Kate Atkinson; Kaikkein vähäpätöisin asia

 

One Good Turn 2006, Schildts & Söderströms 2012, 388s.

"Minun nimeni on Jackson Brodie", Jackson sanoi, "olen entinen poliisi." Hänen lävitseen kulki äkillinen, odottamaton väristys: siinä se, hänen koko elämänsä kahdessa lauseessa: Minun nimeni on Jackson Brodie, olen entinen poliisi. "Voinko jotenkin auttaa?"

Kate Atkinsonin aiemmasta dekkarista Ihan tavallisena päivänä tuttu Jackson on lopettanyt työnsä niin poliisina kuin yksityisetsivänäkin rikastuttuaan yllättäen. Aiemman osan lukeneet tietävät mistä rahat ovat peräisin, ja pian se selviää uusillekin lukijoille. Vaikka Jackson on päättänyt vältellä vaikeuksia, ne tuntuvat olevan toista mieltä. Sarja irrallisen oloisia rikoksia pyyhkäisee miesparan yli. Milloin hän löytää ruumiin, milloin kadottaa sen. Pesismailalla varustautunut raivohullu lihaskimppukin päätyy pahoinpitelemään Jacksonin peräti kahteen otteeseen, saaden tilanteet kuitenkin kääntymään päälaelleen. Jacksonista tuleekin syyllinen. Miten omituinen siivousfirma liittyy kuvioihin? Entä maatuskanuket?

Päälaellaan tämä sillisalaattia muistuttava tarina tuntuukin olevan, jos takakantta on uskominen. Kyse on irrallisista tapahtumista, joista kuitenkin, lopulta,  punoutuu selkeä juoni. Atkinsonin kerronta on niin omanlaista, että se pyykäisee dekkarimaailman täysin sekaisin raikkaudellaan. Mikä kirja! Romaanin kanssa saa nauraa vatsa kipeänä. Se imaisee maailmaansa ja tutustuttaa lukijan niin mahtaviin tyyppeihin, että vain todella taitava psykologisen kerronnan hallitseva kirjailija osaa heidät tällä tavalla tykö tuoda.

Tapahtumavyöry käynnistyy helteisenä kesäpäivänä Edinburghin festivaaleilla. Aiemmin mainitsemani pesismailihyypiö saa raivokohtauksensa, ja on vähällä tulla tappaneeksi viattoman (?) Bradleyn. Mies olisikin päässyt päiviltään, ellei väliin olisi tullut sivullinen osapuoli, Martin. Surumielinen, hiukan naisellinen Martin, joka kirjoittaa suosittua mutta laimeaa rikossarjaa. Varovainen ja pelokas Martin, jolle oli nuorempana tullut paha olo jopa leikkipuiston keinossa.

Tapahtumalla on runsaasti silminnäkijöitä ja yksi heistä on katkeroitunut, miehensä varjossa elävä Gloria. Glorialla oli tunne, että elämä oli sarja huoneita, joihin hän astui juuri kun kaikki muut olivat lähteneet. Mutta myös Glorian elämä tulee muuttumaan, pysyvällä tavalla.

Yksinhuoltajaäiti Louise, poliisi hänkin, ajautuu tapahtumien keskiöön. Louisen teini-ikäinen poika aiheuttaa päänvaivaa ja juuri tuhkattu äiti viruu ruukussa autotallissa. Jacksonin ja Louisen polut yhtyvät, mutta Jacksonilla Juliansa, jonka takia hän kaupunkiin on tullutkin. Julia on näyttelijä. Monessakin mielessä. Siinä sivussa myös kirjan inhokki. Mikä miehiä vaivaa, kun he hairahtuvat tällaisiin tapauksiin, jotka vain pyörittävät parkoja oman mielensä mukaan?

Edinburgh oli näköjään kaupunki, jossa kukaan ei tehnyt töitä, jossa kaikki käyttivät aikansa leikkimiseen. Ja joka paikassa oli nuoria ihmisiä, kaikki alle 25-vuotiaita, kaikki niin huolettoman ja suruttoman näköisiä, että Jacksonia ärsytti. Hän olisi halunnut kertoa heille, että elämä tuottaisi pettymyksiä päivittäin. Kyllä hymy hyytyisi. Jackson kauhistui tätä kaunan aaltoa, mustaa sappea, joka muistutti erehdyttävästi kateutta. Se ei ollut hänen omaansa, se kuului isälle. Hän ei voinut sanoa sitä omakseen, kun hänen raskain päivätyönsä oli kauhominen turkoosinvärisessä uima-altaassa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on keski-ikäisen Jacksonin tarina. Se on tarina arkipäivän pienistä asioista, joilla on uskomaton valta vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Se on saman aikaisesti niin tragikoominen, etten ole ehkä koskaan lukenut toista näin hauskaa kirjaa. Taustalla on toki vakava juoni, mutta taustalle se jää. Rikos ja ratkaisu eivät ole niin oleellisia. Tarinan taika on itse ihmisissä. Tavallisuudessa, inhimillisissä persoonissa, joihin ei voi olla ihastumatta.

Sen verran on muristava, että minusta kerronta ei kantanut loppuun saakka aivan niin hyvin, kuin olisin olettanut. Puolivälin tienoilla Atkinson vakavoitui minusta liikaakin. Loppua kohden leikillisyys palasi, muttei yltänyt mainioon alkupuoleen. Tämä jäi vähän harmittamaan, mutta muuten kirja olisikin ollut lähes täydellinen.

Luimme kirjan Tuulian kanssa "kimpassa", joten postauksen samankaltaisuutta ei kannata hämmästellä :) Teoksen on lukenut myös Sinisen linnan Maria

Kamila Shamsie; Kartanpiirtäjä

 

Kartography 2002, Gummerus Kustannus Oy 2011, 392s.

Pysy siinä. Älä tule yhtään lähemmäs. Älä anna minun tuntea jasmiinin ja mausteiden tuoksua käsissäsi. Tältä etäisyydeltä voin saada itseni uskomaan, että sinä olet vain vanha ystävä.

Karachi. Väkivallan tyyssija. Lian. Muovin. Palavien autojen. Kaupunki vailla nimettyjä katuja. Vailla karttoja. Ruokanaan asfaltti. Hiki, veri. Kerjäläisen tyhjät kädet. Kaiken saastan keskellä auringonlaskuista hehkuvin.

Tässä rujon kauniissa maassa elää kaksi perhettä. On sydänystävät Raheen ja Karim. Pikkuinen, hörökorvainen Karim, joka vajoaa toisinaan omiin maailmoihinsa. Mutta vuosien päästä, ah, niin komea. Omapäinen, näpäkkä Ra, joka lakkaa kyselemästä päästyään liian lähelle tulta. Näiden kahden ystävyydessä on jotain maagista. Jo maatessaan yhdessä samassa pinnasängyssä, he kääntyivät kasvot vastatusten. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat. Kunnes.

On Zafar sekä Yasmin, Raheenin vanhemmat. Abi ja Maheen, Karimin vanhemmat. Nämä neljä ovat aina vetäneet yhtä köyttä, olleet kuin samaa suurta perhettä. Pinnan alla heitä on yhdistänyt synkkä tapahtuma, joka sai alkunsa sisällissodan runtelemassa Karachissa vuonna 1971. Vuosikymmeniä sitten kylvetyllä siemenellä on yllättävän suuri valta vielä tänä päivänä. Vain se voi erottaa Raheenin ja Karimin.

Kuinka monta muuria yksi kansa voi rakentaa ja pitää pystyssä, Ali mietti. Onko mahdollista kiertää yhden muurin ympäri törmäämättä toiseen? Kuinka monta nuotiota me sytytämme, kuinka paljon ruusupuuta poltamme tuhkaksi, jotta haaveidemme hehku säilyisi? Kuinka monelle tulikärpäselle käännämme selkämme, kun luulemme niitä kipinöiksi?

Teos alkaa Karimin ja Raheenin lapsuudesta, heidän ollessa kolmetoistavuotiaita. Maassa, jossa korruptio rehottaa eikä yksikään asukas ole turvassa silmittömältä väkivallalta, ei varhaisteini-ikä vaikuta kovinkaan erilaiselta kuin täällä kotosuomessa. Samat haaveet, sama uhma. Myös Karim ja Raheen muodostavat ystävänelikon coolin Zian ja suloisen Sonian kanssa. Tulevaisuus on avoin, mieli auki. Uskollisuus ja välittäminen leimaa tätä nelikkoa niin lapsuudessa, kuin myöhemmin, heidän ollessa parikymppisiä ja päätyessä jälleen yhteen. Kuitenkin juuri Raheenin ja Karimin välillä valitsee raudanlujan kiintymyksen side, jota toiset voivat vain hämmästellä.

Minä valitsen jatkuvuuden. Pitäkää muutoksenne.

Kirjan keskivaiheilla ystävyysrinki hajoaa Karimin jouduttua muuttamaan perheensä kanssa Lontooseen, pakoon Pakistanin levottomuuksia. Kamila Shamsie kuvaa riipivästi sortumatta kuitenkaan missään kohdin imelyyksiin, nuorten kaipuuta eron vuosina. Väistämätön jälleennäkeminen tuo riemua mutta myös nostaa vanhat, vielä vuotavat haavat pintaan. Ystävyys lehahtaa rakkaudeksi, joka tuntuu olevan tuhoon tuomittu. Mutta kirja ei kerro vain kahden nuoren välisestä rakkaudesta. Se muistuttaa, miten tärkeä on koti. Kotimaa. Olkoonpa sitten kuinka verinen tahansa. Shamsie kirjoittaa palavasta rakkaudesta Karachia kohtaan. 

Tiedän että ajatus kuulostaa kamalan itsekeskeiseltä, mutta en mahtanut mitään tunteelle, että kaiken tapahtuneen keskellä Karachi oli päättänyt kääntyä iskemään minulle silmää. Iskemään silmää tositarkoituksella: kyllä kaupunki sanoi, minun maillani sikiää hirviöitä, mutta älkää luulko että siinä on kaikki mihin pystyn.

Shamsien tyyli on runollisen pohdiskelevaa, todella syväluotaavaa tekstiä. Toisaalta huumorilla ja puhtaalla ilolla on keskeinen merkitys tarinassa.Vaikka rasismi on rankka aihe, se on vain osa tarinaa. Minulle itselleni tämä oli ennen kaikkea tarina toivosta. Ystävyydestä. Rakkausromaaninakin kirjan voi lukea, kunhan pitää mielessä, että Kartanpiirätäjä on myös paljon muuta. Etäisyyksiä, välimatkoja, sidoksia, tien löytämistä. Jos harrastaisin kirjojen pisteytystä, tämä saisi 5/5!

 Kun me nauramme, siinä naurussa on uhmaa.

Teoksen kansi on todellinen taideteos. Sitä voi äänestää Leena Lumin Vuoden kauneimmat kirjan kannet kannet -arvonnassa. 

Ikkunahaaste

Päivittääkseni ikkunahaastetta laitan muutaman otoksen ajalta, jolloin meillä oli lunta. Tarkoitushan haasteessa on saada kuva, millaiselta maisema näyttää eri kuukausina. Lumi on taas kaukainen muisto tai etäinen tulevaisuuden haave. Surullista tämä pimeys ja kura siinäkin mielessä, että aurinkoisena ja vähäkin lumisena päivänä täällä on todella kaunista!

Kotikirkko tosin on upea kelillä kuin kelillä.

Poikkesimme tänä harvinaisena poutapäivänä (huomatkaa pilvetön taivas) myös läheisessä museokorttelissa. Siellä olisi ollut kuvattavaa vaikka millä mitalla, mutta en tahdo tässä vaiheessa liikaa paljastaa.

Tunnelma korttelissa on kuin toisessa maailmassa. Vanhoja puutaloja, pieniä käsityöpuoteja. Rosoisia aitoja, kapeita kujia. Ilmassa tuntuu kaakaon ja vastaleivotun pullan tuoksu. Kuvitelkaa tätä lumen valkaisemassa jouluvalaistuksessa...

Hieno homma, nyt sain päivitettyä tuon ruman Lumiukkokannen päälle, eikä tarvitse voida pahoin aina blogissa piipahtaessa :) Ikkunahaasteeseen palajan viimeistään joulukuun alussa. Sitä ennen luvassa muutamia todella lupaavia teoksia, joita luen itselleni epätyypilliseen tapaan samanaikaisesti.

Uusille jäsenille lämpimät tervetulotoivotukset! Huomiottehan arvonnan, vielä on reilusti aikaa osallistua!

Jo Nesbø; Lumiukko

 

Snømannen 2007, Johnny Kniga Kustannus 2008, 441s

"Jo Nesbø on yksi aikamme tunnetuimpia norjalaisia maailmalla. Sillä, kuten Suomen dekkariseuran palkintoraati totesi kunniakirjaansa myöntäessään: "Mielikuvituksellisesti kirjoitetut ja taitavasti ryhmitetyt Harry Hole -teokset vangitsevat lukijan ja edustavat aikamme parasta rikoskirjallisuutta."

Näin kuvailee tätä karun komeaa kirjailijaa teoksen takakansi. Olen täysin samaa mieltä. Ehdottomasti Nesbø erottuu edukseen rikoskirjallisuuden sankasta massasta. Dekkaritaivaalle putkahtelee tuon tuostakin uusia, kirkkaita tähtiä, mutta Nesbø itse on pitkän linjan ammattilainen. Harry Hole -sarja on nyt edennyt jo yhdeksänteen osaan, kyseinen Lumiukko on napattu sarjan loppupuolelta ja on järjestyksessä seitsemäs. Minut tuntevat tietävät, etten ole uskollinen kronologiselle järjestykselle, vaan suvereenisti napsin kiinnostavat teokset mukaani vaikka keskeltä sarjaa. En nimittäin usko, että ehdin koskaan tätä(kään) sarjaa lukea kokonaan. Kiinnostukseni Harry Holeen heräsi uusimman romaanin, Aaveen myötä ja Lumiukon juoni tuntui yksinkertaisesti liian jännittävältä sivuutettavaksi. Vai miltä kuulostaa sarjamurhaaja, joka tappaa ensilumen aikaan? Toisia uhreista varoitetaan lumiukolla, toisille käy astetta huonommin...

Harry Hole on itsessään melkoinen persoona. Okei, monissa pohjoismaisissa dekkareissa päähenkilöllä on ongelmia niin alkoholin, kuin ihmissuhteiden kanssa, mutta kirjailija on saanut todella loihdittua Holeen tyyliä! Hän on itseironinen, pakkomielteisesti työhönsä suhtautuva poliisi, jolta ei jää yksikään juttu ratkaisematta. Psykologinen ulottuvuus tekee Holesta inhimillisen ja ihastuttavan jääräpään.

Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään.

Tällä kertaa Hole saa parikseen Katrine Brattin, joka suhtautuu työnalla olevaan tutkintaan omituisella kiihkolla. Brattin käytös on paikoin sen verran omalaatuista, että Harry miettii onko hän täysin "stabiili". Mutta toisaalta, onhan juttukin melkoinen. Naisia katoaa aviomiesten ja lasten kauhuksi. Kuten lukijalle ennen poliiseja selviää, näin on tapahtunut myös vuosia aiemmin. Samalla kaavalla. Ensilumen aikaan talon pihaan ilmestyy lumiukko. Juoni on melko poukkoileva ja kirjailija harhauttaa minkä ehtii niin lukijaa, kuin poliisejakin. Tarinassa on kauhun elementtejä, on se sen verran pelottava! Mikään kevyt dekkari ei tämä ei ole, vaikka Holen ja kumppaneiden puurtaminen välillä nostattaa hymyn huulille.

"Käyt läpi aivan kaiken", Harry sanoi. "Kuolinajat, kuun vaihteet, mitä telkkarista tuli kuolinhetkelllä, uhrien hiustenvärin, olivatko jotkut heistä lainanneet saman kirjan kirjastosta tai osallistuneet samaan seminaariin. Laske myös puhelinnumeroiden keskiarvo. Meidän on keksittävä millä perusteella murhaaja valitsee uhrinsa."
"Hetkinen", Skarre sanoi. "Olemmeko me varmoja siitä, että katoamiset liittyvät toisiinsa? Eikö meidän pitäisi suhtautua avoimesti kaikkiin mahdollisuuksiin?"
"Suhtaudu ihan niin avoimesti kuin haluat", Harry sanoi, nousi tuolista ja tarkisti että autonavaimet olivat taskussa. "Kunhan teet mitä pomo käskee. Viimeinen sammuttaa valot."

Myönnän, että teoksen kannet eivät ole tälläkään kertaa kovin lukijaystävälliset, ja naiset saattavat kiertää Nesbøn kaukaa testosteronipitoisuuksia peläten. Nou hätä, näiden parissa voi kietoutua villahuopaan, juoda kupillisen teetä ja heittäytyä jännityksen (ja Harryn ;) vietäväksi. Nollata rauhassa aivot ja jaksaa sitten taas paremmin varsin synkeää marraskuuta.

Mutta tunne ei suostunut väistymään. Joku tuijotti häntä. Jotkut. Ne muut. Samassa kuu valaisi puron vieressä olevaa aukeaa, ja hän näki jotain, mahdollisesti jonkun hahmon ääriviivat.

Kesä ja sankarittaria

Kuka muistaa vielä viime kesän? Itse alan olla niin turtunut tähän iänikuiseen sateeseen, harmauteen, luonnon kuolemanpukuun, että käsite kesä on jo unholaan jäämässä. Niinpä minua ilahdutti saada Leena Lumilta tällainen hauska haaste, jossa otetaan askel taaksepäin, ja muistellaan mennyttä vuodenaikaa valokuvan muodossa. Minä olen sen verran tuore "valokuvaaja" etten tullut kesällä paljon kuvia ottaneeksi. Pistetään syyksi huono kamera. Tässä on pari ihan loppukesästä napattua otosta. Käykää katsomassa Leenan kuvat, jos tahdotte kunnolla fiilistellä. ♥

Samaan syssyyn teen listaihmisenä listan. Listoja on eri blogeissa hurjia määriä eri aiheista.  Hauskutuin eniten Hys äiti lukee nyt -blogin listasta, jossa -luonnollisesti- listataan kirjojen kymmenen sankaritarta.  Top Ten Tuesday vaihtuu nyt vain minulla Top Ten Thursdayksi. Saatanpa ottaa tästä joka torstaisen tavan - jos muistan. Ensi torstaina ainakin lupaan lupaan listata sankari urokset. Tänään on kuitenkin "topakoiden tätien ja kovien ämmien top kymppi" (kuten Tii kiteyttää).

1. Minut tuntevat tietävät, että olen lääpälläni dekkareihin. Joten aloitetaan Jane Rizzolilla. Jane on tuttu poliisi Tess Gerritsenin kirjoista. Hän ei ole peloton pullistelija, vaan ihanan inhimillinen, sinnikäs ja periksiantamaton nainen, joka näyttää pärjäävänsä miesten maailmassa.

2. Lumen syli -teoksen Helmi. Helmin äiti on lapsistaan piittamaton hedonisti, joka ei näe pienen tyttärensä pelkoja. Ja epävarmuustekijöitä tytön elämässä riittää. Helmin paras ystävä kuolee, isää ei ole olemassakaan, opettaja vaihtuu, syntyy "isoveli"... Mutta Helmi on reipas tyttö, ehdottomasti selviytyjäainesta!

3. Noidan ripin Corrag. Nuorella naisella ei mene hyvin. Vaikka Corragia syytetään noituudesta, oma äiti joutuu roviolle ja muuta "kivaa", Corrag ei käperry jonnekin kiven koloon sikiöasennossa (kuten itse ehkä tekisin). Hän ottaa hevosen alleen ja pakenee! Hän rakentaa elämän ei mistään. Hänessä on paljon.

4. Uskottuni -teoksen Annie. Annie edustaa äidinrakkauden ääripäätä. Teos on niin mahtava, että nyt kun se taas palautui mieleeni, en voi kuin suositella!

5.Todennäköinen tarina -teoksen Helena. Karin Alvtegen tekee Helenasta helpostilähestyttävän naisen, joka ei kuitenkaan ole lälly. Helena pyörittää maaseutuhotellia, pohdiskelee elämäänsä ja lopulta ottaa etäisyyttä sinne sunnalle, jonne kuuluukin ottaa. Arkipäivän sankaruutta.

6. Ventovieraan Elizabeth. Millaista on elämä passiivisen miehen rinnalla, joka yllättäen muuttuukin aivan muuksi? Elizabeth ei selviä henkisittä kolhuitta ja joutuukin lopulta pelkäämään henkensä edestä. Periksi hän ei kuitenkaan anna.

7. Lasi maitoa, kiitos -teoksen Dorte. Te tiedätte, jotka olette kirjan lukeneet. Dorte joutuu ihmiskaupan uhriksi ja loppu onkin arvattavissa. Dorte, kaikkien riistettyjen, raiskattujen naisten ikoni.

8. Uhrilahjan Rebecka. Naisjuristi pohjoisesta.

9. SusuPetalin Keskiäkäinen. Tissit roikkuu, naama kaipaa anti-agea, läski on pysyvää... Mutta silti keski-ikäinen nainen on ihana! Omana itsenään!

10. Nyt jo kymppi, vastahan pääsin alkuun... Kun suljen silmäni -romaanin Christine. Joka aamu on herättävä vieressään vieras mies - kuvitelkaa nyt - eikä mitään muistikuvaa menneisyydestä. Joka ilta päivän muistot pyyhkiytyvät mielestä. Ja ei siinä vielä kaikki, tämä aviomieheksi itseään tituleeraava tyyppi vaikuttaa salailevan jotain. Mitä tekee sankarimme? Aloittaa päiväkirjan pitämisen ja selviytyy.

Pintaraapaisu tämä vain oli, koska minunkin kirjahyllyni pullistelee sankarittarista. Ensi viikolla on sitten miesten vuoro!

Ps. Sekä Top Ten -osio, että valokuvahaaste on enemmän kuin suotavaa viedä mennessään :)

Annika arpoo

No niin! Tarkoitukseni oli pitää blogihistorian toinen arvonta siinä vaiheessa, kun lukijoiden määrä ylittää "maagisen" sadan rajan. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että nuo kolme puuttuvaa jäsentä jäävät loistamaan poissaolollaan, joten malttamattomana ihmisenä en jaksa enää pidätellä itseäni. Arpominen on kivaa! Olen sitä paitsi äärimmäisen kiitollinen ja yllättynyt, että minulla on näinkin paljon lukijoita. Ei siitä ole kauaa, kun teitä oli ensin vajaa kymmenen ja sitten pitkän aikaa kolmisenkymmentä. Kiitos jokaiselle ja vielä kerran, tervetuloa uusille!

Säännöt tulevat tässä

♥ Yhden arvan saa liittymällä jäseneksi (pieni toivo, että satanen sittenkin ylittyy... ;) ja kommentoimalla tätä postausta kera ehdoituksen, mitä minun olisi ehdottomasti luettava. Tästä kohdasta ei tarvitse ottaa paineita, ihan mielenkiinnosta kysyn!

♥ Toisen arvan saa linkityksestä, joko blogissa tai facebookissa tykkäämällä. Suotavaa olisi liittää jompi kumpi kuvista mukaan.

♥ Arvonta suoritetaan 27.11. ja osallistua voi klo 18 asti. Ilmoitan kaksi voittajaa täällä sivuillani, ja ensimmäiseksi suoriutunut saa luonnollisesti valita kirjan ensin. Lista tulee täältä

Linn Ullmann; Aarteemme kallis

Herman Koch; Illallinen

Ulla-Leena Lundberg; Jää

Tatiana de Rosnay; Mokka

Patricia Cornwell; Punainen usva

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

Tess Gerritsen; Eloonjäänyt

Eve Hietamies; Tarhapäivä

Heidi Linde; Jo nyt on!

Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Sarah Winman; Kani nimeltä jumala

Vera Vala; Kuolema Sypressin varjossa

Saattaapi olla, että lista tulee vielä jatkumaan, joten pysykää kuulolla!

Heidi Linde; Jo nyt on!

 

Nu, Jävlar! 2011. Suom. Katariina Huttunen ja WSOY 2012, 350s.

Päivä oli alkanut hyvin. Sen luulisi jatkuvankin samaa rataa, yksinkertaisesti ja mutkattomasti, mutta ennen pitkää se paljastaa todelliset karvansa: susi lampaan vaatteissa, täydellinen paskapäivä, ja ennen kuin arvaakaan, kädessä on pellillinen palaneita pullia.

Jo nyt tuli luettua kirja! Jo teoksen nimi, sekä kansikuva lupaavat tuvan täydeltä herkullista palaneen käryä. Hurmiollisia huomioita siitä, mitä on olla ihminen. Lopen uupunut pienten lasten äiti. Jalkansa uran lupaavassa vaiheessa telonut jalkapalloilija, nykyään huoltoasematyömies. Täydellisesti jumissa oleva nainen, ikuinen myötäilijä. Ja hänen äitinsä, joka juttelee mielikuvitusystävälleen, kuningatar Sonjalle. Kuulostaako melkoiselta sekasopalta? 

Teoksessa on piikkinsä. Piikikkäänä tarinana minä tämän otinkin, mutta vaikka Linden ote on humoristisen kevyt, vähän kallellaan chik-litiin päin, sanoma on kuitenkin painava. Varteenotettava. Takakantta lainatakseni "Romaani suurista odotuksista ja vähäisestä uskalluksesta, mutta ennen kaikkea kodin lämmöstä - miten vaikea se on saada hehkumaan, miten helppoa on vain työntää taikina uuniin ja ottaa se ajoissa ulos."

Terese on elämässään hukassa. Hän ei ymmärrä, miten toiset naiset jaksavat äitiyttä. Teresellä on kaksi tytärtä ja myös "pulla uunissa". Kirja kertoo yhdestä päivästä, jolloin Terese saa viettää omaa aikaa. Mies on lähtenyt lasten kanssa mummolaan. Mutta osaako Terese rentoutua. Supistuksiakin tulee tuon tuostakin, vaikka laskettuun aikaan on vielä monta viikkoa. Sitten hän meni keittiöön ja alusti leipätaikinan, ja korjatessaan iltapalan pöydästä hän huomasi toisessa tuolinjalassa Ibenin puuroa, ja hänen piti hinkata pitkään keittiörätillä ennen kuin tahra lähti irti, ja silloin  Einarilta tuli tekstiviesti, siinä luki että kokous venyi ja että Einarilla menisi myöhään, ja Terese oli ottanut esiin silitysraudan ja silittänyt nimilaput tyttöjen uusiin takkeihin, sitten hän leipoi leivät ja pani ne leivinuuniin, ja lopulta hän meni olohuoneeseen, ei sytyttänyt valoa, lysähti vain nojatuoliin ikkunan ääreen, ja silloin häneltä pääsi itku, ja se pelotti häntä, se tuntui kumpuavan jostakin syvältä, ja se oli jotakin paljon suurempaa ja vaarallisempaa kuin pienten lasten väsyneen äidin uupumusta, sitä itkua ei saanut loppumaan...

Huoltoasemamies Kevin taas ei ole päässyt yli nuoruuden rakkaudestaan, Jessicasta. Kevin fanittaa Metallicaa ja paistaa pullia pervoilla jutuilla varustetun työkaverin kanssa. Päivä vaikuttaa todella "paskapäivältä", kunnes eräs asiakas tuo tuulahduksen jostain aivan uudesta ja raikkaasta...

Jessicaakin vaivaa menneisyys. Lapsuudessa kuollut rakas muusikko/alkoholisti-isä elää muistoissa. Minkä verran raskaalla menetyksellä on vaikutusta nykyisyyteen? Jessica on luovija, mukautuja, väsymykseen saakka. Hänen äitinsä Lydia taas jää teoksessa melko etäiseksi Sonja kuningatarensa kanssa. Kirja antaa kyllä hötöisen vastauksen siihen, miksi Lydian mieli on niin kovasti järkkynyt että hän on alkanut elää vaihtoehtoista todellisuutta, mutta minulle hahmo jäi aika pintapuoliseksi.

Muut henkilöt taas tulivat aivan iholle. Taitava norjalaiskirjailija Heidi Linde kirjoittaa heidät pilke silmäkulmassa niin tykö, ettei lukija voi välttää samaistumisen tunnetta. Yllättäen hiukan "reppanasta" Kevinistä tuli minulle kaikkein läheisin. The sun will shine / This I swear! This I swear! This I swear! 

Vaikken teemalukua harrastakaan, tietoisesti, olen nyt tullut lukeneeksi jo toisen norjalaisen huippu puhuttelevan teoksen. Se toinen on tietysti Linn Ullmann. Jo nyt on! on ehkä kirjasyksyn hersyvin ja samalla hellin teos. Aivan mahtava!

Kirjan on lukenut ainakin Karoliina

Ps. Eläminen on varallista, Sonja sanoi kerran. - Tähän mennessä kukaan ei ole jäänyt henkiin.