Lena Andersson; Vailla henkilökohtaista vastuuta

Utan personligt ansvar 2014, suom. Sanna Manninen ja Siltala 2015, 331s.

Hulluus oli niin läheisesti sidoksissa naisiin - ja hulluutta oli kaikki, mikä häiritsi tavanomaista elämää.

Ruotsalaisen kirjailijattaren, Lena Anderssonin aiempi suomennos Omavaltaista menettelyä tutustutti meidät naiseen nimeltä Ester Nilsson. Kirjoitin hänestä aikoinani näin: "...koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota." Teos oli lyhyydessään hengästyttävä tulkinta järkkymättömästä uskosta, uskosta joka uskoo vaikka ei näe. Uskosta rakkauteen.

Minä en kirjaan rakastunut, myönnetään se heti. Kuitenkin halusin tietää mitä päähenkilölle kuuluu, kuinka hullusti hänen asiansa tällä kertaa ovat. Kyse on jälleen rakkaustarinasta, keskiössä Ester rajuine tunteineen. Eikä vastakaikua tule tälläkään kertaa. Ei ainakaan siinä määrin, että se sokean lailla heittäytyvää naistamme miellyttäisi.

Toisin kuin viimeksi, nyt luin Esterin edesottamuksista sydän sympatioista syrjällään. Tämä teos vei mennessään, enkä ole vieläkään kunnolla palautunut, vaikka lukemisesta on (huokaus) kulunut jo hyvä tovi.

 - Pahoitit mielesi viimeksi, Olof sanoi.
Viimeksi? Ester ajatteli. Mitä viimeksi tapahtui, enkö minä ole koko ajan pahoilla mielin?

Niin, kun viimeksi Esterin intohimon kohteena häilyi Hugo, johon yhdenkään naisen ei pitäisi aikaansa tuhlata, on nyt Olofin vuoro. Ester tapaa kirjoittamansa näytelmän yhteydessä Olofin, naimissa olevan näyttelijän, joka siviilisäädystään huolimatta näyttää vihreää valoa. Ja taas on piru irti. Esterin päässä, sisällä, toiveissa. Sillä mitä tekemistä on järjellä, kun sisin meinaa pakahtua tunteista? Ja voiko Esteriä moisesta syyttää?

Suhde tulee kestämään useamman vuoden, jotka ovat naisparalle silkkaa kidutusta:

Pettymys on autio maa, hävitys ruumiissa, poroksi palanut tuoreus, missä menneestä muistuttaa vain kärähtäneen katku. Ester Nilsson toivoi ihmiskunnan tuhoa, varsinkin Ebba Silfversköldin tuhoa, kun hän käveli Tukholmassa kymmeniä kilometrejä seuraavien kuukausien aikana.

mutta toisaalta hän myöntää ystävilleen saaneensa kokea sen verran häikäiseviä onnenhetkiä, että tuska tuntuu niiden rinnalla yhdentekevältä. Odotus. Vaikkei Olof koskaan lupaa vaimoaan jättää, odottaa Ester. Odottaa ja odottaa.

Hän pakotti itsensä jatkamaan vielä hetken. Mitään ei tulisi koskaan tehtyä, jos ajatteli että se oli tarkoituksetonta. Jotta jaksaisi välittää elämisestä, sen merkitystä oli pakko liioitella.

Lopulta käy toisin kuin edeltävässä kirjassa, lopulta Esteristä kuoriutuu raivoisa soturitar, joka viimein ottaa oman elämän ohjat käsiinsä. Tässä kohtaa minä taputin käsiäni. Teos sisälsi runsaasti oivalluksia rakkauden olemuksesta, rakastajattaren roolista, sekä miehistä, jotka manipuloivat sekä itseään, että läheisiään. Joka sivulta olisi voinut jäätävän hauskan sitaattivaihtoehdon poimia.

Mitä seuraavaksi, Ester? Joko viimein löydät arvoisesi miehen?


Niinpä Ester luovutti jälleen kerran. Mutta mikä oli päivien tarkoitus, jos elämässä ei ollut toivoa huumasta ja elämäntunteesta? Ei ollut mitään tarkoitusta. Piti vain sinnitellä, kun elämä kerran oli annettu kysymättä.

***

Kirjasta on postannut esimerkiksi Leena Lumi, jonka sivuilta löydätte runsaasti linkkejä muihin arvioihin.