Alex North; Kuiskaaja

The Whisper Man 2019, suom. Irmeli Ruuska ja Otava 2019, 396s.

Siitä ei tule helppoa ja heti alkuun minun on pyydettävä anteeksi. Sanoin sinulle usein vuosien mittaan, ettei mitään pelättävää ollut. Että hirviöitä ei ole olemassa.
Anna anteeksi, että huijasin.



Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kuin ehkä ikinä. Mutta teokset joihin minut on johdatettu, joihin olen uponnut mielenääriäni myöten, ovat olleet puhdasta kultaa. Tuntuu siltä että jokaisen lukuelämyksen kohdalla tulen miettineeksi että tämä on sitten The Vuoden Kirja, tämä jää elämään, ehkä jopa kummittelemaan sydämeeni ja konkreettisemmin sanottuna, asumaan kirjahyllyssäni pysyvästi. Juuri nyt luen teosta joka on hyvin paljon Kuiskaajan kaltainen. Eipä kuitenkaan hätäillä, vaan matkustetaan Tom Kennedyn ja hänen poikansa Jaken kanssa Featherbankiin (unelias pikkukaupunki, luonnollisesti),


"Jos yksin menee leikkimään, ei kohta kotiin pääsekään."
"Jatka."
Nyt tytön ääntä tuskin kuuli.
"Jos raolleen jää ikkuna, niin mörkö lasiin koputtaa."
"Entä sitten?"
Se sanottiin niin hiljaa, että se olisi voinut olla pelkkä henkäys. Jake nieleskeli. Hän ei halunnut sanoa sitä, mutta hän pakotti itsensä sanomaan, puhui yhtä hiljaa kuin tyttökin äsken.
"Jos lapsiraukka yksin lie, niin Kuiskaaja hänet vie."



Pientä perhettä riepotellaan oikein urakalla. Äiti on kuollut ja 7-vuotias Jake käyttäytyy yhä sulkeutuneemmin, yhä etäisemmin. Tomin aikeet aloittaa uudella paikkakunnalla uusi elämä tuntuu tyssäävän alkumetreillä; talon rötiskö johon he muuttavat, talo, jonka Jake niin kovasti halusi, vaikuttaa vihamieliseltä. Featherbankissa riehui 20 vuotta sitten pieniin poikiin erikoistunut sarjamurhaaja, lähes yliluonnollinen Kuiskaaja. Ja tuo kirottu loru, mistä Jake sen oppikin, kuka on näkymätön tyttö, jolle poika tuttavallisesti juttelee? Perhoset. Herra Yö.


Nyt ei puhuta mistään perusdekkarista, nyt mennään synkkyyden ytimeen erittäin korkealla laadulla. Kirjailija Alex Northin Kuiskaaja on tarina menetyksestä, epätoivoisesta yrityksestä päästä lähelle rakkaintaan, aloittaa alusta vaikka sielu murtuneena surusta. Samalla se on kauhukertomus lapsuudenaikaisista painajaisista, jotka puistattavat lukijaa. Suhtaudun aina hiukan varauksella romaaneihin, joiden pelottavuutta hehkutetaan etukäteen. Mutta jos on aivan hiljaa, voi melkein kuulla kuiskauksia... Upea, raadollinen, ja kyllä, oikeasti pelottava teos!



"Kirjat on pantava hyllyyn", Rebecca sanoi kerran. "Vasta silloin sitä kotiutuu."

Antti Rönkä; Jalat ilmassa

Gummerus 2019, 224s.

Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Olemme muutenkin tuhon partaalla.



Koulun käytävillä haisee pelko. Sydän hakkaa askelten tahdissa, oh well, siinä on luokkani, siellä he ovat, kiusaajat. Yritän luimia paikoilleni näkymättömänä mutta en voi olla vilkaisematta heidän suuntaansa. Nuo ilmeet; täynnä pilkkaa, ylenkatsetta, inhoa, vihaa. Koulun käytävillä haisee häpeä. Eikä sitä katkua karkoiteta parfyymillä, se seuraa uskollisesti aikuisikään, sen leima on painettu otsaan, tatuoitu sieluun.

Kirjailija Antti Rönkän esikoisteos harhautti mieleni muistoihin tarjoten lujaa vertaistukea tähän päivään. Noinhan minäkin ajattelen ja koen. Noin ahtaalle häpeä ajaa tahraten tämän päivän kauneuden. Epävarmuus omasta itsestä, koska totta helvetissä se, että ihmisarvoni on herkässä murrosiässä riistetty, ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaan.


Naputtelen Bob Dylanin tahtiin, tuijotan ovea, toivon että Matias tai Tino tulisivat tänne. Sanoisin niille haistakaa vittu. Olisi pitänyt sanoa se äsken kassalla. Mutta kun en sanonut. Enkä sanoisi, vaikka he tulisivat tänne. Tiedän sen helvetin hyvin. Ja koska en voi sanoa sitä, minun pitää sekakäyttää. Tämä on minun tapani sanoa kaikille haistakaa vittu. Tämä on minun tapani näyttää: minä en piittaa. Minua ei voi satuttaa koska teen sen itse. Lyökää potkikaa haukkukaa tehkää saatana ihan mitä tahansa mutta minua se ei koske koska minä satutan itseäni vielä pahemmin.



Mutta nyt Aaro on aloittamassa yliopistossa täysin uuden elämän täysin uusissa piireissä. Uutta Aaroa pitäisi markkinoida mahdollisimman mielenkiintoisesti, pitäisi tutustua, ystävystyä, tuntea kuuluvansa porukkaan. Miten vaikeaa se menneisyyden takia onkaan! Nuori mies kamppailee aina vain jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa. Ja kun hän rakastuu, ovi omaan sisimpään tuntuu lukkiutuneen. Kuinka uskaltaa luottaa koska elämä ei ole siihen aihetta antanut.


Luettuani jäätävän vahvan Jalat ilmassa romaanin, minun oli suorastaan syöksyttävä koneelle. Ehkä kohta vuoden kestänyt bloggauskammoni alkaa helittää, kiitos näin hurjan teoksen! Omakohtainen ja alastoman avoin tarina nostaa pintaan valtavan tunnemyrskyn. Raadolliset murhatrillerit kalpenevat oivaltavan taidokkaan tekstin rinnalla. Me kiusatut emme ole yksin. Käymme läpi pelottavan samankaltaisia ajatusvääristymiä. Mutta meillä on, aina sitä kuitenkin on, toivoa.

Nöyrin kiitokseni mahtavasta lukuelämyksestä!



Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa, koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole."

Jane Harper; Kuiva kausi

The Dry 2016, suom. Mari Hallivuori 2019, 381s.

Falk ei tiennyt mikä sai hänet epäröimään. Eukalyptuspuut muodostivat hänen eteensä varjoisan muurin. Oli täysin liikkumatonta. Levottomuus nousi selkäpiihin. Linnutkin vaikenivat yhtäkkiä. Se tuntui typerältä, mutta hänen oli pakko vilkaista olkansa yli.



Eittämättä myös Suomessa juuri vallitsevaan ilman alaan sopiva teos tämä Kuiva kausi. Koska bloggaustahtini (josta näemmä nillitän joka postauksessa) laahaa pahasti lukuvauhtia jäljessä, luin kirjailija Jane Harperin ensimmäisen rikosromaanin joskus kesäkuun tienoilla. Silti tuoreessa muistissa väreilee auringon paahtama Kiewarran kaupunki Australiassa. Hiekka pöllyää, paahtunut ruoho katkeilee askeleen alla, paikallinen perhe on brutaalilla tavalla surmattu.


Luke Hadlerin kotona oli ollut aina valo päällä ja joku odottamassa, mutta pahuus ja synkkyys olivat päässeet hiipimään tähän taloon kutsumatta. Nyt valo oli sammutettu iäksi.



Poliisina työskenteleva Aaron Falk ei tietenkään voi kieltäytyä makaaberista hautajaiskutsusta. On palattava menneisyyteen, on kohdattava ne salaisuudet, joita ei ääneen lausuta, on antauduttava repaleiseen tuskaan.

Nykyisyydessä vasta kestämistä onkin. Aaronin lapsuudenaikainen ystävä kun on murhannut perheensä ja viimein itsensä, jättäen henkiin vain kuopuksen, pikkuisen vauvan. Myös perheen kouluikäinen poika on kokenut kammottavan kuoleman...

Olisiko Lukesta oikeasti tekemään jotain näin hirvittävää? Julman auringon alla Aaron tekee päätöksensä, hatarien todisteiden perusteella hän päättää selvittää mitä Hadlereille tuona kohtalokkaana iltana tapahtui.



Kuiva kausi leikittelee sujuvasti varsin perinteisin arvoituksin. Tarinan sijoittaminen Australiaan tuo mukaan omanlaista hehkua; kaikkien rikostapausten ei tarvitse tapahtua Ruotissa. Siinä missä haltioiduin itse juonesta, jäi Falkin persoona minulle vähän etäiseksi mutta eipä hätiä, lisää on luvassa. Kesälomakirjanahan tämä on vallan mainio, tavallaan syvällinen menemättä kuitenkaan varsinaisesti ihon alle. Se mitä tapahtui kauan sitten, se tyttö ja joki... niitä on mahdotonta unohtaa.



Ratkaisevaa on kuitenkin vain se, että veikkaa oikeaa hevosta.

Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Then She Was Gone 2017, suom. Karoliina Timonen ja WSOY 2019, 407s.

Laurel tiesi, että hän ylireagoi ja toisaalta taas ei ylireagoinut. Ylireagointia ei ollut ollenkaan, kun oma lapsi on lähtenyt yhtenä aamuna vartin matkan päässä olevaan kirjastoon opiskelemaan reppu täynnä kirjoja eikä ole koskaan palannut.



Brittikirjailija Lisa Jewellen uusin romaani on pilkahdellut vastaan monissa blogeissa. Minulle kansista tulee hauskasti mieleen purppuraisen timanttista, kammottavaa tähtipölyä. Kun pääsin teoksen kimppuun totesin ennakkoaavistukseni oikeaksi sillä jotain taianomaista näinkin tyypilliseen aiheeseen, kuin teinitytön katoaminen, on saatu. Ja lopulta psykologisille trillereille tyypillinen rujous jää päällimmäisenä mieltä hyytämään.


Kaikki asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä eilen, eivät ole tärkeitä enää. Tärkeää oli enää saada avattua se valtava uuden informaation solmu, joka on nyt vallannut Laurelin ajatukset. Osaset ovat sotkeutuneet yhteen, ja hän on varma, että kokonaisuus tarkoittaa jotakin, mutta se on niin kaukaa haettua ja karmivaa, ettei hän tiedä, mistä alkaisi.



Sitten hän oli poissa tarjoaa kihelmöivän mystisen lukuelämyksen. On kaunis 15-vuotias teinityttö, komea poikaystävä, rakastava perhe... oikeastaan juuri Ellie kolmesta lapsesta se äidille kaikkein läheisin. Hunajainen, nuoruutensa loistossa kukoistava neito on vain matikassa huono. Ellielle palkataan yksityisopettaja, tietenkin tyttö saa tahtonsa läpi, ja pian aineen salat alkavat aueta. Ellie tekee yhden ainoan virheen, sen kaikkein kohtalokkaimman, ja sitten hän on poissa.


Syyttely oli uuvuttavaa. Syyttely saattoi viedä järjen... kaikki mitättömät sattumat, jokainen polku haarautumassa miljoonaksi lisäpoluksi aina kun niistä huolettomasti valitsi yhden, joka sitten johti taipaleelle, jolta ei ikinä enää löytäisi takaisin.



Lapsen menetyksestä kituva Laurel katselee vierestä kuinka hänen perheensä hapertuu ja hajoaa - mies ottaa eron ja jatkaa elämäänsä uuden naisen kanssa. Jäljelle jääneet lapset muuttavat kotoa heti kuin mahdollista... Vasta vuosia myöhemmin myös Laurel on vihdoin valmis ja silloin nainen rakastuu. Mysteeri astuu mukaan kuvoihin piinaavana ja hämmentävänä Laurelin tavattua uuden miehensä nuorimman tyttären. Kuinka kummassa tuo tyttö voi muistuttaa niin paljon Ellietä?


Valitettavasti luin vahingossa eräältä keskustelupalstalta aika ratkaisevan juonipaljastuksen (varokaa ihmiset tekemästä niitä!), eikä tämä tietenkään voinut olla vaikuttamatta kirjalliseen nautintoon. Siitä huolimatta ihastuin tarinan omaleimaiseen hulluuteen, lähelle tuleviin henkilöhahmoihin ja tietysti itse tunnelmaan.

Toimii mainiosti kesälomakaverina!

Arttu Tuominen; Verivelka

WSOY 2019, 408s.

Ja koko ajan outo ajatus vaivasi häntä. Jokin, joka tuli unen ulkopuolelta, jostain kaukaa ja jonkun toisen lähettämänä.
Kosmista kohinaa.
Ettei unessa ollut aikaa, että kaikki oli pysähtynyt - ja ainoa, mikä liikkui, oli hän.
Koska hän matkusti ajassa.



Olen vehdannut Arttu Tuomisen uusimaan bloggauksen kanssa jo aivan liian pitkään. Mitä pidemmäksi kirjoitustaukoni on venynyt, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen on tullut. Ehkä kaikista harrastuksista tarvitsee välillä pitää taukoa, ja ehkä tauon voisi päättää vaikka vähemmän ravisuttavalla teoksella, mutta mitä suotta, mennään suoraan sydänvereeni. Sillä sellaiseksi Verivelan koen.

En ole uskaltanut lukea yhtäkään postausta kirjasta mutta huhu kertoo kanssalukijoideni romaaniin rakastuneen. Minä, kuten varmasti moni muukin, empi hiukan uuden edessä. Onhan tämä ihan luonnollinen ilmiö. Labyrintti-trilogian henkilökaartin hyvästeleminen otti koville. Mutta nyt meillä on käsissämme jälleen tarina, joka jokaisen pitäisi lukea.


On kulunut viikko kohtauksesta Antin kotona, päivästä, jona he kohtasivat Rami Niemisen kumppaneineen jokirannassa. Vaikka he ovat nähneet Antin kanssa pari kertaa tuon päivän jälkeen, tuntee Jari, että he ovat lipuneet kauemmas toisistaan kuin sumussa seilaavat laivat, jotka hitaasti loittonevat. Jollain tasolla Jari ymmärtää, että se on luonnollista. Antin vanhemmat eivät enää koskaan näytä hänestä samoilta kuin ennen. Taas yksi lapsuuden ohuista säkeistä on katkennut.



Mökki, puukotettu mies, änkyräkännissä hoippuroiva "juhlakansa". Poliiseille tuttua kauraa, näitähän nähdään jatkuvalla syötöllä ja syyllinenkin on jo tiedossa. Vaikkei silminnäkijöiden havaintokyky paras mahdollinen olekaan, paikalta paennut verinen mies takaa sen, ettei juttuun kannata tuhlata enempää aikaa. Mutta. Murhaaja on Antti! Murhattu taas Rami! Poliisimme Jari tuntee kosmista kohinaa, hän matkustaa ajassa taakse päin ja on esiteini jälleen...


Verivelka on äärimmäisen vahva rikostarina, mutta vielä väkevämmin se kuvaa nuoruuden karuutta ja toisaalta ystävyyttä. Niitä valoja, jotka vannottiin vuosikausia sitten, sitä uskollisuutta, jota mikään ei voi murtaa. Lukiessa voi kyllä murtua, sen välttäminen on aika mahdotonta.


Arttu Tuominen tuntuu kehittyneen kirjailijana ihan hurjasti; tarinan eloisuus, sen kammottava syvyys, puhdas lukemisen riemu... niitä Verivelka tarjoaa. Ja jotain vielä enemmän. Minä kiitän.



Aaveet eivät olleet yliluonnollisia kalmoja, vaan jälkiä menneisyydestä. Arpia ja haavoja - stigmoja, jotka saattoivat milloin tahansa alkaa vuotamaan.

X


***


Lisää postauksia löytyy Googlesta.

Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa

Søren Sveistrup; Kastanjamies

Kastanjemanden 2018, suom. Antti Saarilahti ja Otava 2019, 542s.

Genz ojentaa käden kaiteen alle ja kerii narun auki niin, että esine roikkuu vapaasti edestakaisin heiluen. Kaksi tummanruskeaa, päällekkäistä kastanjaa: ylempi pienempi, alempi iso. Pienempään kastanjaan on kaiverrettu kaksi reikää silmiksi. Isompaan on tökätty tulitikkuja esittämään käsiä ja jalkoja. Yksinkertainen nukke, joka koostuu kahdesta pallosta ja neljästä tikusta, mutta jostain selittämättömästä syystä se saa Thulinin sydämen pysähtymään hetkeksi.



Lapsiperheelle ominaiseen tapaan huhtikuu, tuo kuukausista julmin, meni meillä sairastelun merkeissä. Olen tietoisesti vältellyt blogiani tuskaisen tietoisena huomiota ulvovista teoksista, joista pitäisi naputella pian. Ei pakon tähden, vaan koska nämä kirjat  ansaitsevat huomiota.

Aloitetaan purku Kastanjamiehestä. Synkeästi perinteitä vaalivasta, mutta omaa ääntään hakevasta trilleristä, jossa murhaaja merkitsee uhrinsa kastanjista tehdyillä nukeilla.


Kastanjamies, astu sisään. Kastanjamies, astu sisään...


Ja hän astuu. Hän täyttää sairaalloisen tehtävänsä yhä uudelleen, yhä älykkäämmin samalla brutaalilla tavalla. Nuori äiti amputoidaan elävältä, kidutusta jatketaan kunnes nainen kuolee. Sama kaava toistuu toisen niin ikään äiti-ihmisen kohdalla, eivätkä Hessin pelottelut sarjamurhaajasta voi enää kaikua kuuroille korville. Mutta kuinka murhat liittyvät vuosi sitten kadonneeseen tyttöön? Juttu piti olla valmiiksi taputeltu ja murhan tunnustanut mies istuu parhaillaan vankilassa. Ruumista ei vain koskaan löytynyt...


Teos tutustuttaa meidät kahteen etsivään; Thuliniin ja Hessiin. Tietynlainen taistelupariasetelma on kieltämättä tutun kuuloinen, puhumattakaan Hessin traumaattisesta menneisyydestä ja selkeästä auktoriteettikammosta.


Hess suhtautui kuolemaan pitkään välinpitämättömästi. Ei siksi, että olisi vihannut elämää, vaan koska oli niin tuskallista olla olemassa. Hän ei hakenut apua eikä mennyt niiden harvojen ystävien luo, joita hänellä oli. Hän ei noudattanut neuvoja, joita hänelle annettiin. Sen sijaan hän pakeni.



Kastanjamies piikittää suoraan hermoon. Jo prologi takaa vilunväristyksiä, ja niitä tämä tuhti lukupaketti tarjoaa kiihtyvällä tahdilla. Kaltaiseni verta pelkäämättömät jännärifanit ottavat romaanin varmasti ilolla vastaan, varsinkin kun juoni on näin taidokkaasti rakennettu. Toisaalta, odotan tanskalaisen käsikirjoittajan (mm. Jälkiä jättämättä) Søren Sveistrupin vievän sarjan päähenkilöitä vielä persoonallisempaan suuntaan. Jatkoa odotellessa.



Suru on koditonta rakkautta.


***


Kirjasta on blogattu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Mummo matkalla -blogeissa.