Sisko Istanmäki; Liian paksu perhoseksi

Teos ilmestyi ensi kerran Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1995, 214s. (omasta hyllystä)

Ihmiset lähtevät koteihinsa, niihin kylän taloihin, joiden ikkunat vielä kiiltelevät päivänvalossa. Kuinka monta savupiippua onkaan lakannut suitsemasta kipunoita taivaalle? Monta. Ja koulun ikkunoissa on nyt laudat. Lapset viedään taksiautolla kirkolle kouluun, eikä sen auton tarvitse olla edes kovin suuri.

Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi on lepatellut ronskin viettelevästi lukulistallani jo pitkään. Eräällä varsin arkisella kirpparireissulla bongasin Tammen kustantaman pokkariversion teoksesta. Ennen Kafka rannalla -kimppalukua ajattelin ehtiä vielä tämän lukaista. Ehdinkin. Aloitin teoksen eilen, enkä malttanut illalla käydä nukkumaan ennen kuin sain tietää, miten Kaisun ja Ernin tarina tulisi päättymään.

Romaanin pohjalta tehtyjä filmatisointeja tai teatteriversioita en ole nähnyt, joten aivan tyhjältä pöydältä lähdettiin liikkeelle. Jo kansikuva on sen verran hersyvä, että olin ihan varma kirjaan rakastuvani. Hauska, surumielinen ja arkinen tämä romaani onkin. Ja kuitenkin, arjen kaaoksesta se piirtää esiin jotain ainutlaatuista

Avioliiton

Elämä kulkee kuin takkuinen naru. Sitä selvitellään ja selvitellään päivästä toiseen. Monia päiviä meneekin hyvin, mutta sitten tulee umpisolmu, joka pistää kummankin kärsivällisyyden koetukselle.

Rakkauden

- Mistä sellaisen näkee?
- Tehän olette niin kuin valokehän sisällä. Te säteilette, kun te olette kahden tiskin takana.
- Älä nyt, Kaisu oli nauranut. - Me, arkiset ihmiset.

Huumorin

- Toivottavasti filmi menee pilalle tai jotain, Kaisu sanoo myrtyneenä Ernille. - En tykkää että minua valokuvataan sian kanssa.
- Olenhan siinä minäkin, Erni sanoo.


Kirja on Kaisun tarina. Romuluisen ja isokokoisen naisen, joka omaa aikuisen miehen voimat ja (toisinaan) kaksivuotiaan kärsivällisyyden. Romaanin alussa Kaisu jättää taaksen kotipitäjänsä, muuttaa hiljalleen autioituvaan pohjanmaalaiseen kylään työskennelläkseen Ruutinojan Sekatavara-kaupassa. Eletään 60-lukua, ihmiset hakeutuvat Ruotsiin paremman elämän perässä. Mikä on kyläkaupan tulevaisuus, kun ostovoima kutistuu entisestään? Toisaalta kunta sijaitsee järvenrannalla ja mökkeilijät elättävät kauppaa ainakin kesäisin. Epäilyistään huolimatta Kaisu on nyt kuitenkin Ruutinojassa.Vaikka työpaikka vaikuttaa painajaismaiselta kärpäsineen ja torakoineen, on kauppiaalla ihmeen ihana ääni. Vaikka kauppiaan, Ernin, äiti ja sisko ovat oikeita verenhimoisia nillittäjiä, päättää Kaisu kuitenkin jäädä.

Mutta moneen kertaan roteva nainen tulee päätöstään katumaan.

Kirja on tietysti myös Ernin tarina. Laihan ja pienikokoisen miehen, joka kulkee tiukasti äitinsä ja sisarensa talutusnuorassa. Maksaa heidän laskunsa kaupan vähistä tuotoista. On heti paikalla auttamassa, kun vähänkin siihen suuntaan vihjaistaan. Ei osaa puolustaa vaimoaan näiden kahden ylemmyydentuntoisen edessä.

Ja näin ollen herättää lukijan harmin. Teosta lukiessa oikein kihisin kiukusta väärin kohdellun Kaisun puolesta. Toisaalta Kaisu ei ole mikään reppana, kaikkea muuta! Hän laittaa rähjäisen kaupan uusiin kuosiin, tappelee oikeuksistaan kuin mies. Mutta saako Kaisukaan kuriin Ernin hirviömäistä sukua?

Liian paksu perhoseksi on liikuttava aikalaiskuvaus 60-luvun kyläkaupan arjesta. Se on epätodennäköinen rakkaustarina kahden monin tavoin murjotun ihmisen välillä. Vaikka Kaisun ja Ernin avioelämä on kaikkea muuta kuin ruusuista, romaani suorastaan pursuaa iloa. Ja iloisen mielen kirja lopulta jättääkin.

Sympaattinen romaani, ihanaa, että tulin tämän viimein lukeneeksi!

Näin ovat tehneet myös (ja ainakin)
Kaisa,
Jonna,  
Noora

****

 - Näissä olosuhteissa sitä vasta taitoa tarvitaan. Yhtä narulla kävelemistä koko elämä, Kaisu oli sanonut.

Antti Tuomainen; Veljeni vartija

Antti Tuomainen & Myllylahti 2009, 223s. (kirjastosta)

Lukurintamalla ruuhkaa. Olin juuri lopettelemassa varsin kiintoisan ruotsalaisdekkarittaren ennakkopainosta (johon palaamme syksyllä), kun postiluukusta kolahti John Verdonin Murhakierre. Kahden paksukaisen väliin halusin ottaa jotain nopealukuista. Ja Veljeni vartija, jonka kanssa olen jahkannut jo pitkään, sopi mainiosti juuri tähän elämän rakoseen.

Veljeni vartija ilmestyi ensimmäisen kerran Myllylahden kustantamana vuonna 2009, ja nyt sitä on saatavilla Liken uunituoreena pokkariversiona. Romaani on järjestyksessä kirjailijan toinen, ja tälläkin kertaa keskiössä rikos. Kuitenkin, uhmaisin Antti Tuomaisen kirjojen kohdalla genrelajitelmia. Rikosromaanina toki Veljeni vartijan voi lukea, mutta minulle se oli paljon muuta. Oikeastaan kaikkea muuta.

Naislukijalle Parantaja sekä Synkkä niin kuin sydämeni, olivat tätä teosta helpommin lähestyttäviä. Parantajassahan etsitään kadonnutta vaimoa, kastutaan dystopisen ikuisessa sateessa, romantisoidaankin. Uusin romaani tuo esiin pojan ja äidin suhteen, joka on kaunis kuin rikki lyöty kuva. Veljeni vartija taas... no, pelkäsin etukäteen romaanin olevan niin voimakkaasti mieheltä miehelle -tarina, etten itse löytäisi teoksesta minkäänlaista samaistumispintaa. Pelkoni, kuten peloilla usein on tapana, osoittautui turhaksi. Ihan mainiosti onnistuin näiden epäonnisten miesten nahkoihin itseni sujauttamaan.

Kuten sanottu, kyseessä on kertomus isistä ja pojista. Tragediasta, joka monistaa itseään sukupolvelta toiselle. Ikävien sattumusten takia niin isoisä, hänen poikansa, ja vielä pojanpojat elävät kuin valmiiksi suunnitelluissa muoteissa. Kaikki lähtee liikkeelle huonon onnen korttipelistä ja seuraamuksista kärsivät Haapalan miehet yksi toisensa jälkeen.

Romaani alkaa päähenkilön ja minä-kertojana toimivan Klasun potkuista. Hän kun tahtoo työpaikkansakin hinnalla olla rehellinen kiinteistövälittäjä, ja kieltäytyy jääräpäisesti allekirjoittamasta eräitä papereita. Tästäkös Klasun melko... paperinen vaimo kimmastuu. Vaimo, joka tekee selväksi, että työttömyydestä huolimatta on pysyttävä totutussa elintasossa. Asiasta ei tingitä, ei tuumaakaan! Eivätkä vastoinkäymiset tähän lopu. Klasulle ilmoitetaan pikkuveljen sekaantumisesta huumekauppaan. Onni, joka on aina ollut luonteeltaan veljeksistä se eläväisempi, on nyt jäänyt kiinni. 

Onni oli kauan kaivattu toinen lapsi. Isä ja äiti olivat jo menettäneet toivonsa, ne olivat jo siirtymässä seuraavaan elämänvaiheeseen, kun Onni yhtäkkiä ilmoitti tulemisestaan. Siksi siitä tuli Onni. Onnin piti tuoda onni tullessaan, ja ajoittan se niin tekikin. 

Mitä tekee Klasu nyt, elämänsä peruspilareiden murtuessa?

Klasun huoli pikkuveljestään, sekä halu toimia oikein tuovat tarinaan harvinaista lämpöä. Lämmin tämä kertomus on, täynnä keskinäistä välittämistä, vaikka lämpö on useinmiten luettava rivien välistä. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin menneisyys on kohtalaisen verisenä läsnä. Se huokuu pieleen menneitä ratkaisuja, mutta myös tragikomiikkaa. Tulehdus on vielä katkaistavissa, jälkipolvet pelastettavissa, vai onko?

Kuten olen aiemminkin alleviivannut, tykkään aivan hulluna Tuomaisen kirjoitustyylistä. Kirjailijan teksti on karuudessaan lyyristä. Tarina on Veljeni vartijassa melko suora, mutta pienen pohdiskelun jälkeen siitä löytää monia kerrostumia. Vaikka teoksen miehet ovat enemmän tai vähemmän rikollisia, ovat he ennen kaikkea sympaattisen inhimillisiä. Ihmisiä.

Veljeni vartija onkin sellainen romaani, jonka voisin kuvitella ostavani niin omalle isälleni, kuin (sitten joskus) pojillenikin.

Mutta ennen kaikkea ja kaiken yli, minä kaipaan sinua niin paljon. Näiden muurien yli ja läpi kaipaan. Onneksi aika kuluu. Se kuluu silloinkin kun sen luulee seisovan paikallaan. Minä pyydän sinua kestämään ja olemaan vahva ja luja.

Teoksen ovat lukeneet ainakin 
Mimu 
Jori 
Minna Jaakkola 

Ja arvonnan voitti...

Heips hellettä! Lupasin arpoa yhden kappaleen Karin Slaughterin Yli rajan -teosta, mutta tällä kertaa en ryhdy arpajaislippujani kuvailemaan. Uskokaa pois, on liian kuuma siihen! :)

Arpaonni suosi nyt anonyymiä nimimerkillä Heta. Onnea!


Kiitos kaikille osallistujille ja Heta, ota yhteyttä annika.kivi@live.fi - mielellään mahdollisimman pian.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas; Rivien välissä

Avain 2013, 168s. (arvostelukappale)

Bloggaamiselle on monia syitä, joista yksi tärkeimmistä on lukukokemuksen jakaminen muiden kanssa.

Siinä se nyt tuli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Syy siihen, miksi pidän julkista lukupäiväkirjaa. Miksi olen astunut ulos kammiostani, jättänyt vihkokirjoittelun ja hypännyt mukaan Blogistaniaan.

Jaettu ilo on moninkertainen ilo, ja tuntuu hyvältä, jos saan yhdenkin ihmisen innostumaan jostain itselleni tärkeästä aiheesta.

Poiminto blogikollegoideni, Katja Jalkasen (Lumiomena) ja Hanna Pudaksen (Kirjainten virrassa) uudesta kirjablogikirjasta. Odotetusta opuksesta, joka antaa kysyvälle vastauksia, ja meille kirjabloggaajille todellisen fiilistelypaketin. Leena Lumi totesi jo arvionsa alussa; Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun...

Sekä Leena, että Elegia innostuivat pohdiskelemaan kirjan parissa omaa bloggausharrastustaan laajastikin. Myös muut kirjasta postanneet ovat maininneet teoksen, joka kuitenkin on tietokirja, olevan harvinaisen tunnepitoinen lukuelämys.

Tunteita kirja minussakin herätti. Koska kirjabloggaus sen eri ilmiöineen ja tempauksineen (Blogistanian kirjallisuuspalkinnot, tunnustukset, haasteet, teemaluvut, lukumaratonit yms) ovat elettyä elämää, ei Rivien välissä -opustakaan oikein voinut vain lukea. Sen parissa saattoi sen sijaan muistella, hymyillä, harmistellakin mutuhuttupilveä, jonka harrastus on päälleen houkutellut. Onneksi teos ohjaa, kuin kädestä pidellen, bloggausharrastusta hämmästelevät oikeille reiteille. Kirjablogin pitämiseen ei liity mitään hämäriä salaliittoja. Kirjabloggaaminen on harrastustoimintaa, jossa vallitsee niin valinnanvapaus, kuin yhteisöllisyyskin. Olen itsekin saanut monista kanssabloggajista hyviä ystäviä, mutta tämä ei kuitenkaan saisi merkitä ns. sisäsiittoisuutta. Koskaan ei saisi kiintyä omiin piireihinsä siinä mielessä, etteivät uudet tulokkaat olisi tervetulleita niin blogin lukijoiksi, kuin kanssaharrastajiksikin.

"On ollut todella mahtavaa todeta, ettei ole yksin kirjahulluutensa kanssa, vaan näitä "hulluja" löytyy joka lähtöön, ja intoverttikin voi tuntea itsensä osaksi yhteisöä."

En nyt malta tuoda esille Rakkaudesta kirjoihin -blogin taipaletta, joka on näyttänyt pitkälti tältä.

Minähän aloitin aikoinani kirjablogien seuraamisen Vuodatuksen puolella, ja pian tuli sellainen fiilis, että hei, minä myös!

Kirjablogikirjassa pohdiskellaan blogin nimen syntyä. Toiset ovat pitkällisen harkinnan tuloksena päättyneet siihen ja siihen. Vuodatuksen puolella aloitin nimella AniLon Lukupäiväkirja (siihen aikaan monet käyttivät juuri tuota, tietysti varsin kuvaavaa päätettä). Ehdin naputella Vuodatusta vuoden päivät, kun yhtäkkiä en vain enää päässyt kirjautumaan sisään blogiini. Mietin jo koko harrastuksen unohtamista, mutta ei, olin jäänyt koukkuun. Niinpä aloitin nollasta Blogger-alustalla. Rakkaudesta kirjoihin nimen väänsin parissa minuutissa, ja sillä on menty, aina heinäkuusta 2009. Myöhemmin tajusin, että samalla nimellä kulkee myös eräs bloggaajien tunnustuspalkinto, mutta nimenvaihto, jota toki harkitsin, tuntui liian työläältä.

Alkutaipaleella kirjoitin blogia melkoisessa kiireessä ja lähinnä itselleni. Toki tahdoin pitää blogin julkisena juuri siksi, että joku toinenkin voisi samoista kirjoista tekstini perusteella innostua. Well, ehkä olisi pitänyt enemmän kiinnittää huomiota itse tekstiin... Joka tapauksessa, vasta parin viime vuoden aikana olen ryhtynyt aktiivisesti seuraamaan ja kommentoimaan toisten blogeja. Tutustunut ihmisiin, ystävystynyt. Leena Lumin, "blogikummini" kannustamana uskaltauduin pyytämään arvostelukappaleita eri kustantamoilta, ja näiden myötä aloin kiinnittää aina vain enemmän huomiota itse kieleen; mitä ja miten kirjoitan. Minulla on taipumusta töksäytellä, tai sitten heittäytyä liiankin lyyriseksi... Sen sijaan pyrin aina sanomaan rehellisesti mielipiteeni romaanista, olipa se sitten ilmaiseksi saatu, taikka kirjastosta/kaverilta lainattu.

Aktiivisuudesta sen verran, että uusien bloggaajien kannattaa tähän kiinnittää huomiota - ja välttää minun virheeni. Toki kaikki on vapaaehtoista, mutta jos tahtoo saada omaan blogiinsa kommentteja, niiden kanssa ei ole suotavaa itsekään pihtailla.

Kommentit ja vastavuoroisuuden periaate synnyttävät eräänlaisen lumipalloefektin: mitä enemmän blogissa on keskustelua, sitä enemmän sillä on yleensä lukijoita ja mitä enemmän blogilla on lukijoita, sitä enemmän sitä linkitetään muissa blogeissa.

Jokaisella bloggajalla on oma kirjamakunsa. Luetaan tyttökirjallisuutta, fantasiaa, scifiä... Minut tuntevat tietävät, että luen runsaasti dekkareita. En kuitenkaan tahdo jumittaa blogiani vain yhteen genreen ja viime aikoina olenkin yrittänyt monipuolistaa lukumakuani. Jännäreiden suhteen olen kuitenkin hövelimpi, kertomakirjallisuuden saralla seuraan kanssabloggaajien suosituksia. Varsinkin heidän, joilla tiedän olevan samankaltainen kirjamaku kuin itselläni.

Tässähän voisi turista loputtomiin, mutta selkäparkani on toista mieltä. Nyt en sano enää muuta kuin; kiitos teille Katja ja Hanna kirjasta, jonka voi ilolla ja ylpeydellä ojentaa kirjabloggauksesta tiedustelevan käteen. On mahtavaa kuulua tähän kirjoihin hurahtaneiden iloiseen joukkoon! :)


Teoksen ovat lukeneet edellä mainittujen Leenan ja Elegian lisäksi ainakin
Kirsi
Morre
Maria
Penjami

Hanne-Vibeke Holst; Mitä he toisilleen tekevät

Undskyldningen 2011, suom. Virpi Vainikainen ja WSOY 2013, 441s. (kirjastosta)


Sitten on juhlapuheen aika. Se kestää 26 minuuttia ja siinä luetellaan pitkä litania esimerkkejä "Helena Tholstrupin harvinaislaatuisesta rohkeudesta ja ammattillisesta integriteetistä". Puheen pääteema kysyy, mitä on todellinen demokratia, ja mitä enemmen Sophie kuuntelee äitinsä erinomaisuudesta taitelijana ja kansalaisena, sitä lähempänä hän on relapsia, retkahdusta, sitä enemmän hänen tekee mieli viiltää itseään. Hänellä on laukussa kynsiviila, jota voisi tarpeen tullen käyttää.

Haavoittuneita naisia. Naisia, jotka kantavat tulehtuneen kipunsa huolella kiilloitetun julkisivun panssarissa. Petos, joka on niin pieni ja arkinen, mutta silti niin ehdottoman väärin, ettei se voi olla jakamatta myrkkyään sukupolvelta toiselle. Laatikko, jonka salaisuudet kuiskivat kuin käärmeet.

Helenalla menee hyvin. Hän on Berliinin ooperan taiteellinen johtaja, ja nyt lähestymässä uransa huippuhetkeä. Helenalle lahjoitetaan palkinto ooperaesityksestä, joka rikkoo niin uskonnollisia, kuin kulttuurisia rajoja. Rohkea Helena, joka ei pelkää esityksessä nostaa pöydälle edes islamia, vaikka New Yorkin kaksoistorni-iskun 10-vuotismuistopäivä on käsillä.

Huipulle Helena ei kuitenkaan ole ilmaiseksi päässyt. Hän on raivannut uralleen tilaa oman perheensä kustannuksella, ja tästä on tietysti eniten haavoittunut tytär Sophie. Anarkistinen ja omia latujaan kulkeva tytär, mielenterveysongelmistakin kärsivä. Nyt Sophie on kuitenkin, äitinsä iloiseksi yllätykseksi, saapumassa juhlistamaan Helenan saamaa palkintoa. Mutta auts, Sophiellapa on mukanaan vävyehdokas, joka ei suinkaan sovi Helenan suunnitelmiin. Khalil on arabi!

Vuodessa 2011 seuraamme Helenan ja Sophien tarinaa, joka kääntyy pian panttivankidraamaksi. Helena laitetaan viimein selkä seinää vasten. Kuolema ei tunne virastoaikaa, ja nyt pelko oman hengen menettämisestä asettaa arvojärjestyksen viimein kohdilleen.

Mutta mikä äidin ja tyttären välejä oikein hiertää? Toisaalta he ovat omien valintojensa satimessa, toisaalta menneisyyden salaisuudet eivät voineet olla näihin valintoihin vaikuttamatta. Kun tarina Helenan suvun vaiheista pikkuhiljaa aukeaa, lukija saa monet ahaa-elämykset. Kiukun ja silmien pyörittelyn tilalle hiipii ymmärrys.

Alkoiko kaikki vuodesta 1940? Tästä: Gerda oli menettänyt asemansa Thorvaldin elämässä, hänestä oli tullut toisarvoinen, kodin irtaimistoa. Tämä oivallus kirvelin kuin haava, mutta eniten kipeää teki miettiä, oliko Thorvald koskaan ollutkaan todella kiinnostunut hänestä.

Gerdan ja Thorvaldin kaksospojat Leo ja Leif pelasivat armotonta ihmissuhderulettia, joka nyrjäytti sijoiltaan monen ihmisen elämät. Jo vanhempien välit hiersivät, ja näin ollen pienet pojat joutuivat ikävään välikäteen. Muodostui kuva parisuhteesta, jossa ei kaikki ollutkaan niin kuin olla pitäisi.

Näistä keitoksista Tanskan tunnetuimpiin aikalaiskirjailijoihin kuuluva Hanne-Vibeke Holst punoo varsin mehevän tarinan. On romantiikkaa, salaisuuksia, sisäistä kipua. Kirjassa on juuri sitä psykologista ulottuvuutta, jota aina kirjoissa peräänkuulutan. Senpä tähden viihdyin kauniskantisen teoksen parissa paremmin kuin hyvin, vaikken kaikkia juonenkäänteitä lukiessa innolla vastaanottanutkaan. Vasta loppuratkaisu (jota uskalsin etukäteen aavistellakin) tarjosi sen viimeisen silauksen.

Upea teos, joka on luettu ainakin Leena Lumilla ja Annamilla

Kirjaisaa keskikesää!

Niin se aika vierähtää. Tuntuu, että aivan vasta suunnittelin pääsiäislukemisiani ja nyt ollaan vain askelen päässä juhannuksesta. Luonnon lumovoimasta, joka ylipursuaa kesää, lempeistä tuoksuista, jotka viestivät jostain kaihoisasta, tutusta...

Syystä tai toisesta juhannus on minusta haikea juhla. Kauneudessaan siinä on aavistus särkyvää.

Vietämme keskikesän juhlaa leppoisasti sukulaisten parissa. Kirjoja luen hitaasti ja nautiskellen – osittain olosuhteidenkin pakosta. Siinä missä kuopusta ei ole tarvinut nukuttaa sitten vauvakuukausien, on hän nyt keksinyt uhmata äitiä iltaisin. Itkukohtaukset järisyttävät kerrostalohuoneistoamme ja särkevät sydäntäni. Aikansa kutakin, ja nyt on tämä aika. 

Onneksi kesken on upea Mitä he toisilleen tekevät, joka tarjoaa parasta mahdollista kirjaseuraa. Lisäksi tulevina juhlapäivinä on tarkoitus nautiskella - jälleen kerran - jännityksestä.
Kuten aiemmin uhosin, heinäkuussa puhaltavatkin sitten toisenlaiset tuulet. Kuu polkaistaan käyntiin Haruki Murakamin Kafka rannalla, jonka luemme kimpassa Annamin ja Kristan kanssa. Näistä myöhemmin lisää.

Nyt toivotan teille, mussukat, mitä parhainta juhannusta!

♥ Annika

Karin Slaughter; Yli rajan & arvonta

Fallen 2011, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2013, 419s. (arvostelukappale)

"He kiipesivät ruumiiden yli, ja niitä oli paljon. Surullisinta kaikessa on, että hekin olivat joskus ihmisiä. He olivat mukavia, tavallisia miehiä, jotka kävivät kirkossa sunnuntaisin ja laskivat arkisin tunteja työpäivän loppumiseen... Alamaailma on se yhteiskunnan osa, jota valtaväestö ei näe. Siellä kulkevat kuitenkin myös yhteiskunnan heikoimmat, joita riivaavat riippuvuudet, ahneus, köyhyys ja epätoivo." (Amanda)

Faith Mitchellillä, Will Trentin työparilla on kiire. Hän on jo myöhässä. Työasiat viivästyivät, ja nyt äiti Evelyn odottaa tytärtään kotiin yhdessä Faithin nelikuisen vauvan kanssa. Faithin diabetes muistuttelee itsestään – on kiljuva nälkä. Ja miksi ihmeessä Evelyn ei vastaa puhelimeensa? Tuskaisen matkan jälkeen perillepääsy ei tuo helpotusta, ei sinnepäinkään. Stereoista raikuu raaka musiikki kadulle saakka. Vajassa itkee vauva. Ovessa verinen jälki. Ja sisällä yllätykset jatkuvat aina vain makaaberimpiä muotoja saaden. Valtavia määriä verta. Miehen ruumis. Panttivankitilanne.




Mutta Evelyn puuttuu.

Näin alkaa Karin Slaughterin uusin teos, Yli rajan. Kovasti etukäteen tätä jo hehkutinkin, koska vielä tähän päivään mennessä Slaugter ei ole minua lukijana pettänyt. Hänellä on niin mahtavia tyyppejä kirjoissaan, hurja imu ja mukana ripaus shokkia, ettei dekkarifriikkien kannata kirjailijalle olkiaan kohauttaa.

Yli rajan ei vie lukijaa yli rajan, vaikkei Karinin kyydissä koskaan täysin turvallista olekaan. Mitä vain voi tapahtua, sen jo päättynyt Grant County -sarja osoitti.

Kuten aiemmat Slaughterin kirjat lukeneet tietävät, Triptyykillä käyntiin polkaistu Will Trent -sarja yhdistyi aiemmasta sarjasta tuttuun päähenkilö Saraan Kivun jäljet -kirjassa. Siitä lähtien Willin ja Saran välillä on säteillyt ja räiskynyt niin lujaa, että lukija on ollut vaarassa polttaa omatkin sormensa. Kuumaa tekstiä, vaikkei suudelmaakaan ole vaihdettu. Ennen Yli rajan. Vai vaihdetaanko vieläkään?

Willin ajatukset harhautuivat hetkeksi Saraan. Totuuden nimessä tämä oli jatkuvasti hänen mielessään. Sara oli kuin uutisteksti, joka kulki televisioruudun alareunassa Willin elämän pääuutislähetyksen aikana.

Vaikka kirjan juonikin on Leena Lumia lainaten hothothot, minusta Saran ja Willin suhde, sen eteminen turhauttavine takapakkeineen, on nyt kaiken ydin. Will on maailman sympaattisin poliisi, johon olen itsekin vähän lääpälläni. Hänellä oli järkyttävä lapsuus ja hän kärsii edelleen mitättömästä itsetunnosta sekä dysleksiasta, eräänlaisesta lukihäiriöstä. Will on kuitenkin fiksu, hänellä on oikea poliisinvaisto. Kuitenkin Slaughter on kirjoittanut monet naiset Will-parkaa piinaamaan. Ärsyttävin kaikista on Willin vaimo Angie, joka hiihtelee omia latujaan käyden välillä vain tarkistamassa, että Will pysyy edelleen hänen talutusnuorassaan. Entäs sitten Amanda, Willin pomo, joka saa nyt elämänsä rankimman jutun selvitettäväkseen. Missä on Amandan vanha ystävä, Evelyn? Faithin äiti, poliisi itsekin. Poliisi, joka kuulemma otti vastaan lahjuksia...?

Mukana on (valitettavasti) huumevyyhti, erilaisia korruption muotoja, väkivaltaisia jengejä. Mutta onko totuus kuitenkin jotain... yksinkertaisempaa? Arkisempaa?

Slaughter pitää yllä jännitystä vauhdin ja vaarallisten tilanteiden voimalla, mutta myös psykologisin väreilyin. Kuten Leena jutussaan kirjoittaa: "Tämä kirja on niin syvällisen rankka, että vatsanpohjasta ottaa vieläkin…hyvällä tavalla." Aamen! Kirjailijan vahvuus on iholle pyrkivät ja pääsevät henkilöt, heidän elämäntarinansa, joista tulee miltei lukijan omia. Vahva ja upea teos - I like!

Seuraava romaani, Criminal on jo ilmestynyt englanniksi, ja nyt peukut pystyyn, että se suomennettaisiin pian.

Kirjan ovat lukeneet ainakin edellä mainitut  Leena Lumi sekä Norkku

***

Koska sain kustantajalta kaksi kappaletta tätä romaania, pistetäänpäs pystyyn pienet arpajaiset. Tekstiä kommentoivien kesken arpaisen toisen kipaleen Yli rajan -kirjaa viikon kuluttua 26.6. Ilmoitathan kommentissasi jos syystä tai toisesta et tahdo osallistua arvontaan, vaan lörpötellä muuten vain kirjasta - sekin on ihan mahdollista ;)

Asiasta vielä toiseen. Nyt-liitteen saaman "kirjablogikohun" innoittamina kirjabloggaajat ovat laatineet selkeän lausunnon ASML:n mainontaohjeisiin. Asiakirja on luettavissa ainakin Taikalla.