Terhi Rannela; Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela ja Karisto 2013, 257s. (arvostelukappale)

Vauva itkee.
Ei, se ei ole tavallista itkua.
Lapsi ei huuda maitoa tai äitinsä huomiota.
Se kirkuu, se rääkyy, se huutaa henkensä hädässä, se karjuu keuhkojensa pohjasta.
"Kun rikkaruohoja kitketään, ne täytyy repiä maasta juurineen irti."
- Revi! kuuluu käsky.
Mustapukuinen sotilas, korkeintaan 15-vuotias, tarttuu pojan jalkoihin ja heilauttaa lapsen tottuneesti ilmaan.


Hyvänen aika. Mykkyys. Kyyneleet.

Punaisten kyynelten talo on kirja, josta tullaan vielä kuulemaan. Niin koskettavan raju, niin repivä, niin hirmuinen. Aloin ihan pohdiskella, olenko tänä vuonna näin rankkaa tekstiä lukenutkaan. Entä viime vuonna? Koskaan?

Tarina on rakennettu kannen valokuvanaisen ympärille, naisen nimeltä Chan Kim Srun. Kirjailija Terhi Rannelan vierailtua punakhmerien S12-vankilassa Kambodzassa, valokuva ei suostunut jättämään häntä enää rauhaan. Kuva, jossa nainen poskillaan kyyneleet, sylissään pikkuinen poikavauva. Kuva alkoi elää, kuiskia, puhua. Kertoa tarinaa, joka fiktiivinen, mutta samalla niin totta.

On meneillään vuosi nolla, punakhmerien järkyttävä vuosikymmen, 1970-luku. Vallitsee totaalisen aivopesun aika, johon kuuluu minuuden yhteisöllistäminen muka yhteisen hyvän nimissä. Aika, joka ajaa pakkosiirretyn kansan riisipelloille. Siellä kärsitään kuin pahimmassa keskitysleirissä. Ruokaa tarjoillaan kerran päivässä, muu aika raadetaan paahtavan kuumassa auringossa, nälkäisenä, iilimatoja jaloissa, vahtivia silmiä selissä.

On äiti, Chevy Chan, jota viedään parhaillaan Tuol Slengin kidutusvankilaan. Sylissä puolikuollut poikavauvansa, vierellä miehensä. He, jotka itse mallivaltiota olivat rakentamassa, joutuvat nyt saman valtion vainoamiksi. Mutta miksi?

Toisaalla tytär Vanna, jolta Angkar on vienyt äidin, isän, veljet, kodin, muistot päättyy myös töihin riisipellolle. Teoksen alkupuoli kuluu 1970-luvulla äidin ja tyttären näkökulmia vaihdellen. Toinen osa taas vie 2000-luvulle, aina näihin päiviin asti. Silloin Vanna, viiden lapsen äiti jo, saa viimein selville, mitä hänen perheelleen tapahtui noina järkyttävinä vuosina. Mistä itse pelastui.

Toisessa osassa tutustumme myös Vannan tyttäreen, jolla omat ongelmansa, sekä aviomieheen, jota kuolevien silmät vainoavat joka öisissä painajaisissa. Huudot. Itkut.

Itku minullekin teoksen parissa tuli. Sisäisesti suorastaan huusin läpi kirjan, niin raastavan lähelle tarinan päästin. Kivuliaasti aivan ihon alle. Myönnän, että vaikka olenkin kuullut uutisissa Kambodzan oikeudenkäynnistä, jossa punakhmer-johtoa yritetään edelleen saada vastuuseen teoistaan, olen asiat totaalisesti sivuuttanut. En sivuuta enää.

Tuol Slengin vankilassa kun kidutettiin kolmekymmentä vuotta sitten 17 000 vankia. Heistä tiettävästi hengissä selvisi 12. Kuvan nainen ja hänen poikansa tapettiin raa'asti melko pian valokuvaamisen jälkeen.

Terhi Rannelan tuotantoon en ole aiemmin tutustunutkaan, mutta tämä kirja, tämä tarina vakuutti tämän bloggaajan täysin. Miten syvälle Rannela historiallisiin tapahtumiin onnistuukaan pureutumaan. Miten lähelle nämä ihmispoloiset tuomaan. Kerronta ei maalaile turhia, mutta kuitenkin se on, pelkistettynäkin lumoavan kaunista. Ettei ihan hehkutihehkuti-osastolle mentäisi, pientä miinusta antaisin toisen luvun henkilöpaljoudesta. Tungosmainen fiilis tuli liian rönsyävästä materiaalista, joka kuitenkin kuroutui kauniiksi jälleen viimeisessä luvussa.

Mikä kirja! Punaisten kyynelten talo on todella runsaat blogisavut ansainnut!

Teoksen on lukenut ainakin Notkopeikko

***

Niin isä sanoi: tuntuu hullunkuriselta, että kaikki maapallon ihmiset näkevät saman auringon, kuun ja tähdet. Vaikka emme ymmärtäisi toistemme kieltä, ymmärrämme samaa maisemaa.

Pekka Hiltunen; Iso

Pekka Hiltunen ja WSOY 2013, 418s. (arvostelukappaleet)

Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu.

Pekka Hiltunen leikkasi uunituoreella ISOllaan siivet jo kauan ylläni lepatelleelta lukujumilta. Kun tartuin tähän painavalla asialla ladattuun tunnepakettiin, en osannut kuitenkaan ihan näin Suuria odotella. Olen lukenut Hiltuselta Sysipimeän (esikoisteos Vilpittömästi sinun lukulistani kärkisijoilla), joka sai minut pelkäämään - ihan oikeasti. Ja yleensä olen kaikkea muuta paitsi säikky ihminen. ISO taas sai tuntemaan. Tuntemaan niin paljon.

Kirja kertoo Annista, toisineläjästä. Hän on ehkä sympaattisin fiktiivinen hahmo ikinä. Ajatteleva nainen, jolla henkistä viisautta useamman ihmisen edestä. Niin myös painoa. Kokonsa takia Anni muuttaa teoksen alussa Helsingistä takaisin Tampereelle, yksiöön, jonka jo kerran hyvästeli. Koska on saanut potkut ala-arvoisesta työpaikastaan, poikaystävä menetetty, elämä pyörähtänyt jälleen alkuasetelmiin.

Ja Anni on surullinen. Hän piiloutuu asuntoonsa, käpertyy kipuunsa kuin vaatteeseen. Anni, jota maailma ei hyväksy. Tämä anorektikkojen planeetta, läskihysterian kyllästämä maa, jossa ylipaino on kuin ruma sana.

Kirjan edetessä Annin tarina aukeaa lukijalle pienin askelin. Siinä missä sivumäärä kasvaa, kasvaa myös Annin itsetunto. On huojentavaa, on innostavan vapauttavaa lukea, kuinka 37-vuotias nainen itsensä löytää. Kuinka rohkeus lopultakin kannattelee, olipa muu maailma mitä mieltä hyvänsä.

"Mä haluaisin olla uljas daami, sellainen ihana iso nainen, jolla on kalenterissa niin paljon työmenoja ja teatteria ja elokuvia ja romanttisia kaupunkimatkoja miehen kanssa, ettei se enimmäkseen edes ajattele kilojaan."

Romaanissa käydään laajasti läpi, Annin muistiinpanoja seuraten, tieteellisiäkin asioita. Lihavuus ei lopulta ole sairaus. On mahdollista olla terve ja samalla ylipainoinen. On mahdollista hyväksyä itsensä juuri sen kokoisena kuin on.

Vaikka lukiessa raivo, johtuen ihmisten julmuudesta, ja myötätunto lihavia ihmisiä kohtaan rajusti vaihtelivat, jäi teoksesta päällimmäiseksi mieleen ilo. Elämänilo, ilo olla olemassa omana itsenään. Pekka Hiltunen kirjoittaa niin kauniisti, niin koskettavasti, että hänen sanoihinsa ei voi olla uppoamatta. Kuten loppuhaastattelusta (minulla käsissäni ennakkokappale) käy ilmi, kirjailija on tehnyt kirjaansa varten runsaasti tautatyötä. Tämä on tarina, joka hänen oli yksinkertaisesti kirjoitettava. Ja voi miten ISOlla sydämellä!

Romaanin ovat lukeneet ainakin Norkku  ja Amma

***

Kuka meistä kuolee seuraavaksi?
Siitähän tässä on aina lopulta kysymys. Kuka elää kauan. Kenellä on paljon rahaa. Kuka saa harvinaisimman onnen: rikkumattoman rakkauden.

Kirjabloggaaja ja ampumavälikohtaus (vähän Katri Valastakin)

Tyypilliseen tyyliini nämä tällaiset välipalapostaukset, osastoa "muuta" menevät valivalivalitukseksi. Nyt kuulkaas lukujumittaa niin mahdottomasti. Jopa niin paljon, etten ole pariin iltaan lukenut. Uskomatonta, Annika! Tällaista ei ole tapahtunut sitten... Vuosiin. Osittain syynä hektinen elämäntilanne; koiranpentu, uudet harrastukset, lasten koulunalkaminen yms yms.

Eilen onnistuin kaiken lisäksi telomaan itseni kiväärillä. Koska veljeni harrastavat ampumista ja minä olen dekkarityttöjä, koin suorastaan velvollisuudekseni maalitaulua posautella. Kun kerran muutkin... No, sain sitten kiikarista silmääni sellaisella temmolla, että kulma aukesi ja näytän - toisen silmän osalta - pesukarhulta. Pieni aivotärähdyskin tuli, ja sen myötä lukeminen takkuaa.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Olen kamppaillut erään hyväksi havaitsemani kirjailijan uutuuden parissa, mutta tällä kertaa teksti ei nappaa, ei tempaa mukaansa, ei sitten yhtään. Toisella silmällä kuikuillen aloittelin äsken Pekka Hiltusen ISOa, ja siinäpä suuren sydämen kirja. Taitaa helpottaa tämä tauti, tämä jumitus, ja lukulasitkin mahtunevat pian taas päähäni.

Mutta koska tämähän edelleen on lukupäiväkirja, jaan lopuksi osia Katri Valan Kootuista runoista (WSOY 2011, kuudes painos). Vala (s. 1901, k. 1944) on yksi minulle uusimpia, mutta samalla kuumimpia runollisia rakkauksia. Hänet mainitaan kokoelman esittelylehdillä "suomalaisen vapaan runomitan ensimmäiseksi suureksi taitajaksi". Ja kyllä, kun ajatellaan minä vuosina Vala runonsa on kirjoittanut niin hyvänen aika, ainakin itse koen tekstin vanhahtavalla tavalla tuoreeksi.

Runot ovat tietyssä mielessä eroottissävytteisiä, ja samalla pakahduttavan kaihoisia. Kauniita, mutta niin riipivällä tavalla.

Runojahan ei saisi, tai no ei SAA julkaista kokonaisina ilman lupia, joten katkelmat eivät nyt paljasta koko totuutta. Mutta ensimakuna:



Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.

Vain surullinen sydämeni 
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisina rakkaudesta katselen kasvojas
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päivä ja öitä,
jotka olet minulle antanut...

(s. 138)

***

Olen kuollut, mut minne sa kulkenetkaan,
on hautani aina sun vierelläs.
Mene toiselle tähdelle rakastamaan,
on hautani vierelläs!

(s. 156)

***

Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennenkuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.

(s. 115)

***

Havahdun ahneen elämän
vahvaan itkuun.
Sydämeni värisee
verentumma, putoava pisara
kuilun partaalla.

Olen tuskanpimeä maa,
kaukaiset auringot
eivät valaista voi,
yöni vain tihenee niistä.
Oma aurinkoni on kuollut.
Sinä vaikenet, elämäni.

(s. 288)

***

Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.

Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.

(s. 234)

***

Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.

Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi
kuin valaistu laiva.

Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.

(s. 88-89)

***

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011 ja Teos, 274s. (arvostelukappale)


Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Kimppalukeminen on kivaa! Päädyimme taas kimppailemaan Kristan ja Annamin kanssa maagisen realismin maailmaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan vuorossa japanilaista kirjallisuutta, vaan valitsimme kotoisasti Johanna Sinisaloa. Itsehän olin jo valmiiksi rakastunut kirjailijan teokseen Linnun aivot.

Enkelten verta taas... No, tarina on tässä aiempaan verraten toinen. Tietysti. Hyvin erilaiseksi lukukokemukseksi kirja ilmeni jo alkumetreiltä alkaen. Odotin tiiviimpää juonenkuljetusta ja valitettavasti kävi nyt niin, että koin tarinan liiankin löyhäksi. Puhuttelevaksi toki, koskettavaksikin. Olihan tässä tiivistä asiaa puistattavasta aiheesta: ihmisen riistoisasta suhteesta eläimeen. Eläinsuojelusta, sen äärimmäisillä laidolla.

Mutta miksi meillä on pakkomielle inhimillistää eläimiä ja sitten kuitenkin tarve vielä pakkomielteisemmin kieltää eläinten inhimilliset piirteet?

Tarina on eräänlainen dystopia yhdistettynä somasti maagiseen realismiin. Yhdysvalloista ovat katomassa mehiläiset. Maailman tasapaino heittää ja hurjasti. Nälänhätä uhkaa, tuomiopäivä hengittää niskaan. Ja mikä on pieni ihminen tämän kaiken keskellä?

No, melko pieni.

Minua viehätti tarinassa yhden ihmisen näköala. Enkelten verta ei ole niinkään globaalitarina, vaan se on ennen kaikkea Orvon tarina. Romaanin alussa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko mehiläisten katoamisilmiö totta myös Suomessa? Ja juuri kun Eero, oma poika on... Jo alussa vilkkuvat poliisiautojen siniset hälytysvalot, jo silloin lukija tajuaa jotain hirvittävää tapahtuneen.

En koskaan, hetkeäkään ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja, mustaa ja violettia, ja kipu on niin suuri että horjun ja huohotan. Unohdan tikarin aina välillä hetkeksi, muutaman sekunniksi, joskus jopa tunniksi, ja se on pahinta: terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti, yhtä julmasti, yhtä kivuliaasti.

Tarinassa vuorotellaan Orvon kerronnan ja Eeron blogimerkintöjen välillä. Eero on tarinan sankari, joka ei voi olla lukijankaan sydäntä varastamatta. Kohtalokkain seurauksin.

Entä se maaginen realismi sitten? Siinä missä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, vetelee viimeisiään, löytää Orvo mehiläisten avulla polun toiseen todellisuuteen. Voisiko sanoa, ikuisuuteen.

Jännite tämän ja tuon toisen välillä sekä kiehtoo, että ahdistaa. Ja lopulta on päätöksenteon aika.

Korostan nyt tässä, ettei teos missään nimessä minusta huono ollut. Ehkä hiukan liian tietokirjamainen, hidastempoinen, mutta samanaikaisesti kyllä mukavan uhkaava. Odottamaan on jäätävä, millaiseksi paketiksi kirjailijan uusin, syksyllä ilmestyvä Auringon ydin osoittautuu.




Teoksen ovat lukeneet ainakin
Kirsi
Jori
Minna Jaakkola
Leena Lumi
Jenni
Morre


 ***
Minua ei pelota. Minulla ei ole mitään pelättävää, ei enää. Ja jos tämä on harhaa, olkoon. Tämä on hyvä, suorastaan erinomainen harha.

Jeffrey Eugenides; Naimapuuhia

The Marriage Plot 2011, suom. Arto Schroderus 2012, 607s. (kirjastosta)


Leonardin kanssa sujui niin hyvin, tunnelma oli niin lupaava - jopa sää suosi, sillä kun he olivat syöneet ja lähtivät kuppilasta kävelemään takaisin kampukselle, maaliskuun tihku pakotti heidät yhdessä Madeleinen teleskooppisateenvarjon alle - että hän koki samanlaisen tunteen kuin pikkutyttönä saadessaan leivonnaisen tai jälkiruokaa: onnea, joka oli niin täynnä tietoa omasta lyhytaikaisuudestaan, että hän oli ottanut pikkuriikkisiä puraisuja saadakseen näin tuulihatun tai éclairin riittämään mahdollisimman kauan.

Naimapuuhissa ovat menneet viime päiväni. Kröhm. Anteeksi.

Rakkaat lukijani, olen tullut lukeneeksi kirjan, jonka nimi aiheuttaa ainakin omassa kaksimielisessä mielessäni naurahduksia. Jeffrey Eugenides, mies Virgin Suicides (lukematta, elokuvaversio nähty) ja Middlesex (täysin missattu) -teosten takana kertoo tässä tuoreimmassa romaanissaan nuoruuden huikeasta palosta. Naimapuuhia on sekä samanaikaisesti mielettömän hauska, ja kuitenkin riipivän vakava. Sairastaahan kolmiodraaman Leonard kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen pahinta muotoa.

Meillä on siis kolme about parikymppistä opiskelijaa, suloinen Madeleine, johon kaksi nuorta miestä ovat rakastuneet. Hengellisyydestä apua hakeva Mitchell, jonka elämän johtotähti Madeleine on ollut jo vuosia (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.) Nainen itse taas rakastaa komeaa, ja muidenkin naisten suosiota nauttivaa Leonardia. Teoksen alussa pari on juuri eronnut, mutta tokihan he taas yhteen päätyvät.

Leonardin taudista johtuen Madeleine kokee joutuvansa kuitenkin, kauhukseen, omaishoitajan rooliin. Toisaalla houkuttelee normaali, kevyt opiskelijaelämä, toisaalla kaukana Intiassa matkaava Mitchell. Ja sydän kuitenkin niin kiinni Leonardissa, että kipeää tekee.

"Elän onnellisia päiviä, jollaisia vain taivas voi tarjota autuailleen; ja kävi minun sitten miten kävi, koskaan en ainakaan voi väittää, etten olisi saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista!"

 Miten sitten lopulta käy? Kuka saa kenet, kyselee kansilärpäke. Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?

Naimapuuhia vastaa siihen omalla tyylillään. Nasevasti, hauskasti, viettelevästi. Tarinassa kirjallisuudella on suuri merkityksensä, ja siinä sitten, opiskeluiden ohessa nämä nuoret oppivat karun kauniilla tavoilla mitkä ovat elämän lait. Sanojen ja tekstien taakse voi rakentaa pesän, paeta turvaan, mutta jossain vaiheessa pää on otettava pois pensaasta. Onhan se kivuliasta. Onhan se karua, mutta se on elämää.

Vaikka kaikki kolme henkilöä tavallaan pääsivät iholleni, Leonardista muodostui se kaikkein läheisin. Eugenides kuvaa pelottavan tarkasti mielen mustuutta ja sitä, kuinka hiipivä hulluus saa pikku hiljaa vallan. Kuinka rankkaa rakkaan sairastaminen on myös läheisille. Varsinkin heille. Jäädäkö sitten vaiko pysyä? Uhratako oma onni toisen edestä?

Ei Naimapuuhia lopulta mikään ilottelupaketti ollut, vaan aika pysäyttävä kirja. Suosittelen, paksuudesta huolimatta!

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin
Minna Jaakkola
Susa
Erja
Minna
Sanna 
Morre 
Sara


***

"Masennuksesta ei voi päästä irti niinku aineista. Masennus on ku mustelma joka pysyy. Mustelma mielessä. Pitää varoo ettei koske kipeeseen kohtaan. Mut siellä se vaan on. Ei mulla muuta. Kiitos että kuuntelitte. Peace."

Tulossa...

Syyskuussa. Mystistä materiaalia. Videomuodossa. Pidelkää lukulaseistanne kiinni!

;)

Kristina Ohlsson; Varjelijat

Änglavakter 2011, suom. Outi Menna ja WSOY 2013, 499s. (arvostelukappale)



Fredrika tuijotti ensin alas lattiaan ja sen jälkeen ulos ikkunasta. Viimeinen sana Rebecca Trollen muistiinpanoissa kaikui hänen päässään.
Snuff.

Kun posti toi tuossa alkukesästä ennakkokappaleen Kristina Ohlssonin uusimmasta, Varjelijoista, en malttanut olla lukematta teosta saman tien. Siinä mielessä vähän huonompi juttu että nyt kun postaamisajankohta on viimein tullut, en muista romaania niin kirkkaasti, kuin tahtoisin. Pientä palauttelua vaatii tämä Ohlssonin kolmas suomennettu romaani, ja kyllä, muistan tasan tarkkaan jännäriin ihastuneeni. Mutta miksi? Ruotsalaista jännitystä taas kerran. Siellä ne, naapurissa tuntuvat taidokkaasti genren omineen. Mitäpä sitä totuutta kiertelemään. Ruotsalaiset vain ovat hakoja tässä hommassa.

Sen lisäksi, että naapurimme pursuaa jo valmiiksi alan huippunimiä, jostain jännityksen huurteisesta suosta leijuu aina vain lisää dekkaritarseireenejä. Kuten nyt Ohlsson.

Pidinhän minä kahdesta aiemmastakin osasta (Nukketalo, Tuhatkaunot) mutta tämä kolmas... Tämä se vasta tajunnan räjäytti!

Juoni on aivan tajuton. Jo ensimmäinen luku; Ennen ensi-iltaa paljastaa hirvittävän totuuden. Olemassa on video, video jolla tapetaan pahaa-avistamaton nuori nainen. Onko kyse aidosta materiaalista, vai snuff-kamasta? Lukijalle tuntematon henkilö katsoo pahoinvoiden videota, ja mikä pahinta, huomaa sen olevan kuvattu hänen vanhempiensa huvimajassa. Ja sitten tuntemattoman mies palaa kotiin huutaen: "Hei, rakas"...

Seuraavaksi siirrymme vuoteen 2009. Fredrika Bergman, joka on viimein saanut Spencerinsä kymmenenvuoden salasuhteen jälkeen, palailee työelämään äitiyslomaltaan. Spencer jää mieluusti kotiin parin yhteistä tytärtä hoitamaan, mutta onko hänellä moiseen syynsä? Ja miksi Fredrika törmää  tuoreessa murhatutkimuksessa jatkuvasti oman avopuolisonsa nimeen:

Spencer kävi selväsi läpi jonkinlaista kriisiä, ja päivän aikana oli tapahtunut jotain, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, mikä oli syventänyt sitä entisestään. Siitä huolimatta hän vaikeni, sulki Fredrikan kaiken ulkopuolelle. Ikään kuin mitään ei olisi ollut enää pelastettavissa.
Fredrikan epätoivoon sekoittui pelkoa.
- Sinun täytyy kertoa minulle, Spencer. Mitä on tapahtunut?
Hän näki Spencerin kasvojen jännittyvän ja leukalihasten kiristyvän.
- Ei mitään, Spencer. - Ei yhtään mitään.

Metsästä alkaa löytyä kammoja. Sekä nuoren naisen paloiteltu ruumis, että muutakin hämärää. Komisario Alex Reich, Fredrika ja kumppanit joutuvat selvittelemään kieron tuntuista tapahtumaketjua, josta versoo lukemattomia sivupolkuja. Miten mykkä lastenkirjailija, aikoinaan kohuttu tapaus liittyy murhatutkimukseen? Onko hänellä hallussaan salaista tietoa, vai löytyykö ratkaisu kuitenkin muualta...?

Voi hyvänen aika mikä jännäri! Varjelijat kuuluu niihin trillereihin, joita vain ahmii ja ahmii. Aihe on huippukiinnostava ja henkilöhahmot rakeisuudessaan perusteellisesti mietittyjä. Kaikilla on omat heikkoutensa, pimeät puolensa. Näin kirjailijatar itse kertoo kiitokset -osuudessaan kirjoittamisesta:

Kolmas kirja. En tajua miten tässä kävi näin. Miten aloin yhtäkkiä kirjoittaa kirjoja? Muistan ajan, jolloin olin pitkästynyt enkä tiennyt kuinka pääsisin tunteesta eroon lyhyellä aikajänteellä. Joten päätin kirjoittaa rikosromaanin. Panin silmät kiinni, painoin kaasuin pohjaan ja annoin mennä.

Kiitos, Kristina, anna palaa!

Romaanin on lukenut ainakin Norkku

***

Pelko tuntui kaikkialla ruumiissa fyysisempänä kuin mikään, mitä hän oli ennen kokenut. Sydän oli kadottanut normaalin rytminsä, ja hänen täytyi keskittyä hengittämään säännöllisesti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos.