torstaina, elokuuta 20, 2015

Pärttyli Rinne; Viimeinen sana

Noxboox 2014, 213s.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus.

Viimeinen sana on painava. Lopullinen. Äärirujo. Äärirehellinen. Koen taas astuvani liian suuriin saappaisiin väkerrellessäni tätä postausta. Ensinnäkin, kirjasta on blogattu paljon. Kanssabloggaajani ovat jo antaneet tuomionsa teoksesta. Mitä uutta voisin tarinasta vielä sanoa? Joskaan en ole uskaltanut kuin silmäillä muiden arvioita. Mikäli saan bloggauksen tehtyä, annan itselleni luvan käydä katsomassa, mitä toiset tästä räjähdysalttiista paketista ovat olleet mieltä.

Sillä valitettavan ajankohtainenhan kirja on. Jos joku vielä ei tiedä, Viimeinen sana kertoo kouluampujan tarinan. Tai pitäisikö paremminkin sanoa, tarinan paljon pohdiskelevasta, mutta myös eräänlaisesta jumalakompleksista kärsivästä nuoresta miehestä. Pojasta, josta tulee kouluampuja.

Pärttyli Rinteen kunniaksi on todettava, ettei hän yritä tehdä päähenkilöstä, Franzista liiaksi empatioita herättävää hahmoa. Päinvastoin, Franz on ääriuskottava (kylläpä tuo ääri-sana tunkeekin joka paikkaan!) radikaaline ajatuksineen. Hän on myös vähän vastenmielinen. Juuri sellainen, kuin useat, täynnä uhoa olevat teinipojat tapaavat olla. Ja samanaikaisesti Franzissa on herkempi puoli. Se on niin piilossa häneltä itseltään, läheisistä puhumattakaan, että lukijakin saa olla tarkkana havaitakseen nuoren miehen kipupisteet. Pelon.

Franzia kiusataan koulussa. Paras ystävä Kolehmainen osaa käsitellä pistoolia, muttei puolustaa kaveria. Oma lukunsa on pikkupissis Virpi, tyttö joka tahtoo Franzin, tahtoo hänen sormuksensa, jotta voisi olla Franzin pikkuinen, tahtoo Franzin pahimman kiusaajan, Jeren, tahtoo silti myös Franzin. Mitä tapahtuu, kun rakkauden jumalatareksi luultu paljastaa todelliset kasvonsa?

Sitten on vielä ohut tukkainen filosofian opettaja Helena, jonka hameen alle Franz tahtoisi kätensä ujuttaa siitäkin huolimatta, että naisen ajatukset tuntuvat hänestä aikansa eläneiltä. Franz tahtoo UUDEN RAKKAUDEN, uuden filosofian, uuden totuuden, jonka profeetta on hän itse.

Mikä mielettömyys, mikä itsekkyys, mikä itsetunto. Kaikesta huolimatta. Ja mikä hirvittävä ristiriita lukijalla, joka vihaa ja rakastaa. Ymmärtää, eikä ymmärrä sittenkään. Hirveä ja rohkea romaani. Hirveän rohkea.


Entä jos mitään uutta ei olisi? Kaikki tapahtuisi yhä uudelleen ja tulevaisuus olisi aina menneen kaltainen. Kihelmöivä, sanaton, tuhoava energiavirta katosi ensin hänen otsastaan ja sormenpäistään, sitten löystyivät lihasjännitykset joka puolella kehoa ja mieli alkoi jälleen muodostaa lauseverkostoja.


4 kommenttia:

  1. Tämä on kenties paras kyseisestä aiheesta lukemani teos.

    VastaaPoista
  2. Omppu, minä en ole tainnut lukea aiheesta muuta kuin tämän ja Jodi Picoultin romaanin. Otan vastaan suosituksia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olethan sä ainakin Hirvosen lukenut vai muistanko nyt ihan väärin? Shriverin Poikani Kevin -romaanin monet on tässä yhteydessä maininneet. Ja hah hah, ei nyt tule mullakaan suoralta kädeltä ihan tästä aiheesta muita mieleen. Olisin voinut kirjoittaa vähän selvemmin tuon "tästä aiheesta", jolla viittasin laajemmin nuoren ihmisen epätoivoon. Hyvä kun kyselit, niin tuli tuokin asia täsmennettyä. :)

      Poista
  3. Hyvänen aika tätä dementiaa, olenhan mä Hirvosen ja Shriverin lukenut :D jotenkin Hirvonen kosketti tällaista äiti-ihmistä eniten... Muutapa aiheesta ei taida löytyäkään. Ei tule ainakaan mieleen.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥