta myös valtaisasti inhimillistä hätää. On arkea harmaan kaikissa sävyissä, krapulan heikentämiä aamuja tai jos hyvin käy, nousuhumalaan voi päästä jo ennen aamukahvia.


Betonibunkkeritarina huumaa kuin parhain dekkari nostattaen esiin dystopisia kauhuja. Alueella sijaitsevassa tornitalossa joku vahtii Sauronin silmän lailla; pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa, vai onko lopulta kuitenkin kyse vain rahasta?


Kerrostalo edustaa raikkaasti uudistunutta Kuismaa ja suosittelen teosta koko sydämestäni.



Jami ojentaa heille pari pamia. Jessica huuhtelee omansa alas lämpimällä kaljalla ja jää tuijottamaan leskenlehteä, joka on murskannut asfaltin ja työntynyt näkyviin kuin pieni aurinko. Hän hoitaisi vielä asiat kuntoon, tavalla tai toisella ennen kuin poika menisi kouluun. Hän on päättänyt niin.

Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Mattias Edvardsson; Aivan tavallinen perhe

En helt vanlig familj 2018, suom. Taina Rönkkö ja Like 2018, 472s.

Äiti: Ei ole pahempaa petosta kuin se, ettei ole lapsensa apuna.


Minäpä taisin olla aika liekeissä luettuani ruotsalaisen Mattias Edvardssonin tuoreimman julkaisun. Valitettavasti liekki ehti jo hieman hiipua kuukauden (!) vierähdettyä, mutta nyt sukelsin taas sisään tarinaan sitaattimerkintöjen avulla. Siis kirjahan on täyttä kultaa! Vaikka kyse on draaman asuun puetusta rikostarinasta, Aivan tavallinen perhe ui syvälle vanhemmuuden ytimeen. Moraali vastaan rakkaus, usko vastaan suojelunhalu.


Tytär: Heti, kun pääsen selliin, kirjoitan esseeni ensimmäiset virkkeet.
Millainen ihminen tahansa on kykenevä murhaamaan.
Sellaisella ihmisellä ei ole minkäänlaisia rajoja, jota on satutettu tarpeeksi syvältä.
En vain usko niin. Minä tiedän.



Kun isä on pappi ja äiti asianajaja, ei 19-vuotiasta Stella-tytärtä osaa oikein vankisellistä hakea. Siellä hän kuitenkin istuu. Potkii armotonta ovea, itkee, kirkuu, mutta vartijat pysyvät järkähtämättöminä. On odotettava tuomiota. On palattava muistoihin, siihen vanhempaan mieheen, siihen, jonka Stellan oletetaan murhanneen. Vielä syvemmälle menneeseen... ja Aminaan. Aina Aminaan.


Isä: Olen järkähtämättä sitä mieltä, ettei mikään voi olla niin vaikeaa kuin vanhemmuus. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on hätäuloskäyntinsä. Rakkaansa voi jättää, useimmat tekevät niin jossakin vaiheessa jos rakkaus kuihtuu, jos toisesta kasvaa erilleen tai jos sydämessä ei enää tunnu hyvältä. Matkan varrelle voi jättää ystäviä ja tuttavia, myös sukulaisia, jopa sisaruksia ja vanhempia. Voi jättää ja jatkaa eteenpäin. Omasta lapsesta ei voi kuitenkaan koskaan luopua.



Melkein tosi tarina oli hyvä kirja, kyllä, mutta Aivan tavallinen perhe nostaa lentoon. Luin kirjaa kuin noiduttuna ja niin syvästi eläytyen, että taisi siinä muutama kyynelkin vierähtää. Juoneen kadottaa helposti itsensä, kuten loistaviin romaaneihin kuuluukin kadottaa, mutta henkilökuvaus vasta riipaiseekin.

Kuinka pitkälle sinä olisit valmis menemään suojellaksesi lastasi?



****


Teoksesta on blogannut moni, esimerkiksi Leena Lumi.

Antti Tuomainen; Pikku siperia

Like 2018, 295s.

Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.

Mads Peder Nordbo; Tyttö ilman ihoa

Pigen uden hud 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Like 2018, 348s.

En ole ikinä eläissäni kuullut, että kukaan täällä olisi saanut päähänsä silpoa toisen ihmisen kuin eläimen.



Kuvittele silmänkantamattomiin sumuisena ja suttuisena kuohuvaa merta. Hengityksesi huuruaa, ja samalla se on salpautua jään turkoosista kauneudesta. Haluat maistaa pienen palasen. Jää vastaa sinulle, paljastaen sisältään muumioituneen ruumiin. Mutta tämä on vasta alkua. Tämä on portti pimeyteen.


"Minä olen poliisi", Jakob huokaisi ja pudisti päätään. "Täällä kaupungissa tapahtuu paljon hirveitä asioita kodin seinien sisäpuolella."
"Tiedän sen", vanha mies sanoi hiljaa. "Tiedän myös, mistä sinä löydät demonisi. Mutta sinun pitää tutkailla sisintäsi ja kysyä itseltäsi, onko oikein kahlita se. Demonit pääsevät vapaiksi syystä."



Toimittaja Matthew Cave etsii syrjäisestä Nuukista uudenlaista suuntaa elämälleen. Rakkaansa auto-onnettomuudessa menettäneenä hänellä itsellään ei ole enää mitään menetettävää. Jää ja meri rauhoittavat miehen polttavaa tuskaa, siinä missä melkoinen määrä tupakkaakin, mutta sitten alkaa tapahtua. Jäämuumio on löytynyt! Historiallinen skuuppi lepää miehen sormenpäissä. Ja silti jotakin on pahasti pielessä.

Grönlannissa eletään suuremman vallan alla, pääasia ei ole auttaa insestistä kärsiviä lapsia, paljon lasten hätää tärkeämpää on pitää yllä kiiltokuvamaista kulissia. Matthew ryhtyy selvittämään elävältä nyljettyjen miesten kohtaloita, aivan kuten sittemmin kadonnut poliisi Jakob vuonna 1973.

Jakobin muistiinpanojen, sekä vankilasta vuosien jälkeen vapautuneen Tuparnaaqin myötä toimittajallemme selviää ehkä julmimpia asioita, joita kirjallisuudessa vastaan tulee.



Tyttö ilman ihoa ei sovi herkkänahkaisille lukijoille, sillä sen kaunistelematonta karuutta edes jää ei kykene viilentämään. Mutta jos uskallat, lue tanskalaisen kirjailijan, Mads Peder Nordbon teos. Tiheämpää tunnelmaa, varmemmalla otteella kerrottua tarinaa saat etsiä. Tässä kirjassa on kaikki kohdallaan.



Minä asuin täällä, karun luonnon merkitsemänä. Annoin tuulen, viiman ja kylmän muokata minua. Minä rakastin vuoria ja merta, sillä ne olivat minun lihaani ja vertani. Rakastin sumua, sillä se oli minun hengitykseni. Rakastin kylmyyttä, sillä se oli silmieni harmaansininen lähde ja sieluni kohottavat siivet. Minä asuin täällä. Minä asun täällä.

Niklas Leavy; Veren maku

Nattviol. Stockholm Calling - en trilogi 2017, suom. Petri Stenman ja Like 2018, 382s. (ennakkokappale)

He olivat varmoja siitä, että lenkkeilijän kimppuun oli hyökännyt susi. He kuvailivat karvaisen selän ja sen kuinka kynnet olivat repineet kasvot riekaleiksi yhdellä huitaisulla. Kuinka ruumis silvottiin. Kun henkilö oli maannut maassa, susi oli seissyt nelinkontin ja haistellut verta. Se oli kääntynyt ympäri ja tuijottanut heitä, siitä Chrille oli varma.



Punk-skenessä varttuneen kirjailijan, kustannustoimittajan ja muusikon Niklas Leavyn teos ryntäsi heti ilmestyttyään lukulistani kärkisijoille. Mietin tosin mahtaako tällainen fantasianomainen inhorealistinen tarina olla juuri minua varten. En ole varma vieläkään. Mutta Veren maku tuli luettua ja onhan teos hyvänen aika melkoinen sensaatio! Se kertoo paljon mutta kätkee vielä enemmän. Se ei nöyristele, ei takeltele sanoissaan, se kaivautuu hirveällä voimalla lukijan aivoihin.


Tammikuun puolivälissä tukholmalaiset raahaavat sielujensa polvilumpioita läpi lumisohjon. Joulutähdet ovat sammuneet, uudenvuodenlupausten paiseet puhjenneet, lompakot tyhjentyneet ja kevääseen on monta saatanallisen pitkää kuukautta.



Tarina on yksityisetsivä Ebba Lindhin, hänen, jota oman elämän paino viettää alaspäin. Ebba on silti sisukas nainen. Toisin kuin muuta kaupunkia, häntä eivät hetkauta Tukholmaa ravistelevat mystiset ihmissusimaiset murhat. Kun Ebba ryhtyy penkomaan perhesalaisuuksia kauniille toimeksiantajalleen, silloin mennään eikä meinata. Yöt ovat äitiydessään epäonnistuneelle naiselle saalistuskenttiä. Pimeässä kopisevat stilettikorot ruoskan lyödessä tahtia.


Veren maku on fantastinen osoitus siitä kuinka luodaan tunnelmia, kuinka tavallisuudesta muovataan mörköjä. Stockholm Calling -trilogia polkaistaan käyntiin erityisesti kaupungin katujen tarkkanäköisellä kuvauksella: Jossain kaiken likaisenruskean lumen, kaikkien pakkasenpuremien pensaitten, ruostuvien bussien ja täpötäysien elintarvikeliikkeiden seassa vähintään pari perhettä oli rikottu kuin lasi. Teos onkin kirjailijan omien sanojensa mukaan rakkaudenosoitus Tukholmalle, Värmlannille ja punkille.



Hän huomasi jotain, mikä sai hänet pidättämään henkeä.
Kaktus ikkunalaudalla kukki.

Katariina Vuori; Erään tapon tarina

Like 2018, 207s.

- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.

Michael Katz Krefeld; Sopimus

Pagten 2017, suom. Päivi Kivelä ja Like 2018, 390s.

Kello oli yksitoista illalla ja sataa tihuutti. Ravn ajoi autojonossa Vesterbrogadea. Suussa tuntui adrenaliinin kuiva maku. Kaikista kehnoista ideoista, joita hän oli elämässään saanut, tämä lähenteli huippua. Jos hän jäisi kiinni Kaminskin seurassa, hän joutuisi itsekin telkien taakse. Tuntui kuitenkin ettei hänellä ollut vaihtoehtoja, aivan kuin reitti olisi ollut valmiiksi viitoitettu.



Luin tässä taannoin erään supersuositun, mutta minulle aiemmin tuntemattoman amerikkalaisen dekkarikirjailijan uusimman. Teos oli niin raakile, etten viitsi sitä edes blogiini tuoda. Sen sijaan nämä pohjoismaiset, nämä tarinoihinsa jännityksen lisäksi syvyyttä tuovat kirjailijat ovat mitä miellyttävintä seuraa. Michael Katz Krefeld, hänen luomansa etsivä Ravn yhdessä ruman, lihavan, mitä sympaattisimman Moffe-koiransa kanssa... Näitä en kerrassaan voi vastustaa.

Todettakoon, että takakannessa juonesta paljastetaan vain hippusia ja vähän epäillen kirjaan tartuin.Tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna yhtä kiinnostavalta kuin aiemmat Ravnit. Samalla Jyllands-Posten hehkuttaa juuri Sopimuksen olevan sarjan paras romaani. Ja tiedättekö mitä, samaan lopputulokseen päädyin minäkin.


Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Ravn, joka on vaihtanut alkoholin kivennäisveteen muttei luopunut, onneksi, nahkatakistaan, veneestään eikä omalaatuisista ystävistään, tulee nyt entistä tutummaksi. Ja samalla rakkaammaksi. Hän on hissukseen päässyt yli avovaimonsa selvittämättöksi jääneestä murhasta, mutta tietysti juuri silloin menneisyyden aaveet pääsevät vapaiksi. Ne hiipivät kotiveneeseen Evan entisen työtoverin muodossa. Hänellä on Ravnille tarjous.


Muistot Evasta tulvivat esiin. Hän oli tehnyt väärin kun oli tyytynyt jättämään asian taakseen. Se oli itsepetosta. Hän oli vain uskotellut itselleen niin, että pääsisi elämässä eteenpäin. Ja ettei hänen sisällään asuva hirviö pääsisi vapaaksi.



Evan arvoituksellisen kuoleman ratkaisemiseksi etsivämme joutuu vastakkain vanhan vihollisensa, linnassa istuvan gangsterikuningas Kaminskin kanssa. Sovinnaisuussäännöt sikseen, Ravnilla on aina ollut oma tapansa ratkoa rikoksia. Ja kun kyse on rakkaimman kuolemasta, ei mikään voi astua etsivät eteen.


Ihailen Sopimuksessa ennen kaikkea tanskalaisen kirjailijan tilannetajua ja sen mukana tuomaa tragikomiikkaa. Dialogit hersyvät, Ravn paahtaa omassa elementissään Moffea unohtamatta. Mahtavuutta!



"I'm taking a ride
With my best friend
I hope he never lets me down again
He knows where he's taking me
Taking me where I want to be."

- Martin Gore/Depeche Mode

Samantha Schweblin; Houreuni

Distancia de rescate 2014, suom. Einari Aaltonen ja Like 2018, 120s.

Olet hämmennyksissäsi, eikä se ole hyväksi tämän tarinan kannalta. Olen normaali poikalapsi.

Tämä ei ole normaalia, David. Täällä on pimeää, ja sinä puhut korvaani. En tiedä, onko tämä edes totta.


Ensin Pihka ja nyt Houreuni. Kylläpä näitä mahtavia, alitajunnan pimeitä luolia koluavia teoksia tänä talvena riittää. Joskin Houreuni on nimensä mukainen teos, se on kirja, joka pitäisi itse kokea. Tämän kaltainen psykologinen ääriromaani puhuttelee lukijaa henkilökohtaisella tasolla. Nyrjähtänyttä, karmivaa, täydellistä.


Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu.

Miksen tunne sitä enää?

Se pureutuu vatsaan.


Rauhallisen maalaismaiseman värittää suttuiseksi epämääräinen myrkytystila, joka leviää ruton tavoin niin ihmisiin kuin eläimiin. Kun se iskee, elinajan voi laskea tunneissa. Sekunneissa. Tyttärensä kanssa lomailemaan lähtenyt Amanda on saanut tartunnan, hän on kuolemansairas. Naisen vierellä ei kuitenkaan valvo oma perhe, vaan omituista kyllä, naapurin poika David. Amanda on tuntenut inhon sekaista vetoa Carlaan, tuohon kauniiseen naiseen, joka kertoi hiuskarvat nostattavan tarinan, sehän ei mitenkään voi pitää paikkaansa, vai voiko sittenkin? Voiko äiti kieltää oman lapsensa? Mitä tapahtuu sieluille?

Nyt Amanda toistaa Davidille viimeaikaisia tapahtumia, se on tärkeää, ainoana toiveena kyetä vielä pelastamaan pieni Ninaa. Mutta "pelastusetäisyys" kasvaa, nuora katkeaa...



- Missä Nina on? kysyin sinulta.

Et vastaa.

En tiedä missä Nina on sillä hetkellä, enkä tunne sinua.

- Missä Nina on? tivaan uudestaan kovaan ääneen. Hätäännykseni ei saa sinua pelästymään eikä yllättymään. Näytät väsyneeltä, tylsistyneeltä. Jollei ihossasi olisi valkoisia läikkiä, olisit ihan tavallinen, normaali poika. Niin minä ajattelin.


Argentiinalaissyntyisen Samantha Schweblinin esikoisromaani ei todellakaan ole mitään peruskauraa. Schweblin vetää räjähtävällä ekokatastrofillaan täydet pisteet: kiihkeä, kuumeinen kerronta polttaa kuin itse tauti, sisuksissa muhii aito uhka. Matoja. Niin, missä on Nina?

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Säg att du är min 2017, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld, Like 2018, 408s. (ennakkokappale)

"Tyttäreni katosi kun olin vuoden vanha", kerron. "Minulle sanottiin, että hänen on täytynyt hukkua, mutta tiesin, että hän oli yhä elossa. Ja nyt olen tavannut hänet uudelleen. Se on vaikeampaa kuin olin ajatellut. Vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen elämässäni kokenut, lukuun ottamatta hänen katoamistaan." (Stella)



Hui hurja! Sain yhden kevään odotetuimmista teoksista ennakkokappaleena jo ennen joulua, ja vaikka kirja on arvosteluvapaa vasta tänään, en malttanut olla starttaamatta lukemista välittömästi. Valitettavasti bloggausintoni on ollut... sitä sun tätä, mutta nyt kun ruotsalaisen kirjailijan Elisabeth Nörebäckin esikoista taas selailen, palaa tunnelma elävänä mieleeni. Tunteet. Niitä kirja suorastaan tulvii.

Koska tottahan lapsen, varsinkin vauvan katoaminen vie äidin kuin äidin mielenterveyden äärilaidoille.

Ja entä sitten, kun oletkin varma siitä että edessäsi istuva nuori nainen on kaksikymmentävuotta sitten kadonnut tyttäresi? Näin käy Stellalle, psykoterapeutille ja hyvin tavallisen oloiselle naiselle, jonka menneisyydessä sykkii kuitenkin parantumaton haava. Hänellä on nyt uusi perhe, on aviomies ja teini-ikää hipova Milo-poika. Silti jokin alkaa kasvaa Stellassa. Onko se äidin kykyä tunnistaa kadonnut lapsensa näin pitkän ajan perästä? Vai horjuuko Stella kohti hulluuden rajamaita? Ainakin hänen käytöksensä Isabelle -nimistä potilasta kohtaan luisuu pakkomielteen puolelle.


Olen iloinen ettei kukaan näe minua. Ettei kukaan minun lisäkseni tiedä, mitä puuhaan. Tältäkö stalkkerista tuntuu? Ilmeisesti. Häpeä tuntuu hauenleuoilta vatsassa. Kykenettömyys lopettaa, estää itseään. Huuma, kun ylittää rajan, jonka on järjellä vetänyt itselleen, tekee lopettamisesta entistä mahdottomampaa. (Stella)



Lapsen katoamisesta kertovia tarinoita tulee nyt tulvimalla ja mikäs siinä, aihe saa varmasti ainakin äiti-ihmisten sydämet syrjälleen. Kuten aiemmin mainitsin, Sano että olet minun on hyvin tunnepitoinen kertomus, jossa sekä Stellan, että Isabellan näkökulmia toimivasti vaihdellaan. Juoni on oikeastaan itsestään selvä - ja tämä tosiasia ei pilaa lukuelämystä laisinkaan. Ei myöskään aavistuksen höttöinen ote, joka varmasti häviä kirjailijan seuraavan teoksen myötä, sillä tottahan hänestä kuulemme, toivottavasti jo pian, lisää!

Luin Norebäckin yhdessä illassa ja nautin joka hetkestä.



En ole ikinä pitänyt talon tunnelmasta, mutta nyt se tuntuu minusta suorastaan uhkaavalta: tämä talo elää, se näkee minut. Se vain odottaa, että kompastun ja satutan itseni, viillän itseäni veitsellä tai tulen vakavasti sairaaksi. Täällä on jokin näkymätön voima, paha varjo-olento, joka haluaa satuttaa minua. (Isabelle)

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland

Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.

Mats Strandberg; Hoivakoti

Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.

Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?

Mattias Edvardsson; Melkein tosi tarina

En nästan sann historia 2016, suom. Tiina Ohinmaa ja Like, 413s.

"Mitä sinä oikein tahdot kaivaa esiin?"
"Totuuden."
"Entä jos totuus ei miellytäkään?"
Kohautin harteitani ja tapailin hymyä, vaikka mahanpohjassa ailahti ikävästi. "Se on juuri romaanien hyvä puoli. Niihin voi keksiä oman totuutensa."



Lundin yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssi. Ryhmä nuoria, jotka ovat ylittäneet vaaditun riman. Opettajana jokaisen teinipojan märkäuni; postmodernistinero, ja ah, kaunis kuin kuva. Kitara, viiniä, tuhansia savukkeita. Hikisen veristä raadantaa. Sillä näistä nuorista leivotaan nyt rajulla kädellä, itsensä Li Karpen johdolla oikeita kirjailijoita. Tai ainakin osasta heistä.



"Jos aikoo luoda suurta kirjallisuutta, ei voi kertoa jostain keskiverto-Svenssonista, jolla on tavallinen työ, tavallinen perhe, tavallinen arki ja tavalliset ajatukset. Täytyy laajentaa näkökulmaa ja nostaa esiin ne, jotka ylittävät vakiintuneet rajat."



On kulunut kaksitoista vuotta tuosta kipeän huumavasta kirjoituskurssivuodesta, ja nyt Zackarias, Zack, palaa Tukhholmasta äitinsä helmoihin siipeensä saaneena. Työ meni, menipä samalla myös ihmissuhde. Mutta miestä ei ihan helpolla lannisteta, hän on saanut kuningasidean. Zack aikoo selvittää, mitä Lundissa hauraiden kulissien takana tapahtui.Tässähän on ainekset, miehen itsensä mielestä, vähintään bestselleriin!

Zackin ystävä Adrian istui tuomittuna Starkin murhasta, syyttömänä, näin Zack uskoo, vaikka edes ruumista ei koskaan löydetty. Nyt historia lepää Zackin sormenpäissä, nyt on hänen aikansa vedellä tekstillään naruista.

Samalla Zackin on kohdattava entinen ystäväpiirinsä, myös Betty. Niin, Betty, yksipuolisen rakkauden ruumiillistuma.



He olivat toistensa vastakohdat niin monessa mielessä ja minä koin olevani tienhaarassa, mutta todellisuudessa valittavanani oli vain yksi tie. Betty oli saavuttamaton. Hän ei ikinä antaisi minulle mahdollisuutta. Hän oli kangastus ja fantasiaa. Minuun oli iskostettu koko ikäni, ettei minun kuulunut kurotella aurinkoon.



Täytyy sanoa, että luin ruotsalaisen kirjailijan, Mattias Edvardssonin Melkein tosi tarinan mitä parhaimmassa mahdollisessa mielentilassa. En kaipaa juuri nyt elämää suurempaa kirjallisuutta, haluan viihtyä. Eipä silti, todella taidokkaasti Edvardsson tekstiä kuljettaa maalaillen niin maisemia, kuin tunnetilojakin ironisen kauniilla otteella. Ja minähän olin koukussa jo ensi sivuilta saakka! Imu ei oikeastaan missään vaiheessa höllännyt, joskin olin melkoisen varma murhaajasta jo hyvissä ajoin.... Toinen juttu sitten, osuiko arvaukseni oikeaan.


Laadukasta kesälomalukemista monenlaiseen makuun!



Vapaus. Ja minä olin ajatellut, että jos kaventaisin näkökenttääni ja leikkaisin pois olemassaolon lehvästön, amputoisin maailmasta kaiken mikä saattoi tehdä kipeää, kaiken mikä särki ja tuotti tuskaa, jos kävisin kaiken läpi vain puoliksi, minä saattaisin sittenkin selvitä tästä elämästä.


***


Teoksen on lukenut ainakin Mai Laakso/Kirjasähkökäyrä.

Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Michael Katz Krefeld; Syvyyteen

Dybet 2016, suom. Päivi Kivelä ja Like 2017, 373s.

Tiedät mitä lampaille tehdään. Ne syödään! Milloin riittää? Milloin aiot kostaa? Milloin nouset uudestaan, varjosoturi? Milloin leikitään? Minä odotan sinua. Mutta vain 1 kerran. Vanhalla raja-asemalla keskiyöllä. Exit: light. Enter night. Take my hand. We're off to never-never land.


Tanskalainen rikoskirjailija, Michael Katz Krefeld kuuluu jännärimaailman rankan sarjan osastoon, ja hänen taitoihinsa luoda synkän kiehtovia tarinoita luotan kuin kallioon. Pahaksi onneksi luin dekkarihuumassa kirjailijan tuoreimman, Syvyyteen Jo Nesbon ja Lars Keplerin imussa... Ja niinhän siinä sitten kävi, että niin sympaattinen kuin päähenkilö Ravn onkin, hän jäi suurempien kenkien jalkoihin.

Silti Syvyyteen on vallan mainio jännityspaketti inhottavan raakoja yksityiskohtia pelkäämättömille lukijoille. Tällä kertaa tarina on siinä mielessä vielä edellisiä osia hirvittävämpi, että kidutuksen ja murhan kohteena on pieni lapsi. Tyttö, joka joutui aikoinaan kahden turhautuneen koulupojan "leikin" uhriksi,

Tapauksesta on vierähtänyt jo kymmeniä vuosia, kun yksityisetsivä Ravn, ja hänen aivan valloittava englanninbulldogginsa Moffe saavat laivalleen todellisen ihmisraunion (raunioina meinaa muuten olla myös Moffeparka, joka on pistetty laihdutuskuurille). Nuori mies kääntää hätää tihkuvan katseensa Ravnin puoleen. Viimeiseen toivoonsa. Juuri hän oli toinen pojista, niistä jotka aikoinaan tappoivat kolmivuotiaan tytön. Dan tarvitsee apua, hän on varma siitä, että kouluaikainen "ystävä" jatkaa sairasta harrastustaan vielä tänäkin päivänä...



- Kiitti siitä että luotit minuun.
Ravn nielaisi. - No... mitäs pienistä.
- Minulle se on iso asia. Se oli ensimmäinen kerta kun minua on uskottu. Olit aluksi epäluuloinen, mutta... myöhemmin aloit uskoa minua.



Ravnin on kuitenkin vaikea luottaa lapsentappajaan, hänen motiiveihinsa ja alati vaihtuviin persoonallisuuden piirteisiin. Kuka lopulta on syyllinen ja kuka joutuu... syvyyteen?

Vaikka Krefeldin kirja rankka onkin, kylvää kirjailija siinä määrin huumoria tarinaansa, ettei lukija aivan synkkyyteen vajoa. Hiukan persoonaton loppuratkaisu tässä on, sitä ei käy kieltäminen, mutta kokonaisuutena jäätävän toimiva paketti. Lisää Krefeldiä, kiitos!



Eduardo haki tuolin, istui häntä vastapäätä ja jysäytti kirjapinon kannelle.
Ravn katsoi kirjojen nimiä. Kaikki olivat dekkareita. - Mistä lähtien olet alkanut lukea roskakirjallisuutta?


***

Romaanista on blogannut ainakin kaltaiseni dekkarifani, Mummo matkalla.

Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa

Like 2017, 303s.

Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.

Saul Black; Rakkaudesta murhaan

Lovemurder 2016, suom. Einari Aaltonen ja Like 2017, 383s.

Tosiasioita ei kuitenkaan voinut kiistää: Katherine oli osunut lähelle Raylene Ashen suhteen. Pitivät he siitä tai eivät, heidän täytyi turvautua naisen apuun. Heidän oli pakko, muuta ei ollut tehtävissä. Olet jo joutunut kestämään ihan tarpeeksi sitä noitaa, oli Cassie sanonut. Ei, Cass, en vielä.


No niin. Sekä luku-, että bloggaussuunnitelmani menevät taas hienosti päin... Puuta. Perheessäni riehuu erittäin sitkeä flunssaepidemia, jossa kuume heittelehtii korkeista lukemista alilämpöön. Muista oireista puhumattakaan. Minunhan piti postata jo iät ja ajat sitten Liane Moriartyn uusin romaani, joka, arvaatteko mitä, on aivan ihana, mutta saatuani viime yönä Saul Blackin tuoreimman luettua, on aivan pakko purkaa se. Purkaa ja unohtaa.

Olin jättää Rakkaudesta murhaan (jo nimensä puolesta heittämällä lukulistalle) kesken muutamaankin kertaan

A) koska tarina on sairaan brutaali. Oikeasti.
B) koska en pitänyt tavasta, jolla kirjailija pyrki saamaan lukijan mukaan Valerien ja Katherinen hyvin seksuaalissävytteiseen suhteeseen liittyen kidutuksiin ja murhiin.


Hänen maailmassaan miehet toimivat niin kuin toimivat. Mutta Katherine oli nainen. Valerie oli järkyttynyt tajutessaan, että sillä oli hänelle merkitystä. Hän ymmärsi, että oli olemassa julmia naisia, väkivaltaisia naisia, murhanhimoisia naisia.


Ja kuitenkin, romaani on häiritsevyyteen saakka älykäs. Olenhan minä, vanha dekkarirotta nyt lukenut rujompiakin tarinoita, mutta Blackin tyylissä on omaleimaista kieroutta. Lovemurder. Todellakin.

Elikkäs kyse on hyvin tavallisen tuntuisesta tarinasta: on kiinni jäänyt sarjamurhaaja vankilassa. On hänen kumppaninsa, vapaalla jalalla rellestävä hirviö: ruumiita nimittäin riittää. Silti. Tällä kertaa linnassa istuu epätavallisen kaunis ja epätavallisen viisas nainen. Murhaaja puolestaan on hänen rakastettunsa, sielunkumppaninsa, mies, jonka kanssa Katherine Glass yhdessä veriteot teki.

Murhatutkija Valerie Hartin on pysäytettävä kuusi vuotta sitten alkanut painajainen, vaikkakin se tarkoittaisi yhteisiä juttuhetkiä Amerikan vihatuimman naisen kanssa.

Semmoinen soppa, joka kieltämättä toimii ja kantaa, joskin tiivistämisellä tästä olisi saanut napakamman kokonaisuuden. Lontoolainen kirjailija Saul Black haluaa selkeästi tarkastella pahuuden eri puolia, yrittäen Valerien kanssa yhdessä ymmärtää. Mutta voiko täydellistä pimeyttä enää älyllistää?

Lukekaa jos uskallatte. Minä jatkan kevyemmän teoksen parissa, ja bloggaan mahdollisimman pian Lianen. Lokoista loppuviikkoa!


Maailmankaikkeus oli paikka, jossa yksi nainen nautti rakastajansa hyväilystä samaan aikaan kun toista naista kidutettiin ja raiskattiin. Ja oli hänen velvollisuutensa saada kiinni miehet, jotka tekivät sellaista. Se tuntui musertavalta. Väkivallan ja kuoleman loputon virta tappoi häntä vähitellen kuin syöpä. Sitä varten hän eli.

Hugh Howey; Siilo

Wool 2013, suom. Einari Aaltonen ja Like 2013, 573s.

"No, mikä siilo on?" mies kysyi teiniuhmaa äänessään.
"Se on -" Juliette etsi sanoja. "Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma."


Siilo kuuluu niihin teoksiin, joita pakoilin pitkään. Liian paksu. Vaatii keskittymistä (mistä minä tuonkin kehitin?!). Pitäisi sitten lukea koko sarja. Plaah plaah ja höpö höpö! Siilo ei vaadi lukijaltaan muuta kuin avointa mieltä ja kykyä käännellä sivuja. Luin romaanin ennätystahtia ahmimalla, nyt odotan, että saisin muutaman "pakollisen" arvostelukappaleen pois alta, ja pääsisin sarjaa jatkamaan. Lyhyesti sanottuna; huumaannuin Siilosta.

Tulevaisuus, jonka amerikkalainen kirjailija Hugh Howey tarjoilee, ei luonnollisestikaan ole ruusuinen. Ilma on käynyt kelvottomaksi hengittää, kuollut maisema kuin kuun pinta. Se vähä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asustavat maanalaisessa Siilossa. Siilo on heille koko maailma, kerroksittain kulkeva kaupunki, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Ja homma pyörii, elämä jatkuu, kunhan pitää ajatusmaailmansa kurissa.

Mitä vanhalle maailmalle tapahtui? Sille, joka löytyy vain värikkäistä lastenkirjojen kuvista. Sininen taivas, pilviä, vihreää ruohoa.

Siilossa on kuitenkin tiukat sääntonsä. Rangaistuksista kammottavimpaan törmäämme heti romaanin alussa, järkyttävään puhdistukseen...


Tilanne oli paha huipulta pohjalle asti. Suuri vaihteisto oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Hän kuuli edellisen viikon ryskeen, nytkähtelyn ja kalinan, kone kirskahti irti kiinnityksistään ja jätti jälkeensä ruumiita. 


Tietysti tällaisissa oloissa kapinamieli herää. Tahto nähdä totuus valheiden lävitse. Jules, Lukas, Knox, Walker... Aina on olemassa omilla aivoilla varustettuja ihmisiä. Kohtalokkain seurauksin, tietysti, Päähenkilö, Siilon alimmilla tasoilla elänyt Jules saa hämmästyttävän ylennyksen, aivan konkreettisesti, mutta sen myötä räväkälle, taidokkaalle naiselle alkaa selvitä vaarallisia salaisuuksia.


Klaustrofobinen, kiehtova, täydellinen lukuelämys Heille jotka rohkenevat toivoa (kirjailijan omistussanat). Paljon teosta on luettu, paljon hehkutettu, toisille tämä on ollut pettymys, toisille rakkautta joka sivulla. Tuskin tarvitsee enää kuuluttaa, kumpaan ryhmään itse kuulun. Niinalle kiitos, kun jaksoit tätä sinnikkäästi suositella! :) Heille, jotka vielä teoksen kanssa empivät, kokeilkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne!



"Me emme ole ihmisiä, jotka loivat tämän maailman, Lukas, mutta meidän täytyy selvitä siitä hengissä. Sinun täytyy ymmärtää se."

Beth Lewis; Suden tie

The Wolf Road 2016, suom. Elina Koskelin ja Like 2017, 410s, (ennakkokappale)

On olemassa rajoja, joita ei yksinkertaisesti saa ylittää. Elämän sääntöjä. Huvin vuoksi tappaminen on yksi niistä. Siitä ei seuraa mitään hyvää. 


Maailmaa, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei enää ole. Tapahtui hiton typeryys, tai miksi sitä hulluutta tahtookaan kutsua, jonka jälkeen sivilisaatio on jälleen vajonnut luonnon armoille. Kaupunkeja toki alkeellisissa muodoissa löytyy, mutta suurin osa ihmisistä asuu metsissä. Onko ihminen, ihmisyys muuttunut tämän uuden mahdollisuuden myötä? Eipä tietenkään.


"Maailma ei muuttunut. Murhia, raiskauksia ja tappeluita tapahtuu edelleen. Pilasimme kaiken", hän sanoi. "Saimme tilaisuuden, puhtaan lehden, mutta jatkoimme vain samaan tapaan kuin aina ennenkin."


Tarinan sankaritar, nuori Elka, on jäänyt mummonsa huostaan vanhempien lähdettyä etsimään heille parempaa elämää. Mutta myrskyt eivät ole enää normaaleja, ne uhkuvat ja raivoavat kuin menetetyn maan puolesta. Näin pienestä tytöstä tulee koditon. Kunnes hän tapaa Ansastajan. Miehen, jota tyttö kutsuu salaa isäkseen. Onhan hän ainoa, joka opettaa Elkalle metsästämistä, kalastamista, sanalla sanoen selviytymistä.

Kun hirvittävä totuus Ansastajasta sitten selviää, tytön ainoaksi mahdollisuudeksi jää paeta. Kävellä, syödä, nukkua, ja taas kävellä niin kauas kuin riuskat jalat kantavat, ja toivottavasti ne kantavat aina omien vanhempien luokse saakka. Matkan varrella sattuu ja tapahtuu sairaita asioita. Eläimelliseen elämäntapaan tottunut Elka, tuo rohkea, urhea nuori nainen, oppii jotain jo kadottamaansa; hän löytää itsestään inhimillisyyden. Empatian. Rakkauden. Elka oppii sen tosiasian, että meissä kaikissa asuu valo ja varjo.


Kaiketi kyse on valinnasta. Joko elää koko elämänsä rikkonaisena tai sitten nappaa ehjyyden hetkiä mistä vain voi, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Tämä on kivun ja paskan ja veren ja luotien maailma. Tämä on maailma, missä vahvalla käsivarrella on enemmän arvoa kuin vahvalla mielellä.


Lontoolaisen Beth Lewisin Suden tiestä uumoillin psykologisen trillerin vivahteilla maustettua selviytymistarinaa. Mutta tämähän potkaisi niin että tuntui. Elka raivasi alkuun hiukan takkuillen, mutta lopulta kaikki lämpimät tunteeni herättäen, tiensä suoraan sydämeeni. Suden tie on äärimmäisen koukuttava ja mukaansatempaava tarina, silti se on kokonaisuudessaan paljon enemmän. Niin viisas ja syvällinen, että voin suositella kirjaa myös genreä vierastaville lukijoille. Jälleen kerran; olen myyty!



Yksikään susi tai karhu ei luovuta, kun ne joutuvat lyödyiksi tai ovat nälissään. Onko karhun koskaan nähty loikkaavan kallionkielekkeeltä, koska se kohtasi elämässään vastoinkäymisiä? Ei ole. Villieläimet jatkavat, kunnes lihaksissa ja luissa ei ole yhtään voimaa jäljellä. Villieläin ei luovuta; ne jatkavat iäisyyksiin asti, samoin tekisin minä.

Steinar Bragi; Sumu

Hálendid 2011, suom.Tuomas Kauko ja Like 2016, 287s.

"Miksi tämä kuva on revitty" hän huusi ja päästi lopulta kuvasta irti. Hän antoi kyynelten tulla, nojasi seinää vasten ja huusi lisää. Sitten hän valui alas lattialle eikä välittänyt, vaikka hän sai haavoja lasinsirpaleista. Hän kuuli eukon lähestyvän keittiöstä. Hän ajatteli autiomaata, lasta, taloa, joka oli lukittu ja jota puolustettiin kuin linnoitusta, aitaa padon päällä, rotkon roikkuvaa siltaa - ja sitä, että jokin halusi tulla pimeästä sisään, vastarannalta tälle puolen.


Juuri bloggaamani Risteily jätti odotusten puolesta hiukan syrjään samoihin aikoihin, samalta kustantajalta, ilmestyvän Sumun. Ajattelin, että tämä islantilaisen kirjailijan Steinar Bragin läpimurtoromaani voisi olla hyvä, mutta jollain tapaa hömppä. Mistä näitä epämääräisiä aavistuksia oikein kumpuaa? Olin onnekseni väärässä. Sumu hiipi jonnekin aivojen syövereiden salatuimpiin osiin, häiritsi aivan aidosti. Myönnetään, nukuin tämän jälkeen pari yötä valot päällä.


Hrafn, Vigdís, Egill, Anna. Neljä kohtalaisen hyvin menestynyttä nuorta aikuista road trip -matkalla keskellä islannin väritöntä erämaata. Nousee sumu. Nuoret törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon kylkeen. Jeeppi hajoaa, ympärillä ritisee hiekka. Kännykät eivät löydä kenttää, ahdistaa. Mikään muu ei auta, kuin majoittua toistaiseksi talossa asuvan vanhan eukon ja ukon nurkkiin. Mutta millaisia ihmisiä oikein asuu keskellä ei mitään? Tulevatko he toimeen hoitamalla näkymättömiä lehmiä ja lampaita? Miksi ovet lukitaan aina yöksi?


"Kaikki, jotka minä tunnen, ovat ihan sekaisin. Aivan kuin tämä yhteiskunta olisi kone, joka pureskelee ihmiset ja sylkee ne sitten ulos väärinpäin yhteen liimattuna - peräaukko suussa, silmät jalkojenvälissä."


Sekä talosta, että ympärillä vaanivasta erämaasta alkaa paljastua ihmispsyykkelle vieraita asioita. Steinar Bragi viekin lukijansa niin lähelle hulluutta kuin on mahdollista päästä, katoamatta kokonaan sumuun. Psykologinen kauhuteos Marko Hautala -tyyliin yllätti kertakaikkisella viisaudellaan. Sivumäärän niukkuudesta huolimatta Bragi pääsee keskiverto kertomakirjallisuutta huikaisevan paljon syvemmälle. Voilá!

Toivon teokselle huimaa blogisuosiota ja siinä sivussa haluaisin päästä keskustelemaan jonkun kanssa loppuratkaisusta, koska...


Vigdís nauroi ja kysyi, puhuiko Egill itsestään. "Tiedätkö, mikä on sukupuolten välinen ero?" hän jatkoi. "Jos mieheltä putoaa lasi lattialle, hän kiroaa lasin. Jos naiselle käy niin, hän kiroaa itsensä."