Kevät 2013

Joulut on vielä juhlimatta mutta kevään katalogeja on jo alkunut ainakin suurimmilta kustantamoilta putkahtelemaan. Olen todella täpinöissäni kirjakeväästä! Monelta vanhalta suosikilta on tulossa uutuuksia ja lähinnä näitä nyt kirjailen ylös - itselleni muistiksi ja lukijoille bongailtaviksi. Toki uusia tuttavuuksiakin joukosta löytyy. Ja tulee löytymään, kevään blogivierailuiden myötä.

Otavalta kiinnostuin ainakin näistä

Johanna Holmström; Itämaa
Kati Hiekkapelto; Kolibri
Anders de la Motte; Peli
Antonio Hill; Kauniit kuolemat

No, siinähän olikin uusia tuttavuuksia muut poislukien Hill, johon saimme Kuolleiden lelujen kesän myötä tutustua.

Tammi taas tarjoaa mm. nämä herkut

J.K. Johansson; Laura
Maarit Verronen; Varjonainen
AnnaMari Marttinen; Mitä ilman ei voi olla
Karin Slaughter; Yli rajan
Gaile Parkin; Kigalin kakkukauppa muuttaa

Wsoy :n julkaisuista olen eniten innoissani

Katja Kettu: Jäänsärkijä
Gillian Flynn; Kiltti tyttö
Mons Kallentoft; Kevätkuolema
Unni Lindell; Sokerivalhe

Siltala Koska asumme 50-luvun kerrostalossa momo-kodissa, tämä sisustukirja on ehdottomasti luettava

Kaija Lindroos; Momo - kotielementissään

Myös Gummeruksen kevät on huima

Milja Kaunisto; Synnintekijä
Elif Shafak; Kunnia
Rosamund Lupton; Mitä jäljelle jää
Jussi Alder-Olsen; Metsästäjät

Minä kiitän jo etukäteen kustantamoja näistä mahtavista julkaisuista. Jäämme odottamaan! Jos listastani puuttuu jotain oleellista, ilmoittanette kommenteissa :)

Ps. Enää kolme lukijaa ja sitten saan laittaa satasen arpajaiset käyntiin... Tervetuloa teille, uudet!

Marja Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle

2011, Tammi, 267s.

Etukäteen vannon en mene naimisiin. Kirjojen lopussa monta kertaa luvataan mennä, kerrotaan niin kuin siinä kävisi hyvin, ei jatketa ilkeään olemiseen tai juopotteluun tai kun lapsia kiusataan. Vaikka tiedetään mitä tulee, tahallaan kirjoitetaan niin, on hauskempi lukea. Joskus on toisenlaisia kertomuksia aikuisille ja niistä saa tietää enemmän.

Marja Leena Virtasen teos sai runsaasti blogisauhuja viime vuonna. Kansi on siis minullekin tuttu. Olen katsellut sitä sillä silmällä useita kertoja kirjastossa mutta jättänyt kuitenkin romaanin hyllyyn. Nyt koen olevani mahdottoman edessä, kuten moni bloggaaja kanssani, luettuaan suositun teoksen jälkijunassa. Kirjasta on blogattu jo niin paljon. On kerrottu suvusta toiseen siirtyvästä häpeästä, kierteestä joka jatkuu, "synnistä joka kostetaan aina neljänteen polveen saakka". Koska luin juuri ikään kuin ruotsalaisen version samasta tarinasta (okei, ei samasta, mutta samankaltaisista teemoista), nimeltään Kuparienkeli, enkä voi olla vertaamatta näitä kahta.

Molemmat kertovat vahvoista naisista. Kuparienkelin naiset tosin eivät olleet sukua keskenään, kun taas Kirjeitä kiven alle kertoo Marista, hänen tyttärestään Siviästä ja Siviän kahdesta tyttärestä Riikasta ja Marketasta. Tai oikeastaan kolmesta. Nuorin, Marketta kuolee ollessaan vain puolivuotias. Siviän piiloon vaiettu tuska. Syntyy vielä tytär, joka saa saman nimen. Ensimmäinen Marketta kutsuu häntä Toiseksi. Mullan alla pikkuinen jatkaa olemassa oloaan sisarensa vaiheita seuraten. Toinen vaistoaa pikkusisaren läsnäolon, ja ryhtyy kirjoittamaan hänelle kirjeitä. Kirjeitä kiven alle.

Mikä sitten on perheen naisten vaiettu salaisuus. Himo? Himo. Kirjan lukeneet tietävät mistä kirjoitan ja heille jotka eivät ole lukeneet, kehoitus ottaa asiasta selvää. Tätä tarinaa ei kannata jättää väliin, koska se kertoo jotain olennaista naiseudesta itsestään. Häpeä. Asiat joista ei puhuta. Äitiys. Kuinka vaikea onkaan olla tyttärelleen äiti! Marin oma äiti, kutsumanimeltään Työ, onnistuu tässä parhaiten mutta Mar itse on hukassa Siviän kanssa. Siviä itse rakastaa ennen kaikkea miestään ja poikiaan, tyttäret ovat arvojärjestyksen häntäpäässä.

Jos Kaarlo olisi rumempi, arkisempi, viulun viemätön.
Jos olisi, minun olisi helpompi.
Kun hän silittää selkääni ja olen juuri vaipumassa nautintoon, väliimme hivuttautuu usein kaipaus muuhun. Vaistoan sen, ja mieleeni nousee neuvoton hätä. Minäkö kaipaan vai hän?

Siviän rakkaus Kaarloa kohtaan ei laimene vuosien saatossa. Hänen vahva riippuvuutensa tosin saa kokea kolauksen kun Siviä tajuaa, ettei toista voikaan kokonaan omistaa. Myös Mar kaipasi aikoinaan, mutta hänen miehensä oli kumman haluton. Riikka on naisista pehmeän äidillinen, kolhuitta parhaiten selvinnyt. Miten käy Toisen?

Virtanen kirjoitaa kiihkeän runollisesti. Hänen tekstinsä puhuttelee ja avaa oven menneisyyden Suomeen. Aiheet ovat kuitenkin niin tätä päivää. Alkuun minun oli vaikea "ymmärtää" dialogien murretta. Vähän sama juttu, kuin Kähkösen kirjojen kanssa, mutta niissä haastellaan itselleni tutumpaa savoa. Murre lakkasi teoksen edetessä häiritsemästä. Kirjalle oli pakko antautua. Ja nyt olo on haikea, kun joudun nämä naiset hyvästelemään.

Yöllä pitkä mies tuli uneen, otti reisien alta, nosti syliinsä. Pitkä mies suuteli Toisen huulia, sen kasvot olivat pehmeät. Toinen antoi käsiensä luikertaa pitkän miehen olkapäiden yli, laski päänsä kaulalle, halusi nukkua tätä unta.

Sain lukuvinkin Leena Lumilta ja hänen blogissaan onkin melko kattava lista jo teoksen lukeneista.

Unikouluvaroitus

 

Koska olen kyllästynyt ikiväsymykseeni ja kuopus on kuitenkin jo yli vuoden, voisi kohtuudella odottaa hänen nukkuvan täysiä öitä. Näin ei valitettavasti ole, vaan poika vaatii niin maitopulloa kuin taputtelua. Homman nimi on nyt unikoulu. Meidän tuttipullobaari on jatkossa yöaikaan suljettu. Tarkoittaa, ettei muutkaan palvelut  pelitä.

Saa nähdä montako yötä joudumme poitsun kanssa valvomaan ja vastaavasti päiviä haamuina haahuilemaan. Miksi teen tästä postauksen? Ihan teitä ajatellen (ja itseäni motivoidakseni), jos tulevat tekstini ovat -öh- omalaatuisen korkealentoisia tai vastaavasti alakoululaisen tasoa, tiedätte missä syy.

Parempia öitä toivova
Annika

Majgull Axelsson; Kuparienkeli

Moderspassion 2011, suom. Jukka-Pekka Pajunen ja WSOY 2012, 455s.

Käy tuuli meren yllä
On pimeys rajaton
Ois kuvas kaunis kyllä
Jos ei olisi maalamaton.

Tove Jansson

Kuparienkeli on tarina tienvarsikuppilan omistajasta Minnasta. Minnan äiti on kuollut syöpään tytön ollessa vielä lapsi, ja Minna on päätynyt tätinsä Sallyn kasvatettavaksi. Sallylta hän on perinyt kuppilan, jonka yläkerrassa teini-ikäisen tyttärensä kanssa asustaa. Minnan elämää varjostaa isättömyys. Hän tietää kyllä kuka isi on, vieläpä julkisuuden henkilö, mutta isi ei tahdo tietää Minnasta. Juorut roikkuivat riippakivenä Minnan äidin ja isoäidin elämissä, nyt myös Minnan.Hetken toivoin, että näkisin Sofian ikkunassaan, että hän istuisi siellä ja seuraisi minua katseellaan, että hän kohottaisi käden tervehdykseen samalla kun minä kohotin omani, mutta niinhän ei tietenkään tapahtunut. Pois. Muualle. Veks. Tämän hokeman taakse kätkeytyy Minnan salaisuus. Hirvittävä, raastava salaisuus, joka pohjautuu valheeseen. Ainoastaan totuus on tekevä Minnankin vapaaksi.

Kuparienkeli on tarina Anettesta, joka työskentelee Minnan kuppilassa. Päällisin puolin hauras nainen kantaa sisällään mustaa katkeruutta. Mitä hänen tyttärelleen on tapahtunut? Naisen puolinainen elämä kiertyy aviomiehen alkoholismin ympärille, hän paapoo Sonnya kuin pientä lasta.
Hän näyttää heikolta, mutta hänen luurankonsa on titaanista. Hän on selviytyjä, hän pysyy hengissä, hän on synnynnäinen voittaja, vaikka asettuisikin mieluummin mestauspölkylle kuin myöntäisi sen.

Kuparienkeli on tarina myös Tyronesta, joka ei todellakaan paljoa juttele. Toimittaja Ritvasta, todellisesta niljakkeesta Henrikistä, sekä hänen vaimostaan Margueritesta. Entinen näyttelijä Marguerite pakenee syöksylaskun tavoin syvyyteen putoavaa elämäänsä alkoholiin. Lapsi on hänelläkin kipupiste, kadotettu yhteys poikaansa Antoniin. Mitä oikein on tapahtunut? Miksi poika ei puhu äidilleen, vaan asuu vähintäänkin epäilyttävän lahkon kommuunissa? On omituista, että sitä päivää ajatellessani näen itseni mustavalkoisen elokuvan roolihahmona, melko kauniin keski-ikäisen naisen joka kulkee ympäriinsä yhtä lailla kauniissa asunnossa lasi bordeaux´ta kuperrettujen käsien välissä kyyneleet valuen hitaasti poskillaan. Kaikki on ohi, hän sanoo itsekseen, mutta ainoastaan hänen ruumiinsa puhuu.

Kuparienkeli on tarina myrskystä, joka paiskaa nämä toisilleen suurimmaksi osaksi tuntemattomat ihmiset Minnan kuppilan suojiin. Hirvittävä sade piiskaa maata, tuuli rymisyttää ikkunalaseja, puut kaatuvat... Nämä hyvin inhimilliset ja uskottavat henkilöhahmot saavat myrskyn ansioista jokainen uuden elämän. Kuka minkäkinlaisen ja millä hinnalla.

Majgull Axelsson on kirjailija, jonka tuotoksia olen kirjastossa selaillut, mutta kotiin ei ole vielä yhtään kappaletta -tätä ennen- kantautunut. Olen hämmästynyt! Miten ihmeessä olenkin onnistunut väistelemään näin mahtavaa kirjailijaa! Jo se, että hän on ruotsalainen, olisi pitänyt riittää syyksi romaaneihin tutustua. Rajan takaa tulee niin mahtavia kirjailijoita! Axelssonin hittiteos, Huhtikuun noita, on maagisen realismin värittämä tarina sisaruksista. Myös tässä maagista realismia lähestyttiin melko maltillisin keinoin. Minnan näkemän kivuliaan ja katkeroituneen Kuparienkelin voi lukija mieltää monin tavoin. Kuvastaako enkeli Minnan yliminää/omaatuntoa? Vai onko enkeli kuitenkin heijastus Sofia-tyttärestä?

Kirjailijan teksti on sujuvaa ja paikoin hyvinkin pikkutarkkaa. Alkuun vähän nieleskelin hitaalle tahdille, mutta kun pääsin Axelssonin rytmiin, olin myytyä naista. Kerronta on aivan ihastuttavaa huumorintajun ja lämmön, mutta myös realistisen rosoisuuden ilmaisua. Kauniskantinen Kuparienkeli jäänee kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen. Vai käykö niin päin, että minä en aivan vielä tahdo lähteä Minnan kahvilasta, hyvästellä henkilöitä, jatkaa eteenpäin...

Kumpikaan meistä, et sinä enkä minä, ole kovin ihmeellisiä. Kumpikaan meistä ei tavoita sitä satumaista erinomaisuutta jota me teeskentelemme, mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei tavoita. Ei yksikään ihminen. Ainoat normaalit ihmiset ovat ne, joita me itse emme tunne. Meillä on kuitenkin kaiken kurjuutemme keskellä ollut paljon onnea. Olemme saaneet elää tässä maailmassa. Olemme jokaisena elämämme aamuna saaneet nähdä, kuinka aurinko nousee. Olemme saaneet synnyttää lapsen ja pitää sitä lähellämme. Lisäksi me olemme rakastaneet lastamme... Kaikista epäonnistumisistamme huolimatta.

Sumua, utua, tunnustuksia

Oi, minua on jälleen muistettu tunnustuksilla. Ette usko, että olen otettu! Ensimmäiset blogivuodet vietin laput silmillä monologia blogissani käyden. Pidin lukupäiväkirjaa "omaksi ilokseni" ja muistoksi luetuista kirjoista. Well, sillä systeemillä olisin aivan hyvin voinut pitäytyä perinteisessä vihkossa. En seurannut muita blogeja, en edes osannut linkittää. Kun tajusin vanhan totuuden "antaessaan saa", ja ryhdyin avoimesti jopa muiden tekstejä kommentoimaan, hups vaan, blogisosiaalisuus sai aivan uuden merkityksen. Tästä kiitos "blogiemolleni" Leena Lumelle, jolta sain tällaisen tunnustuksen. Nappasin häneltä myös ikkunahaasteen, jossa on tarkoitus kuvata maisemaa ikkunan kautta kerran kuukaudessa. No, sovellan tätä hiukan. Koska asumme keskustassa, en viitsi valtaväylää tahi naapuritalon seiniä kuvailla, mutta vastapäätä meitä on ortodoksikirkko. Erittäin kuvauksellinen sellainen. Mieheni on muuten ortodoksi, mutta tämä ihan sivukommenttina, eikä se ole asunnon valintaan millään tavoin vaikuttanut...  Kuvaan siis kirkkoa, josta vuodenaikojen vaihtelua saa seurata. Valokuvaajana olen täysin amatööri mutta into korvatkoon puuttuvat taidot!

Täällä osassa Suomea on vallinnut jo kolmatta päivää sankka sumu. Kuvaan se tuo sopivasti mystiikkaa.

Ja toisaalta haittaa myös näkyvyyttä...

Valokuvausseurana turkkinsa puolesta kuvasta hyvin bongattava Kiki, suloinen koiravieraamme.

Sain tunnustuksen myös pihiltä naiselta ja Valkoiselta Kirahvilta. Kiitos ja kumarrus, ystävät! Tästä syystä blogin pitäminen on mielekästä!



Tunnustuksen vastaukset on luettavissa täältä

Ja viimein siirryn Leenan tunnustukseen jakamalla kanssanne seuraavat kysymykset vastauksineen.

1. Elämäsi parhain saavutus? Lapset, ehdottomasti. Kolme suloista poikaa, joista voin olla koko sydämestäni kiitollinen ja ylpeä.
2. Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? Usko, toivo, rakkaus. Jatkan vielä: perhe, ystävät, kirjat.
3. Minkä näistä kaupungeista valitsisit matkakohteeksesi Pariisi, Rooma, Lontoo, New York?  Kyllä se Pariisi on.
4. Lempi liikuntamuotosi, kirjailijasi, musiikkisi ja taiteilijasi? Zumba, bailatino ja uiminen. Näitä alan harrastaa taas pikemmin kuin arvaattekaan... Kai. Kirjailija? Voi elämä, tää on paha. Mahdotonta sanoa yhtä lempikirjailijaa mutta parhaita ovat Henning Mankell, Johan Theorin, Karin Alvtegen ja Slaughter. Pintaraapaisuna. Musiikki? Rokki, jossain määrin metalli, mutta myös Kaija Koo :) Taiteilija? Mainitsen nyt Ilona Pietiläisen
5. Harrastuksesi? Lukeminen, bloggaaminen, kokkaaminen.

Tunnustuksia on nyt niin paljon liikenteessä, etten taida tätä eteenpäin jakaa, ainakaan vielä. Joku sanoi kauniisti, että jokainen blogiin kommentin jättänyt on ansainnut tunnustuksen. Olen täsmälleen samaa mieltä! Tästä saa poimia, ystävät! ♥ ♥ ♥

Ps. Tänään sataa lunta... Olisipa tullut huomattavasti mukavampia valokuvia...

Ilona Pietiläinen; Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta

Docendo 2012, 168s.

Tuoksuista, tunnelmista, ideoista, kauniista kodeista ja elämästä vanhassa rintamamiestalossa - siitä on tämän talven satukirja tehty.

Ovi on jo raollaan - sujauta siis villasukat jalkaan ja astu sisään! Minä odotan jo malttamattomana näyttääkseni sinulle kaiken, mitä olen talven aikana puuhannut.

Näin kutsuu meitä Ilona Pietilä, Valkoisen Puutalokodin emäntä, teoksen taiteilija ja avarasydäminen askartelija. Pääsemme kurkistamaan miltä valkoinen rintamamiestalo näyttää niin sisältä kuin ulkoa. Voin vakuuttaa teitä: lumoavalta. Innostavalta. Taianomaiselta!

Luin Talven taikaa -teosta, suurta ylistystä kodille ja kädellä tekemisen riemulle, yhtä hartaana kuin pojat vasta postiluukusta tipahtanutta lelulehteä. Huokailin samaan tyyliin ihastuksesta "oo, ton mä haluan" ja "hei tuu kattoon millanen". Vanhakin nyt nuortuu, niinhän sitä joululaulussakin lauletaan. Näin kävi minulle tämän teoksen parissa. Sen kotikeskeisyys puhutteli äiti-ihmistä, jolla on aina vähän paineita työelämään siirtymisestä. Heti kirjan alussa, jossa Ilona kertoo lähettäneensä sadunomaisesta taikatalosta lapsensa isoine reppuineen matkaan kohti koulumaailmaa, koin suurta myötätuntoa. Esikoisen koulunalku on meille äiti-ihmisille aina valtavan suuri hyppy kohti tuntematonta.

Nimensä mukaisesti Talven taikaa esittelee tuunaamista ja ideoita, joista ainakin suurin osa vaikutti toteuttamiskelpoiselta. Tällaiselle rähmäkäpälällekin. Minussa pieni askartelija heräsi sivujen innottamana.Toki jo sisustusta sekä tuunausta harrastaneet saavat kirjasta vieläkin enemmän irti. Vanhaa ei kannata heittää pois, vaan sille voi loihtia aivan uuden ulkomuodon. Kirppareita kannattaa kiertää. Ja muutenkin kierrättää.

Teos esittelee meille myös muiden ihanuuksia asuttavien perheiden koteja. Yhdessä niistä asuu Camilla. Hän kertoo nauttivansa sisustamisesta mutta tuhlaavansa siihen harvoin rahaa. Kirpputorilöydöt, vanhat kunnostetut perintöhuonekalut sekä isännän tekemät viritykset ovat niitä elementtejä, joista Jannasgård on tehty.

Vaikka kirjassa on monia kauniita koteja, unohtamatta oman Leena Lumimme Puutarhan lumoa

tahdon mainita erityisesti Villa Honkasalon, joka on todellakin pretty in pink. Okei, olen puolueellinen, pinkkihän on edelleen lempivärini, mutta katsokaas näitä!

Ja näin kertoo Huvikummustaan Malla Ruutiainen: "Sisustuksessa tykkäämme aika lailla samoista asioista. Rakastamme värejä ja patinoituneita, rouheita pintoja. Emme sisusta pipo kireällä, vaan sisustuksessa pitää aina olla jotakin hauskaa leikkimielisyyttä - vaikkapa vanha polkupyörä olohuoneessa."

Talven taikaa ei ole kirja vain lumisesta kauneudesta, vaan se kuljettaa meitä mukanaan kohti kevättä. Ensin saamme nauttia talven taittumisesta juhlista kauneimpaan, jouluun. Siitä meitä johdatellaan kohti pääsiäistä ja kevättä. Kirjan ideat ovat sovellettavissa pienin muutoksin läpi vuodenaikojen vaihteluiden jokaiseen sopivaksi. Minulla alkoi pää kihistä suunnitelmista ja teoksen lukemisen jälkeen katson kotia aivan uusin silmin. Mitä voisinkaan olohuoneeseen laittaa? Entä keittiöön? Mistä voisin luopua, mitä tuunata, mitä hankkia? Vaikken ole käsityöihmisiä ja pelkään työnjäljen muistuttavan eskarilaisen teoksia, aion silti yrittää. Leikkimielisyyttä ja hupsutteluakin teos opettaa. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti.




Kotona:
Annamme toisellemme toisen mahdollisuuden
Kiitämme
Olemme aitoja
Teemme virheitä...

Ja vielä lisää jatkuvasta listasta voisi tehdä taulun omankin kodin seinälle. Näin se menee! Koti on paikka, jossa ihmisellä on yksinkertaisesti hyvä olla. Ja ulkoisin puittein tätä lämpöä voi perheelleen välittää ihanalla sisustuksella.

Joulun alla parempaa lahjaideaa rakkailleen on vaikea kuvitella! Teosta voi tilata esimerkiksi täältä

Toisaalla teoksesta on kirjoittanut ainakin

Leena Lumi

Katso myös Ilonan oma blogi

Linn Ullmann; Aarteemme kallis

Det dyrebare 2011, suom. Tarja Teva ja WSOY 2012, 359s.

Siriä katsoessaan Mille ajatteli: Siri alkaa tulla vanhaksi. Hän on yli neljänkymmenen. Hänen selässään on jotain vikaa, hän on vino ja hänellä on usein kipuja ja hänelle puhuessaan täytyy melkein kallistua vähän itsekin. Minä olen nuori. Huuleni ovat nuoret. Ihoni on nuori. Käteni ovat nuoret. Kukaan ei näe niitä kaikkia sisälläni katkenneita luita. Siriä käy sääli. Hän on vino, hänellä on koko ajan kipuja, ja kun hän oli lapsi, hänen pikkuveljensä hukkui metsälampeen hänen vain katsellessaan vierestä.

Sirillä on kiire. Hänellä on työnsä ravintolassa ja vastuu perheen elättäjänä. Sirin mies Jon kirjoittaa trilogiaa, mutta kolmas osa ei ota syntyäkseen. Mies hakee lykkäystä lykkäyksen perään ja kaikki vastuu jää Sirille. Sirillä on kiire, mutta Jonilla ei, ja niinpä Jonin aika menee suhteesta toiseen hyppiessä. Perheeseen tullut lastenhoitaja Mille saa osansa Jonin huomiosta. Kaunis, kuukasvoinen Mille, joka on hivenen raskas, raukea, miesten perään. Siri raivostuu hänelle tuon tuostakin, mutta hyvittää myöhemmin kaiken. Millen palkkaaminen oli selkeä virhe, mutta nyt on jo myöhäistä katua. - Hänen nimensä on Mille, Siri oli sanonut. - Hänen lempinimensä on Sweet Pea.
- Sweet mikä?
- Sweet pea.
Tarvitsevathan lapset, mustatukkainen Alma ja nuorempi Liv peräänkatsojan itselleen. Ettei historia pääsisi toistamaan itseään. Sirin pikkuveli nimittäin hukkui, hänen vahtimisen herpaantuessa... Ja tästä alkoi perheen tragedia, puhumattomuuden kierre, joka ulottaa mustat lonkeronsa sukupolvelta toiseen. Vai voiko kierteen katkaista?

Sirin äiti Jenny ei koskaan päässyt lapsensa kuoleman yli. Ei sisimpää kalvavan syyllisyyden, ei katkeruuden sitä eloonjäänyttä lasta kohtaan. Hän valitsi kylmyyden, joka oli astunut Jennyyn oikeastaan jo aikaisemmin. Hän valitsi jättiläisnaisen, Irman huoltajakseen ja tuntee sympatioita vain toista lapsenlastaan kohtaan. Almaa, joka oireilee myös, rajusti.

Tunnollisena (vaiko syyllisyyden tuntoisena) Siri järjestää Jennyllä syntympäiväjuhlat, joissa Mille katoaa. Myöhemmin hänet löydetään, vuosien päästä, maahan haudattuna. Myös Millellä on salaisuutensa mutta kuka ne kaivoi esiin? Vai oliko murha vain raiskauksen johdannainen?

Ajattele millaista olisi jos olisimme vain me kaksi, sinä ja minä. Jos olisi sanonut jotain, Siri olisi kenties sanonut: Tämä on se kylmä laulu. Pahinta on, etten pysty kertomaan kuinka paljon se sattuu. Sinä sovit asioita toisen kanssa ja iloitset siitä ja valehtelet minulle ja häivyt jonnekin koiran kanssa, täytyy käydä ostamassa maitoa, täytyy käydä ostamassa leipää. Kukaan ei kuitenkaan pakota sinua jäämään luokseni, ja tiedän että minun pitäisi lähteä nyt pois, sillä en kestä tätä, en kestä olla vain yksi vartalo toisten vartaloiden joukossa.

Linn Ullmann, Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär, on minulle tuttu kirjailija vain yhden teoksen perusteella. Ihastuin kyllä Ullmannin kerrontaan, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi häneltä muuta. Ennen tätä syksyä. Aarteemme kallis ei ole kansilehdeltään helppo. Tarina ei ole helppo. Se vie lukijan matkalle päähenkilöiden mieliin, jotka pyörittävät menneisyyttä spiraalina. On lähes piinallista lukea, miten henkilöt kerta kerran perään kiertävät toisensa. Menevät ohi. Olisi tehnyt mieli ravistella jokaista ja kiljua että puhukaa! Teillä on rakkautta, näyttäkää sitä! Eläkää Se! Mutta sama kaava voi toistua myös lukijan omassa arjessa. Ainakin meillä, ainakin jos siihen ei kiinnitä huomiota. Sellaisia kiertelijöitä me olemme.

Ullmannin kieli on kiehtovaa, taianomaista, kaunista. Hän käyttää tehokeinona toistoa ja se toimii. Kirjaa on markkinoitu jännärinä, mutta sitä se mielestäni ei ole. Se on syväluotaava psykologinen romaani, joka vie lukijan mennessään. Lukuelämys oli niin vahva, etten ole edes varma, pidinkö varsinaisesti tarinasta. Ainakin se onnistui minut lumoamaan. Teoksen parasta antia oli Sirin ja Jonin avioliittokuvaus.

- Ajattelen sinua aamulla aamupäivällä iltapäivällä illalla ja yöllä mutta en voi olla kanssasi muuten kuin ajatuksissani sillä niin tiedät kyllä. Sillä.
Siri istui aivan kiinni Joniin ja kuiskasi:
-Mitä tämä sillä tarkoittaa? Mitä sen jälkeen tulee? Sillä mitä niin?